Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Nro 14 kirjoitti:

Osaisiko KM tai joku muu selittää kokemustani.

Syvästä kärsimyksestäni on noussut syvä rauha ja yhteys. Samalla ulkoinen maailma on alkanut näyttää oudolta, kuin nyrjähtäneeltä, ei mitenkään pahalla tavalla kuitenkaan vaan aivan kuin maailmaa olisi säädetty vaikka viisi astetta johonkin suuntaan. Maailma on samaan aikaan syvempi kuin ennen - mutta kuitenkin niin pinnallinen, kuin taidokkaasti luotua harhaa.

Inhimillisellä tasolla pelkään olevani tulossa hulluksi, mutta ehkä olen yhtä lähellä totuuden ymmärtämistä kuin hulluutta.

Olen kokenut jotain ehkä samankaltaista kovan kivun ja siitä seuranneen epätoivon ja luovuttamisen seurauksena – kun ei ole mitään mitä tehdä, ei ajatusta johon paeta, ei toivoa tulevaisuudessa eikä ylipäätään mitään mihin ripustautua. Ja yhtäkkiä kaikki näyttää erilaiselta, samalta kuin ennen mutta jotenkin eri muotoiselta, pinnalliselta mutta samalla syvemmältä. Aistit tuntuvat terävöityvän ja tulee sellainen lämmin ja lohdullinen tunne kuin koko maailma pitäisi sylissä eikä tarvitse ajatella tai murehtia mistään, kun kaikki kannattelee kuitenkin.

Tällainen olo kuitenkin on aina hiipunut melko nopeasti pois, kunnes kipu työntää siihen takaisin.

Nro 14 kirjoitti:

Osaisiko KM tai joku muu selittää kokemustani.

Syvästä kärsimyksestäni on noussut syvä rauha ja yhteys. Samalla ulkoinen maailma on alkanut näyttää oudolta, kuin nyrjähtäneeltä, ei mitenkään pahalla tavalla kuitenkaan vaan aivan kuin maailmaa olisi säädetty vaikka viisi astetta johonkin suuntaan. Maailma on samaan aikaan syvempi kuin ennen - mutta kuitenkin niin pinnallinen, kuin taidokkaasti luotua harhaa.

Inhimillisellä tasolla pelkään olevani tulossa hulluksi, mutta ehkä olen yhtä lähellä totuuden ymmärtämistä kuin hulluutta.

Eckhart Tolle on avannut hienosti sitä, miten menetys (tai mikä tahansa valheellisen identifikaation pohjan hajoaminen) voi toimia ikään kuin portaalina puhtaampaan olemiseen, jos kärsimyksen vain uskaltaa kohdata eikä pakene sitä sellaisiin ajatuksiin, että lähtisi mielen avulla korjaamaan tilannetta. Tässä yksi video aiheesta:

Uskon itse ymmärtäväni, mitä ajat takaa. Omalla kohdallani kärsimys toimii aina tekijänä, joka viimeistään pakottaa minut kääntymään sisäänpäin jossakin aiheessa, jos en sitä muuten ole ymmärtänyt tehdä. Ja sieltä se rauha aina löytyy, oli ulkoinen tilanne mikä tahansa: Kun lakkaa pyörittelemästä jatkuvia ajatuskuvioita päässään edes hetken aikaa ja vain on, huomaa, että kärsimys syntyi alunperinkin vain omista ajatuksista. Kun ajatukset hiljenevät, kärsimys lakkaa.

1223 kirjoitti:

Kiitos Etsivä löytää vastauksesta. Itse ajattelen, etten tässä tilanteessa olisikaan ilman voimakasta taipumusta uhriutumiseen, mitään hätäähän ei olisi ellen vaan käyttäisi kaikkea aikaani ongelmien vatvomiseen ja surkutteluun niin että hyvien asioiden sijaan näen ja koen vain kaaosta.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

oletko etsinyt terveysongelmiisi ihan maallista ratkaisua? Jos ne ovat niin massiivisia, että edes hiljentyminen ei onnistu, voisi olla hyvä ajatus koettaa ensin helpottaa niitä.

Näen terveydellisten ongelmien syntyvän jostain pintaa syvemmällä olevista ristiriidoista joita en osaa paikantaa tai korjata. Fyysinen oire on vain pinnallinen muoto jonka henkinen ongelma ottaa, eikä oireen hoitaminen materian tasolla kuin enintään siirrä kohtaa josta kärsimys "tulee ulos" kehollisessa kokemuksessa. Eli olen tässäkin asiassa ikään kuin maailmojen välissä, uskon fyysiseen kokemukseen vain joiltain osin ja pystyn helpottamaan oloa vain sellaisin keinoin joiden vielä uskon toimivan ja auttavan.

Lääketiede on alkanut näyttää niin absurdilta ja nurinkuriselta, että yleensä vain välttelen vaivoistani puhumista jotten joutuisi tilanteisiin joissa saattaisin möläyttää mitä lääkäreistä ja lääketieteestä yms. oikeasti ajattelen.

Ajatuksia olen "uudelleenohjelmoinut" ja joitain pahimpia ajatusmalleja saanutkin kitkettyä. Mielen tasolla ajatuksilla ajatuksia vastaan kamppailu kuitenkin on käynyt veden kantamiseksi kaivoon, varsinkin nyt kun motivaatio pyrkiä mihinkään on tyrehtynyt. Uskomuksista ja ehdollistumisista versoo aina uusia ajatuksia jotka pitäisi ruotia ja seuloa läpi. Mutta mistä ne ajatukset voivat keskenään tietää, mitä niistä tulisi preferoida? Täytyisi kai nousta niiden yläpuolelle, mutta tätä etäisyyttä ajatuksiini en saa otettua.

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Se, että kammoksumme ja välttelemme näitä tuntemuksia, johtuu vain siitä, että annamme näille asioille merkityksiä, joita niillä ei itsessään oikeasti ole.

Niin, näinhän se on. Kivun kanssa vaan helposti tempautuu ajatusten vietäviksi, ja on helppoa ajautua kuvittelemaan vaikka ihan koko elämän olevan pilalla kovan kärsimyksen ja toimintakyvyttömyyden takia. Mutta tuokin on vain ajatus, jolla ei ole todellista menneisyyttä tai tulevaisuutta ajatusten ulkopuolella...

- 1223

Niinpä, henkinen tai fyysinen kipu vie kyllä helposti mennessään ja hyvin nopeasti sitä huomaa taas imeytyneensä mielensä syövereihin, syvälle valheelliseen samaistumiseen ja kauas sisäisestä rauhasta. Tuli taas tällä viikolla itselläkin huomattua tämä asia. Onneksi sitä voi jo jollain tapaa tarkkailla ulkopuolisena ja vähän nauraakin asialle, toisaalta muistaen, että vapautumista haluavan täytyy pysytellä valppaana juuri tämän asian vuoksi.

Itse olen lakannut kokonaan käymästä läpi ajatuksiani ja uskomuksiani tai etsimästä niiden alkuperää. Toki sitä tulee vielä "automaattisesti" jonkin verran tehtyä, mutta aina kun huomaan asian, kieltäydyn tietoisesti jatkamasta ajatuskuviota ja koetan vain hiljentää mieleni. Jos kärsimyksen alkusyy on levoton mieli, niin sehän ratkeaa vain pitämällä mieli tyynenä –ei ruokkimalla sitä uusilla, monimutkaisilla ajatuskuvioilla. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta mitä enemmän tässä onnistun, sitä pitkäkestoisempia rauhan tilat aina ovat.

Vierailija kirjoitti:

Pahoitteluni siitä että näitä on varmaan kysytty jo aiemmin, tää ketju vaan on jo niin valtavan pitkä etten millään jaksa selata kokonaan läpi. Tai lueskelen näitä ajan kanssa...

Mutta kysymyksiin mennäkseni, miten näet ennustamisen? Onko kyse siitä että ennnustaja ikään kuin lukee sen mitä sen hetkisestä tilanteesta näyttäisi olevan manifestoitumassa ja että lopputulosta voi siis itse muuttaa jos manifestointi itseltä vain onnistuu?

Etkä siis ilmeisesti usko mihinkään yksilölliseen sieluun vai? Tätä pohdin näiden sielunkumppanuuksien ja kaksoisliekkien kannalta, että mihin ne oikein voisivat perustua... Intuitioni sanoo että minulla olisi jonkinlainen sielunyhteys erään miehen kanssa joka ei tällä hetkellä kuitenkaan ole elämässäni millään tavalla.

Ennustamista tapahtuu monelta tasolta. Joidenkin ennustaminen on hyvin ei-yliluonnollista, he vain ovat taitavia lukemaan kuvioita siitä mitä mistäkin tilanteista ja ihmisten mielentiloista yleensä seuraa. Toisilla on erityinen lahja, mutta sittenkään ennustaminen ei koskaan ole 100% luotettavaa, koska ihminen voi lopulta valita toisenlaisen vaihtoehtoisen todellisuuden kuin minkä "lankaa" hän kulki ennustuksen tekohetkellä. 

Yksilöllinen sielu... Jos yksilöllinen tarkoittaa totaalisen erillinen kokonaisuudesta, sen kaltainen kuin miten egoon perustuva mieli kokee olevansa yksilö, niin ei, en usko sellaiseen. Mutta ei olisi oikein myöskään sanoa että yksilöllisyyttä ei ole. Se on enemmänkin ei yhtä, ei erillistä, siihen tyyliin onko meri ja sen aalto yhtä vai eri. Aalto kyllä koostuu merestä eikä ole mitään rajaa mikä erottaisi sen siitä, mutta on mahdollista tarkastella asiaa aaltojen tasolta ja sanoa että tuossa on tuo aalto, sen korkeus on tuon verran ja se on tämän muotoinen. Samoin on sielun laita, ei ole kuin yksi Itse, mutta se ilmenee lukemattomissa muodoissa.

Sielunkumppanuudet ja kaksoisliekit ja vastaavat ovat minusta asia, joita yleensä ei kannata miettiä ollenkaan. Miksi muodostaa sellaisia käsitteitä todellisuuden päälle, kun helposti niistä voi tulla ansoja jotka laittavat takertumaan "vääriin" ihmisiin? Parempi vain ottaa todellisuus ilman käsitteitä: jos jonkun ihmisen kanssa synkkaa aivan erityisesti, niin siitä voi nauttia ilman miettimättä mikä sen taustalla on: olenko tuntenut hänet 'edellisessä elämässä' tms.

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Onko muilla tapahtunut muutoksia elämäntavoissa/ tyylissä tms. henkisen tien myötä? Itse olen aina ollut värejä ja väriyhdistelmiä rakastava ihminen, mutta viime aikoina olen tuntenut voimakasta vetoa yksinkertaistamiseen kaikilla elämän osa-alueilla. Tuntuu, että mitä vähemmän kiinnityn materiaaliseen maailmaan, sitä paremmin viihdyn ulkoisesti "virikkeettömässä" tilassa ja ympäristössä. Olen harrastanut sekä sisäistä että ulkoista puhdistamista ja yksinkertaistamista hankkiutumalla eroon materiaalisesta "melusta", joka minua ympäröi. Prosessi on vielä kesken, mutta tunnen suurta vapautumista jo nyt. Monet asiat, joita aiemmin pidin lähes välttämättöminä, tuntuvat tässä kohtaa ihan turhakkeilta ja jopa rasitteilta.

Sama täällä. Koko elämäni, lapsesta asti, olen rakastanut punaista väriä. Nykyään se tökkii. Haluan lempeitä pastelleja nyt.

En enää kuuntele radiotakaan, en edes autossa. Olen mieluummin hiljaisuudessa.

Muutin taannoin, ja olen heittänyt 10 jätesäkillistä tavaraa pois.

Valokuvat ja kaikki tuntuu turhalta. Ne on jo mennyttä.

En tiedä näkyykö tämä kaikki muille ihmisille yhtä selvänä, mutta itse huomaan muutoksen.

Ap

Itselläni ei ollut värien suhteen missään vaiheessa tuollaista: olen aina rakastanut kaikkea vahvan väristä ja dramaattista. Mutta muuten minimalismiin pyrkimisen kausi oli todella vahva jossain vaiheessa, samoin minua häiritsi musiikki: esim. autossa soiva radio tuntui melkein yhtä inhottavalta hälyltä kuin mielessä hallitsettomasti pyörivät ajatukset.

Minulla tuo kaikki oli kuitenkin tilapäinen vaihe, jota tarvitsin päästäkseni kiinni siihen mikä on olennaista. Tuo ulkoinen minimalismi oli oikeastaan symbolista sille sisäiselle minimalismille joka oli pääasia: halulle nähdä mikä on Minä, jos sen päältä karsitaan pois kaikki ehdollistunut roina kuten ego, kehosamaistuminen, uskomukset, ajatukset. 

Sitten kun oivalsin sen, aika pian meni kaipuu ulkoiseen minimalismiin. Joillain ihmisillä se kyllä säilyykin. Mutta itse aloin taas nauttia aistimaailman runsaudesta, vieläkin vahvemmin kuin koskaan ennen. Esim. musiikki autoradiossa ei ole enää pelkkää viihdykettä vaan se on Energiaa, se on myös Minä ilmenemässä toisessa muodossa. Vaikka kaikki on illuusiota, se on illuusiota jonka Itse on valinnut, kääntyessään ulospäin siitä tilasta, jossa se Ilmentymättömänä on ikuisesti vailla tietoisuutta itsestään. Ja jos Minä olen valinnut luoda maailman kokeakseni tietoisuuden itsestä, jota ei voi kokea ilman jonkinlaista dualismia, jotain "toista", niin miksi en nauttisi siitä kokemuksesta, samalla tietäen että olen paitsi atman (yksilöitynyt sielu) joka on yhtä brahmanin (universaalin, Jumalan) kanssa, myös parabrahman, se joka on jopa Jumalan tuolla puolen (sikäli kun Jumala ymmärretään ilmenneenä entiteettinä).

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikille keskustelijoille ketjusta, olen tätä seurannut alusta saakka vaikka itse en olekaan osallistunut, paria rukouspyyntöä lukuunottamatta. Iso kiitos mystikolle vastauksista. Olen nyt itse sellaisen ongelman äärellä josta en tunnu pääsevän yli enkä ympäri, joten pyydän myös neuvoja:

Kärsin vaikeista terveysongelmista, kipu ja pelko on oikeastaan jatkuva tila josta en löydä pois. Tuntuu ettei mitään muuta ole olemassakaan, en osaa enkä pysty hiljentymään niin että saisin etäisyyttä näihin tuntemuksiin. Pari kertaa meditoidessa olen ruvennut hyperventiloimaan, enkä halua enää yrittää sitäkään kun kerran olen niin sekaisin että en tunnista edes rauhoittumista hyperventilaatiosta. Tuntuu että mistään ei ole apua, kuin olisin umpikujassa josta ainoa suunta on alaspäin, vähän ristiriitaisesti kuitenkin tunnistan itseni tilanteen luojana. En vain tiedä mitä tehdä tai mihin pyrkiä, positiivisten asioiden manifestointikin tuntuu turhalta kun mielen tasolla en kuitenkaan voi tietää minkälaisten asioiden ja tilanteiden luominen lopulta olisi parhaaksi, ja tästä passiivisuudesta ja turhautuneisuudesta sitten realisoituu vaan inhottavia ja kivuliaita asioita tähän maalliseen kokemukseeni. Turhaumusta lisää tieto siitä että passiivisuus on pahasta, ainakin jos mielii edetä henkisellä tiellä, mutta toisaalta asioiden kanssa kamppailu vahvistaa niiden todellisuutta. Kuinka siis asioista voi luopua niin että sallii muutoksen todellisuudessa, sen sijaan että päätyykin vain passiivisesti elämään samaa vanhaa todellisuutta vuosikausiksi kunnes sairaus tms. kuluttaa kuoliaaksi?

Toisessa ääripäässä tästä ahdistavasta ja tuskallisesta ihmis-kokemuksesta katsottuna on ekstaattiset, selittämättömät ja abstraktit olotilat, joissa kaikki on helppoa, kevyttä ja itsestäänselvää. Koen ikään kuin eläväni kahdesta paikasta käsin: tällaisesta rajattomasta olemisesta jossa asioita syntyy vaan yksinkertaisesta olemisen riemusta, ja toisaalta tästä avuttomasta ihmisestä käsin joka on liian sirpaleinen ja solmussa tunnistakseen tuollaisen yksinkertaisuuden itsessään. Ydinongelmani lienee siis se etten osaa yhdistää näitä olemisen tasoja, vaan pompin äärimmäisen ahdistuksen ja äärimmäisen autuuden välissä, mutta kumpikaan niistä ei kykene samaistumaan tai ymmärtämään toistaan.

Pahoittelen mahdollisesti epäselvää tekstiä, oloni on melko epäselvä tällä hetkellä.

Kuka on se minä, joka kokee kipua ja toisaalta autuutta toisina hetkinä? Se on kaiken ratkaiseva kysymys, johon ei saa vastausta ajattelemalla vaan vain kokemalla olemisensa kunnes se Itse vastaa kaikkiin kysymyksiin.

Minun näkökulmastani asia on niin, että se joka tuntee kipua ei ole ollenkaan Sinä, sillä sinä olet Jumala ilmenneenä, eikä Jumalassa ole kipua eikä kuolevaisuutta eikä vajavaisuutta. Se joka kärsii on joku joka on syntynyt ja tulee kuolemaan, illusorinen minäkäsitys joka on vahvasti sitoutunut ajatukseen "minä olen tämä keho ja sen tuottama ajatteleva mieli". Niin kauan kuin tuo samaistuminen jatkuu, erimuotoista kärsimystä ilmenee. Siihen on täysin sallittua hakea kaikkea tämän maailman helpotusta ja apua, olla itselleen armollinen eikä vaatia yli voimiensa itseltään mitään esim. meditaation tai elämän käytännön suorittamisen suhteen.

Mutta lopulta kipukin voi auttaa itsensä oivaltamisessa, monellakin tapaa. Se ikään kuin polttaa pois samaistumista siihen joka kärsii. Toisaalta asiaa vielä nopeuttaa, jos pystyy keskittämään ajatuksiaan "minä olen" tuntemukseensa, olemisentunteeseensa, joka on aina läsnä, olipa kipua tai nautintoa. Ja tämän Olemisen kumppani on elinvoima jonka voi tuntea kehossaan - myös siihen keskittyminen voi olla portti todelliseen Minään, mutta siihen on kovissa kivuissa vaikeampi keskittyä kuin pelkkään tietoisuuteen siitä että on, että on tietoinen (mm. siitä kivusta). Tavallaan kipu ikään kuin alleviivaa tietoisuutta, koska sen keskellä on niin vahvasti tietoinen kivusta, ja siksi joidenkin ihmisten on kovissa kivuissa helpompi tiedostaa itsensä kehon sijaan tietoisuuden tilana, jossa yksi aistimus on keho ja siinä oleva kipu kuin silloin kun olo on vaivaton.

Nro 14 kirjoitti:

Osaisiko KM tai joku muu selittää kokemustani.

Syvästä kärsimyksestäni on noussut syvä rauha ja yhteys. Samalla ulkoinen maailma on alkanut näyttää oudolta, kuin nyrjähtäneeltä, ei mitenkään pahalla tavalla kuitenkaan vaan aivan kuin maailmaa olisi säädetty vaikka viisi astetta johonkin suuntaan. Maailma on samaan aikaan syvempi kuin ennen - mutta kuitenkin niin pinnallinen, kuin taidokkaasti luotua harhaa.

Inhimillisellä tasolla pelkään olevani tulossa hulluksi, mutta ehkä olen yhtä lähellä totuuden ymmärtämistä kuin hulluutta.

Kyllä, tuo on hyvä kehitys, vaikka maallisesta näkökulmasta sitä voisikin sanoa jonkinlaiseksi derealisaation häiriötilaksi, lievässä muodossa. Mutta maallinen näkökulma lähtee siitä että ihmisten enemmistön näkemä todellisuus on totta, ja poikkeamat siitä häiriöitä. Ne jotka etsivät henkistä heräämistä joutuvat näkemään, että todellisuus on harhaa ja enemmistö unessa tietämättä olevansa unessa - mutta totta on että samalla illusorisuuden tiedostamisen kanssa tulee myös syvyys, sillä siinä illuusiossa näyttää olevan ytimenä Henki, kaikessa olevaisessa. Ja lopulta ihminen huomaa, että se Henki on Minä olen, oma oleminen, niin että jos ei olisi minua, ei olisi myöskään maailmaa.

(Kehoon samaistuneelle egon mielelle tällainen ajatus tietysti on hullutusta, koska se näkee ihmisen kehona, ja toteaa että itsestäänselvästi maailma jatkuu vaikka sinä siitä kuoletkin - mutta lopulta kukaan ei ole keho vaan kaikkiallinen elämänvoima, kaikkiallinen Tietoisuus, universaali vaikkakin ilmenneinä lukemattomissa muodoissa)

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko on käsitteellinen ristiriita. Toisin sanoen, jos olet kristitty et voi olla mystikko ja kääntäen. Tietysti on ihmisiä, jotka eivät käsitetä tätä ristiriitaa ja pitävät itseään sekä kristittyinä että mystikoina. He palvovat tietämättään Saatanaa.

Minä olen se mikä olen, leimojen tuolla puolen, vain Oleminen. Keskustelun vuoksi on käytettävä leimoja, vaikka sellaisia kuin kristitty mystikko, mutta ei niillä ole lopulta kauheasti merkitystä. Eikä mikään leima voi kuvata ketään ihmistä, hänen tosiolemustaan, tyhjentävästi. Jos joku sanoo että olen saatananpalvoja, silti koen olevani vain Oleminen, tai jos joku sanoo minun olevan guru, en sittenkään koe itseäni sisäisesti erilaiseksi.

Minun käsitykseni itsestäni ei ole riippuvainen siitä, mitä muut minusta ajattelevat, sillä se käsitys perustuu vain siihen, että tiedän mitä olen, ja se mitä olen ei ole kuvattavissa millään leimoilla, se ei mahdu uskontojen muotteihin. Uskontojen nimillä voi kuvata vain ajatusrakennelmia, verrata mihin käsitteelliseen laariin esitettyjen ajatusten kokoelmat parhaiten sopivat. Mutta ajatukset tulevat ja menevät, ne ei ole Minä.

1223 kirjoitti:

Näen terveydellisten ongelmien syntyvän jostain pintaa syvemmällä olevista ristiriidoista joita en osaa paikantaa tai korjata. Fyysinen oire on vain pinnallinen muoto jonka henkinen ongelma ottaa, eikä oireen hoitaminen materian tasolla kuin enintään siirrä kohtaa josta kärsimys "tulee ulos" kehollisessa kokemuksessa. Eli olen tässäkin asiassa ikään kuin maailmojen välissä, uskon fyysiseen kokemukseen vain joiltain osin ja pystyn helpottamaan oloa vain sellaisin keinoin joiden vielä uskon toimivan ja auttavan.

Lääketiede on alkanut näyttää niin absurdilta ja nurinkuriselta, että yleensä vain välttelen vaivoistani puhumista jotten joutuisi tilanteisiin joissa saattaisin möläyttää mitä lääkäreistä ja lääketieteestä yms. oikeasti ajattelen.

Ajatuksia olen "uudelleenohjelmoinut" ja joitain pahimpia ajatusmalleja saanutkin kitkettyä. Mielen tasolla ajatuksilla ajatuksia vastaan kamppailu kuitenkin on käynyt veden kantamiseksi kaivoon, varsinkin nyt kun motivaatio pyrkiä mihinkään on tyrehtynyt. Uskomuksista ja ehdollistumisista versoo aina uusia ajatuksia jotka pitäisi ruotia ja seuloa läpi. Mutta mistä ne ajatukset voivat keskenään tietää, mitä niistä tulisi preferoida? Täytyisi kai nousta niiden yläpuolelle, mutta tätä etäisyyttä ajatuksiini en saa otettua.

Ratkaisu ei lopulta löydy ajatusten tasolta, eikä edes tunteiden tasolta, vaikka esim. vaihtoehtolääketieteen parissa onkin usein tapana etsiä syitä ns. psykofyysisestä yhteydestä, niin että tietynlaiset ajatukset tai patoutuneet tunteet aiheuttaisivat tiettyjä sairauksia tai vaivoja. Kuten olet huomannut, tuosta tulee tosiaan helposti loputon suo, vähän samaan tapaan kuin helposti käy ihmisillä, jotka alkavat ratkoa psyykkisiä ongelmiaan penkomalla menneisyyttään. Moni on huomannut, että kaappien luurankovarastot on loputtomat, kun niihin luurankoihin alkaa oikein huomiotaan kiinnittää.

Ratkaisu on tuntea itsensä ajatusten, tunteiden ja kehon tuolla puolen. Se kuulostaa siltä, että se olisi lähes mahdotonta, mutta loppujen lopuksi se ei ole, ei kellekään. Jos ihminen tuntee olemassaolonsa, sen että on tietoinen (vaikka kivusta), niin keskittymällä siihen puhtaaseen olemisen tai tietoisuuden tunteeseen, pyrkimättä eroon kivusta mutta myöskään uppoutumatta siihen, vähitellen samaistuminen tietoisuuden kohteisiin vähenee ja loppuu. Kun alussa ajatusvirrat, kivut, emootiot imevät koko tietoisuuden mukaansa, vähitellen sitä huomaa olevansa ikään kuin tietoisuuden tila, jossa on kohteina erilaisia aistimuksia ja tunteita ja ajatuksia. Tilatietoisuuden myötä pystyy eriytyneenä katselemaan kaikkea mitä tiedostaa, ja vähitellen niistä katoaa samaistumisen tunne, tunne että ne ovat "minun". Jos nyt tietoisuuden kentässä on kipua, niin se on yksi neutraali kohde muiden joukossa, se ei ole minun kipuni sillä Minä olen tietoisuuden avara tila, taivas, joka ei samaistu pilviin joita sillä kulkee, tulee ja menee.

Hei! Kiva, että tämä ketju on vielä täällä. Olen lueskellut tätä aina välillä ja joskus kysynytkin jotain. Täältä saa hyvin perusteltuja ja näin ulkopuolisellekin ymmärrettäviä vastauksia.

Itse olen aika maallinen ja minua kiinnostaakin eniten vetovoiman lailla saavutettavat parannukset tässä elämässä. Olen pyöritellyt itsekseni muutamia kysymyksiä, joihin en ole sattunut löytämään yksiselitteisiä vastauksia, joten ajattelinpa kysäistä vielä täältä teiltä. 

Näissä vetovoimajutuissa aina annetaan ymmärtää, että maailma on loputtoman runsas ja voi tarjota kaikille kaikkea, kuten juuri hyväosaisuutta ja sen mahdollistamaa helppoa ja ihanaa elämää. Miten tämä kuitenkin suhtautuu ympäristöongelmiin? Yleensä noissa sanotaan jotain sinne päin, että maailmassa riittää kyllä jokaiselle isoja taloja, hyvä työpaikka, ihana puoliso ja mahdollisuus matkustella, ja tosiaan jokainen maailman ihminen voisi halutessaan manifestoida noita, ja jokaisella on yhtä suuri oikeus kaikkeen. Miten tämä voi "oikeasti" olla mahdollista? Eihän kaikki voi vaan elää miten haluavat, kun maapallolla on rajallisesti tilaa. Matkustelu saastuttaa, eikä kaikki voi saada hyväpalkkaista työtä (jonkun on tehtävä hanttihommat), ei kaikki voi saada hyväluonteista, hyväpalkkaista ja hyvänäköistä puolisoa, sillä eihän suurin osa ihmisistä täytä noita kriteerejä...  

Itse uskon myös siihen jollain tasolla, että olisimme valinneet omat olosuhteemme ennen syntymäämme. Mitä jos tulikin valittua "huonosti", voiko valintoja ylipäätään näin jälkikäteen muuttaa?

Mystikko pyytäisin sinulta rukousta puolestani. On todella paha olla. Olit oikeassa kun viimeksi  pyysin samaa sinulta eri tilanteessa. Loin uusia vastoinkäymisiä edellisten helpottaessa. Silti toivoisin neuvoa sinulta tähän tilanteeseen. Uskon sinun kyllä näkevän mistä on kyse.

Vierailija kirjoitti:

Hei! Kiva, että tämä ketju on vielä täällä. Olen lueskellut tätä aina välillä ja joskus kysynytkin jotain. Täältä saa hyvin perusteltuja ja näin ulkopuolisellekin ymmärrettäviä vastauksia.

Itse olen aika maallinen ja minua kiinnostaakin eniten vetovoiman lailla saavutettavat parannukset tässä elämässä. Olen pyöritellyt itsekseni muutamia kysymyksiä, joihin en ole sattunut löytämään yksiselitteisiä vastauksia, joten ajattelinpa kysäistä vielä täältä teiltä. 

Näissä vetovoimajutuissa aina annetaan ymmärtää, että maailma on loputtoman runsas ja voi tarjota kaikille kaikkea, kuten juuri hyväosaisuutta ja sen mahdollistamaa helppoa ja ihanaa elämää. Miten tämä kuitenkin suhtautuu ympäristöongelmiin? Yleensä noissa sanotaan jotain sinne päin, että maailmassa riittää kyllä jokaiselle isoja taloja, hyvä työpaikka, ihana puoliso ja mahdollisuus matkustella, ja tosiaan jokainen maailman ihminen voisi halutessaan manifestoida noita, ja jokaisella on yhtä suuri oikeus kaikkeen. Miten tämä voi "oikeasti" olla mahdollista? Eihän kaikki voi vaan elää miten haluavat, kun maapallolla on rajallisesti tilaa. Matkustelu saastuttaa, eikä kaikki voi saada hyväpalkkaista työtä (jonkun on tehtävä hanttihommat), ei kaikki voi saada hyväluonteista, hyväpalkkaista ja hyvänäköistä puolisoa, sillä eihän suurin osa ihmisistä täytä noita kriteerejä...  

Itse uskon myös siihen jollain tasolla, että olisimme valinneet omat olosuhteemme ennen syntymäämme. Mitä jos tulikin valittua "huonosti", voiko valintoja ylipäätään näin jälkikäteen muuttaa?

Aivan pohjimmiltaan manifestoinnin näkemys on, että sellainen materialistinen aineellisuus, kuin mihin maailma uskoo, ei ole totta, siis se ajan ja paikan maailma, jossa resursseja on rajallisesti. Mutta käytännössä useimmat uskovat materialistiseen maailmankuvaan, ja nekin jotka eivät usko, elävät edelleen maailmassa jossa enemmistö muista uskoo. Käytännössä tuo, että miten on mahdollista kaikkien saada mitä haluavat, johtuukin siitä, että ihmiset eivät vain halua samoja asioita. On paljon ihmisiä, joita ei kiinnosta esim. matkustelu tai aineellinen vauraus erityisemmin. Esim. itselleni matkustelu oli aina suorastaan kauhistus ja ahdistuksen paikka, ja oli vaikea ymmärtää miten jotkut haluavat tehdä sitä "huvikseen", silloinkin jos ei työn takia ole pakko.

Se mitä ihminen on valinnut itse kehitystehtäväkseen ei oikeastaan ole koskaan "huono" valinta, vaikka tilapäisesti voi siltä tuntuakin. Haastaviin kehitystehtäviin kuuluu väistämättä huonoja tuntemuksia ja ahdistusta, mutta niissä ei voi edistyä ellei kestä läpi muutoskipua. On kuitenkin mahdollista hylätä liian ahdistavaksi ja vaativaksi osoittautunut kehitystehtävä ja elää tavanomaisempaa elämää. Näin pääsee monesta vaikeudesta, mutta ihmistä voi piinata tarkoituksettomuuden ja merkityksettömyyden tunne, vaikka elämä sinänsä olisi mukavaa.

Olenkohan menettänyt kyvyn kiintyä ihmisiin. Erityisesti romantiikka on kuihtunut pois tunne-elämästäni kokonaan.

Ystäviä minulla on muutama. Mutta ystävyys käsitteenä on muuttunut epätodelliseksi. On kuin ympärilleni olisi vuosikaudet kasvanut kehä, joka hylkii ihmisiä. Olen kyllä aina kokenut olevani jotenkin outo ihmisten joukossa ja olen aina kulkenut paljon yksin ja pärjännyt yksin.

Nuorena ihastuin helposti. Näin oli vielä avioeron jälkeen. Mutta iän myötä olen muuttunut päinvastaiseksi ja vuosiin en ole kiinnostunut kenestäkään.

Myös halu tutustua johonkin ihmiseen ja ehkä ystävystyä on hävinnyt vuosia sitten. Jotenkin tähän liittyy se, että minulla ei ole annettavaa ja myös kokemus että helpoimmalla pääsee kun ei sotkeudu ihmisiin.

Läheisiä minulla on vähän. Tuntuisi väärältä sanoa, että sitäkin tärkeämpiä. He ovat, mutta se ei tunnu missään. Tämä kuulostaa varmaan kylmältä. Kyse on kuitenkin siitä, että olen muuttunut ylityyneksi ja suunta tähän on ollut näkyvillä aina.

Rakkaus

Vierailija kirjoitti:

Mystikko pyytäisin sinulta rukousta puolestani. On todella paha olla. Olit oikeassa kun viimeksi  pyysin samaa sinulta eri tilanteessa. Loin uusia vastoinkäymisiä edellisten helpottaessa. Silti toivoisin neuvoa sinulta tähän tilanteeseen. Uskon sinun kyllä näkevän mistä on kyse.

Rukoilen puolestasi.

Vierailija kirjoitti:

Olenkohan menettänyt kyvyn kiintyä ihmisiin. Erityisesti romantiikka on kuihtunut pois tunne-elämästäni kokonaan.

Ystäviä minulla on muutama. Mutta ystävyys käsitteenä on muuttunut epätodelliseksi. On kuin ympärilleni olisi vuosikaudet kasvanut kehä, joka hylkii ihmisiä. Olen kyllä aina kokenut olevani jotenkin outo ihmisten joukossa ja olen aina kulkenut paljon yksin ja pärjännyt yksin.

Nuorena ihastuin helposti. Näin oli vielä avioeron jälkeen. Mutta iän myötä olen muuttunut päinvastaiseksi ja vuosiin en ole kiinnostunut kenestäkään.

Myös halu tutustua johonkin ihmiseen ja ehkä ystävystyä on hävinnyt vuosia sitten. Jotenkin tähän liittyy se, että minulla ei ole annettavaa ja myös kokemus että helpoimmalla pääsee kun ei sotkeudu ihmisiin.

Läheisiä minulla on vähän. Tuntuisi väärältä sanoa, että sitäkin tärkeämpiä. He ovat, mutta se ei tunnu missään. Tämä kuulostaa varmaan kylmältä. Kyse on kuitenkin siitä, että olen muuttunut ylityyneksi ja suunta tähän on ollut näkyvillä aina.

Ylityyneksi - kenen näkökulmasta? Tämän maailmanko, jonka mukaan ihmisen kuuluu riippua toisissa ihmisissä niin ystävyyden kuin romanttisen rakkaudenkin kautta, ja olisi jotenkin epänormaalia olla henkisesti itsellinen ja ketään kaipaamaton. 

Varsinkin henkisen tien kulkijoilla osalla tie on niin suureen riippumattomuuteen ilmenevistä muodoista, että kiintymyksiä toisiin ihmisiin ei synny. Itselläni on näin ollut vuosia: en koe erityisemmin olevani "ihminen" eli kehon ja mielen muodostama kuolevainen olento, ja siksi minun olisi mahdotonta muodostaa suhteita, jotka toimivat erillisyyden ja "olentouden" pohjalta. Ei se ole mitenkään ahdistava tai huono tila, vaan päinvastoin, jos ei usko tämän maailman aivopesua siitä mitä kaikkea ihmisellä pitäisi olla (ihmissuhteita, rakkaussuhde jne) ja mitä pitäisi tuntea ollakseen normaali tai hyväksytty.

Toisaalta on toki paljon ihmisiä jotka jossain sisimmässään oikeasti kaipaisivat toisia, aidosti eikä vain yhteiskunnan aivopesun kautta, mutta jokin pelko tai trauma estää. Silloin yksi mahdollinen (ja yleisin) ratkaisu on etsiä apua, niin sisältään kuin ulkopuoleltaan, siihen miksei enää uskalla luottaa ihmisiin tai tunne oloaan mukavaksi ihmisten seurassa. Mutta on niitäkin, jotka tässäkin tilanteessa ovat päätyneet siihen, että eivät enää etsi ihmissuhteita, vaan elävät sen kanssa että heiltä puuttuu ne, eikä sekään valinta johda automaattisesti jatkuvaan onnettomaan oloon, jos valinta on tehty tietoisesti ja sen elämänalueen puute hyväksytty täysin, samaan tapaan kuin vastoin tahtoaan lapsettoman täytyy joskus hyväksyä tilansa ja jatkaa elämäänsä.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olenkohan menettänyt kyvyn kiintyä ihmisiin. Erityisesti romantiikka on kuihtunut pois tunne-elämästäni kokonaan.

Ystäviä minulla on muutama. Mutta ystävyys käsitteenä on muuttunut epätodelliseksi. On kuin ympärilleni olisi vuosikaudet kasvanut kehä, joka hylkii ihmisiä. Olen kyllä aina kokenut olevani jotenkin outo ihmisten joukossa ja olen aina kulkenut paljon yksin ja pärjännyt yksin.

Nuorena ihastuin helposti. Näin oli vielä avioeron jälkeen. Mutta iän myötä olen muuttunut päinvastaiseksi ja vuosiin en ole kiinnostunut kenestäkään.

Myös halu tutustua johonkin ihmiseen ja ehkä ystävystyä on hävinnyt vuosia sitten. Jotenkin tähän liittyy se, että minulla ei ole annettavaa ja myös kokemus että helpoimmalla pääsee kun ei sotkeudu ihmisiin.

Läheisiä minulla on vähän. Tuntuisi väärältä sanoa, että sitäkin tärkeämpiä. He ovat, mutta se ei tunnu missään. Tämä kuulostaa varmaan kylmältä. Kyse on kuitenkin siitä, että olen muuttunut ylityyneksi ja suunta tähän on ollut näkyvillä aina.

Ylityyneksi - kenen näkökulmasta? Tämän maailmanko, jonka mukaan ihmisen kuuluu riippua toisissa ihmisissä niin ystävyyden kuin romanttisen rakkaudenkin kautta, ja olisi jotenkin epänormaalia olla henkisesti itsellinen ja ketään kaipaamaton. 

Varsinkin henkisen tien kulkijoilla osalla tie on niin suureen riippumattomuuteen ilmenevistä muodoista, että kiintymyksiä toisiin ihmisiin ei synny. Itselläni on näin ollut vuosia: en koe erityisemmin olevani "ihminen" eli kehon ja mielen muodostama kuolevainen olento, ja siksi minun olisi mahdotonta muodostaa suhteita, jotka toimivat erillisyyden ja "olentouden" pohjalta. Ei se ole mitenkään ahdistava tai huono tila, vaan päinvastoin, jos ei usko tämän maailman aivopesua siitä mitä kaikkea ihmisellä pitäisi olla (ihmissuhteita, rakkaussuhde jne) ja mitä pitäisi tuntea ollakseen normaali tai hyväksytty.

Toisaalta on toki paljon ihmisiä jotka jossain sisimmässään oikeasti kaipaisivat toisia, aidosti eikä vain yhteiskunnan aivopesun kautta, mutta jokin pelko tai trauma estää. Silloin yksi mahdollinen (ja yleisin) ratkaisu on etsiä apua, niin sisältään kuin ulkopuoleltaan, siihen miksei enää uskalla luottaa ihmisiin tai tunne oloaan mukavaksi ihmisten seurassa. Mutta on niitäkin, jotka tässäkin tilanteessa ovat päätyneet siihen, että eivät enää etsi ihmissuhteita, vaan elävät sen kanssa että heiltä puuttuu ne, eikä sekään valinta johda automaattisesti jatkuvaan onnettomaan oloon, jos valinta on tehty tietoisesti ja sen elämänalueen puute hyväksytty täysin, samaan tapaan kuin vastoin tahtoaan lapsettoman täytyy joskus hyväksyä tilansa ja jatkaa elämäänsä.

Kiitos vastauksesta! Ylityyneksi maailman näkökulmasta ja myös oman historiani näkökulmasta :). Mitä omaan kokemukseeni tulee, niin ihmissuhteiden odotuksilta ja kiemuroilta on vapautunut tilaa.

Olen muuttunut niin paljon elämäni aikana ja niin monta kertaa, että vaikka elämäni on ulkoisesti pientä ja suhteellisen mielenkiinnotonta, niin hyvin paljon on ehtinyt tapahtua. Sisäinen maailma on näyttänyt uutta samalla kuin keskittyminen ja ripustautuminen ulkoiseen on jäänyt vähemmälle. Myös huonoja kokemuksia on tullut aiemmin ihmissuhteista ja se jättänyt jälkensä varovaisuuden. Olen hahmottanut pienestä asti elämän valintoina, jossa usein toisella puolella on sosiaalisiin odotuksiin sopeutuminen  ja toisella oma henkinen hyvinvointini.

Ajoittaisena ongelmana koen jonkinlaisen syyllisyyden siitä, että pidän omaa seuraani parempana enkä osaa arvostaa ihmisiä intohimoisesti. Se on aivan varmasti opittua. Ja kun toisaalta: minä osaan arvostaa, mutta ehkä se arvostukseni olemus on sen verran huomaamaton, että se ei välity aina perille asti. 

Lisään vielä tuohon klo 8:10 laittamaani viestiin, että miksei voisi olla ihanaa kokea rakastuminen ihmiseen ja ihmissuhde, jossa molemmat arvostavat toisiaan. Sen tapahtumatta jääminen ei kuitenkaan vähennä mitään elämästäni. Tarkoitan vain, että ei asioille voi sulkea ovia siksi, että niitä ei ehkä tapahdukaan. Jos ei anna mahdollisuuttaa odottamattomille jutuille, niin saman tien voi päättää lopettaa kaiken kasvun.

Yleisesti vielä sen verran, että arvostan paljon vuorovaikutusta tässä ketjussa ja osallistujien panostusta keskusteluun.

Lisään vielä tuohon klo 8:10 laittamaani viestiin, että miksei voisi olla ihanaa kokea rakastuminen ihmiseen ja ihmissuhde, jossa molemmat arvostavat toisiaan. Sen tapahtumatta jääminen ei kuitenkaan vähennä mitään elämästäni.

Tämä on hyvä tila: ei vältä ja pelkää ihmissuhdetta pelkojensa takia, mutta toisaalta ei koe oman onnellisuuden ja elämän tarkoituksen olevan riippuvainen ihmissuhteista. Se on vapautta.

Olen hahmottanut pienestä asti elämän valintoina, jossa usein toisella puolella on sosiaalisiin odotuksiin sopeutuminen  ja toisella oma henkinen hyvinvointini.

Itse katkoin jossain iässä lähes kaikki siteeni ihmisiin, ja niin pääsin sosiaalisista odotuksista ja sain olla mitä olen. En vaan kokenut mitenkään istuvani siihen muottiin, jota esim. sukulaiset minulta odottivat, enkä kokenut että voisin saada tai myöskään antaa mitään sellaisissa pinnallisissa ihmissuhteissa, jotka perustuvat esim. sukujuhlissa uteluun siitä, joko minulla on mies ja lapsiakin jo pitäisi tehdä, tai juoruiluun ihmisistä jotka uskalsivat elää eri tavalla kuin ko. piirin kunnollisuuden käsitys määräsi. En usko että kukaan on tuntenut oikeasti syviä sydänsuruja siitä, etten enää käy esim. suvun häissä joissa noita puhutaan - eiväthän he ole koskaan oikeastaan minua tunteneetkaan.

Tosin ei toki välien laittaminen poikki kokonaan ainoa vaihtoehto ole, eikä se kannatakaan jos kuitenkin itse haluaa niiden ihmisten seuraa tai arvostusta. 

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mystikko pyytäisin sinulta rukousta puolestani. On todella paha olla. Olit oikeassa kun viimeksi  pyysin samaa sinulta eri tilanteessa. Loin uusia vastoinkäymisiä edellisten helpottaessa. Silti toivoisin neuvoa sinulta tähän tilanteeseen. Uskon sinun kyllä näkevän mistä on kyse.

Rukoilen puolestasi.

Kiitos. En ymmärrä miten kaikki meni näin. Mikä tarkoitus tällä kokemuksella on?