Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Tarkennan vielä, että ymmärrän senkin että tapahtumien tasolla elämäni ei ole ollut mitenkään erityisen raastavaa. Monilla on ollut pahempaakin, omalla kohdallani on kyse siitä, että koko ajan odotan että jotain pahaa tapahtuu. Ja erityisen raskaalta se tuntuu, jos on hetkenkin ollut iloinen ja levollinen. Parempi siis olla olematta?

Sinulla on valta oman mielesi yli, kaikilla on. Mieli on yhtä lailla työkalu kuin keho. Ei kehokaan lähde kävelemään vaikka kauppaan silloin kun päätät että vietät koti-iltaa, eikä tanssimaan kun haluat istua rauhassa paikallasi. Ei mielenkään pitäisi, vaan sen pitäisi olla yhtä lailla alamainen omistajalleen ja totella, jos omistaja sanoo että tuollainen ajatuskuvio ei ole terve eikä mitenkään hedelmällinen joten luovun siitä.

Valitettavasti ihmisiä ei kasvateta siihen, että myös mieli on instrumentti, vaan he tavallisesti uskovat olevansa mielensä, ja niinpä mielen hallinnasta on tullut vaikeaa. Se on kuitenkin taito joka on kaikkien opeteltavissa: jokainen voi oppia pois niistä haitallisista ajatusmalleista joita on elämänsä varrella omaksunut. Ne ovat kuin pimennysverhoja ikkunan edessä: ulkona paistaa aurinko, mutta ihminen istuu pimeässä huoneessa ja valittaa pimeyttä, rukoillen valoa. Mutta valo on koko ajan, aurinko on koko ajan, ongelma on vain että pitäisi avata pimennysverhot omassa kodissaan. Sama on elämän täyteyden ja Jumalan laita: ne ovat koko ajan, mutta ihminen ei koe niitä koska mielessä on kaikenlaisia uskomusrajoittimia.

Vierailija kirjoitti:

Tälläistä käytännön asiaa tiedustelen Mystikolta, että johtuuko pitkät kirjoitustauot nykyään siitä, ettei palstalle voi kirjoittaa klo 23 aikaan laisinkaan?

Osin siitäkin, olen luonnostani yöeläjä ja tykkään kirjoittaa myöhään, kun muut asiat on hoidettu. Mutta myös ihan vaan siitä että intuitio ei ole ohjannut kirjoittamaan tänne vähään aikaan, ja teen aina sen mitä intuitio sanoo. 

Vierailija kirjoitti:

Mystikko ja te muutkin, voitteko rukoilla puolestani. Olen ihan loppu tähän pimeään yöhön. Masentunut, tyhjä, onneton, kipeä, väsynyt. 

Rukoilen.

Vierailija kirjoitti:

Mystikko, voisitko rukoilla isäni puolesta?

Jo ennen kuin pyydätte, Isä tietää mitä tarvitsette. Samoin toimii rukous: vaikka en ole ihmisenä ollut katsomassa tätä kun kirjoitit, silti rukous on "toiminut".

Vierailija kirjoitti:

Hei Mystikko!

Rukoilisitko minunkin puolestani? Järkkymättömän sisäisen rauhan ja ihmismaailman illuusioluonteen olen kyllä omakohtaisesti saanut kokea, mutta jotenkin illuusioon on niin helppo luiskahtaa takaisin. Elämässä on tullut eteen se vaihe, kun kaikki ulkoinen menettää merkityksensä, mutta lopullista oivallusta itsestä ja pysyvää rauhaa en ole saavuttanut. Sinkoilen edestakaisin enkä oikein mihinkään koe kuuluvani.

Kiitos kaikille tästä ketjusta! Todella huojentava huomata, etten ole etsintöineni, ahdistuksineni ja kokemuksineni yksin!

Kyllä rukoilen. Tämä on juuri se vaihe missä tällä hetkellä on hyvin suuri määrä ihmisiä. Entisinä aikoina harva pääsi edes niin pitkälle, mutta nyt on niin että moni on edennyt irti vanhoista "epäjumalista", vanhojen uskontojen vääristä käsityksistä, samoin irti samaistumisesta ihmisegoonsa ja sen tavoitteisiin, mutta moni on vielä välitilassa jossa ei ole kokenut sitäkään mikä on noiden illuusioiden takana.

Vierailija kirjoitti:

Mystikko, pieni kysymys manifestoinninta:

Muistelen sinun kertoneen, että pääsit sen avulla eroon silmälaseista, eli paransit fyysistä näkökykyäsi. Ymmärrän "periaatteen", mutta kertoisitko, mitä teit ihan käytännössä? Millaisia "harjoituksia" teit, miten muutit ajatteluasi jne.

Kiitos, ja kiitos myös koko tästä ketjusta!

Minä käytin hyväkseni jostain lukemaani ajatusta, että iän myötä likinäköisyys voi itsestään parantua kun ikänäköisyys iskee. Olin kuitenkin kolmikymppinen joten voisi ajatella että lähinäkö alkaa huonontua. Niinpä ajattelin usein sitä, että tämä on tieteellinen fakta, että ihmisen näkö kehittyy pois likinäköisyydestä, kaukonäköisyyden suuntaan iän myötä. Joka päivä ajattelin että näen vähän paremmin.

En käyttänyt enää silmälaseja muuta kuin ajaessa, vaikka en nähnytkään käytännössä hyvin, ja vähitellen alkoi tulla välähdyksiä jolloin hetkittäin näin hyvin - ja sitten seuraavalla silmänräpäyksellä kaikki taas sameni. Mutta minä jatkoin sen uskottelemista itselleni, että käynnissä on koko ajan prosessi jossa näkö paranee, ja jokainen sellainen hetkittäinenkin tarkan näkemisen hetki on vahvistus siitä. Lopulta prosessi oli jotenkin niin luonnollinen, että en edes ihmetellyt etten ollut enää aikoihin tarvinnut laseja - totesin vaan, että ai niin, joskus en nähnyt kauas hyvin, ihan kuin se olisi ollut toisessa elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Mystikko, oletko alkanut väsyä kysymyksiin? Tämä siis ilman kynsiä ja hampaita, koska olen ymmärtänyt, että hengellisellä tiellä tulee vaihe, jolloin valistustyö ja maallisen maailman ongelmat saavat jäädä.

En varsinaisesti kysymyksiin enkä etsijöihin, mutta tähän maailmaan, kyllä. Siitä on tullut niin vieras omalle tietoisuudelleni, että vaatii ponnisteluja pysyä siinä. Toisaalta en voi myöskään lähteä tämän haluni vuoksi vielä, koska tässä harhassa elää niin paljon muita Jumalan lapsia, oman mielensä ja ihmisuskomusten vankeina. Se paikka missä minun kuuluu olla nyt on täällä, toisten Jumalan lasten tähden. Tiedän, että sittenkin kun jätän tämänhetkisen kehoni, tavalla tai toisella palvelen edelleen, kunnes kaikki on palannut ykseyden ja rauhan tilaan eikä ole enää Jumalan lapsia jotka eivät tiedä perintöosastaan, taistelemassa erilaisten harhamaailmojen rikkauksien murusista, ikään kuin olisivat itse köyhiä ja puutteessa.

Ai täällä on joku uusi hullu 😲

Vierailija kirjoitti:

Näen illuusioluonteen juuri edellä mainitulla tavalla ja tajuan että ulkoinen on sisäisen heijastusta. Kaoottisella mielellä on kaoottinen elämä. Hahmotan siis illuusioluonteen kokonaisuutena.

Mutta kaikkea en kuitenkaan ihan ymmärrä. Jos minulla on jalka kipeä, niin onko kipu illuusio, vai koko jalka? Teen just nyt ruokaa, eli mikä tässä on se illuusio - mikä tässä on minun heijastumaani? Kattila, sähkö, yleinen ilmapiiri vai minä itse?

Tätä en hahmota.

Ap

Pohjimmiltaan se kaikki on illuusiota. Illuusiota on jo se, että olet ihminen, sellaisena kuin tämä maailma ihmisen näkee: aineellinen, rajallinen, kuolevainen. Samoin kuin on illuusiota tämä ajan ja paikan ja materian rakenteeseen perustuva maailma. 

Niinpä sekin, että jos kipeä jalka paranee, vaikka spirituaalisen ymmärryksen kautta, on lopulta vain epämiellyttävän illuusion vaihtamista miellyttävämpään. Terve aineellinen keho ei ole perimmäinen totuus sen enempää kuin sairaskaan, vaikkakin perimmäisen totuuden edes osittainen näkeminen johtaakin miellyttävämpiin tämän maailman illuusiokuviin - olosuhteisiin.

Mitä voi sanoa siitä, mikä on? Siihen viitataan sanoin henki tai spirituaalinen, tai ydinolemus, tai ilmentymätön joka on kaiken ilmenneen ydin ja lähde, mutta ongelma on siinä, että vaikka nämä sanat herättävät tunnistamisen kokemuksia niissä jotka ovat nähneet sen mihin ne viittaavat, muille ne ovat vain turhauttavia epämääritelmiä. Niinpä ei jää muuta vaihtoehtoa kuin tavoitella hengellisten aistien heräämistä, niin että näkee itse sen mikä on Perimmäinen, ja mistä kaikki illuusioiden maailmat ja olemisen tasot ovat eri tietoisuuden tasojen kautta tulkittuja vääristymiä.

Nro 14 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nro 14 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nro 14:n kuulumisia, kun niitä kyseltiin:

Välitilassa edelleen. Haluaisin, voi kuinka haluaisinkin keskittyä hengellisen tien kulkemiseen, mutta materiaalisessa maailmassa kaikki on sekaisin ja vie huomioni. Jos ei olisi perhettä ja velvollisuuksia niin voisi antaa velkojen mennä ulosottoon ja muuttaa johonkin maakuoppaan, mutta valitettavasti tämä ei ole mahdollista. Taloudellinen tilanne siis sakkaa mutta muutama muukin asia on.

Tokihan sekava ulkoinen maailma on vain sisäisyyteni heijastumaa? Pitäisihän minun se jo tietää. En vaan osaa edetä tässä asiassa - antaudunko ja keskityn sisäisiin asioihin, vai jatkanko taistelua ja yritän parantaa asioita tietoisesti luomalla? On niin pelottavaa päästää irti kontrollista.

Taidat itsekin tietää, että mystikko sanoisi, että pitää vain antautua ja keskittyä Sisäisiin asioihin. Haluaminen työntää tavoitetta poispäin. Myös edellisellä sivulla jotkut käsittelivät sitä, että paras lopputulos tulee irtipäästämisestä, muuten haluaminen ja pelko työntävät tavoitetta poispäin.

Tiedän, se on vaikeaa. Kirjoitin juuri yllä, että se on vaikeaa, jos se asia menee liian iholle, eli on liian tärkeää. On helpompaa antaa asioiden olla, kun ne eivät ole elämän ja kuoleman kysymyksiä. Eli tästä päästään siihen, että asioita ei saisi luokitella ja arvioida. Ei ole tärkeitä asioita, on vain asioita.

Ehkä minä olen väärä ihminen tässä neuvomaan, kun itsekään en ole päässyt niistä asioista eroon, joista haluaisin. Tosin, ne asiat kuuluvatkin toisen ihmisen päätäntävaltaan tai tietoisuuteen (esim. Lapseni migreenin haluaisin paranevan). Siksi yritän vain ylläpitää luottamuksen fiilistä, että asiat kyllä järjestyvät, kun on aika. Ja uskoa siihen, että asiat järjestyvät vähintään yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin minun oma kontrollifriikkyteni pystyisi.

Ap

Palaan tähän nyt, kun otin tehtäväkseni pysyä läsnä ja rauhassa, meditoida ja rukoilla päivittäin sekä elää elämääni tietoisesta läsnäolosta käsin, tuomitsematta ja liikoja murehtimatta. Tai siis harjoitella näitä kaikkia, koska helppoa tämä ei ole.. :) Olen kiertänyt tämän asian ympärillä koko tämän ketjun olemassaoloajan eli pitkään. Kontrollista luopuminen on vain ollut liian pelottavaa, tai jotain.

Annoin itselleni viikon aikaa olla murehtimatta mistään ja kääntyä vain itseeni. Niinpä vaan pieniä ihmeitä alkoi tapahtua ympärilläni. Eikä oikeastaan edes ihmeitä, vaan ihan luonnollisia seurauksia sille, etten murehtimisella ja draamalla luo lisää sekasortoa ympärilleni.

Harjoittelua tämä silti on, koska olen kovin kontrolliin ja murehtimiseen taipuvainen. Murehtimistakin hankalampaa on hyväksyä se tila, jossa ei tapahdu oikeastaan mitään - ei 'hyvää' eikä 'huonoa'. Tätä olemisen tilaa on aiemmin täyttänyt mm. vauvapalstailulla ja somessa roikkumisella, lohtusyömisellä, rahapelaamisella ja vastaavalla. Myöskin vetovoiman lakia ja manifestaatioita obsessoimalla, unelmakarttoja laatimalla jne. Odottamisella, varsinkin odottamisella. Sen ajattelulla, että 'sitten kun x, niin olen onnellinen'. Mutta eihän se 'sitten kunin' toteutuminen tuota kuin hetkellisen nousun ja hyvän olon, sitten alan haikailla seuraavaa asiaa.

Rukoilen joka aamu voimaa pysyä tässä ja nyt, tuomitsematta. En myöskään kamppaile haluja ja toiveita vastaan - nekin ovat luonnollinen osa ihmisen elämää tässä ajassa. Enkä tavoittele heräämistä tai valaistumista, en jumalallista yhteyttä enkä hengellistä näkökykyä. Meditoidessa mieleeni piirtyi kuva ulkoisesta todellisuudesta sydämeni ja mieleni tuottamana projektiona. Että se, mitä tunnen ja mitä ajattelen, tuottaa ulkoisen kokemismaailmani. Hiljaisuudesta nousi myös kehotus keskittyä näihin kahteen kiintopisteeseen ja elää elämää niistä käsin.

Uskominen vetovoiman lakiin on oikeasti tehnyt pakkomielteisyyteen taipuvaiselle mielelleni aika lailla haittaa. Näen nyt selkeästi, miksi elämäni on viime vuosina ollut sellaista kuin on. Eikä vetovoiman laissa tai siihen uskomisessa sinänsä ole mitään pahaa. Mutta jos kokee jatkuvasti, että elämä on kamppailua omia ajatuksia vastaan ja että unelmiensa eteen täytyy nähdä jatkuvan visualisoimisen, kiitollisuuden, 'värähtelyiden' ja minkä lie vaiva, sitä tulee myös luoneeksi lisää.

Nro 14

Tämä juuri...kun oikein alkaa miettiä ja keskittyä omiin ajatuksiinsa niin sitten vasta alkaakin ahdistaa

Salaisuus on siinä, että ei saa ajatella. Ajatukset pitää pysäyttää ja katsoa sisäänpäin siihen hiljaisuuteen. Kun ei mieti mennyttä, niin ei masenna. Kun ei mieti tulevaa, niin ei pelota.

Ap

Näin, tai oikeastaan pitää ymmärtää, että ajatukset ovat vain mielen höpinöitä. Itse pystyn hiljentämään mieleni tehokkaammin, kun en yritä väkisin hiljentää ajatuksiani, vaan suhtaudun ajatuksiin ymmärtäväisesti - kuin höpöttävään pikkulapseen. Myös viisi oikein syvää hengitystä auttaa ohjaamaan tietoisuuden lempeästi muualle.

Kuinka monesti vietämme ajatuksissamme aikaa menneisyydessä, jota ei ole koskaan tapahtunut, tai tulevaisuudessa, joka ei tule koskaan tapahtumaan? Ja kun asiaa oikein ajattelee (heh), ymmärtää, ettei mikään ole koskaan tapahtunut menneisyydessä eikä mitään tule tapahtumaan tulevaisuudessa: kaikki tapahtuu aina tässä nyt-hetkessä.

Tuo on tosiaan yksilöllistä mikä toimii mielen hiljentämiseen. Itselläni aina toimi parhaiten auktoriteettiaseman omaksuminen mieleen nähden ja vain sanominen sille: nyt minä kuuntelen, en puhu (edes sisäisesti), ole siis hiljaa. Jollain toisilla taas mieli alkaa entistä enemmän piinata aloittamalla salakavalasti sisäisiä höpinöitään jos mieltä yrittää tuolla tavoin määräillä. Silloin on parempi ottaa vain etäisyyttä mielen puheeseen, jos se suinkin onnistuu: monelle se on tosin vaikeaa, mielen sisäinen puhe imee huomaamatta huomion itseensä. 

Mutta lopulta meditaatiossa on aina niin ettei "omat" ajatukset tai "oma" keho ole enää mitään erityistä, ne ovat vain yksiä havaintoja tietoisuuden kentässä, ilman mitään erityisiä tunnelatauksia tai kiintymyksiä. 

Vierailija kirjoitti:

Olen aika varovainen silloin, kun totuutta ja hyvyyttä aletaan tarjota jonkin ihmisen tai jumaluuden, tai minkä tahansa hahmon kautta. Olen sitä mieltä, että aiheen käsittelyyn ei tarvita mytologisia hahmoja ja ne usein vievät turhan paljon huomiota itse asialta. Ihan samalla lailla se ihminen, joka jakaa toisille tietoa, päätyy (joskus tahtomattaan) yleisön nostamana jalustalle. 

Ehkä se on inhimillistä kiinnostua enemmän hahmoista, jumaluuksista ja oppaista jotka toimivat opettajan roolissa, kuin sanomasta, mikä heillä on. Tämä keskustelu itsessään on jo näyttänyt, että kun Mystikko ei ole täällä käynyt, niin osa kokee siitä jonkinlaista hätääntymistä. Vähän kuin vauvat joiden äiti ei tulekaan paikalle.

Mystikko on antanut vastauksia jo niin moneen asiaan tämän ketjun mittaan, että se on minun mielestäni enemmän kuin riittävästi vastaamaan myös uusiin kysymyksiin. Eipä siellä, ettenkö ilahtuisi jos hän ilmaantuu takaisin kommentoimaan. En oikein osaa tätä muotoilla, mutta minusta on erin tervettä vierottautua henkisestä opettajasta ja tutkia totuutta ja ilmiöitä omaan arvostelukykyyn luottaen.

Niin, jossain zeniläisissä kirjoituksissa sanotaan: jos tapaat Buddhan, tapa Buddha. Se on vähän sama kuin Jeesuksen sanat, että hänen täytyy mennä pois että Henki voisi tulla. Kenenkään ei koskaan ole tarkoitus jäädä riippuvaiseksi mistään opettajasta, ei ihmisenä ajassa elävästä, ei edesmenneestä (ei edes Jeesuksesta tai Buddhasta), eikä muunlaisesta olevaisesta jota pidetään ihmistä henkisesti korkeampana. 

On aika jolloin tarvitsee kirjoja tai opettajia tai konkreettista johdatusta, ja on aika jolloin pitää kävellä itse vetten päällä, ilman uskoa siihen että auktoriteetin voima auttaa.

Kiitos!

Oletteko Mystikko ja muut ystävät lukeneet Jed McKennan kirjoja (Valaistumistrilogia, Kaiken teoria)? Hänhän sanoo olevansa valaisutnut ja  kuvaa kirjoissaan "henkisen autolyysin" menetelmän, jolla voi päästä selville todellisuudesta, ts. kaiken illuusioluonteesta ja non-duaalisesta perimmäisestä todellisuudesta.

Minustä kirjat ovat vaikkakin kiinnostavia, myös kokolailla masentavia. Hän sanoo periaatteessa, että todellinen totuus on ikuinen, muuttumaton ei-mikään, jossa ei voi "olla". Niinpä on palattava illuusioon, jonka tietää nyt illuusioksi, ja josta on siten mennyt "maku". Hän kuvasi sitä jotenkin niin, että "löydät itsesi yksin huvipuiston (= illuusio) tyhjältä parkkipaikalta ja ihmettelet, miten pääsisit takaisin sisään". Hän ei "suosittele totuutta kenellekään,koska sillä ei olemuita hyviä puolia kuin se, että se om totta". Jotenkin näin. Tyylinsä on sarkastinen, ja toki kirjoissa on "hyvääkin", mutta itselleni välittyi aika masentava perustuntuma.  Kannattaakotäältä "huvi-" tai "huvittamattomuspuistosta" edes pyrkiä pois?

tämän päivän sana on OMRI SHALAMAN. voimaa kaikille päivää, katselkaa tänänä paljon ympärille. huomioikaa puiden ja aukeiden välistä värikylläisyyttä. eli katse korkeammalle tänään. Luotsaavat tänään.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko Mystikko ja muut ystävät lukeneet Jed McKennan kirjoja (Valaistumistrilogia, Kaiken teoria)? Hänhän sanoo olevansa valaisutnut ja  kuvaa kirjoissaan "henkisen autolyysin" menetelmän, jolla voi päästä selville todellisuudesta, ts. kaiken illuusioluonteesta ja non-duaalisesta perimmäisestä todellisuudesta.

Minustä kirjat ovat vaikkakin kiinnostavia, myös kokolailla masentavia. Hän sanoo periaatteessa, että todellinen totuus on ikuinen, muuttumaton ei-mikään, jossa ei voi "olla". Niinpä on palattava illuusioon, jonka tietää nyt illuusioksi, ja josta on siten mennyt "maku". Hän kuvasi sitä jotenkin niin, että "löydät itsesi yksin huvipuiston (= illuusio) tyhjältä parkkipaikalta ja ihmettelet, miten pääsisit takaisin sisään". Hän ei "suosittele totuutta kenellekään,koska sillä ei olemuita hyviä puolia kuin se, että se om totta". Jotenkin näin. Tyylinsä on sarkastinen, ja toki kirjoissa on "hyvääkin", mutta itselleni välittyi aika masentava perustuntuma.  Kannattaakotäältä "huvi-" tai "huvittamattomuspuistosta" edes pyrkiä pois?

Hauska :-).

Minä taidan ymmärtää, mitä kirjoittaja tarkoittaa. Olen ajatellut, että se johtuu vain siitä, että en ole ihan vielä valaistunut. Onhan se oleminen (ainakin minulla) sellaista leijumista. Ei huolta, ei murhetta, mutta ei nyt kauheasti mitään muutakaan. Kun illuusiossa sattuu ja tapahtuu, niin onhan se toki mielenkiintoisempaa.

Osuva esimerkki tuo huvipuisto. Ehkä juuri siksi valaistuminen tulee ”kärsiville” ihmisille, kun eivät halua sinne kummitusjunaan takaisin. Ihminen, jolla on kauhean hauskaa, ei koe edes tarvetta valaistua.

Minun elämäni ei nyt ihan kummitusjunaa ole ollut, vaan vaihtelevasti kaikkea. Miksi kuitenkin jatkan tällä valitsemallani tiellä? Koska siinä pääsen vapaaksi. Olen vapaa murehtimisesta, kun pääsen olemiseen. Sekä sen vuoksi, että tästä on seurannut ihmeellisiä asioita. On jännittävää seurata, mten elämä vielä muuttukaan. Se on minun huvipuistoni nykyään.

Ap

McKenna puhuu kyllä myös "ihmisyyden aikuisuudesta" (human adulthood), joka on jotain sellaista, että tiedostaa tämän näkyväisen illuusioluonteen ja egon valheellisuuden, on siis ikään kuin hereillä unessa ja näkee selkounta, mutta ei kuitenkaan "lipsahda" sinne perimmäiseen, likkumattomaan, ikuisesti muuttumattomaan ei-mihinkään.

Tätä ihmisuuden aikuisuutta hän siis suosittelee kaikille ja katsoo, että sen pitäisikin olla luonnollinen osa jokaisen yksilön kehitystä ja kasvua. Perimmäinen totuus/todellisuus on kuitenkin sen verran rankka (outo, ihmiselle täysin vieras) olo- tai paremminkin ei-olemisen tila, ettei sitä kannata hänen mukaansa tavoitella, ellei ole ihan kauhea sisäinen pakko :)

Nämä siis vain omia muistumia ja tulkintojani McKennasta, voi olla että muistan/ olen käsittänyt jotain väärinkin.

T. 1162

1162 jatkaa vielä, että aivan hurja tarina minuuden häviämisestä ja perimmäisen todellisuuden kohtaamisesta on nunna Bernadette Robertsin (siinä muuten toinen todellinen kristitty mystikko) kirja Minuuden tuolle puolen. Hänen ja McKennen ajattelussa on samankaltaisuutta, tosin asioiden esittämistapa on heillä ihan erilainen, jopa vastakkainen.

Tässä jotain Robertsin kirjasta:

Kirja kertoo erään mietiskelijän matkasta päätepisteeseen - pysyvään tilaan ilman minuutta. "Olin sitäkin yllättyneempi ja ihmeissäni, kun useita vuosia myöhemmin saavutin pysyvän tilan, jossa ei ollut minää ?, ei enää ylipäätään mitään, mitä olisi voinut kutsua minäksi. Oli selvää, että olin joutunut perinteisten viitekehysten ulkopuolelle tullessani polulle, joka näytti alkavan siitä kohtaa, mihin muut mietiskelystä kirjoittaneet ihmiset olivat lopettaneet. Koska minulla oli kuitenkin varmuus siitä, että minä oli kadonnut, heräsi väistämättä kysymys: mikä oli kadonnut. Mitä minä oli? Mitä se tarkkaan ottaen oli ollut? Lisäksi heräsi tavattoman tärkeä kysymys: mitä jäi jäljelle minän väistyttyä? Matkani paljasti minulle vähitellen vastaukset näihin kysymyksiin, vastaukset, jotka oli johdettava yksinomaan henkilökohtaisesta kokemuksesta, koska ulkopuolista selitystä ei ollut luvassa." Lähes kaikissa mietiskelytraditioissa, sekä länsimaisissa, että idän suunnasta tulevissa, on mielen hiljaisuus, minän hälinän vaientaminen, se suuri tavoite. Voiko tämä hiljaisuus jäädä pysyväksi? Onko sen takana vielä jotakin? Jos, niin mitä? Jumala? Tyhjyys? Autuus? Totuus? Kannattaako pysyvää mielen hiljaisuutta ylipäätään edes tavoitella? Entäpä jos se on jotakin kokonaan ihan muuta kuin luulit? Bernadette Roberts on yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ovat tehneet matkan minuuden tuolle puolen. Hänellä on vastaukset. Vastaukset eivät ole ehkä sellaisia, mitä odotit. Roberts ei kirjoita tavanomaisesti. Hän ei ehdottele eikä esittele vaihtoehtoja, hän kertoo, niin kuin vain se, joka tietää ja se tieto joko lisää tai vähentää tuskaa kirjan lukijassa. 

Vierailija kirjoitti:

Oletteko Mystikko ja muut ystävät lukeneet Jed McKennan kirjoja (Valaistumistrilogia, Kaiken teoria)? Hänhän sanoo olevansa valaisutnut ja  kuvaa kirjoissaan "henkisen autolyysin" menetelmän, jolla voi päästä selville todellisuudesta, ts. kaiken illuusioluonteesta ja non-duaalisesta perimmäisestä todellisuudesta.

Minustä kirjat ovat vaikkakin kiinnostavia, myös kokolailla masentavia. Hän sanoo periaatteessa, että todellinen totuus on ikuinen, muuttumaton ei-mikään, jossa ei voi "olla". Niinpä on palattava illuusioon, jonka tietää nyt illuusioksi, ja josta on siten mennyt "maku". Hän kuvasi sitä jotenkin niin, että "löydät itsesi yksin huvipuiston (= illuusio) tyhjältä parkkipaikalta ja ihmettelet, miten pääsisit takaisin sisään". Hän ei "suosittele totuutta kenellekään,koska sillä ei olemuita hyviä puolia kuin se, että se om totta". Jotenkin näin. Tyylinsä on sarkastinen, ja toki kirjoissa on "hyvääkin", mutta itselleni välittyi aika masentava perustuntuma.  Kannattaakotäältä "huvi-" tai "huvittamattomuspuistosta" edes pyrkiä pois?

Tuo kuulostaa enemmän sellaisen kuvaukselta, joka on vielä vahvasti kiinni rajallisen olennon aistien ja mielen maailmassa. Ihmismielestä Todellisuus todellakin on ei-mitään, tylsää liikkumattomuutta, tyhjyyttä, mutta se johtuu vain siitä että ihmismieli on tottunut kokemaan aineellisia, ajallisia ja psyykkisiä asioita, ei Ikuisuutta. 

Spirituaaliset aistit näyttävät toisenlaisen todellisuuden, mutta sitä on mahdoton kuvailla sanoin, koska se on niin vierasta sille maailmalle mistä ihmisten kieli ja ajattelu on syntynyt. Siihen voi vain viitata vertauksin, kuten sanoa, että se on kaiken sisältävä tyhjyys (mikä tekee siitä kaikkea muuta kuin tyhjää). Se todellakin on kaikki ja sisältää kaikki maailmat, mutta ihmismieli joka mittaa aikaa ja muutosta, ei voi nähdä sitä, vaan näkee vain tympeän liikkumattoman tyhjyyden.

Todellisuus tai Jumala ei koskaan ole myöskään pelkästään Ilmentymätön, vaan aina myös Ilmennyt, mutta tämä ei välttämättä vaadi että yhdenkään olennon täytyy elää illuusioissa. On mahdollista myös tiedostaa kaiken olevaisuus ilman aikaa, ilman muutosta, ilman tarvetta luoda eriytyneitä aistien tai mielten maailmoja.

Vierailija kirjoitti:

McKenna puhuu kyllä myös "ihmisyyden aikuisuudesta" (human adulthood), joka on jotain sellaista, että tiedostaa tämän näkyväisen illuusioluonteen ja egon valheellisuuden, on siis ikään kuin hereillä unessa ja näkee selkounta, mutta ei kuitenkaan "lipsahda" sinne perimmäiseen, likkumattomaan, ikuisesti muuttumattomaan ei-mihinkään.

Tätä ihmisuuden aikuisuutta hän siis suosittelee kaikille ja katsoo, että sen pitäisikin olla luonnollinen osa jokaisen yksilön kehitystä ja kasvua. Perimmäinen totuus/todellisuus on kuitenkin sen verran rankka (outo, ihmiselle täysin vieras) olo- tai paremminkin ei-olemisen tila, ettei sitä kannata hänen mukaansa tavoitella, ellei ole ihan kauhea sisäinen pakko :)

Nämä siis vain omia muistumia ja tulkintojani McKennasta, voi olla että muistan/ olen käsittänyt jotain väärinkin.

T. 1162

Sitä tuskin kukaan tavoittelee ennen kuin on kauhea sisäinen pakko. Mutta jossain vaiheessa se pakko tulee vastaan jokaiselle - jos ei tässä elämässä, niin jossain toisessa. 

Itselläni oli hyvin lyhyt se aika jona erilaiset illuusiot jaksoivat kiinnostaa. Tämä ihmisten tavanomainen tietoisuuden taso menetti kiinnostavuutensa jo kun olin nuori, mistä seurasi masentuneisuutta, ahdistusta ja elämänhalun menetystä. Jossain vaiheessa opin meditoidessa kokemaan muita illuusioita, mikä oli jokusen vuoden hienoa. Kaikissa mahdollisissa maailmoissa  olisi tutkimista satojen ihmiselämien ajaksi, mutta minua riivasi aika pian ajatus siitä, että minua ei kiinnosta kävellä unesta toiseen, harhatulkinnasta toiseen, että minun on pakko nähdä Todellisuus. Se on kuin olisi mielisairas joka tietäisi että kärsii harhoista, mutta ei vaan millään pääse niistä ulos. Kun yksi harha loppuu, alkaa toinen harha, ja harhojen vaihtelu alkaa ahdistaa. 

Lopulta se ei ole edes niinkään että ihminen näkisi tai kokisi Todellisuuden. Hän ON Todellisuus. Se on kaikkien mystisten perinteiden perusoivallus, riippumatta siitä millaisella mytologisella kuvastolla tai sanastolla se ilmaistaan. Minä olen se joka minä olen. Ja se on Jumalan nimi. Ja Jumala on Kaikki-mitä-on.

Vierailija kirjoitti:

Lähes kaikissa mietiskelytraditioissa, sekä länsimaisissa, että idän suunnasta tulevissa, on mielen hiljaisuus, minän hälinän vaientaminen, se suuri tavoite. Voiko tämä hiljaisuus jäädä pysyväksi? Onko sen takana vielä jotakin? Jos, niin mitä? Jumala? Tyhjyys? Autuus? Totuus? Kannattaako pysyvää mielen hiljaisuutta ylipäätään edes tavoitella?

Useimmissa perinteissä mielen hiljentämisellä kuitenkin lopulta on vain välinearvo. Jotkut tavoittelevat sillä ihmiselle luonnollisia asioita kuten terävöitynyttä kykyä käyttää mieltä arjessa, psyykkistä mielenrauhaa elämässä tai lisääntynyttä energisyyttä, toiset taas Jumalan tai Todellisuuden tai syvemmän Itsen kokemista. Harvalle ajattelevan mielen hiljentäminen itsessään kuitenkaan on lopputavoite itsessään.

Se miksi ihminen kutsuu sitä mitä löytää hiljaisuudesta riippuu paljolti siitä mitä etsii, ja perinteestä jonka parissa etsii. Ihminen pukee useimmiten löytämänsä siihen sanastoon ja kuvastoon jonka on oppinut tuntemaan. Jollekin se on Jumala, jollekin Tyhjyys, jollekin Itse isolla kirjaimella, jollekin Todellisuus. Minulle ne kaikki ovat sama asia - se on kuitenkin sanojen tuolla puolen, ei sillä ole niin merkitystä puhuuko siitä teistisesti vai agnostisesti, yhden perinteen tai uskonnon sanoin tai toisen. Yleensä ne, jotka ovat kokeneet, eivät ole kovin innokkaita väittelemään kieli- ja mielikuvista ja opeista, sillä he tunnistavat kyllä totuuden minkä tahansa todellisesta kokemuksesta kumpuavan opin ytimessä, ja toisaalta tunnistavat pelkästään ihmismielikuvituksella kyhätyt opit.