Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Onkohan kovinkin tavallista menettää mielenkiintonsa välittömään tietoiseen luomiseen ja "korkeampien" tietoisuuden tasojen kokemiseen? Ajatus siitä, että korkeammilla tietoisuuden tasoilla voin luoda mitä tahansa välittömästi kiehtoi minua kauan, mutta viime aikoina (muuntuneen tietoisuudentilan kokemusten myötä) se on alkanut tuntua oikeastaan melko tylsältä. Se, mitä tämä fyysinen ja ajallinen taso mahdollistaa verrattuna "kevyempiin" olemisen muotoihin on luomisprosessin ajallisen jatkumon kokeminen siten, ettei tietoisesti vielä täysin näe lopputulosta. Se on kuin alitajuinen osani tietäisi jo parhaan mahdollisen lopputuloksen ja ohjaa prosessia, mutta tietoinen mieleni kulkee silmät sidottuina ajan halki paljastaen osio kerrallaan sen, minkä intuitioni jo tiesi todeksi. Tämän luovan prosessin etenemisen voi kokea paitsi perinteisessä luovassa työssä (mm. taiteet ja käsityöt), myös ihan tavallisessa arjessa vaikkapa ihmissuhteiden ja työasioiden osalta. Prosessi on joka kerta yhtä ilahduttava ja saa aikaan "minä tiesin tämän, mutta en tiedä, miten sen tiesin" -tunteita. Hyvin vaikea sanallistaa tätäkin kokemusta, mutta ehkä joku saa ajatuksesta kiinni.

Korkeammilla tietoisuuden tasoilla tätä "tietämättömyyden muuntumista tietämiseksi" ei voi edes kokea, sillä siellä tietämättömyyden illuusiota ja lineaarisen ajan harhaa ei ole olemassakaan. Mystikko on usein sanonut kokevansa tämän ihmisyyden tason hyvin rajoittavana, mutta itselleni se on käynyt sitä mielenkiintoisemmaksi, mitä enemmän olen saanut maistiaisia todellisesta olemuksestani. On oikeastaan suorastaan nerokasta, miten tällainenkin kokemus on ylipäätään mahdollista rajattomalle, äärettömälle ja kaiken tietävälle tietoisuudelle. Siis kokea jotain, mitä ei ole... Olenko ainoa, kenen mielestä se on erittäin mielenkiintoista? :D

Minulle on käynyt viime aikoina niin, että oikeastaan koko henkinen tie ja etsintä on "typistynyt" pelkkään olemiseen ja kokemiseen ilman mitään tietoista päämäärää. Koin sisäisenä näkynä sen, miten oivallus on oikeastaan koko ajan ollut nenäni edessä, mutta ajatteleva mieleni on vetänyt minut kerta toisensa jälkeen kiertotielle: Etsimään ja yrittämään, pyrkimään ja tavoittelemaan, vaikka olisin koska tahansa voinut vain istua alas ja antaa oivalluksen tulla. Tämä sisäinen näky sai minut nauramaan ääneen, niin hauskaa se on, miten totaalisen väärältä alueelta ratkaisua olen hakenut. Toisaalta tämä toistuva kiertotielle ajautuminen on kyllä palvellut tarkoitusta siinä mielessä, että näiden kokemusten avulla olen pystynyt luopumaan pikkuhiljaa mielen kontrollista ja luottamaan intuitioon oppaanani. Täysin sokkona ja tietämättömänä en siihen olisi pystynyt, vaan se on vaatinut tosiaan hidasta kypsyttelyä ja valmistelua.

Kiitos, Etsivä Löytää. Tässä oli viesti juuri minulle <3

Voiko vaikeasti traumatisoitunutkin valaistua? Ovatko vanhat käyttäytymismallit jossain määrin kuitenkin jäljellä valaistumisen jälkeen? 

Vierailija kirjoitti:

onko manifestointi siis sitä että oppii tavallaan "kääntämään" tietoisuutensa kohti toivottua lopputulosta (todellisuuslinjaa)? Olen joskus meditaatiossa saanut kokemuksen siitä miten valtava määrä "minuja" on, ja itse olen ikään kuin kaiken keskellä pelkkä tarkkailija. Mutta en osaa "kääntää" tietoisuuttani ainakaan tietoisesti. Onko sinulla siihen mitään työkaluja? 

Ei sinänsä, että kun itse harjoitin tietoista manifestointia, minulla ei ollut hajuakaan tuollaisista asioista, ja käytin tekniikkana lähinnä "itseaivopesua", ajattelun ja mielikuvittelun avulla sen luomista mitä halusin manifestoida.

Ja sitten taas kun meditaatiossa pystyin kokemaan toisenlaisia todellisuuksia, se tuli jotenkin kauhean luonnostaan että pystyin myös virittäytymään niihin "sisään" jos niin halusin, enkä pelkästään tarkkailemaan ulkopuolelta. Eikä ollut enää erityisiä vaikeuksia uskoa sellaistenkaan manifestaatioiden mahdollisuuteen, jotka olisivat pelkällä itsesuggestiotekniikalla olleet minulle mahdottomia toteuttaa, koska en olisi millään pystynyt oikeasti uskomaan niihin. Ironista kyllä, samaan aikaan kun tämä mahdollisuus avautui, tuli tunne että minun ei tule enää tietoisesti itse luoda todellisuuttani, koska se luoja on silloin egoistinen mieli, vaan antaa itseni työkaluksi jonka kautta Henki luo ja ilmentää mitä tahtoo, ja jättää luomatta mitä ei tahdo.

Vierailija kirjoitti:

hetkinen, jos jokainen huolehtii itselleen suotuisan todellisuuslinjan ottamisesta niin miksi sitten on autettava myös muita? 

Ei ole autettava, ei ole pakko auttaa. Mutta useimmat haluavat myötätunnosta tehdä niin ainakin jossain määrin, koska näkevät millaisessa suossa ihmiskunta rämpii. Kun katsoo ympärilleen, harva näkee oman elämänsä ja kohtalonsa herroja, jotka päättävät valita tai luoda oman todellisuuslinjansa ja sitten vaan tekevät niin. Sen sijaan joka puolella on ihmisiä jotka uskovat että ovat sattuman, luonnonvoimien, perimän ja ties minkä armoilla, voimatta muuta kuin yrittää selvitä pienillä ihmiskyvyillään. 

Eikä heistä useimpia pysty auttamaan tarjoamalla mitään mystistä henkistä näkemystä tai edes manifestointia, he eivät usko sellaiseen ja nauraisivat päin näköä - eivätkä hyötyisi siitä mitään. Siks jos haluaa auttaa niin pitää auttaa sillä tasolla jolla ihmiset pystyvät ottamaan apua vastaan, usein hyvin käytännöllisellä ja tämän maailman uskomusten mukaisella tavalla.

Minulle on käynyt viime aikoina niin, että oikeastaan koko henkinen tie ja etsintä on "typistynyt" pelkkään olemiseen ja kokemiseen ilman mitään tietoista päämäärää.

Monessa vanhassa opetuksessa valaistuminen tulee sitten, kun etsijä väsyneenä kuumeiseen etsintäänsä toteaa, että en enää jaksa etsiä - ja löytää siitä missä on, sellaisena kuin on. 

Toinen asia on se, että mystisessä kokemuksessa on ekstrovertti ja introvertti puoli, ja eri ihmiset ilmentävät näitä eri tavalla, ovat kiinnostuneita niistä eri suhteessa. 

Ekstrovertti mystinen kokemus on sitä, kun ihminen ikään kuin onnistuu henkisen kokemuksen ja kasvun kautta "peruuttamaan takaisin syntiinlankeemuksen tikkaita", ja löytää tähän ihan maailmassa elämiseen sellaisen alkuperäisen raikkauden, merkityksen ja ilon, joka ihmisillä oli ennen egon valta-aikaa. Kuin monet alkuperäiskansat ovat kuvanneet, he voivat tuntea luonnossa, eläimissä ja ihmisissä Hengen, ja niin kaikesta ns. maallisesta tulee pyhää ja kaunista. Tämä koskee myös kehollisuutta ja esim. seksuaalisuutta, jota jotkut pitävät ehdottomasti kaiken henkisen vastustajana. Monet eivät kaipaa mitään muuta kuin tämän ekstrovertin puolen kokemuksesta, he saavat siitä täyttymyksensä.

Sitten on introvertti kokemus, joka vaatii huomion kääntämistä pois ilmenevästä maailmasta, Ilmentymättömään sulautumista niin että voi olla yhtä ei muotojen vaan kaikkien muotojen lähteen kanssa. Itselläni on ollut aina vaistomaisesti halu ja kaipuu juuri tähän harvinaisempaan mystisen kokemuksen muotoon, niin että useinkaan en ole kovin kiinnostunut minkään ilmenevien maailmoiden kauneudesta tai pyhyydestä sikäli, kun ne ilmenevät ikään kuin muodon läpi suodattuneena - minä haluan pyhyyden perusolemuksen.

Nämä ovat yksilöllisiä asioita mitä kenenkin sielu haluaa ja mihin on taipuvainen. Ihmiset pysyvät tässäkin asiassa valaistumisen jälkeenkin yksilöinä, kaikista ei tule samanlaisia.

Vierailija kirjoitti:

Minä tallaan edelleen sillä tasolla, että haluaisin luoda itselleni puolison enkä onnistu. Vaikka olen eläytynyt ja tuntenut iloa siitä miten hienoa se olisi. Huoh.

Oletko käytännön tasolla toiminut niin että osoitat että uskot että löytäminen tapahtuu tai mahdollistuu? Periaattessa on mahdollista manifestoida puoliso vaikka kotona istumalla ja visualisoimalla, mutta useimpien usko ei siihen riitä ilman uskoa vahvistavia tekoja. Esim. ihmisten seuraan etsiytymällä, tai suorempaan puolisoa etsimällä uskoen siihen että siellä se visualisoimani ihminen jossain jo odottaa elämääni manifestoitumista, mutta minun täytyy nyt tehdä nämä "tämän maailman liikkeet" että se tapahtuisi. 

Manifestointipiireissä on vanha sanonta siitä, että kun joku tuli valittamaan että se arpavoitto ei vaan manifestoidu millään, vaikka olen visualisoinut kuinka ja ajatellut kuin minulla olisi ne rahat. Tähän kysymys on, että "entä oletko ostanut yhtään arpaa"? 

Vierailija kirjoitti:

Voiko vaikeasti traumatisoitunutkin valaistua? Ovatko vanhat käyttäytymismallit jossain määrin kuitenkin jäljellä valaistumisen jälkeen? 

Voi valaistua. Aika usein on niin että paljon kärsineen on todennäköisempää valaistua kuin sellaisen, jonka maallinenkin elämä on aina ollut varsin mukavasti sujuvaa. Tämä ihan siksi, että harva luonnolliseen elämäänsä varsin tyytyväinen lähtee etsimään valaistumista, se vaatii vaivannäköä ja on todennäköisesti pitkä tie, ja heillä on muutenkin asiat ihan ok. 

Käyttäytymismallit - kyllä niitä voi olla jäljellä valaistumisen jälkeenkin, mutta jos niin haluaa, asteittain niistä pääsee eroonkin kyllä. Esim. jos joku rankasti kiusattu ihminen valaistuu, voi hän olla jonkin aikaakin sellainen että vaistomaisesti käyttäytyy ihmisten lähettyvillä eleiltään vetäytyvän ja säikyn oloisesti. Mutta se ei haittaa häntä enää pätkääkään, se ei sisäisesti ahdista, onpahan vaan jonkinlainen ehdollistunut reagointimalli. Yleensä kyllä ajan kanssa, kun sitä reagointimallin synnyttämättä pelon tunnetta ei enää ole, vähitellen reaktio lievenee ja poistuu. 

Tosin yksi puoli on se, että usein valaistuneet ihmiset sallivat itseltään enemmän "inhimillisyyttä" kuin muut. Valaistumista ennen moni toivoisi jotenkin että saisi tehtyä itsestään toisten silmistä täydellisemmän, saisi pois monenlaisia niin psyykkisiä kuin fyysisiäkin vikojaan joita kokee itsessään olevan. Mutta joskus käykin niin että monet niistä inhotuista piirteistä muuttuvat valaistumisen myötä rakastetuiksi yksilöllisyyden ilmauksiksi, eikä niistä haluta enää eroon, ei silti vaikka ne tämän maailman ahtaiden kriteerien mielestä olisivat jotenkin noloja.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Minulle on käynyt viime aikoina niin, että oikeastaan koko henkinen tie ja etsintä on "typistynyt" pelkkään olemiseen ja kokemiseen ilman mitään tietoista päämäärää.

Monessa vanhassa opetuksessa valaistuminen tulee sitten, kun etsijä väsyneenä kuumeiseen etsintäänsä toteaa, että en enää jaksa etsiä - ja löytää siitä missä on, sellaisena kuin on. 

Toinen asia on se, että mystisessä kokemuksessa on ekstrovertti ja introvertti puoli, ja eri ihmiset ilmentävät näitä eri tavalla, ovat kiinnostuneita niistä eri suhteessa. 

Ekstrovertti mystinen kokemus on sitä, kun ihminen ikään kuin onnistuu henkisen kokemuksen ja kasvun kautta "peruuttamaan takaisin syntiinlankeemuksen tikkaita", ja löytää tähän ihan maailmassa elämiseen sellaisen alkuperäisen raikkauden, merkityksen ja ilon, joka ihmisillä oli ennen egon valta-aikaa. Kuin monet alkuperäiskansat ovat kuvanneet, he voivat tuntea luonnossa, eläimissä ja ihmisissä Hengen, ja niin kaikesta ns. maallisesta tulee pyhää ja kaunista. Tämä koskee myös kehollisuutta ja esim. seksuaalisuutta, jota jotkut pitävät ehdottomasti kaiken henkisen vastustajana. Monet eivät kaipaa mitään muuta kuin tämän ekstrovertin puolen kokemuksesta, he saavat siitä täyttymyksensä.

Sitten on introvertti kokemus, joka vaatii huomion kääntämistä pois ilmenevästä maailmasta, Ilmentymättömään sulautumista niin että voi olla yhtä ei muotojen vaan kaikkien muotojen lähteen kanssa. Itselläni on ollut aina vaistomaisesti halu ja kaipuu juuri tähän harvinaisempaan mystisen kokemuksen muotoon, niin että useinkaan en ole kovin kiinnostunut minkään ilmenevien maailmoiden kauneudesta tai pyhyydestä sikäli, kun ne ilmenevät ikään kuin muodon läpi suodattuneena - minä haluan pyhyyden perusolemuksen.

Nämä ovat yksilöllisiä asioita mitä kenenkin sielu haluaa ja mihin on taipuvainen. Ihmiset pysyvät tässäkin asiassa valaistumisen jälkeenkin yksilöinä, kaikista ei tule samanlaisia.

Mielenkiintoista! En ole ennen kuullutkaan tällaista jaottelua, mutta tunnistan itsessäni selkeästi enemmän taipumusta tähän ekstroverttiin mystiseen kokemukseen. Syntiinlankeemuksen tikkaita takaisin peruuttaminen on erittäin osuva vertaus tässä tapauksessa, sillä siltä se juuri on tuntunut. Kuin olisin askel kerrallaan palannut sellaiseen puhtaaseen, aitoon kokemukseen, millaisena uskon esimerkiksi pienten lasten kokevan tämän maailman.

Toisaalta olen kyllä saanut kokemuksia myös tuosta introvertista puolesta (lähinnä muuntuneen tietoisuudentilojen aikana), ja vaikka ne ovatkin jotain täysin toisesta maailmasta, itse koen ne ikään kuin "latauksina", joiden avulla pystyn muistamaan ja kokemaan jumalallisuuden myös tässä maailmassa. Jostain syystä en ole vielä kertaakaan onnistunut ylläpitämään tietoisuutta tuossa kokemuksessa kovin pitkään, vaan se tuntuu niin intensiiviseltä, että tietoisuuteni "sammuu" ja vaivun johonkin tiedostamattomaan (mutta ei tajuttomaan) tilaan. Mistähän tuollainen voisi johtua?

Todella hienoa keskustelua, kiitos käyttäjä102. Mä kysyisin vinkkiä unettomuuden voittamiseen. Kun nukun hyvin, olo on hyvin onnellinen. Mutta mielen ylikierroksista johtuvat pätkäunet saa synkän mielentilan ja mikään ei suju. Voisitko auttaa tässä? Kaikki apu otetaan vastasn, myös rukoukset.

Uneton unessa kirjoitti:

Todella hienoa keskustelua, kiitos käyttäjä102. Mä kysyisin vinkkiä unettomuuden voittamiseen. Kun nukun hyvin, olo on hyvin onnellinen. Mutta mielen ylikierroksista johtuvat pätkäunet saa synkän mielentilan ja mikään ei suju. Voisitko auttaa tässä? Kaikki apu otetaan vastasn, myös rukoukset.

Kun mielen ylikierrokset on ongelma, meditaation opettelu ja harjoittaminen on yleensä tehokkain apu. Valitettavasti se on tuossa tilanteessa myös varsin vaikeaa ja saattaa olla myös ahdistusta ja levottomuutta aiheuttavaa, varsinkin jos yrittää kovin absoluuttisia meditaatiotekniikoita kuten tietoisuuteen itseensä keskittyminen. Jos mieli on kovin ylivilkas, helpompi on ottaa jokin keskittymisen keskittävä objekti mukaan esim. esine jota katselee, hengitys, mantra, tietty ajatus jota toistaa. Tai sitten voi antaa ajatusten ja tunteiden virrata ja tehdä niistä katselun kohteen. Tämä on oikeastaan paras vaihtoehto jos siihen pystyy, mutta toisinaan voi käydä niin että vähän väliä imeytyy samaistumaan ajattelijaan ja tuntijaan niin, että "katselija" on poissa, ja vasta ajan päästä hätkähtää siihen etten taas ollut läsnä, jolloin on parempi ottaa käyttöön jokin vähemmän vaativa keskittymisen kohde.

Toinen juttu on, että unettomuutta ei tarvitse pelätä. Itse nukun vain noin kolmisen tuntia yössä, ja tämän maailman uskomusten mukaan sen pitäisi olla valtava ongelma. Mutta minä en ole omaksunut tuota uskomusta, ja niinpä voin hyvin vaikka nukunkin niin vähän. Oli aika jolloin koin tarvitsevani unta jopa 9 tuntia yössä tai olisin kauhean väsynyt iltapäivästä, mutta sitä mukaa kun olen enemmän tiedostanut tosiolemustani henkenä (henget eivät tarvitse unta) on myös kehon unentarve vähentynyt ja muutenkin koko uni muuttunut: enää en menetä missään vaiheessa tietoisuuttani, vaan olen nukkuessani tietoinen sekä esim. äänimaailmasta paikassa jossa nukun että unimaailmoiden tapahtumista ja itsestäni niiden luojana ja katselijana.

Pahoitteluni siitä että näitä on varmaan kysytty jo aiemmin, tää ketju vaan on jo niin valtavan pitkä etten millään jaksa selata kokonaan läpi. Tai lueskelen näitä ajan kanssa...

Mutta kysymyksiin mennäkseni, miten näet ennustamisen? Onko kyse siitä että ennnustaja ikään kuin lukee sen mitä sen hetkisestä tilanteesta näyttäisi olevan manifestoitumassa ja että lopputulosta voi siis itse muuttaa jos manifestointi itseltä vain onnistuu?

Etkä siis ilmeisesti usko mihinkään yksilölliseen sieluun vai? Tätä pohdin näiden sielunkumppanuuksien ja kaksoisliekkien kannalta, että mihin ne oikein voisivat perustua... Intuitioni sanoo että minulla olisi jonkinlainen sielunyhteys erään miehen kanssa joka ei tällä hetkellä kuitenkaan ole elämässäni millään tavalla.

Onko muilla tapahtunut muutoksia elämäntavoissa/ tyylissä tms. henkisen tien myötä? Itse olen aina ollut värejä ja väriyhdistelmiä rakastava ihminen, mutta viime aikoina olen tuntenut voimakasta vetoa yksinkertaistamiseen kaikilla elämän osa-alueilla. Tuntuu, että mitä vähemmän kiinnityn materiaaliseen maailmaan, sitä paremmin viihdyn ulkoisesti "virikkeettömässä" tilassa ja ympäristössä. Olen harrastanut sekä sisäistä että ulkoista puhdistamista ja yksinkertaistamista hankkiutumalla eroon materiaalisesta "melusta", joka minua ympäröi. Prosessi on vielä kesken, mutta tunnen suurta vapautumista jo nyt. Monet asiat, joita aiemmin pidin lähes välttämättöminä, tuntuvat tässä kohtaa ihan turhakkeilta ja jopa rasitteilta.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Onko muilla tapahtunut muutoksia elämäntavoissa/ tyylissä tms. henkisen tien myötä? Itse olen aina ollut värejä ja väriyhdistelmiä rakastava ihminen, mutta viime aikoina olen tuntenut voimakasta vetoa yksinkertaistamiseen kaikilla elämän osa-alueilla. Tuntuu, että mitä vähemmän kiinnityn materiaaliseen maailmaan, sitä paremmin viihdyn ulkoisesti "virikkeettömässä" tilassa ja ympäristössä. Olen harrastanut sekä sisäistä että ulkoista puhdistamista ja yksinkertaistamista hankkiutumalla eroon materiaalisesta "melusta", joka minua ympäröi. Prosessi on vielä kesken, mutta tunnen suurta vapautumista jo nyt. Monet asiat, joita aiemmin pidin lähes välttämättöminä, tuntuvat tässä kohtaa ihan turhakkeilta ja jopa rasitteilta.

Sama täällä. Koko elämäni, lapsesta asti, olen rakastanut punaista väriä. Nykyään se tökkii. Haluan lempeitä pastelleja nyt.

En enää kuuntele radiotakaan, en edes autossa. Olen mieluummin hiljaisuudessa.

Muutin taannoin, ja olen heittänyt 10 jätesäkillistä tavaraa pois.

Valokuvat ja kaikki tuntuu turhalta. Ne on jo mennyttä.

En tiedä näkyykö tämä kaikki muille ihmisille yhtä selvänä, mutta itse huomaan muutoksen.

Ap

Kiitos kaikille keskustelijoille ketjusta, olen tätä seurannut alusta saakka vaikka itse en olekaan osallistunut, paria rukouspyyntöä lukuunottamatta. Iso kiitos mystikolle vastauksista. Olen nyt itse sellaisen ongelman äärellä josta en tunnu pääsevän yli enkä ympäri, joten pyydän myös neuvoja:

Kärsin vaikeista terveysongelmista, kipu ja pelko on oikeastaan jatkuva tila josta en löydä pois. Tuntuu ettei mitään muuta ole olemassakaan, en osaa enkä pysty hiljentymään niin että saisin etäisyyttä näihin tuntemuksiin. Pari kertaa meditoidessa olen ruvennut hyperventiloimaan, enkä halua enää yrittää sitäkään kun kerran olen niin sekaisin että en tunnista edes rauhoittumista hyperventilaatiosta. Tuntuu että mistään ei ole apua, kuin olisin umpikujassa josta ainoa suunta on alaspäin, vähän ristiriitaisesti kuitenkin tunnistan itseni tilanteen luojana. En vain tiedä mitä tehdä tai mihin pyrkiä, positiivisten asioiden manifestointikin tuntuu turhalta kun mielen tasolla en kuitenkaan voi tietää minkälaisten asioiden ja tilanteiden luominen lopulta olisi parhaaksi, ja tästä passiivisuudesta ja turhautuneisuudesta sitten realisoituu vaan inhottavia ja kivuliaita asioita tähän maalliseen kokemukseeni. Turhaumusta lisää tieto siitä että passiivisuus on pahasta, ainakin jos mielii edetä henkisellä tiellä, mutta toisaalta asioiden kanssa kamppailu vahvistaa niiden todellisuutta. Kuinka siis asioista voi luopua niin että sallii muutoksen todellisuudessa, sen sijaan että päätyykin vain passiivisesti elämään samaa vanhaa todellisuutta vuosikausiksi kunnes sairaus tms. kuluttaa kuoliaaksi?

Toisessa ääripäässä tästä ahdistavasta ja tuskallisesta ihmis-kokemuksesta katsottuna on ekstaattiset, selittämättömät ja abstraktit olotilat, joissa kaikki on helppoa, kevyttä ja itsestäänselvää. Koen ikään kuin eläväni kahdesta paikasta käsin: tällaisesta rajattomasta olemisesta jossa asioita syntyy vaan yksinkertaisesta olemisen riemusta, ja toisaalta tästä avuttomasta ihmisestä käsin joka on liian sirpaleinen ja solmussa tunnistakseen tuollaisen yksinkertaisuuden itsessään. Ydinongelmani lienee siis se etten osaa yhdistää näitä olemisen tasoja, vaan pompin äärimmäisen ahdistuksen ja äärimmäisen autuuden välissä, mutta kumpikaan niistä ei kykene samaistumaan tai ymmärtämään toistaan.

Pahoittelen mahdollisesti epäselvää tekstiä, oloni on melko epäselvä tällä hetkellä.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikille keskustelijoille ketjusta, olen tätä seurannut alusta saakka vaikka itse en olekaan osallistunut, paria rukouspyyntöä lukuunottamatta. Iso kiitos mystikolle vastauksista. Olen nyt itse sellaisen ongelman äärellä josta en tunnu pääsevän yli enkä ympäri, joten pyydän myös neuvoja:

Kärsin vaikeista terveysongelmista, kipu ja pelko on oikeastaan jatkuva tila josta en löydä pois. Tuntuu ettei mitään muuta ole olemassakaan, en osaa enkä pysty hiljentymään niin että saisin etäisyyttä näihin tuntemuksiin. Pari kertaa meditoidessa olen ruvennut hyperventiloimaan, enkä halua enää yrittää sitäkään kun kerran olen niin sekaisin että en tunnista edes rauhoittumista hyperventilaatiosta. Tuntuu että mistään ei ole apua, kuin olisin umpikujassa josta ainoa suunta on alaspäin, vähän ristiriitaisesti kuitenkin tunnistan itseni tilanteen luojana. En vain tiedä mitä tehdä tai mihin pyrkiä, positiivisten asioiden manifestointikin tuntuu turhalta kun mielen tasolla en kuitenkaan voi tietää minkälaisten asioiden ja tilanteiden luominen lopulta olisi parhaaksi, ja tästä passiivisuudesta ja turhautuneisuudesta sitten realisoituu vaan inhottavia ja kivuliaita asioita tähän maalliseen kokemukseeni. Turhaumusta lisää tieto siitä että passiivisuus on pahasta, ainakin jos mielii edetä henkisellä tiellä, mutta toisaalta asioiden kanssa kamppailu vahvistaa niiden todellisuutta. Kuinka siis asioista voi luopua niin että sallii muutoksen todellisuudessa, sen sijaan että päätyykin vain passiivisesti elämään samaa vanhaa todellisuutta vuosikausiksi kunnes sairaus tms. kuluttaa kuoliaaksi?

Toisessa ääripäässä tästä ahdistavasta ja tuskallisesta ihmis-kokemuksesta katsottuna on ekstaattiset, selittämättömät ja abstraktit olotilat, joissa kaikki on helppoa, kevyttä ja itsestäänselvää. Koen ikään kuin eläväni kahdesta paikasta käsin: tällaisesta rajattomasta olemisesta jossa asioita syntyy vaan yksinkertaisesta olemisen riemusta, ja toisaalta tästä avuttomasta ihmisestä käsin joka on liian sirpaleinen ja solmussa tunnistakseen tuollaisen yksinkertaisuuden itsessään. Ydinongelmani lienee siis se etten osaa yhdistää näitä olemisen tasoja, vaan pompin äärimmäisen ahdistuksen ja äärimmäisen autuuden välissä, mutta kumpikaan niistä ei kykene samaistumaan tai ymmärtämään toistaan.

Pahoittelen mahdollisesti epäselvää tekstiä, oloni on melko epäselvä tällä hetkellä.

Vastaan tähän sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka ei itsekään ole vielä onnistunut täysin yhdistämään eri olemisen tasoja. Tunnistin kuitenkin tuttuja asioita tekstissäsi ja halusin kysyä, oletko etsinyt terveysongelmiisi ihan maallista ratkaisua? Jos ne ovat niin massiivisia, että edes hiljentyminen ei onnistu, voisi olla hyvä ajatus koettaa ensin helpottaa niitä. Mitä tulee ahdistukseen ja pelkotiloihin, niitä voi lievittää ihan yksinkertaisin (neurotieteestä peräisin olevin) menetelmin: Omien ajatuskuvioiden "uudelleenohjelmointi" onnistuu siten, että seuraat sitä, miten ajatuksesi kulkevat, ja ryhdyt tietoisesti niitä muuttamaan. Tässä ei tarvitse ajatella edes mitään henkistä puolta vaan tätä voi harjoittaa ihan fyysisestä maailmankuvasta käsin. Harrastin itse tätä uudelleenohjelmointia vuosia sitten, kun en vielä edes ymmärtänyt mitään manifestoinnista tai ajatuksen voimasta. Kyllästyin omiin päänsisäisiin monologeihin, jotka olivat jatkuvasti syyllistäviä, lannistavia ja masentavia. Aloin tietoisesti tarttua jokaiseen ikävään ajatukseen ja ohjelmoin niitä uudelleen kerta toisensa jälkeen. Kävin päänsisäistä keskustelua näiden sättivien äänten kanssa ja järkiperäisesti perustelin itselleni, miksi ajatuskuvioni on vanhentunut, ja korvasin ajatukseni uusilla. Vasta vuosia jälkeenpäin oivalsin, miten tämä uudelleenohjelmointi toimi myös manifestointina: Aloin uskoa itseeni ja kykyihini, ja onnistuin asioissa, jotka eivät siihen asti olleet luonnistuneet. Pääsin esimerkiksi opiskelemaan alaa, jolle on paljon hakijoita, ja olen myös menestynyt opinnoissani hyvin. Se aiempi ahdistunut, epäonnistumista ja itseään pelkäävä minä ei sellaiseen pystynyt omien rajoittavien ajatusten vuoksi. Pääsin myös eroon siihen asti kiusanneista mielenterveysongelmista, jotka varmasti suurelta osin kumpusivat näistä mustista ajatuksistani käsin.

Toisaalta olen viime aikoina tullut myös oivallukseen siitä, miten nämäkin synkät mielentilat ja ajatukset voivat vain olla, jos pystyy olemaan antamatta niille sen kummempia merkityksiä ja kykenee edes jollain tavoin sietämään sitä olotilaa. Mystikko on puhunut siitä, miten tämä on "kuin musta pilvi lipuisi taivaan halki jälkiä jättämättä": Se, että kammoksumme ja välttelemme näitä tuntemuksia, johtuu vain siitä, että annamme näille asioille merkityksiä, joita niillä ei itsessään oikeasti ole. Olen viime aikoina kokenut tiloja, joita on hyvin vaikea sanallisesti kuvailla: Olen esimerkiksi saattanut pinnallisella tasolla olla täynnä ahdistusta, pelkoa, surua, vihaa ja pettymystä (liittyen erääseen kokemaani menetykseen), mutta syvemmällä tasolla olen silti pystynyt tuntemaan rauhaa ja luottamusta. Se tuntuu vähän samalta kuin katsoisi näytelmää enemmän yleisön, vähemmän näyttelijän, näkökulmasta käsin. Tavoite ei ole siis tehdä näytelmästä hyvää vaan muuttaa sitä, mistä näkökulmasta asioita tarkastelee. Sitä voi vain tyynesti seurata tyyliin: "Kappas, onpa synkkä kohtaus, tämän käsikirjoittajan psyyke taitaa olla vähän sekaisin". Ja tosiaan, se käsikirjoittajakin on lopulta ihan itse. Ja vaikka välillä samaistuisikin näyttelijän rooliin; vaikka tekisi mieli huutaa perkelettä ja kirota maailma alimpaan helvettiin; vaikka kokisi Jumalan hylänneen lopullisesti ja tekisi mieli alkaa vihaiseksi ateistiksi, ei sekään haittaa mitään, kun lopulta se syvempi olemisen taso kuitenkin palaa aina takaisin. Jatkan toisessa viestissä.

Olen siis itse kokenut viime aikoina menetyksiä ja muutoksia elämässäni, ja tunnen, että lisää on vielä tulossa. Tiedän myös sen, että tämä on kokemus, jonka olen luonut sitomalla osia itsestäni ulkoiseen maailmaan. Tämän kokemuksen tarkoitus on osoittaa minulle ne viimeisetkin kohdat, joissa olen vielä tähän maailmaan kiinnittynyt, ja päästää noista kiinnikkeistä lopullisesti irti. Minun täytyy luopua erillisestä itsestäni, jotta voin päästä tuntemaan todellisen Itseni. Oikeastaan sekin on jo tapahtunut, mutta minun vain täytyy vielä "kävellä ajan halki" siihen kokemukseen. Se tarkoittaa samalla kävelemistä surun ja ahdistuksen läpi, joita menetyksiin ja hajoamiskokemuksiin luonnollisesti liittyy, mutta ei niitä tarvitse pelätä: Ne ovat vain mustia pilviä, jotka menevät lopulta ohi.

Toivotan sinulle, 1223, valoa elämääsi ja voimia jaksaa vaikeita kokemuksiasi. Mielestäni olet todella pitkällä, kun pystyt noinkin kuluttavassa tilanteessa näkemään asioita ikään kuin korkeammasta näkökulmasta käsin, etkä vaikuta siltä, että olisit uhriutunut ja luovuttanut. Kunnioitan tuollaista rohkeutta.

Osaisiko KM tai joku muu selittää kokemustani.

Syvästä kärsimyksestäni on noussut syvä rauha ja yhteys. Samalla ulkoinen maailma on alkanut näyttää oudolta, kuin nyrjähtäneeltä, ei mitenkään pahalla tavalla kuitenkaan vaan aivan kuin maailmaa olisi säädetty vaikka viisi astetta johonkin suuntaan. Maailma on samaan aikaan syvempi kuin ennen - mutta kuitenkin niin pinnallinen, kuin taidokkaasti luotua harhaa.

Inhimillisellä tasolla pelkään olevani tulossa hulluksi, mutta ehkä olen yhtä lähellä totuuden ymmärtämistä kuin hulluutta.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Uneton unessa kirjoitti:

Todella hienoa keskustelua, kiitos käyttäjä102. Mä kysyisin vinkkiä unettomuuden voittamiseen. Kun nukun hyvin, olo on hyvin onnellinen. Mutta mielen ylikierroksista johtuvat pätkäunet saa synkän mielentilan ja mikään ei suju. Voisitko auttaa tässä? Kaikki apu otetaan vastasn, myös rukoukset.

Kun mielen ylikierrokset on ongelma, meditaation opettelu ja harjoittaminen on yleensä tehokkain apu. Valitettavasti se on tuossa tilanteessa myös varsin vaikeaa ja saattaa olla myös ahdistusta ja levottomuutta aiheuttavaa, varsinkin jos yrittää kovin absoluuttisia meditaatiotekniikoita kuten tietoisuuteen itseensä keskittyminen. Jos mieli on kovin ylivilkas, helpompi on ottaa jokin keskittymisen keskittävä objekti mukaan esim. esine jota katselee, hengitys, mantra, tietty ajatus jota toistaa. Tai sitten voi antaa ajatusten ja tunteiden virrata ja tehdä niistä katselun kohteen. Tämä on oikeastaan paras vaihtoehto jos siihen pystyy, mutta toisinaan voi käydä niin että vähän väliä imeytyy samaistumaan ajattelijaan ja tuntijaan niin, että "katselija" on poissa, ja vasta ajan päästä hätkähtää siihen etten taas ollut läsnä, jolloin on parempi ottaa käyttöön jokin vähemmän vaativa keskittymisen kohde.

Toinen juttu on, että unettomuutta ei tarvitse pelätä. Itse nukun vain noin kolmisen tuntia yössä, ja tämän maailman uskomusten mukaan sen pitäisi olla valtava ongelma. Mutta minä en ole omaksunut tuota uskomusta, ja niinpä voin hyvin vaikka nukunkin niin vähän. Oli aika jolloin koin tarvitsevani unta jopa 9 tuntia yössä tai olisin kauhean väsynyt iltapäivästä, mutta sitä mukaa kun olen enemmän tiedostanut tosiolemustani henkenä (henget eivät tarvitse unta) on myös kehon unentarve vähentynyt ja muutenkin koko uni muuttunut: enää en menetä missään vaiheessa tietoisuuttani, vaan olen nukkuessani tietoinen sekä esim. äänimaailmasta paikassa jossa nukun että unimaailmoiden tapahtumista ja itsestäni niiden luojana ja katselijana.

Kiitos vastauksestasi! Olen harjoittanut mantrameditaatiota yli 10v. Ja myös pelkkää ajatusten katsomista. Intuitiivisesti tuli mieleen kysymiseni jälkeen, että unen vähäisyys ei ole ongelma, vaan se että teen siitä ongelman. Kiitos vahvistuksesta. Olenkin nyt nukkunut paremmin lomalla. Myös unimaailmasta on tullut vahvoja viestejä. Selkounennäköäkin on ajoittain.

Kristitty mystikko on käsitteellinen ristiriita. Toisin sanoen, jos olet kristitty et voi olla mystikko ja kääntäen. Tietysti on ihmisiä, jotka eivät käsitetä tätä ristiriitaa ja pitävät itseään sekä kristittyinä että mystikoina. He palvovat tietämättään Saatanaa.

Kiitos Etsivä löytää vastauksesta. Itse ajattelen, etten tässä tilanteessa olisikaan ilman voimakasta taipumusta uhriutumiseen, mitään hätäähän ei olisi ellen vaan käyttäisi kaikkea aikaani ongelmien vatvomiseen ja surkutteluun niin että hyvien asioiden sijaan näen ja koen vain kaaosta.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

oletko etsinyt terveysongelmiisi ihan maallista ratkaisua? Jos ne ovat niin massiivisia, että edes hiljentyminen ei onnistu, voisi olla hyvä ajatus koettaa ensin helpottaa niitä.

Näen terveydellisten ongelmien syntyvän jostain pintaa syvemmällä olevista ristiriidoista joita en osaa paikantaa tai korjata. Fyysinen oire on vain pinnallinen muoto jonka henkinen ongelma ottaa, eikä oireen hoitaminen materian tasolla kuin enintään siirrä kohtaa josta kärsimys "tulee ulos" kehollisessa kokemuksessa. Eli olen tässäkin asiassa ikään kuin maailmojen välissä, uskon fyysiseen kokemukseen vain joiltain osin ja pystyn helpottamaan oloa vain sellaisin keinoin joiden vielä uskon toimivan ja auttavan.

Lääketiede on alkanut näyttää niin absurdilta ja nurinkuriselta, että yleensä vain välttelen vaivoistani puhumista jotten joutuisi tilanteisiin joissa saattaisin möläyttää mitä lääkäreistä ja lääketieteestä yms. oikeasti ajattelen.

Ajatuksia olen "uudelleenohjelmoinut" ja joitain pahimpia ajatusmalleja saanutkin kitkettyä. Mielen tasolla ajatuksilla ajatuksia vastaan kamppailu kuitenkin on käynyt veden kantamiseksi kaivoon, varsinkin nyt kun motivaatio pyrkiä mihinkään on tyrehtynyt. Uskomuksista ja ehdollistumisista versoo aina uusia ajatuksia jotka pitäisi ruotia ja seuloa läpi. Mutta mistä ne ajatukset voivat keskenään tietää, mitä niistä tulisi preferoida? Täytyisi kai nousta niiden yläpuolelle, mutta tätä etäisyyttä ajatuksiini en saa otettua.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Se, että kammoksumme ja välttelemme näitä tuntemuksia, johtuu vain siitä, että annamme näille asioille merkityksiä, joita niillä ei itsessään oikeasti ole.

Niin, näinhän se on. Kivun kanssa vaan helposti tempautuu ajatusten vietäviksi, ja on helppoa ajautua kuvittelemaan vaikka ihan koko elämän olevan pilalla kovan kärsimyksen ja toimintakyvyttömyyden takia. Mutta tuokin on vain ajatus, jolla ei ole todellista menneisyyttä tai tulevaisuutta ajatusten ulkopuolella...

- 1223