Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Minäkin tarvitsisin rukousta. 

Olen viime päivät ajatellut miten tämä on vaan unta koko elämä. 

Mieli on tullut siitä äärettömän aggressiiviseksi ja masentuneeksi. En enää täysin samastu siihen, mutta tämä välitila on vaikea. 

Mystikko, Mitä mieltä psykedeelien käytöstä? Monet kertovat henkistyneensä psykedeelien käytön myötä ja kokeneensa jumalallisia kokemuksia. Miksi näin ja onko kokemuksista oikeaa hyötyä?

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tarvitsisin rukousta. 

Olen viime päivät ajatellut miten tämä on vaan unta koko elämä. 

Mieli on tullut siitä äärettömän aggressiiviseksi ja masentuneeksi. En enää täysin samastu siihen, mutta tämä välitila on vaikea. 

Rukoiltu. Välitila todellakin, tälle maailmalle kuolemisen ja uuteen maailmaan syntymisen välillä. Tyhjä ja tuskallinen tila tosiaan, kuten Anthony de Mello sanoo "askeleen päässä hulluudesta, askeleen päässä valaistumisesta". Sillä kuinka lähellä hulluutta onkaan ihminen joka ei enää usko mitään mitä aistii, jolle millään ei oikein enää ole merkitystä - tämän maailman silmissä se on silkkaa mielen sairautta. Ja silti tuo prosessi on käytävä läpi jos etsii sitä mikä on näkyvän ytimessä ja sen tuolla puolen.

Vierailija kirjoitti:

Mystikko, Mitä mieltä psykedeelien käytöstä? Monet kertovat henkistyneensä psykedeelien käytön myötä ja kokeneensa jumalallisia kokemuksia. Miksi näin ja onko kokemuksista oikeaa hyötyä?

Lopulta kaikki aineellinen on illuusiota, ja saa voimansa vain ihmisten käsityksistä, kollektiivisista ja yksilöllisistä. 

Mutta kun nyt "tavallisen ihmisen" uskomukset kehosta, mielestä, psykedeeleistä jne ovat mitä ovat, niin kyllä niistä voi olla hyötyä etsijöille siinä tilanteessa jossa oman inhimillisen mielen "suodattimet" on niin rajoittavat että eivät kerta kaikkiaan salli nähdä yhtään mitään tämän maailman perususkomusten vastaista. Ei mitään henkistä, ei mitään "yliluonnollista", ei edes oman mielen sisältöä kuin pintatasolla saati omaa sielua joka on mielen "takana" ja sen lähde. Tällaisessa tilanteessa psykedeeli voi auttaa tilapäisesti rikkomaan näkemisen esteitä ja siten auttaa jaksamaan henkisellä tiellä.

Hengellisten etsijöiden psykedeelikokemukset ovatkin usein erityisen hienoja, koska he eivät lähde vaan etsimään vain erikoisia oloja tai visuaaleja vaan jotain Totuudesta. He eivät siksi niinkään pyöri pelkässä alitajunnan kaoottisessa kuvastossa tai unenomaisissa harhoissa vaan tavallisia ovat kokemukset ykseydestä kaiken kanssa, kaiken pyhyydestä, syvästä rauhasta itsensä ja maailman kanssa. Nämä ovat ihan aitoja hengellisiä kokemuksia huolimatta siitä että henkilön senhetkisessä tietoisuuden tilassa tarvittiinkin ainetta "vapauttamaan" senkaltainen näkeminen.

Mystikko: Miksi aina, kun yritän etsiä hiljaisuutta ja läsnäolon voimaa, henkinen hyvinvointini parantuu heti moninkertaisesti mutta ulkoiset olosuhteet menevät huonoon suuntaan - usein jopa katastrofaalisesti..? Tähän saakka olen aina perääntynyt katastrofin äärellä, joten haluaisin ymmärtää, mistä ilmiö oikein johtuu.

Mystikko: Minulla on melko häiritseviä kipuja. En pysty nukkumaan kunnolla jne. Miten parannan itseni?

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tarvitsisin rukousta. 

Olen viime päivät ajatellut miten tämä on vaan unta koko elämä. 

Mieli on tullut siitä äärettömän aggressiiviseksi ja masentuneeksi. En enää täysin samastu siihen, mutta tämä välitila on vaikea. 

Rukoiltu. Välitila todellakin, tälle maailmalle kuolemisen ja uuteen maailmaan syntymisen välillä. Tyhjä ja tuskallinen tila tosiaan, kuten Anthony de Mello sanoo "askeleen päässä hulluudesta, askeleen päässä valaistumisesta". Sillä kuinka lähellä hulluutta onkaan ihminen joka ei enää usko mitään mitä aistii, jolle millään ei oikein enää ole merkitystä - tämän maailman silmissä se on silkkaa mielen sairautta. Ja silti tuo prosessi on käytävä läpi jos etsii sitä mikä on näkyvän ytimessä ja sen tuolla puolen.

No miksi me sitten ollaan täällä "kärsimässä", jos tämä on vaan joku ankea välitila ja se ydin on jo meissä? Kuolemassahan jätämme tämän ruumiin ja egon (mikä vaikuttaa olevan se valaistumisenkin tarkoitus), joten miksi kuolema ei ole ratkaisu?

Käyttäjä102 kirjoitti:

Mutta melko pian tulee päivä jolloin ihminen huomaa, että vaikka tosiaan hänellä nyt on inhimillisesti kaikki ja hän pystyy auttamaan tätä maailmaa ja ihmisiäkin, hänessä edelleen on jonkinlaista eksistentiaalista tyytymättömyyttä aiheuttava tyhjiö. Tämä tyhjiön kokemus lopulta ajaa ihmisen takaisin hengelliseen etsintään, ja johtaa hänessä Kristuksen ylösnousemukseen kuolleista. Hän tietää, ettei tämän maailman parantelu ei enää riitä: ihmeiden näkeminen ja tekeminen ei riitä. On hylättävä henkisesti kokonaan tämä maailma ja käännyttävä Taivasten valtakuntaan joka on sisäisesti meissä.

Henkilökohtainen kysymys. Aloin miettiä tätä kohtaa puheessasi. Itse olen havahtunut suurten vaikeuksien kautta ja kykenen auttamaan myös muita psyykkisen tason ongelmissa. Näen ikään kuin syvemmälle, ihmisen viattomuuden ja rakkauden kaiken takana ja moni minun ympäristössäni on alkanut myös havahtua. 

Mutta siunaukset eivät näytä koskevan juuri ikinä omaa, aineellisen tason elämääni.  En ole huomannut kuinka asioita parannellaan tämän unen tasolla. Olen edelleen fyysisesti sairas, rahapulassa, jne. ja minulla on muutenkin ollut helvetin vaikea uni/elämä. Heilun kahden horisontin välillä: toisinaan näen ykseyden jossa minää ei ole ollenkaan, välillä taas palaan puuteajatteluun. Inhimillisellä tasolla olen hieman katkeroitunutkin ja vihainen siitä että siunaus ei koskaan kosketa minua enkä osaa manifestoida runsautta elämääni. 

Olen sitten skipannut tämän koko manifestoinnin/parantelun, tyyliin pitäkää tunkkinne, ja yrittänyt vaan suoraan päästä perimmäiseen todellisuuteen. Mutta onko taustalla sitten kumminkin vaan syvä pettymys maailmankaikkeutta kohtaan, kun sen hedelmät eivät ikinä näy olevan minulle tarkoitettuja, ja siksi tämä inhottava välitila on kestänyt jo vuosia.  Näetkö sinä missä olen menossa ja miten pääsisin eteenpäin? Alan oikeasti kaivata myös unitason vahvitusta siitä että olen oikealla tiellä. Voitko rukoilla minulle kykyä oppia manifestointia ja runsautta? 

Kiitos Mystikolle joulutervehdyksestä. Se resonoi vahvasti oman tilanteeni kanssa, kun kokemukseni on ollut pidemmän aikaa linjalla "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit". Hyväksyn nyt sen, että vain tätä kautta voin oivaltaa totuuden.

Aloin joululoman kunniaksi lukea koko ketjua alusta pienissä pätkissä nautiskellen, ja voi kuinka paljon viisautta ja lähimmäisenrakkautta voi yhdessä ketjussa olla. Näissä merkeissä toivon kaikille ketjulaisille hyvää vuodenvaihdetta.

Vierailija kirjoitti:

Mystikko: Miksi aina, kun yritän etsiä hiljaisuutta ja läsnäolon voimaa, henkinen hyvinvointini parantuu heti moninkertaisesti mutta ulkoiset olosuhteet menevät huonoon suuntaan - usein jopa katastrofaalisesti..? Tähän saakka olen aina perääntynyt katastrofin äärellä, joten haluaisin ymmärtää, mistä ilmiö oikein johtuu.

Kokemus on tietyssä tietoisuuden kehityksen vaiheessa aika tavallinen. Osa kokee sen niin, että aina kun tekee jotain edistääkseen henkistä kehitystään, tulee ikään kuin kostoksi sisäisesti paha olo: ahdistaa, on levoton, ja osa kokee sen eksternalisoituina vaikeuksina. Kyse on kummassakin tapauksessa pohjimmiltaan samasta asiasta: "vanha minä" vastustaa prosessia koska prosessin päämäärä on tuon vanhan minän pienentyminen ja kuolema. Niinpä se kaikin tavoin yrittää kertoa etsijälle, että käänny takaisin, älä mene tuohon suuntaan, sillä tiellä ei ole kuin vaivaa ja ahdistusta! 

Se tuleeko vastoinkäymiset sisäisinä pahoina oloina vai ulkoisina vaikeuksina riippuu siitä, paljonko egon vastustusprosesseja tiedostetaan. Jos ne eivät ole juurikaan arkitietoisuudessa vaan pääosin alitajunnassa, ne ilmenevät suoraan eksternalisoituina tapahtumina, ilman että ihminen kokee että tapahtumat korreloivat mitenkään sen kanssa mitä sisäisessä maailmassa tapahtuu. Mutta kummassakin tapauksessa tie on vaikeuksien läpi, perään antamatta, niitä pelkäämättä. Mutta aina anteeksiannolla ja rakkaudella itseä kohtaan silloin jos ei pystynytkään toimimaan niin kuin sisimmässään tiesi hyväksi. 

Vierailija kirjoitti:

Mystikko: Minulla on melko häiritseviä kipuja. En pysty nukkumaan kunnolla jne. Miten parannan itseni?

Spirituaalinen tapa olisi saada itsensä näkemään todellisuus, jossa kipua ei ole olemassa, eikä sellaista lihallista, kuolevaista ihmistä joka edes voi tuntea fyysistä kipua. Paradoksaalista kyllä, usein tie tähän kulkee sen kautta, että lopettaa kaikki yrityksetkin parantaa tätä maailmaa - edes omaa kehoa. "Etsii ensin Jumalan valtakuntaa", sitä joka on sisäisesti meissä, ja joka on hengellinen eikä aineellinnen, niin sitten käy kuten Raamattu lupaa, "myös kaikki tämä annetaan teille": sairaudet paranevat, olosuhteet paranevat heränneen spirituaalisen näkökyvyn kautta. 

Koska tämä on monille tie joka ei ole välittömästi saavutettavissa, on toki täysin sallittua käyttää kaikkea lääketieteellistä, mentaalista jne apua mitä tämä maailma tarjoaa. Voi myös toki pyytää rukousta toisilta, mutta sekään ei ole takuuvarma tie paranemiseen, koska tulos riippuu vastaanottavuudesta ja siitä mihin pystyy uskomaan. Jeesuskin joutui sanomaan joissain tilanteissa, ettei voinut tehdä mitään ihmeitä ihmisten epäuskon tähden. Ja joka tapauksessa on aina parasta, jos itse herättää itsessään parantavan tietoisuuden tilan, sillä jos nyt tänään saisitkin apua toisen kautta, niin se sama tietoisuudentila joka synnytti tämänhetkisen vaivan, luultavasti synnyttäisi tilalle melko pian jonkin toisen vastoinkäymisen.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tarvitsisin rukousta. 

Olen viime päivät ajatellut miten tämä on vaan unta koko elämä. 

Mieli on tullut siitä äärettömän aggressiiviseksi ja masentuneeksi. En enää täysin samastu siihen, mutta tämä välitila on vaikea. 

Rukoiltu. Välitila todellakin, tälle maailmalle kuolemisen ja uuteen maailmaan syntymisen välillä. Tyhjä ja tuskallinen tila tosiaan, kuten Anthony de Mello sanoo "askeleen päässä hulluudesta, askeleen päässä valaistumisesta". Sillä kuinka lähellä hulluutta onkaan ihminen joka ei enää usko mitään mitä aistii, jolle millään ei oikein enää ole merkitystä - tämän maailman silmissä se on silkkaa mielen sairautta. Ja silti tuo prosessi on käytävä läpi jos etsii sitä mikä on näkyvän ytimessä ja sen tuolla puolen.

No miksi me sitten ollaan täällä "kärsimässä", jos tämä on vaan joku ankea välitila ja se ydin on jo meissä? Kuolemassahan jätämme tämän ruumiin ja egon (mikä vaikuttaa olevan se valaistumisenkin tarkoitus), joten miksi kuolema ei ole ratkaisu?

Jos kuolema johtaisikin suoraan hengellisen olemuksen oivaltamiseen, se tosiaan olisi ratkaisu. Mutta niin ei ole, vaan henkinen kehitys ajassa jatkuu sitten vaan toisessa kehossa, toisessa rakennetussa egossa siitä mihin edellisessä elämässä jäi. Unet vaihtuvat, mutta unennäkö jatkuu, kunnes jonkin elämän aikana tietoisesti oivaltaa syvimmän olemuksensa.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Mutta melko pian tulee päivä jolloin ihminen huomaa, että vaikka tosiaan hänellä nyt on inhimillisesti kaikki ja hän pystyy auttamaan tätä maailmaa ja ihmisiäkin, hänessä edelleen on jonkinlaista eksistentiaalista tyytymättömyyttä aiheuttava tyhjiö. Tämä tyhjiön kokemus lopulta ajaa ihmisen takaisin hengelliseen etsintään, ja johtaa hänessä Kristuksen ylösnousemukseen kuolleista. Hän tietää, ettei tämän maailman parantelu ei enää riitä: ihmeiden näkeminen ja tekeminen ei riitä. On hylättävä henkisesti kokonaan tämä maailma ja käännyttävä Taivasten valtakuntaan joka on sisäisesti meissä.

Henkilökohtainen kysymys. Aloin miettiä tätä kohtaa puheessasi. Itse olen havahtunut suurten vaikeuksien kautta ja kykenen auttamaan myös muita psyykkisen tason ongelmissa. Näen ikään kuin syvemmälle, ihmisen viattomuuden ja rakkauden kaiken takana ja moni minun ympäristössäni on alkanut myös havahtua. 

Mutta siunaukset eivät näytä koskevan juuri ikinä omaa, aineellisen tason elämääni.  En ole huomannut kuinka asioita parannellaan tämän unen tasolla. Olen edelleen fyysisesti sairas, rahapulassa, jne. ja minulla on muutenkin ollut helvetin vaikea uni/elämä. Heilun kahden horisontin välillä: toisinaan näen ykseyden jossa minää ei ole ollenkaan, välillä taas palaan puuteajatteluun. Inhimillisellä tasolla olen hieman katkeroitunutkin ja vihainen siitä että siunaus ei koskaan kosketa minua enkä osaa manifestoida runsautta elämääni. 

Olen sitten skipannut tämän koko manifestoinnin/parantelun, tyyliin pitäkää tunkkinne, ja yrittänyt vaan suoraan päästä perimmäiseen todellisuuteen. Mutta onko taustalla sitten kumminkin vaan syvä pettymys maailmankaikkeutta kohtaan, kun sen hedelmät eivät ikinä näy olevan minulle tarkoitettuja, ja siksi tämä inhottava välitila on kestänyt jo vuosia.  Näetkö sinä missä olen menossa ja miten pääsisin eteenpäin? Alan oikeasti kaivata myös unitason vahvitusta siitä että olen oikealla tiellä. Voitko rukoilla minulle kykyä oppia manifestointia ja runsautta? 

Et voi palata enää manifestointiin etkä ajallisen tavoitteluun. Se on selvästi otettu sinulta pois, olet kasvanut sen ohi. Oikea tie on se "yrittää suoraan päästä perimmäiseen todellisuuteen". Mitä enemmän pystyt heittämään mielestäsi pois huolen noista ajallisista, sitä vapaammin se mitä annat itsestäsi ulospäin muille heidän siunauksekseen, voi myös palata siunauksena itsellesi.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Mutta melko pian tulee päivä jolloin ihminen huomaa, että vaikka tosiaan hänellä nyt on inhimillisesti kaikki ja hän pystyy auttamaan tätä maailmaa ja ihmisiäkin, hänessä edelleen on jonkinlaista eksistentiaalista tyytymättömyyttä aiheuttava tyhjiö. Tämä tyhjiön kokemus lopulta ajaa ihmisen takaisin hengelliseen etsintään, ja johtaa hänessä Kristuksen ylösnousemukseen kuolleista. Hän tietää, ettei tämän maailman parantelu ei enää riitä: ihmeiden näkeminen ja tekeminen ei riitä. On hylättävä henkisesti kokonaan tämä maailma ja käännyttävä Taivasten valtakuntaan joka on sisäisesti meissä.

Henkilökohtainen kysymys. Aloin miettiä tätä kohtaa puheessasi. Itse olen havahtunut suurten vaikeuksien kautta ja kykenen auttamaan myös muita psyykkisen tason ongelmissa. Näen ikään kuin syvemmälle, ihmisen viattomuuden ja rakkauden kaiken takana ja moni minun ympäristössäni on alkanut myös havahtua. 

Mutta siunaukset eivät näytä koskevan juuri ikinä omaa, aineellisen tason elämääni.  En ole huomannut kuinka asioita parannellaan tämän unen tasolla. Olen edelleen fyysisesti sairas, rahapulassa, jne. ja minulla on muutenkin ollut helvetin vaikea uni/elämä. Heilun kahden horisontin välillä: toisinaan näen ykseyden jossa minää ei ole ollenkaan, välillä taas palaan puuteajatteluun. Inhimillisellä tasolla olen hieman katkeroitunutkin ja vihainen siitä että siunaus ei koskaan kosketa minua enkä osaa manifestoida runsautta elämääni. 

Olen sitten skipannut tämän koko manifestoinnin/parantelun, tyyliin pitäkää tunkkinne, ja yrittänyt vaan suoraan päästä perimmäiseen todellisuuteen. Mutta onko taustalla sitten kumminkin vaan syvä pettymys maailmankaikkeutta kohtaan, kun sen hedelmät eivät ikinä näy olevan minulle tarkoitettuja, ja siksi tämä inhottava välitila on kestänyt jo vuosia.  Näetkö sinä missä olen menossa ja miten pääsisin eteenpäin? Alan oikeasti kaivata myös unitason vahvitusta siitä että olen oikealla tiellä. Voitko rukoilla minulle kykyä oppia manifestointia ja runsautta? 

Et voi palata enää manifestointiin etkä ajallisen tavoitteluun. Se on selvästi otettu sinulta pois, olet kasvanut sen ohi. Oikea tie on se "yrittää suoraan päästä perimmäiseen todellisuuteen". Mitä enemmän pystyt heittämään mielestäsi pois huolen noista ajallisista, sitä vapaammin se mitä annat itsestäsi ulospäin muille heidän siunauksekseen, voi myös palata siunauksena itsellesi.

Minä haluaisin myös antaa yhden vinkin ihan yleiseksi neuvoksi, vaikka en perimmäistä Todellisuutta ole vielä oivaltanutkaan. Olen maininnut aiemmin, että minun on täytynyt lakata kontrolloimasta elämääni ja antautua täysin sisäiselle opastukselle kuluneen syksyn aikana. Koin myös itse hyvin vahvasti niin, että ainoa mahdollisuus on koettaa päästää perille asti, ja siksi minun "ei sallita" pysähtyä mihinkään matkan välivaiheeseen liian pitkäksi aikaa. Heittomerkit siksi, että prosessiin ei varsinaisesti liity mitään ulkoisia voimia vaan se on itseni, sieluni, ohjaama.

Tähän prosessiin on liittynyt monia sisäisiä oivalluksia, ja yksi niistä on ollut itsearvostuksen puutteen tunnistaminen. Huomasin, että alitajuisesti sabotoin virtauksen sallimista takaisinpäin sillä, että koin olevani jotenkin arvoton ja että minun pitäisi olla parempi ihminen, jotta voisin vastaanottaa siunauksia myös itselleni. "Isällä ei ole suosikkeja", sain sisimmästäni vastaukseksi kun tätä asiaa pohdiskelin. Tämän oivalluksen myötä pystyin luopumaan monista rajoitteista niin itseni kuin muidenkin suhteen, kuten ylemmyydentuntoisesta auttamisen halusta ja vastaanottamisen vaikeudesta. Nykyään pyrin antamaan, kun tuntuu siltä ja ottamaan myös vastaan kun sen aika on, ilman että annan omien mieleni luomien luokittelujen vaikuttaa toimintaani. Joskus se voi tarkoittaa esim. sellaisen ihmisen auttamista, josta en ihmistasolla niin välitä, tai sellaisen ihmisen "jättämistä omilleen", joka on minulle rakas ja tärkeä. Saattaa kuulostaa sydämettömältä jättää ketään ilman apua, mutta joskus on vain parempi antaa toiselle tilaa käydä itse läpi ne asiat, jotka hän on elämäänsä luonut. Henki tietää kyllä, mikä on missäkin tilanteessa parasta, ja sen ohjauksen kuuntelu on vapauttanut minut kaikista yrityksistä muuttaa itseäni tai maailmaa mitenkään. Asiat ovat miten ovat, koska erilaiset tietoisuuden tasot ovat luoneet ne sellaisiksi, ja kaikki ulkoiset paranteluyritykset ovat yhtä tehottomia kuin yrittäisi kantaa vettä kaivoon.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tarvitsisin rukousta. 

Olen viime päivät ajatellut miten tämä on vaan unta koko elämä. 

Mieli on tullut siitä äärettömän aggressiiviseksi ja masentuneeksi. En enää täysin samastu siihen, mutta tämä välitila on vaikea. 

Rukoiltu. Välitila todellakin, tälle maailmalle kuolemisen ja uuteen maailmaan syntymisen välillä. Tyhjä ja tuskallinen tila tosiaan, kuten Anthony de Mello sanoo "askeleen päässä hulluudesta, askeleen päässä valaistumisesta". Sillä kuinka lähellä hulluutta onkaan ihminen joka ei enää usko mitään mitä aistii, jolle millään ei oikein enää ole merkitystä - tämän maailman silmissä se on silkkaa mielen sairautta. Ja silti tuo prosessi on käytävä läpi jos etsii sitä mikä on näkyvän ytimessä ja sen tuolla puolen.

No miksi me sitten ollaan täällä "kärsimässä", jos tämä on vaan joku ankea välitila ja se ydin on jo meissä? Kuolemassahan jätämme tämän ruumiin ja egon (mikä vaikuttaa olevan se valaistumisenkin tarkoitus), joten miksi kuolema ei ole ratkaisu?

Jos kuolema johtaisikin suoraan hengellisen olemuksen oivaltamiseen, se tosiaan olisi ratkaisu. Mutta niin ei ole, vaan henkinen kehitys ajassa jatkuu sitten vaan toisessa kehossa, toisessa rakennetussa egossa siitä mihin edellisessä elämässä jäi. Unet vaihtuvat, mutta unennäkö jatkuu, kunnes jonkin elämän aikana tietoisesti oivaltaa syvimmän olemuksensa.

No miksi meillä sitten on se ydin? Jos siellä ytimessä olemme jo siinä täydellisessä borg-moodissa, niin miksi meidän pitää käydä läpi ties kuinka monta höpöhöpöelämää etsiessämme sitä? Miksi se pitää tietoisesti oivaltaa? Kuka on tämän idioottimaisen leikin takana? Mitä jos minua ei kiinnosta tämä leikki ja päätän tappaa itseni? Teen vakaan päätöksen tappaa itseni aina uudestaan jokaisessa elämässä, jotta en ikinä kasvaisi. Mitä sitten?

Eli tiivistyksenä: miksi meidän pitää käydä läpi näitä elämiä löytääksemme jotain, joka on jo sisällämme?

Minulla olisi Mystikolle kysymys liittyen syyn ja seurauksen lakiin ja aikaan. Olen tässä viimeisen puolen vuoden aikana huomannut, että tietoisuuteni tason vaihtelut ilmentyvät myös ulkoisina kokemuksina huomattavasti aiempaa nopeammin. Pystyn nykyään näkemään helposti syyn (eli oman tietoisuuteni, ajatteluni, tunteideni ja tekojeni) ja seurauksen (eli ulkoisina ilmenevät tapahtumat) suhteet elämässäni, sillä niiden välinen aika on lyhentynyt niin pieneksi, että yhteyden näkee ja tuntee selvästi. Esimerkiksi nyt joulun aikaan koin hyvin elävästi seurauksia siitä, kun syksyllä erään tietoisuuden tason laskemisen johdosta ajattelin ja toimin vahingollisesti muita kohtaan. "What you do to others, you do to yourself", taisi Eckhart Tolle sanoa, ja tämän olen saanut huomata pitävän kirjaimellisesti paikkansa. Olen pitänyt syyn ja seurauksen välisen ajan lyhentymistä erittäin hyvänä asiana, sillä se on auttanut minua kovasti itsetuntemuksen lisääntymisessä ja tämän tason "lakien" oppimisessa.

Kysymys kuuluukin: mistä tämä syyn ja seurauksen välisen ajan lyhentyminen johtuu? Oletan, että se liittyy jotenkin tähän henkisen tien kulkemiseen ja itsetuntemuksen lisääntymiseen. Miten tämä toimii valaistuneella ihmisellä? Muistelen lukeneeni jostain, että tällainen henkilö on näiden lakien ulkopuolella. Johtuuko tämä "egoitsen kuolemasta": kun oivaltaa täysin, että maallisen tason identiteetti on harhaa, ei enää toimi lainkaan tältä tasolta käsin eikä ole enää näiden lakien alainen? Tapahtuuko sinulle enää lainkaan näitä tietoisuuden tason vaihteluja vai pystytkö toimimaan täysin Todellisesta olemuksestasi käsin, myös kaikenlaisten ulkoisten häiriötekijöiden keskellä?

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mystikko: Minulla on melko häiritseviä kipuja. En pysty nukkumaan kunnolla jne. Miten parannan itseni?

Spirituaalinen tapa olisi saada itsensä näkemään todellisuus, jossa kipua ei ole olemassa, eikä sellaista lihallista, kuolevaista ihmistä joka edes voi tuntea fyysistä kipua. Paradoksaalista kyllä, usein tie tähän kulkee sen kautta, että lopettaa kaikki yrityksetkin parantaa tätä maailmaa - edes omaa kehoa. "Etsii ensin Jumalan valtakuntaa", sitä joka on sisäisesti meissä, ja joka on hengellinen eikä aineellinnen, niin sitten käy kuten Raamattu lupaa, "myös kaikki tämä annetaan teille": sairaudet paranevat, olosuhteet paranevat heränneen spirituaalisen näkökyvyn kautta. 

Koska tämä on monille tie joka ei ole välittömästi saavutettavissa, on toki täysin sallittua käyttää kaikkea lääketieteellistä, mentaalista jne apua mitä tämä maailma tarjoaa. Voi myös toki pyytää rukousta toisilta, mutta sekään ei ole takuuvarma tie paranemiseen, koska tulos riippuu vastaanottavuudesta ja siitä mihin pystyy uskomaan. Jeesuskin joutui sanomaan joissain tilanteissa, ettei voinut tehdä mitään ihmeitä ihmisten epäuskon tähden. Ja joka tapauksessa on aina parasta, jos itse herättää itsessään parantavan tietoisuuden tilan, sillä jos nyt tänään saisitkin apua toisen kautta, niin se sama tietoisuudentila joka synnytti tämänhetkisen vaivan, luultavasti synnyttäisi tilalle melko pian jonkin toisen vastoinkäymisen.

Huomasin, että kipu hävisi hetkeksi kun ajattelin mielessäni vahvasti "Se on parantunut nyt".  Pyytäisin sinulta rukousta. Onko parasta vain pyrkiä unohtamaan vaiva? Kiitos vastauksesta.

Etsivä löytää kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Mutta melko pian tulee päivä jolloin ihminen huomaa, että vaikka tosiaan hänellä nyt on inhimillisesti kaikki ja hän pystyy auttamaan tätä maailmaa ja ihmisiäkin, hänessä edelleen on jonkinlaista eksistentiaalista tyytymättömyyttä aiheuttava tyhjiö. Tämä tyhjiön kokemus lopulta ajaa ihmisen takaisin hengelliseen etsintään, ja johtaa hänessä Kristuksen ylösnousemukseen kuolleista. Hän tietää, ettei tämän maailman parantelu ei enää riitä: ihmeiden näkeminen ja tekeminen ei riitä. On hylättävä henkisesti kokonaan tämä maailma ja käännyttävä Taivasten valtakuntaan joka on sisäisesti meissä.

Henkilökohtainen kysymys. Aloin miettiä tätä kohtaa puheessasi. Itse olen havahtunut suurten vaikeuksien kautta ja kykenen auttamaan myös muita psyykkisen tason ongelmissa. Näen ikään kuin syvemmälle, ihmisen viattomuuden ja rakkauden kaiken takana ja moni minun ympäristössäni on alkanut myös havahtua. 

Mutta siunaukset eivät näytä koskevan juuri ikinä omaa, aineellisen tason elämääni.  En ole huomannut kuinka asioita parannellaan tämän unen tasolla. Olen edelleen fyysisesti sairas, rahapulassa, jne. ja minulla on muutenkin ollut helvetin vaikea uni/elämä. Heilun kahden horisontin välillä: toisinaan näen ykseyden jossa minää ei ole ollenkaan, välillä taas palaan puuteajatteluun. Inhimillisellä tasolla olen hieman katkeroitunutkin ja vihainen siitä että siunaus ei koskaan kosketa minua enkä osaa manifestoida runsautta elämääni. 

Olen sitten skipannut tämän koko manifestoinnin/parantelun, tyyliin pitäkää tunkkinne, ja yrittänyt vaan suoraan päästä perimmäiseen todellisuuteen. Mutta onko taustalla sitten kumminkin vaan syvä pettymys maailmankaikkeutta kohtaan, kun sen hedelmät eivät ikinä näy olevan minulle tarkoitettuja, ja siksi tämä inhottava välitila on kestänyt jo vuosia.  Näetkö sinä missä olen menossa ja miten pääsisin eteenpäin? Alan oikeasti kaivata myös unitason vahvitusta siitä että olen oikealla tiellä. Voitko rukoilla minulle kykyä oppia manifestointia ja runsautta? 

Et voi palata enää manifestointiin etkä ajallisen tavoitteluun. Se on selvästi otettu sinulta pois, olet kasvanut sen ohi. Oikea tie on se "yrittää suoraan päästä perimmäiseen todellisuuteen". Mitä enemmän pystyt heittämään mielestäsi pois huolen noista ajallisista, sitä vapaammin se mitä annat itsestäsi ulospäin muille heidän siunauksekseen, voi myös palata siunauksena itsellesi.

Minä haluaisin myös antaa yhden vinkin ihan yleiseksi neuvoksi, vaikka en perimmäistä Todellisuutta ole vielä oivaltanutkaan. Olen maininnut aiemmin, että minun on täytynyt lakata kontrolloimasta elämääni ja antautua täysin sisäiselle opastukselle kuluneen syksyn aikana. Koin myös itse hyvin vahvasti niin, että ainoa mahdollisuus on koettaa päästää perille asti, ja siksi minun "ei sallita" pysähtyä mihinkään matkan välivaiheeseen liian pitkäksi aikaa. Heittomerkit siksi, että prosessiin ei varsinaisesti liity mitään ulkoisia voimia vaan se on itseni, sieluni, ohjaama.

Tähän prosessiin on liittynyt monia sisäisiä oivalluksia, ja yksi niistä on ollut itsearvostuksen puutteen tunnistaminen. Huomasin, että alitajuisesti sabotoin virtauksen sallimista takaisinpäin sillä, että koin olevani jotenkin arvoton ja että minun pitäisi olla parempi ihminen, jotta voisin vastaanottaa siunauksia myös itselleni. "Isällä ei ole suosikkeja", sain sisimmästäni vastaukseksi kun tätä asiaa pohdiskelin. Tämän oivalluksen myötä pystyin luopumaan monista rajoitteista niin itseni kuin muidenkin suhteen, kuten ylemmyydentuntoisesta auttamisen halusta ja vastaanottamisen vaikeudesta. Nykyään pyrin antamaan, kun tuntuu siltä ja ottamaan myös vastaan kun sen aika on, ilman että annan omien mieleni luomien luokittelujen vaikuttaa toimintaani. Joskus se voi tarkoittaa esim. sellaisen ihmisen auttamista, josta en ihmistasolla niin välitä, tai sellaisen ihmisen "jättämistä omilleen", joka on minulle rakas ja tärkeä. Saattaa kuulostaa sydämettömältä jättää ketään ilman apua, mutta joskus on vain parempi antaa toiselle tilaa käydä itse läpi ne asiat, jotka hän on elämäänsä luonut. Henki tietää kyllä, mikä on missäkin tilanteessa parasta, ja sen ohjauksen kuuntelu on vapauttanut minut kaikista yrityksistä muuttaa itseäni tai maailmaa mitenkään. Asiat ovat miten ovat, koska erilaiset tietoisuuden tasot ovat luoneet ne sellaisiksi, ja kaikki ulkoiset paranteluyritykset ovat yhtä tehottomia kuin yrittäisi kantaa vettä kaivoon.

Tarkennan vielä tätä "auttamatta jättämistä" erään omakohtaisen kokemuksen avulla. Lähipiirissäni on henkilö, joka on pahasti addiktoitunut erilaisiin nautintoaineisiin ja näyttää aiheuttavan sen myötä tuhoa niin omassa kuin läheistenkin elämässä. Sydämeni on ollut monesti raskas hänen takiaan, sillä olen kuitenkin nähnyt siinä kaiken sekoilun taustalla tämän ihmisen todellisen potentiaalin. Aiemmin autoin häntä monella tapaa tällä ihmistasolla: annoin rahaa tai ruokaa, etsin apua mielenterveys- ym. palveluista, tarjosin tukea jne. Mikään noista teoista ei kuitenkaan häntä todella auttanut vaan päinvastoin, mahdollistin omalla toiminnallani hänen riippuvuutensa jatkumisen kun kerta toisensa jälkeen "pelastin" hänet pulasta niin, ettei hän joutunut kohtaamaan valintojensa seurauksia. Jossain vaiheessa jouduin toteamaan, että nyt minun on aika päästää irti kiinnikkeistä tähän henkilöön ja antaa hänen tehdä omat päätöksensä ja kokea niiden seuraukset itse. Olen kertonut hänelle, että "takaovi on aina auki" enkä koskaan sulkisi häntä elämästäni lopullisesti. En vain enää auta häntä tällä ihmistasolla kuin silloin, kun todella tunnen ohjausta siihen. Yleensä se on tarkoittanut lähinnä henkistä tukea, kuulluksi tulemista ja toivon herättämistä. Mystikon aiempi kirjoitus suhtautumisesta alkoholismiin auttoi minua kovasti irtipäästämisessä. Vaikka tällä maallisella tasolla läheiseni näyttääkin olevan addikti, on hänen Todellinen olemuksensa (kuten meidän kaikkien) rajaton ja täydellinen. Olisi hänen sielunsa kykyjen aliarviointia minulta kuvitella, että minun täytyy jotenkin "pelastaa" hänet tältä ikävältä kohtalolta, minkä hän on omaksi tiekseen valinnut. Siksi minun on täytynyt vetää pois maallinen tuki, antaa hänen kulkea omaa polkuaan ja ajatella, että tämä addiktio on vain tilapäinen illuusio, joka kyllä loppuu joskus tavalla tai toisella. Siinä asiassa minulla ei ihmisenä ole kuitenkaan mitään roolia, joten voin aivan hyvin lakata toimimasta niin kuin tässä läheisessäni olisi jotain paranneltavaa.

Etsivä löytää kirjoitti:

Tähän prosessiin on liittynyt monia sisäisiä oivalluksia, ja yksi niistä on ollut itsearvostuksen puutteen tunnistaminen. Huomasin, että alitajuisesti sabotoin virtauksen sallimista takaisinpäin sillä, että koin olevani jotenkin arvoton ja että minun pitäisi olla parempi ihminen, jotta voisin vastaanottaa siunauksia myös itselleni. "Isällä ei ole suosikkeja", sain sisimmästäni vastaukseksi kun tätä asiaa pohdiskelin. Tämän oivalluksen myötä pystyin luopumaan monista rajoitteista niin itseni kuin muidenkin suhteen, kuten ylemmyydentuntoisesta auttamisen halusta ja vastaanottamisen vaikeudesta. Nykyään pyrin antamaan, kun tuntuu siltä ja ottamaan myös vastaan kun sen aika on, ilman että annan omien mieleni luomien luokittelujen vaikuttaa toimintaani. Joskus se voi tarkoittaa esim. sellaisen ihmisen auttamista, josta en ihmistasolla niin välitä, tai sellaisen ihmisen "jättämistä omilleen", joka on minulle rakas ja tärkeä. Saattaa kuulostaa sydämettömältä jättää ketään ilman apua, mutta joskus on vain parempi antaa toiselle tilaa käydä itse läpi ne asiat, jotka hän on elämäänsä luonut. Henki tietää kyllä, mikä on missäkin tilanteessa parasta, ja sen ohjauksen kuuntelu on vapauttanut minut kaikista yrityksistä muuttaa itseäni tai maailmaa mitenkään. Asiat ovat miten ovat, koska erilaiset tietoisuuden tasot ovat luoneet ne sellaisiksi, ja kaikki ulkoiset paranteluyritykset ovat yhtä tehottomia kuin yrittäisi kantaa vettä kaivoon.

Tosiaan monia pitää kahleissaan ajatus siitä, että hyvä pitäisi  jotenkin "ansaita". Usein tähän liittyy vielä käsitys ulkoisesta Jumalasta, joka antaa hyvää hyville ihmisille mutta pidättää hyvän syntisiltä. Mutta Jumala on se, joka antaa sateensa ja aurinkonsa yhtä lailla niin hyville kuin pahoillekin. Jumala ei erityisesti anna kenellekään ihmisille eikä pidätä mitään keneltäkään. Jumala vain ON.

Tästä tuli mieleeni se, kun joskus luin aikanaan helluntailaisena menestysteologia-tyylisestä kirjasta, että Jumala ei ole koskaan jättänyt vastaamatta lastensa tarpeisiin, eikä koskaan jätä. Ja minä ajattelin, että nyt on kyllä hullu väite, kun itsellänikin oli monenlaista kitkaa elämässä ja lisäksi tiesin monia muita (uskoviakin) ihmisiä joilla oli tosi rankkoja vaikeuksia. Silti vaikka epäilemättä olivat rukoilleet oikein tosissaan apua, pyytäneet rukousta muiltakin.

Nykyisin kun en näe Jumalaa itsestä erillisenä, asia näyttää hieman erilaiselta. Ei ole muuta Jumalaa kuin Minä olen, joten ainoa keino millä Jumala voisi pidättää jotain ilmenemästä kokemuksessani on, että minä itse asetan rajoja uskomuksillani ja teoillani. Jos minä haluan olla antamatta hyvää tähän maailmaan, ei ole mitään mikä palaisi siunauksena takaisin ihmisolemukseni siunaukseksi, sillä olen luonut kokemukseeni vääristyneen jumalan joka pidättää itsensä luoduiltaan. Jos minä itse uskon että olen vain pieni ihminen joka kaipaisi armopaloja "ylhäältä", niin sitten olen valinnut sellaisen roolin näyteltäväkseni eikä ole ketään joka voisi valintani kumota. Mutta minä en ole ihminen ollenkaan, olen Jumala, Ilmennyt ("Jumalan poika") ja Ilmentymätön -ja ne Yhtä- ja niinpä en voi odottaa mitään ulkopuoleltani, sillä ei ole mitään muuta kuin Minä (Minä toki ilmenee ajassa lukemattomissa muodoissa).

Ihmiselämän käytännön tasolla toki kaikkia ei voi eikä olisi hyväksikään konkreettisesti yrittää auttaa. Mutta se millä voi aina auttaa tilannetta on muistaa, että tuokin ihminen on Jumala ilmenemässä, samaa olemusta kuin minäkin olen, saman Jumalan lapsi. Hän ei ehkä vielä tiedä sitä, mutta minun tehtäväni on pitää yllä tietoisuutta siitä että ihan jokainen, näennäisesti pahakin, kantaa sisällään Kristuksen siementä ja on siis ydinolemukseltaan pyhä ja hyvä. Vain ihmisyyden rooliasu peittää sen näkyvistä tällä hetkellä, ja sen rooliasun putoamista edesauttaa, jos edes jotkut näkevät hänet hänen hengellisessä tosiolemuksessaan rooliasun takana.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tarvitsisin rukousta. 

Olen viime päivät ajatellut miten tämä on vaan unta koko elämä. 

Mieli on tullut siitä äärettömän aggressiiviseksi ja masentuneeksi. En enää täysin samastu siihen, mutta tämä välitila on vaikea. 

Rukoiltu. Välitila todellakin, tälle maailmalle kuolemisen ja uuteen maailmaan syntymisen välillä. Tyhjä ja tuskallinen tila tosiaan, kuten Anthony de Mello sanoo "askeleen päässä hulluudesta, askeleen päässä valaistumisesta". Sillä kuinka lähellä hulluutta onkaan ihminen joka ei enää usko mitään mitä aistii, jolle millään ei oikein enää ole merkitystä - tämän maailman silmissä se on silkkaa mielen sairautta. Ja silti tuo prosessi on käytävä läpi jos etsii sitä mikä on näkyvän ytimessä ja sen tuolla puolen.

No miksi me sitten ollaan täällä "kärsimässä", jos tämä on vaan joku ankea välitila ja se ydin on jo meissä? Kuolemassahan jätämme tämän ruumiin ja egon (mikä vaikuttaa olevan se valaistumisenkin tarkoitus), joten miksi kuolema ei ole ratkaisu?

Jos kuolema johtaisikin suoraan hengellisen olemuksen oivaltamiseen, se tosiaan olisi ratkaisu. Mutta niin ei ole, vaan henkinen kehitys ajassa jatkuu sitten vaan toisessa kehossa, toisessa rakennetussa egossa siitä mihin edellisessä elämässä jäi. Unet vaihtuvat, mutta unennäkö jatkuu, kunnes jonkin elämän aikana tietoisesti oivaltaa syvimmän olemuksensa.

No miksi meillä sitten on se ydin? Jos siellä ytimessä olemme jo siinä täydellisessä borg-moodissa, niin miksi meidän pitää käydä läpi ties kuinka monta höpöhöpöelämää etsiessämme sitä? Miksi se pitää tietoisesti oivaltaa? Kuka on tämän idioottimaisen leikin takana? Mitä jos minua ei kiinnosta tämä leikki ja päätän tappaa itseni? Teen vakaan päätöksen tappaa itseni aina uudestaan jokaisessa elämässä, jotta en ikinä kasvaisi. Mitä sitten?

Eli tiivistyksenä: miksi meidän pitää käydä läpi näitä elämiä löytääksemme jotain, joka on jo sisällämme?

Valitsija olet Sinä itse, eikä ole ketään muuta. Jos ajattelet itseäsi vain ajallisena ihmisenä, toki silloin voi tuntua että sinut on kiskottu vastoin tahtoasi tähän kokemukseen jossa et halua olla. Ja juuri se on ydinongelma: se että ihmiset eivät tiedä mitä ovat kehon ja ajattelevan mielen tuolla puolen. Olet kuitenkin ikuinen jumaluuden ilmentymä, pohjimmiltaan Kaikki-mitä-on: yksilöllinen ilmentymä ja kaikkeuden kokonaisuus yhtä aikaa. Edes yksilöllinen ilmentymä ei ole kuolevainen, eikä ruumiillinen, vaikkakin se käyttää monenlaisia ruumiita ja mieliä ilmentääkseen luovuuttaan kaikenlaisissa olemassaolon koordinaatistoissa. Nimenomaan ilmentääkseen luovuuttaan: Intiassa sanovat maailman olevan "lilo", jumalallinen leikki. Ei loputtoman luova halua vain lillua ikuisessa ykseydessään ja täydellisyydessään vaan haluaa luoda ja kokea monenlaisia simulaatioita, monenlaisia maailmoja.

Suurin osa valituista olemassaoloista ei ole pääsääntöisesti tuskaa. Ihmistason olemassaoloihin liittyy yleensä aina jonkin verran tuskaa, mutta sittenkin moni on sitä mieltä että se on elämisen arvoista, jopa että ilman synkkiä kokemuksia sitä ei osaisi nauttia hetkistä jolloin ei ole ongelmia. Erilaiset tietoisuuden murroskohdat sisältää usein kyllä kovia kasvukipuja. Itse tulin jo tähän olemassaoloon eksistentiaalisen ahdistuksen ja kaiken turhuuden tunteen saattelemana, täynnä levottomuutta ja ahdistusta lapsesta asti. Niinpä minä aloin etsiä uskonnoista ratkaisua, löytämättä oikein tyydyttävää.

Mutta joku aiemman olemassaoloni minä olisi katsonut sitä minää ja todennut: "onpa sairas ihminen, söisi ja joisi ja naisi ja nauttisi, eikä vatvoisi noita kummallisia synkkiä ajatuksiaan ja etsisi jotain todennäköisesti olematonta Jumalaa". Sillä aiempi minä oli tyytyväinen tähän maailmaan, sen valinta oli nimenomaan kokea tätä maailmaa ja se oli omalla paikallaan. Sitten taas kun sieluni koki nähneensä tarpeeksi ihmisolemassaolon eri puolia, se ajoi etsimään toisenlaista tietoisuuden tasoa, jolloin luonnollisesta ihmisyydestä tuli epätyydyttävää. Mutta olen saanut nähdä että niillä synnytyskivuilla oli tarkoituksensa, ja että kaikella on aikansa, ihmisyydestä ja "tästä maailmasta" nauttimisella, ja niiden ylittämisellä.