Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Nro 14 kirjoitti:

Kristitty mystikko: haluaisin kuulla ajatuksesi siitä, missä minä oikein olen.

Kun riisun tietoiset ajatukseni, puheeni, toiveeni, tavoitteeni muistoni. Menneisyyden, tulevaisuuden, kehoni. Päivänpolitiikan, ympäristöongelmat, ihmiskunnan historian. Taloustilanteen, tilini saldon, autoni, perheeni, koulutukseni työni. Kaiken draaman, mitä on meneillään - ei ihmissuhdedraama sinänsä, vaan kaikki se mitä ihmisen elämä ja koko maailmamme nyt yleensä on.

Kun riisun nämä pois, jäljelle ei jää mitään. Mutta juuri tuossa ei-missään on kaikki, mitä on. Ja kun tuon ei-minkään-ja-kaiken-mikä-on oivaltaa, ei halua enää kiinnittyä takaisin illuusioon.

Olen odottanut pitkään, että valaistuisin ja todellisuus alkaisi näyttää toisenlaiselta. Samalla tavalla kuin vaikka Eckhart Tolle kertoo kirjassaan: että vietti monta päivää katsellen maailman ihmeitä. Mutta eihän maailma tule muuttumaan yhtään miksikään. Minun silmäni ovat muuttuneet, näin kuvaannollisesti ilmaistuna.

On jotenkin hauskaa, että viimeksi tänne kirjoittaessani päätin, että keskityn maallisiin asioihin ja luomaan elämääni hyvää. Mutta siitä hetkestä eteenpäin elämä on pakottanut minut hiljentymään, olemaan yksin, kohtaamaan sen mitä jää jäljelle, kun kaiken ihmismieleni luoman draaman riisuu pois. En ole halunnut sitä vaan olen pelännyt ja paennut sitä. Kipeiden hetkien jälkeen olen nyt tässä. Olen yli vuoden kamppaillut illuusion ja todellisen välillä mutta nyt olen tässä.

Sellaista se on: ehdollistunut ihmismieli ei halua hiljentymistä tai sen toiminnan perusteella luodun valeminuuden tyhjyyden kohtaamista, mutta syvempi sielu haluaa ja vetää siihen, usein vastoin pinnallisemman mielen tahtoa ja pelkoja. Välillä ihmisten taistelut ehdollistuneen mielen ja hengellisten pyrkimysten välillä ovat todella rajuja, esim. yllättävän yleinen kuvio on että jossain vaiheessa hengellistä etsintää jokaista pientäkin pyrkimystä hiljaisuuteen, rukoukseen ja meditaatioon seuraa "lihan mielen" vastaisku niin että entistä tilaa pahemminkin sortuu johonkin käytökseen mihin pohjimmiltaan ei halua, esim. päihteiden liikakäyttöön, liikaosteluun tai muuhun holtittomaan käytökseen. Mihin tahansa, millä uhkaava hengellinen kohtaaminen saadaan mahdollisimman kauas itsestä. Mutta ei sekään auta, siitä tulee pohjimmiltaan vaan entistä huonompi olo, mistä seuraa tarve etsiä rauhaa hengellisestä etsinnästä. Jotkut ovat jopa 10 vuottakin sellaisessa kierteessä ennen kuin luonnollinen mieli "kesyyntyy".

Sinun tapauksessa kyseessä on jonkinlainen välitila, joka on varsin edistynyt tila hengellisellä tiellä. Olet havainnut kokemuspohjaisesti sekä luonnollisen ihmisminuuden että muun näkyväisen illuusionomaisuuden ja sisäisen tyhjyyden, mutta hengelliset aistit eivät ole vielä heränneet näyttämään sitä, mikä on Todellisuus illuusioiden takana. Ei nimittäin ole totta, että Sinä et olisi mitään. Ihmisaistein katsottuna, kyllä, koska Sinä olet Henki eivätkä ihmisaistit koe sellaista. Mutta on olemassa spirituaalinen näkökyky jolla voi sisäisin silmin nähdä, miten on "Jumalan Poika", Jumalan tai Tietoisuuden yksi inkarnaatio jolla on oma tehtävänsä ja tarkoituksensa. 

Se ei-mitään jonka koet, on Isä, Ilmentymätön, mutta on olemassa myös Poika, ilmennyt. Jumala ei koskaan ole pelkästään Ilmentymätön vaan aina myös kaikki Ilmenevä. Hengellinen maailma ja sen ilmentymät ovat jotain mitä ihmisaistit eivät voi nähdä, mutta spirituaalinen näkökyky voi. Eckhart Tollen kuvaama tila syntyy siitä, kun näkee yhtä aikaa sekä luonnollisin aistein että spirituaalisin, ja niinpä jokaisen silmin katsoen rumankin tämän maailman illusorisen ilmentymän ytimessä hohtaa Pyhyys ja Hengen harmonia. Kaikki ne ovat pohjimmiltaan todellisia, kaikki ne ovat Jumala ilmentymässä: kaikki ihmiset, kaikki eläimet, kaikki kivet, kaikki kasvit. Mutta niiden tosiolemus avautuu vain spirituaaliselle näkökyvylle, joka avautuu ajallaan hiljaisuudessa.

Ja kun tuon ei-minkään-ja-kaiken-mikä-on oivaltaa, ei halua enää kiinnittyä takaisin illuusioon.

Intensiivisten hengellisten kokemusten, kuten totaalisen unionin kaikkeuden Tietoisuuden kanssa kokemisen jälkeen, tuo on erityisen vaikeaa. 

On ollut aikoja, jolloin itse olen joutunut rakentamaan pala palalta itselleni sen illuusion jota muut näkevät määrittelemällä mielessäni tämän todellisuuden säännöt, niin matemaattiset luonnonlakien säännöt kuin psykologiset perusoletukset. Se on kuin rakentaisi simulaation tai pelimaailman, ja sitten toteaisi: ok, ja sitten peliin sisään. Se on joskus raskasta, ottaa taakakseen kaikenlaiset illusoriset rajoitukset mitä ihmiskunta on kasannut osakseen siitä asti, kun menetti luontaisen yhteyden Hengen tason Todellisuuteen.

Tästä tuli mieleen tv-ohjelma jonka näin hiljattain. Siinä fyysikot ja matemaatikot ihmettelivät sitä, että miten maailmassa on niin paljon outoja matemaattisia säännönmukaisuuksia, niin että vaikuttaa ihan siltä kuin joku olisi tietoisesti rakentanut tällaisen simulaation. Ja minä ajattelin, että niin, niin onkin rakentanut, mutta se rakentaja on ihan oma tietoisuutemme kollektiivisesti ja useimmilla alitajuisesti. Mutta simulaatio se on, taikka illuusio, ja sen takana on Todellisuus.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Ja kun tuon ei-minkään-ja-kaiken-mikä-on oivaltaa, ei halua enää kiinnittyä takaisin illuusioon.

Intensiivisten hengellisten kokemusten, kuten totaalisen unionin kaikkeuden Tietoisuuden kanssa kokemisen jälkeen, tuo on erityisen vaikeaa. 

On ollut aikoja, jolloin itse olen joutunut rakentamaan pala palalta itselleni sen illuusion jota muut näkevät määrittelemällä mielessäni tämän todellisuuden säännöt, niin matemaattiset luonnonlakien säännöt kuin psykologiset perusoletukset. Se on kuin rakentaisi simulaation tai pelimaailman, ja sitten toteaisi: ok, ja sitten peliin sisään. Se on joskus raskasta, ottaa taakakseen kaikenlaiset illusoriset rajoitukset mitä ihmiskunta on kasannut osakseen siitä asti, kun menetti luontaisen yhteyden Hengen tason Todellisuuteen.

Tästä tuli mieleen tv-ohjelma jonka näin hiljattain. Siinä fyysikot ja matemaatikot ihmettelivät sitä, että miten maailmassa on niin paljon outoja matemaattisia säännönmukaisuuksia, niin että vaikuttaa ihan siltä kuin joku olisi tietoisesti rakentanut tällaisen simulaation. Ja minä ajattelin, että niin, niin onkin rakentanut, mutta se rakentaja on ihan oma tietoisuutemme kollektiivisesti ja useimmilla alitajuisesti. Mutta simulaatio se on, taikka illuusio, ja sen takana on Todellisuus.

Minulla taphtuu kaikista kokemuksistani huolimatta (lähinnä väsyneenä) yhä sitä, että samaistun ihmisaistien tuottamaan havaintoon melko vahvasti. Olen saanut kokea ihmeellisiä asioita, kuten mm. jonkinlaisen "henkikehon" olemassaolon ja ehdottoman rakkauden tunteen nousemisen sisimmästäni, mutta niistä huolimatta juuri väsyneenä on hyvin vaikea vastustaa uhriajattelua ja yrittää muistaa, että olen itse vastuussa luomuksistani. Toisaalta väsymys pakottaa minut irtautumaan "maailmasta" ja viettämään aikaa yksinäisyydessä latautuen, muuten menetän toimintakykyni, eli siinä mielessä nämä hetkelliset tietoisuuden tason "laskemiset" eivät haittaa. Hyvin vakuuttavan illuusion me kyllä olemme luoneet! :D Ainakin omalla kohdallani on vaatinut ihan valtavaa päättäväisyyttä ja maailman silmissä vähän mielipuolisuuttakin luottaa sisimmän ohjaukseen jonkin sellaisen etsimisessä, mistä ei tielle lähtiessä ole ollut mitään muuta "todisteita" kuin oma tunne.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Tuohon valaistuneen ja valaistumattoman läheisyyteen sen verran, että moni kuitenkin kokisi jatkuvan elämän esim. parisuhteessa valaistumattoman kanssa vaikeaksi, koska niin suuri osa sisäisyydestä jäisi jakamatta. Aika usein käy niin, että valaistumattoman tietoisuuden taso kohoaa kun toinen pariskunnasta valaistuu, mutta joskus niinkin, että ihmiset kasvavat erilleen silti, vaikka valaistunut ei edes kertoisi toiselle kokemuksestaan josta tietää että toinen vain pilkkaisi ja pitäisi hölynpölynä. 

Vaikka en valaistuneeksi ilmoittaudukaan, vaan jossain matkalla olijaksi, niin olen tässäkin etapissa huomannut oman suhteen muihin ihmisiin muuttuneen. Huomaan vaan olevani niiiin toista mieltä suurimmasta osasta asioista. Eli jotain todellakin jää jakamatta.

Esim. Olin lyhyessä mindfulness-valmennuksessa, enkä yhtään tajunnut, mitä järkeä tässä kehoon samaistumisessa on. Eihän se keho ole minä, vaikka väitellyt tohtori niin väittikin. Tai kaikki olivat sitä mieltä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän näkee elämän mielekkyyden olevan ihmissuhteissa. Kas, minä en. Tai kaikkia pelottaa Trumpit ja muut. Minua ei. Tai töissä vavotaan ja kauhistellaan johtoa. Minä en edes johtoa huomaa. Saatika sitten av:n muut ketjut, joiden alkuperää ei jaksa ymmärtää.

Yritä siinä sitten luoda yhteistä näkemystä muiden kanssa.... voi jäädä ihmissuhteet ohuiksi.

Olen viime aikoina lukenut kirjahyllyäni ties monetta kertaa. Luen kirjoja alleviivaten, ja nyt luin pari kirjaa, joita en ole koskaan alleviivaillut, koska en ole niistä saanut mitään irti. Nyt ne osoittautuivat tärkeiksi.

Toinen kirja on de Mellon Katseleminen. En aikanaan ymmärtänyt yhtään sitä, se oli hölynpölyä silloin. Kirja kertoo jesuiittojen 30 päivän retriitin vaiheista, joita on neljä. Löysin itseni tasolta kolme. Eli 14 - voisit myös löytää itsesi sieltä, siitä ei-mistään. Se on siis hyvin hengellinen kirja.

Hämmästyttävintä on, että kaikki tiet vievät Roomaan, Intiaanien vanhoja oppeja myöten. Samaa asiaa, mistä Mystikko puhuu, hieman eri käsittein. Suurin ero Mystikkoon on tunteiden painottaminen. Eli muut korostavat Mystikkoa enemmän, että tunteella on merkitystä luomisprosessissa. Esim. Buddhalaiset munkit sanovat rukouksen olevan tunnetta, ei pyyntöä.

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että sen tarvittavan ”tunteen” pitäisi olla varmuuden tunne. Eli se haettava tunne on lähimpänä luottamuksen tunnetta kuin mitään ”fiilistä”. Tunne sekin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Tuohon valaistuneen ja valaistumattoman läheisyyteen sen verran, että moni kuitenkin kokisi jatkuvan elämän esim. parisuhteessa valaistumattoman kanssa vaikeaksi, koska niin suuri osa sisäisyydestä jäisi jakamatta. Aika usein käy niin, että valaistumattoman tietoisuuden taso kohoaa kun toinen pariskunnasta valaistuu, mutta joskus niinkin, että ihmiset kasvavat erilleen silti, vaikka valaistunut ei edes kertoisi toiselle kokemuksestaan josta tietää että toinen vain pilkkaisi ja pitäisi hölynpölynä. 

Vaikka en valaistuneeksi ilmoittaudukaan, vaan jossain matkalla olijaksi, niin olen tässäkin etapissa huomannut oman suhteen muihin ihmisiin muuttuneen. Huomaan vaan olevani niiiin toista mieltä suurimmasta osasta asioista. Eli jotain todellakin jää jakamatta.

Esim. Olin lyhyessä mindfulness-valmennuksessa, enkä yhtään tajunnut, mitä järkeä tässä kehoon samaistumisessa on. Eihän se keho ole minä, vaikka väitellyt tohtori niin väittikin. Tai kaikki olivat sitä mieltä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän näkee elämän mielekkyyden olevan ihmissuhteissa. Kas, minä en. Tai kaikkia pelottaa Trumpit ja muut. Minua ei. Tai töissä vavotaan ja kauhistellaan johtoa. Minä en edes johtoa huomaa. Saatika sitten av:n muut ketjut, joiden alkuperää ei jaksa ymmärtää.

Yritä siinä sitten luoda yhteistä näkemystä muiden kanssa.... voi jäädä ihmissuhteet ohuiksi.

Olen viime aikoina lukenut kirjahyllyäni ties monetta kertaa. Luen kirjoja alleviivaten, ja nyt luin pari kirjaa, joita en ole koskaan alleviivaillut, koska en ole niistä saanut mitään irti. Nyt ne osoittautuivat tärkeiksi.

Toinen kirja on de Mellon Katseleminen. En aikanaan ymmärtänyt yhtään sitä, se oli hölynpölyä silloin. Kirja kertoo jesuiittojen 30 päivän retriitin vaiheista, joita on neljä. Löysin itseni tasolta kolme. Eli 14 - voisit myös löytää itsesi sieltä, siitä ei-mistään. Se on siis hyvin hengellinen kirja.

Hämmästyttävintä on, että kaikki tiet vievät Roomaan, Intiaanien vanhoja oppeja myöten. Samaa asiaa, mistä Mystikko puhuu, hieman eri käsittein. Suurin ero Mystikkoon on tunteiden painottaminen. Eli muut korostavat Mystikkoa enemmän, että tunteella on merkitystä luomisprosessissa. Esim. Buddhalaiset munkit sanovat rukouksen olevan tunnetta, ei pyyntöä.

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että sen tarvittavan ”tunteen” pitäisi olla varmuuden tunne. Eli se haettava tunne on lähimpänä luottamuksen tunnetta kuin mitään ”fiilistä”. Tunne sekin.

Ap

Tätä tarkoitan.. .olen se joka kysymyksen esitti. En ole valaistunut todellakaan vielä, enkä tiedä ehdinkö ollakaan. Mutta jollain tiellä olen: kaipaan jotain, mutta en enää oikein tiedä että mitä. Se minkä eteen monet ponnistelevat, elämykset ja muiden mukana pysyminen, jää latteaksi .

Etsivä löytää kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Ja kun tuon ei-minkään-ja-kaiken-mikä-on oivaltaa, ei halua enää kiinnittyä takaisin illuusioon.

Intensiivisten hengellisten kokemusten, kuten totaalisen unionin kaikkeuden Tietoisuuden kanssa kokemisen jälkeen, tuo on erityisen vaikeaa. 

On ollut aikoja, jolloin itse olen joutunut rakentamaan pala palalta itselleni sen illuusion jota muut näkevät määrittelemällä mielessäni tämän todellisuuden säännöt, niin matemaattiset luonnonlakien säännöt kuin psykologiset perusoletukset. Se on kuin rakentaisi simulaation tai pelimaailman, ja sitten toteaisi: ok, ja sitten peliin sisään. Se on joskus raskasta, ottaa taakakseen kaikenlaiset illusoriset rajoitukset mitä ihmiskunta on kasannut osakseen siitä asti, kun menetti luontaisen yhteyden Hengen tason Todellisuuteen.

Tästä tuli mieleen tv-ohjelma jonka näin hiljattain. Siinä fyysikot ja matemaatikot ihmettelivät sitä, että miten maailmassa on niin paljon outoja matemaattisia säännönmukaisuuksia, niin että vaikuttaa ihan siltä kuin joku olisi tietoisesti rakentanut tällaisen simulaation. Ja minä ajattelin, että niin, niin onkin rakentanut, mutta se rakentaja on ihan oma tietoisuutemme kollektiivisesti ja useimmilla alitajuisesti. Mutta simulaatio se on, taikka illuusio, ja sen takana on Todellisuus.

Minulla taphtuu kaikista kokemuksistani huolimatta (lähinnä väsyneenä) yhä sitä, että samaistun ihmisaistien tuottamaan havaintoon melko vahvasti. Olen saanut kokea ihmeellisiä asioita, kuten mm. jonkinlaisen "henkikehon" olemassaolon ja ehdottoman rakkauden tunteen nousemisen sisimmästäni, mutta niistä huolimatta juuri väsyneenä on hyvin vaikea vastustaa uhriajattelua ja yrittää muistaa, että olen itse vastuussa luomuksistani. Toisaalta väsymys pakottaa minut irtautumaan "maailmasta" ja viettämään aikaa yksinäisyydessä latautuen, muuten menetän toimintakykyni, eli siinä mielessä nämä hetkelliset tietoisuuden tason "laskemiset" eivät haittaa. Hyvin vakuuttavan illuusion me kyllä olemme luoneet! :D Ainakin omalla kohdallani on vaatinut ihan valtavaa päättäväisyyttä ja maailman silmissä vähän mielipuolisuuttakin luottaa sisimmän ohjaukseen jonkin sellaisen etsimisessä, mistä ei tielle lähtiessä ole ollut mitään muuta "todisteita" kuin oma tunne.

Etsivä löytää kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Ja kun tuon ei-minkään-ja-kaiken-mikä-on oivaltaa, ei halua enää kiinnittyä takaisin illuusioon.

Intensiivisten hengellisten kokemusten, kuten totaalisen unionin kaikkeuden Tietoisuuden kanssa kokemisen jälkeen, tuo on erityisen vaikeaa. 

On ollut aikoja, jolloin itse olen joutunut rakentamaan pala palalta itselleni sen illuusion jota muut näkevät määrittelemällä mielessäni tämän todellisuuden säännöt, niin matemaattiset luonnonlakien säännöt kuin psykologiset perusoletukset. Se on kuin rakentaisi simulaation tai pelimaailman, ja sitten toteaisi: ok, ja sitten peliin sisään. Se on joskus raskasta, ottaa taakakseen kaikenlaiset illusoriset rajoitukset mitä ihmiskunta on kasannut osakseen siitä asti, kun menetti luontaisen yhteyden Hengen tason Todellisuuteen.

Tästä tuli mieleen tv-ohjelma jonka näin hiljattain. Siinä fyysikot ja matemaatikot ihmettelivät sitä, että miten maailmassa on niin paljon outoja matemaattisia säännönmukaisuuksia, niin että vaikuttaa ihan siltä kuin joku olisi tietoisesti rakentanut tällaisen simulaation. Ja minä ajattelin, että niin, niin onkin rakentanut, mutta se rakentaja on ihan oma tietoisuutemme kollektiivisesti ja useimmilla alitajuisesti. Mutta simulaatio se on, taikka illuusio, ja sen takana on Todellisuus.

Minulla taphtuu kaikista kokemuksistani huolimatta (lähinnä väsyneenä) yhä sitä, että samaistun ihmisaistien tuottamaan havaintoon melko vahvasti. Olen saanut kokea ihmeellisiä asioita, kuten mm. jonkinlaisen "henkikehon" olemassaolon ja ehdottoman rakkauden tunteen nousemisen sisimmästäni, mutta niistä huolimatta juuri väsyneenä on hyvin vaikea vastustaa uhriajattelua ja yrittää muistaa, että olen itse vastuussa luomuksistani. Toisaalta väsymys pakottaa minut irtautumaan "maailmasta" ja viettämään aikaa yksinäisyydessä latautuen, muuten menetän toimintakykyni, eli siinä mielessä nämä hetkelliset tietoisuuden tason "laskemiset" eivät haittaa. Hyvin vakuuttavan illuusion me kyllä olemme luoneet! :D Ainakin omalla kohdallani on vaatinut ihan valtavaa päättäväisyyttä ja maailman silmissä vähän mielipuolisuuttakin luottaa sisimmän ohjaukseen jonkin sellaisen etsimisessä, mistä ei tielle lähtiessä ole ollut mitään muuta "todisteita" kuin oma tunne.

Tuo on tärkeä pointti, että silläkin on tarkoituksensa,  että aina ei ole korkeimmassa mahdollisessa henkisten ja hengellisten kykyjensä tilassa. Se palauttaa taas oikealle tielle ja suojelee tietynlaiselta itsetyytyväiseltä velttoudelta, jossa ennemmin tai myöhemmin on iso riski liukua hengen korkeuksista takaisin maan mutiin. Joel Goldsmith sanoikin jossain kirjassaan että hän on hyvin huolissaan oppilaasta, jolla menee aina vain hyvin ja hän on tasaisen tyytyväinen itseensä, elämäänsä ja hengellisyyteensä. Hänen mukaansa on todennäköisempää että se pääsee heräämisen tai valaistumisen tavoitteeseensa, joka vähän väliä tuskailee milloin minkäkin asioiden kanssa: oman kurittoman mielensä ruumiin,halujensa ja kaikenlaisten negatiivisten tunteiden kanssa. 

On kyllä hurja hyppy tähän maailmaan syntyneelle ja kasvatetulle alkaa tällaisessa kulttuurissa, jossa ei edes ole sellaista perinnettä, kyseenalaistaa kaikki perususkomukset siitä, mikä on totta, mikä on hyvää, mikä on tavoiteltavaa. Kääntyä pois siitä mitä kaikki tahtovat ja tavoitella jotain mihin juuri kukaan ei edes usko. Mutta niille joiden intuitiossa on sisäinen kaipuu siihen, ei ole muuta vaihtoehtoa, koska mikään tämän maailman korvike ei tyydytä, ei pysyvästi.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Tuohon valaistuneen ja valaistumattoman läheisyyteen sen verran, että moni kuitenkin kokisi jatkuvan elämän esim. parisuhteessa valaistumattoman kanssa vaikeaksi, koska niin suuri osa sisäisyydestä jäisi jakamatta. Aika usein käy niin, että valaistumattoman tietoisuuden taso kohoaa kun toinen pariskunnasta valaistuu, mutta joskus niinkin, että ihmiset kasvavat erilleen silti, vaikka valaistunut ei edes kertoisi toiselle kokemuksestaan josta tietää että toinen vain pilkkaisi ja pitäisi hölynpölynä. 

Vaikka en valaistuneeksi ilmoittaudukaan, vaan jossain matkalla olijaksi, niin olen tässäkin etapissa huomannut oman suhteen muihin ihmisiin muuttuneen. Huomaan vaan olevani niiiin toista mieltä suurimmasta osasta asioista. Eli jotain todellakin jää jakamatta.

Esim. Olin lyhyessä mindfulness-valmennuksessa, enkä yhtään tajunnut, mitä järkeä tässä kehoon samaistumisessa on. Eihän se keho ole minä, vaikka väitellyt tohtori niin väittikin. Tai kaikki olivat sitä mieltä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän näkee elämän mielekkyyden olevan ihmissuhteissa. Kas, minä en. Tai kaikkia pelottaa Trumpit ja muut. Minua ei. Tai töissä vavotaan ja kauhistellaan johtoa. Minä en edes johtoa huomaa. Saatika sitten av:n muut ketjut, joiden alkuperää ei jaksa ymmärtää.

Yritä siinä sitten luoda yhteistä näkemystä muiden kanssa.... voi jäädä ihmissuhteet ohuiksi.

Olen viime aikoina lukenut kirjahyllyäni ties monetta kertaa. Luen kirjoja alleviivaten, ja nyt luin pari kirjaa, joita en ole koskaan alleviivaillut, koska en ole niistä saanut mitään irti. Nyt ne osoittautuivat tärkeiksi.

Toinen kirja on de Mellon Katseleminen. En aikanaan ymmärtänyt yhtään sitä, se oli hölynpölyä silloin. Kirja kertoo jesuiittojen 30 päivän retriitin vaiheista, joita on neljä. Löysin itseni tasolta kolme. Eli 14 - voisit myös löytää itsesi sieltä, siitä ei-mistään. Se on siis hyvin hengellinen kirja.

Hämmästyttävintä on, että kaikki tiet vievät Roomaan, Intiaanien vanhoja oppeja myöten. Samaa asiaa, mistä Mystikko puhuu, hieman eri käsittein. Suurin ero Mystikkoon on tunteiden painottaminen. Eli muut korostavat Mystikkoa enemmän, että tunteella on merkitystä luomisprosessissa. Esim. Buddhalaiset munkit sanovat rukouksen olevan tunnetta, ei pyyntöä.

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että sen tarvittavan ”tunteen” pitäisi olla varmuuden tunne. Eli se haettava tunne on lähimpänä luottamuksen tunnetta kuin mitään ”fiilistä”. Tunne sekin.

Ap

Tuo on mielenkiintoista tosiaan että nyt mainostetaan entistä syvempää kehoon samaistumista jonkinlaisena tienä mielenrauhaan, vaikka se on oikeastaan tietoisuuden tason laskua siitä ihmisen normaalitilasta, jossa ollaan samaistuneena mieleen. Kehoon samaistuminen tosin voi hetkeksi rauhoittaa sillä samalla tavalla kuin vaikka hermostoa lamauttavan alkoholin juonti: ajatukset vähän hiljenee joten ei ole ehkä henkisesti niin paha olla. Lopulta kuitenkin ihminen on entistä pahemmassa jamassa kuin ennen, ja hänen on taisteltava irti sekä kehoon että mieleen samaistumisesta.

Itse ajattelen että niin keho kuin mielikin ovat kuin työkaluja tai kulkuneuvoja. Kaikki ymmärtävät, että voivat käskeä kehoaan eikä se juuri pullikoi. Jos päätän että makaan sängyllä niin siinä makaan kunnes päätän toisin, tai jos päätän käydä juomassa vettä niin keho vie minut sinne. Mutta mieli on lopulta ihan samanlainen asia - tai sen pitäisi olla. Mielikään ei ole Minä, vaan työkalu tässä illuusiossa toimimiseen. Sitäkin voi ihan tavalliset ihmiset käskeä: nyt teen ristisanatehtävän, nyt mietin sen työasian läpi. Mutta koska monet eivät tiedä ollenkaan kuka on se Minä joka käyttää mieltä ja kehoa, heidän mielensä ovat riistäytyneet hallinnasta ja tekevät joskus jopa omistajiensa elämästä melkoista helvettiä. Haluja ja himoja nousee, erilaisia ahdistavia ajatuskuvioita pyörii päässä ihan itsestään pyytämättä, jos haluaa meditoida tai rukoilla niin huomaa että jo hetken päästä mielessä pyöriikin jokin ihan muu asia, vaikka seuraavan päivän ostoslista.

Samat henkiset totuudet ovat tosiaan tunnettu kautta ihmiskunnan historian, sillä ennen kuin ihmiset lankesivat mielen, ajan ja avaruuden illuusioon, kaikki tiesivät ne ja niiden siemen on kaikkien sisällä. Kukin kulttuuri, uskonto tai henkilö vaan sitten esittää ne samat asiat oman yksilöllisyytensä kautta. Itse en ole koskaan oikein ollut tunneihminen, ja niinpä minun olisi vaikea ajatella rukousta tunteena. Se on minulle enemmänkin Pyhää Tyhjyyttä tai Hiljaisuutta, tunteiden ja ajatusten poissaoloa, sisäistä kuuntelua. Mutta toisten Jumalan luoma persoonallisuus on erilainen ja heillä on yksilölliset tapansa kokea rukous, Jumala ja tämä maailma.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Tuohon valaistuneen ja valaistumattoman läheisyyteen sen verran, että moni kuitenkin kokisi jatkuvan elämän esim. parisuhteessa valaistumattoman kanssa vaikeaksi, koska niin suuri osa sisäisyydestä jäisi jakamatta. Aika usein käy niin, että valaistumattoman tietoisuuden taso kohoaa kun toinen pariskunnasta valaistuu, mutta joskus niinkin, että ihmiset kasvavat erilleen silti, vaikka valaistunut ei edes kertoisi toiselle kokemuksestaan josta tietää että toinen vain pilkkaisi ja pitäisi hölynpölynä. 

Vaikka en valaistuneeksi ilmoittaudukaan, vaan jossain matkalla olijaksi, niin olen tässäkin etapissa huomannut oman suhteen muihin ihmisiin muuttuneen. Huomaan vaan olevani niiiin toista mieltä suurimmasta osasta asioista. Eli jotain todellakin jää jakamatta.

Esim. Olin lyhyessä mindfulness-valmennuksessa, enkä yhtään tajunnut, mitä järkeä tässä kehoon samaistumisessa on. Eihän se keho ole minä, vaikka väitellyt tohtori niin väittikin. Tai kaikki olivat sitä mieltä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän näkee elämän mielekkyyden olevan ihmissuhteissa. Kas, minä en. Tai kaikkia pelottaa Trumpit ja muut. Minua ei. Tai töissä vavotaan ja kauhistellaan johtoa. Minä en edes johtoa huomaa. Saatika sitten av:n muut ketjut, joiden alkuperää ei jaksa ymmärtää.

Yritä siinä sitten luoda yhteistä näkemystä muiden kanssa.... voi jäädä ihmissuhteet ohuiksi.

Olen viime aikoina lukenut kirjahyllyäni ties monetta kertaa. Luen kirjoja alleviivaten, ja nyt luin pari kirjaa, joita en ole koskaan alleviivaillut, koska en ole niistä saanut mitään irti. Nyt ne osoittautuivat tärkeiksi.

Toinen kirja on de Mellon Katseleminen. En aikanaan ymmärtänyt yhtään sitä, se oli hölynpölyä silloin. Kirja kertoo jesuiittojen 30 päivän retriitin vaiheista, joita on neljä. Löysin itseni tasolta kolme. Eli 14 - voisit myös löytää itsesi sieltä, siitä ei-mistään. Se on siis hyvin hengellinen kirja.

Hämmästyttävintä on, että kaikki tiet vievät Roomaan, Intiaanien vanhoja oppeja myöten. Samaa asiaa, mistä Mystikko puhuu, hieman eri käsittein. Suurin ero Mystikkoon on tunteiden painottaminen. Eli muut korostavat Mystikkoa enemmän, että tunteella on merkitystä luomisprosessissa. Esim. Buddhalaiset munkit sanovat rukouksen olevan tunnetta, ei pyyntöä.

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että sen tarvittavan ”tunteen” pitäisi olla varmuuden tunne. Eli se haettava tunne on lähimpänä luottamuksen tunnetta kuin mitään ”fiilistä”. Tunne sekin.

Ap

Tuo on mielenkiintoista tosiaan että nyt mainostetaan entistä syvempää kehoon samaistumista jonkinlaisena tienä mielenrauhaan, vaikka se on oikeastaan tietoisuuden tason laskua siitä ihmisen normaalitilasta, jossa ollaan samaistuneena mieleen. Kehoon samaistuminen tosin voi hetkeksi rauhoittaa sillä samalla tavalla kuin vaikka hermostoa lamauttavan alkoholin juonti: ajatukset vähän hiljenee joten ei ole ehkä henkisesti niin paha olla. Lopulta kuitenkin ihminen on entistä pahemmassa jamassa kuin ennen, ja hänen on taisteltava irti sekä kehoon että mieleen samaistumisesta.

Itse ajattelen että niin keho kuin mielikin ovat kuin työkaluja tai kulkuneuvoja. Kaikki ymmärtävät, että voivat käskeä kehoaan eikä se juuri pullikoi. Jos päätän että makaan sängyllä niin siinä makaan kunnes päätän toisin, tai jos päätän käydä juomassa vettä niin keho vie minut sinne. Mutta mieli on lopulta ihan samanlainen asia - tai sen pitäisi olla. Mielikään ei ole Minä, vaan työkalu tässä illuusiossa toimimiseen. Sitäkin voi ihan tavalliset ihmiset käskeä: nyt teen ristisanatehtävän, nyt mietin sen työasian läpi. Mutta koska monet eivät tiedä ollenkaan kuka on se Minä joka käyttää mieltä ja kehoa, heidän mielensä ovat riistäytyneet hallinnasta ja tekevät joskus jopa omistajiensa elämästä melkoista helvettiä. Haluja ja himoja nousee, erilaisia ahdistavia ajatuskuvioita pyörii päässä ihan itsestään pyytämättä, jos haluaa meditoida tai rukoilla niin huomaa että jo hetken päästä mielessä pyöriikin jokin ihan muu asia, vaikka seuraavan päivän ostoslista.

Samat henkiset totuudet ovat tosiaan tunnettu kautta ihmiskunnan historian, sillä ennen kuin ihmiset lankesivat mielen, ajan ja avaruuden illuusioon, kaikki tiesivät ne ja niiden siemen on kaikkien sisällä. Kukin kulttuuri, uskonto tai henkilö vaan sitten esittää ne samat asiat oman yksilöllisyytensä kautta. Itse en ole koskaan oikein ollut tunneihminen, ja niinpä minun olisi vaikea ajatella rukousta tunteena. Se on minulle enemmänkin Pyhää Tyhjyyttä tai Hiljaisuutta, tunteiden ja ajatusten poissaoloa, sisäistä kuuntelua. Mutta toisten Jumalan luoma persoonallisuus on erilainen ja heillä on yksilölliset tapansa kokea rukous, Jumala ja tämä maailma.

Minä käytän joskus tällaisissa yhteyksissä tunteista puhuttaessa termiä "emootio", sillä se kuvaa mielestäni paremmin sitä olemuksellisen tason tilaa, jolla nämä ilmiöt koen. Siinä missä tunne(reaktiot) ovat pinnallisen mielen vääristyneitä tulkintoja todellisuudesta, syvemmän tason emootiot ovat puhtaita kokemuksia ja itsessään kirkastavia –niin negatiiviset kuin positiivisetkin tunteet. Esimerkiksi syvä suru, jota olen tuntenut yhteydettömyyden kokemuksen seurauksena, on jollain metafyysisellä tasolla "puhdistanut ja kirkastanut" olemustani niin, että siitä on kuoriutunut pois näitä vahingollisia opittuja ohjelmointeja ja tunnereaktioita. Viimeisin tällainen kokemus johti hyvin syvälliseen muutokseen, ja sen seurauksena pystyin lopullisesti luopumaan kontrollin tarpeesta tiettyjen elämäni osa-alueiden suhteen. Tuskallinen (jopa fyysisellä tasolla tuntuvana kipuna asti), mutta kaunis ja vapauttava kokemus. Olenkin lakannut tavoittelemasta mitään emootioita tai tunnetiloja, edes positiivisia sellaisia, sillä Henki tietää paremmin, mikä on sieluni toiveiden mukaista missäkin tilanteessa. Tämä vastasyntynyt uskallus kokea myös negatiivisia emootioita on avannut minulle uuden itsetuntemuksen tason, ja näen usein hyvin selkeästi, mistä nämä ikäviltä vaikuttavat heijastukset nousevat. Pystyn yhä useammin katsomaan ulkoisena ilmenevää heijastusta omasta sisimmästäni tyynesti ja hyväksyen, mitä tahansa siinä näyttää olevankin. Prosessi on itseohjautuva, joten pinnallinen mieleni on saanut ansaitsemaansa lepoa näiden asioiden hoitamisesta. :)

Taidan muutenkin olla enemmän tunne- kuin järki-ihminen, vaikka molempia piirteitä itsessäni tunnistankin. Esimerkiksi viime aikojen välähdyksenomaiset kokemukset Itsen todellisesta luonteesta ovat aiheuttaneet niin syviä olemuksellisen tason emootioita, että olen kirjaimellisesti itkenyt siitä pohjattomasta ilosta, ihmetyksestä ja kiitollisuudesta, mitä nämä kokemukset ovat aiheuttaneet. Eivät emootiot minulle mikään itsetarkoitus ole, mutta on ollut helpottavaa oppia hyväksymään, että tämä on minun tieni eikä näistä(kään) tunteista tarvitse pyrkiä eroon voidakseen oivaltaa Itsen täydellisesti. Kaikki tiet tosiaan vievät Roomaan. :)

Tämän ketjun innoittamana etsin kirjastosta vanhaa pyhää kirjallisuutta, ja käteeni osui buddhalaisuudesta Dhammapada - totuuden tie. Lukiessa ymmärsin monia asioita paremmin, ja löysin samaa ajatusta kuin tutussa Raamatussakin on. Skeptikkoluonteeni vain heitti samalla seuraavan kysymyksen, johon kaipaisin muidenkin näkemystä:

Buddha kehottaa luopumaan kaikesta ja lähtemään yksin meditoimaan. Samaten Jeesus ilmeisesti sanoo, että luovu kaikesta ja seuraa häntä - tästä luopumisestahan täälläkin puhutaan.

Ymmärrän täysin luopumisen materiasta ja tavaroiden antamisen niitä tarvitseville. Sitä en voi nyt ymmärtää, miksi käsketään luopumaan perheestä? Miten se hyödyttää ketään, jos av-mamma jättää mukulan isänsä kanssa selviytymään? Entä, jos isäkin haluaisi lähteä vuorille meditoimaan. Minun moraalillani olisi paha teko hylätä lapsensa. Ymmärrän, että suhde miehen kanssa voi viedä ajatuksia toisille raiteille, mutta en käsitä, kuinka voisin jalostua henkisesti paremmaksi ihmiseksi hylkäämällä lähimpäni. Eiväthän he ole materiaa, heissäkin on samaa jumaluutta. Ymmärrän, että tässä voi olla kyse tulkinnasta ja reitin valinnasta, mutta mitä vaihtoehtoja on?

Olisiko perheellisen parempi odottaa siihen, että lapsi pärjää omillaan?

Dhammapadalle olen kiitollinen siitä, että se teroitti mieleeni hyvän käytöksen ja mielenhallinnan tärkeyttä. Niitä nyt ainakin jään työstämään.

820 kirjoitti:

Tämän ketjun innoittamana etsin kirjastosta vanhaa pyhää kirjallisuutta, ja käteeni osui buddhalaisuudesta Dhammapada - totuuden tie. Lukiessa ymmärsin monia asioita paremmin, ja löysin samaa ajatusta kuin tutussa Raamatussakin on. Skeptikkoluonteeni vain heitti samalla seuraavan kysymyksen, johon kaipaisin muidenkin näkemystä:

Buddha kehottaa luopumaan kaikesta ja lähtemään yksin meditoimaan. Samaten Jeesus ilmeisesti sanoo, että luovu kaikesta ja seuraa häntä - tästä luopumisestahan täälläkin puhutaan.

Ymmärrän täysin luopumisen materiasta ja tavaroiden antamisen niitä tarvitseville. Sitä en voi nyt ymmärtää, miksi käsketään luopumaan perheestä? Miten se hyödyttää ketään, jos av-mamma jättää mukulan isänsä kanssa selviytymään? Entä, jos isäkin haluaisi lähteä vuorille meditoimaan. Minun moraalillani olisi paha teko hylätä lapsensa. Ymmärrän, että suhde miehen kanssa voi viedä ajatuksia toisille raiteille, mutta en käsitä, kuinka voisin jalostua henkisesti paremmaksi ihmiseksi hylkäämällä lähimpäni. Eiväthän he ole materiaa, heissäkin on samaa jumaluutta. Ymmärrän, että tässä voi olla kyse tulkinnasta ja reitin valinnasta, mutta mitä vaihtoehtoja on?

Olisiko perheellisen parempi odottaa siihen, että lapsi pärjää omillaan?

Dhammapadalle olen kiitollinen siitä, että se teroitti mieleeni hyvän käytöksen ja mielenhallinnan tärkeyttä. Niitä nyt ainakin jään työstämään.

Minä en usko, että fyysisellä tasolla tarvitsisi välttämättä luopua mistään (edes siitä materiasta) pystyäkseen valaistumaan tai kulkemaan henkistä tietä. Näen tämän luopumisen ennemminkin metafyysisen tason asiana: ettei kiinnitä omaa onneaan, olemistaan tai kokonaisuuttaan kehenkään tai mihinkään, eikä pidä ketään (edes omaa lastaan) toista arvokkaampana. Pohdiskelin joskus, että aidon demokraattisen politiikan toteuttaminen vaatisi hyvin korkeaa tietoisuuden tasoa: päättäjän tulisi kyetä tekemään ratkaisuja kaikkien parhaaksi, vaikka ne saattaisivat hetkellisesti haitata omaa lähipiiriä. Maallisten kiinnikkeiden ei siis saisi antaa vaikuttaa omaan toimintaan ja päätöksentekoon. Hengen ohjauksessa tapahtumat palvelevat kaikkia, eivät vain niitä itselle rakkaimpia ja tärkeimpiä ihmisiä. Luopumista ei siis tarvitse välttämättä toteuttaa konkreettisesti. Itse esimerkiksi olen luopunut pitkälti omista haluistani ja tavoitteistani (tai ennemminkin ne ovat vain tippuneet matkasta automaattisesti), mutta en kaikesta materiasta saati omasta lapsestani. Elämässäni tosin oli henkiselle tielle lähtiessäni jakso, jolloin minulla ei ollut juuri mitään omaisuutta, mutta en tehnyt tätä luopumista tietoisesti henkisen tien takia. Niin vain kävi olosuhteiden pakosta, ja ymmärrän nyt mikä merkitys sillä oli.

Buddhan (ja Jeesuksen) elinaikana aito hengellisyys on muutenkin ollut sen verran harvinaisempaa kuin nykyään, etten itse ihan suoraan soveltaisi tuollaisia ohjeita omaan elämääni. Henki järjestää kyllä keinot valaistumiseen myös perheelliselle, jos se on sielun toive. Suurin "työ" kannattaa tehdä metafyysisellä olemisen tasolla, ja se heijastuu kyllä sitten myös fyysisyyteen. Mitä se kenenkin kohdalla tarkoittaa, on hyvin yksilöllistä. Minun kohdallani se on tarkoittanut hieman epätavanomaisia ratkaisuja esim. perheen, ihmissuhteiden ja elämisen osalta, mutta lapsestani kannan täyden maallisen vastuun enkä ole häntä hylkäämässä. Eipä Henki kyllä minua ole sellaiseen ohjannutkaan. :)

Tuossa luopumisen asiassa on tosiaan monta eri tasoa. On aikoja jolloin ihminen kaipaa konkreettisesti yksinäisyyteen meditoimaan tai kohtaamaan itsensä, ja jos se on syvimmän sielun tahto niin tilaisuudet siihen järjestyvät tavalla tai toisella. 

Mutta se ei ole niinkään ydinasia vaan henkisempi puoli. Minulle luopumisen käsite on metafyysisellä tasolla radikaalimpi kuin useimmille: en ajattele sen tarkoittavan pelkästään ajallisiin kiintymyksestä luopumista esim. koska tietää että kaikki katoaa, vaan sitä että näkee että mitään siitä mitä luonnolliset aistit näyttää ei ole edes olemassa, ei sellaisena kuin sen näkee. Mikä olisikaan suurempi luopuminen ja yksinäisyys ja meditaatio kuin tiedostaa, että en voi luottaa mihinkään mitä aistit näyttää, että kaikki se on tämän ihmisyyden ja kasvuympäristön ehdollistamaa, mahdollisesti hyvinkin vääristynyttä kuvaa siitä mikä On. Se on totaalista tämän maailman hylkäämistä ja kääntymistä Taivasten valtakunnan suuntaan, silti vaikkei vielä kokisi mitään siitä toisesta hengen maailmasta. 

Vaikka ihminen näin kyseenalaistaa kaiken mitä näkee, kuulee, haistaa, maistaa, tuntee ja ajattelee, silti voi elää kuten ennenkin. Jotkut opettajat, esim. the Infinite Wayn perustaja Joel Goldsmith, jopa sanoo että pitää tehdä niin, siis silti vaikka olisi mahdollisuus omistautua käytännön tasolla toimettomalle elämälle. Hän moittii kirjoissaan tyyppejä jotka hengellistä elämää tavoitellessaan omaksuvat loisen elämäntavan (parasitic way of life): istuksivat puistonpenkeillä mietiskelemässä tekemättä työtä ja kantamatta osaansa perheen elatuksesta tai yhteiskunnan pyörittämisestä. Itse uskon että toisinaan ja joillekin luonteille radikaalisti normaalista poikkeava elämä voi olla hyväksi, mutta missään nimessä hengellinen etsiminen ja löytäminen ei sellaista vaadi, ja myös tavallisesta työ- ja perhe-elämästä voi tehdä hengellisen harjoituksen itselleen. 

Mihin tahansa mitä tekee voi tuoda Tietoisuuden muistamisen asennetta, asennetta että pieni ihmisminä on vain välikappale suuremmalle Minälle. Joka kerta kun osoittaa rakkautta jollekin voi ajatella että ei ole muuta rakkautta kuin Yksi, ja jos minä rakastan, saan olla Sen välikappale. Joka kerta kun on vaikea haaste elämässä, työssä tms, voi laittaa henkiset periaatteet käyttöön: muistaa että "minä ja Isäni olemme yhtä, ja kaikki mikä on Isän on myös minun", aloittaa jakaa niitä kahta säälittävän oloista leipää ja viittä kalaa joita luonnollisesta minästä löytyy, ja jotka ovat aivan riittämättömiä ongelmien ratkaisemiseksi, ja nähdä miten multiplikaation ihme tapahtuu. Mutta ihmisen pitää itse aloittaa virtaus ulospäin ennen kuin se tapahtuu, silti vaikka järki sanoisi että ihan turhaa, koska ei kyvyt tai raha tai äly tai voimat riitä.

Paljon kiitoksia teille!

Tuo loisen elämäntapa olikin toinen asia, joka tällä viikolla on mietityttänyt. Että miten voi etsiä hengellisyyttä vetäytymällä joutilaaksi toisten kustannuksella.

Tätä luopumisaihetta mietin myös siitä näkökulmasta, että koen, että kohtuullinen elintaso voi myös antaa jopa paremman mahdollisuuden hengellisyydelle. Kun olin köyhempi, meni enemmän aikaa ja energiaa käytännön ongelmiin, esim. miten saa ruuan ja rahat riittämään. Ilmeisesti Buddhakin oli ensin prinssi, siis joutilas ja vailla huolta toimeentulosta. Silloin ehtii miettiä asioita ja huomata, että ei se raha kuitenkaan onnea tuo. En tietenkään väitä, etteikö köyhänä voisi löytää hengellisyyttä, päin vastoin, ja silloin voi kokea sen, että elämä kantaa.

Kristitty Mystikko, olisiko sinulta mahdollista saada taas joulutervehdys? Luin jonkun sellaisen aiemmin, ja se tuntui ihan ytimessä asti. Olisi mahtavaa lukea jotain vastaavaa tänäkin vuonna.

Rauhallista joulun aikaa kaikille etsijöille! :)

On mahdollista saada joulutervehdys :) Tänä joulun aatonaattona haluan kirjoittaa joulun spirituaalisesta merkityksestä, siitä miten tärkeintä ei ole joulun historiallinen aspekti, se mitä tapahtui Jeesukselle, vaan se mitä joulun ja Jeesuksen elämän tarina voi vertauskuvallisesti kertoa meissä itsessämme tapahtuvista hengellisistä prosesseista. Sillä jokainen hengellinen etsijä haluaa synnyttää itsessään Kristuksen (nekin, jotka eivät kutsu sitä tällä kristillisperäisellä nimellä); saada itsessään olevan vielä itämättömän uuden tietoisuuden tason siemenen itämään tai kipinän leimahtamaan täyteen liekkiin. Joulun eli Kristuksen syntymän tulee siis tapahtua meissä, jotta se on henkilökohtaisesti merkityksellinen.

Joulutarina kertoo Jeesuksen Kristuksen syntyneen tallissa, koska majataloista ei löytynyt tilaa. Tämä on iloinen uutinen kaikille niille etsijöille, jotka eivät koe että heillä tällä hetkellä menisi kovin lujaa. Voi olla ahdistusta, sairautta, oman elämän moraalinen taso ei ehkä ole kovin korkea. Inhimillisesti ajatellen voisi kuvitella että valaistukseen on siis vielä pitkä matka, mutta se ei mene niin: Kristus syntyy juuri alhaisuudessa ja ”eläimellisyyden keskelle”. Ihmisellä, jolla menee inhimillisesti hyvin harvoin on nälkää hengelliselle, koska hän on riittävän tyytyväinen itsessään, fyysisessä elämässään. Usein vasta sairaus, synti, köyhyys tai jonkinlainen hengen tai mielen puute ajavat ihmisiä kiinnostumaan siitä mikä on fyysisen ja ajallisen tuolla puolen. Joulun tarina siis opettaa, että ihmisen ei tarvitse saavuttaa korkeiden tietoisuuden tilojen ”palatseja” löytääkseen sisäisen Kristuksen, vaan löytäminen tapahtuu juuri siitä vaatimattomasta tallista joka on oma nykyinen tietoisuuden tila.

Lopulta etsijä tavoittaa ensimmäisen pienen todisteen siitä, että tällainen hengellinen taso todella on olemassa, eikä se enää ole pelkkä uskon ja toivon asia. Tämä todiste voi tulla monessa muodossa. Se voi olla jonkin pitkällisen sairauden, puutteen tai syntitavan paraneminen. Tai se voi olla puhtaasti sisäinen oivallus ja näkeminen. Joulutarina kuitenkin antaa varoituksen siitä, että vaikka ensikosketus Kristus-tietoisuuteen tuntuu hienolta, ei pitäisi silti heti lähteä julistamaan ilosanomaa kaikille muille. Henki käskee joulutarinassa viemään Kristuksen piiloon Egyptiin, kunnes vainon ajat on menneet ohi. Niin on ihmisessä herännyt ensi kosketus Kristukseen myös vielä heikko ja hento, eikä sitä pidä altistaa heti tämän maailman pilkan ja toisten ihmisten epäilysten tallattavaksi. On parempi elää sen kanssa itsekseen ja hiljaa, puhumatta vielä maailmalle siitä mitä on löytänyt. Tutustua siihen paremmin ja kysyä siltä vastaukset kaikkeen siihen mikä epäilyttää vielä. Muuten käy helposti niin, että tämän maailman ihmiset kyseenalaistavat koko kokemuksen, selittävät sen luonnollisesti, ja löytäjä itsekin alkaa uskoa, että ehkäpä se ei ollutkaan mitään aitoa ja hengellistä, vaan paranin luonnollisesti, tai hengellinen kokemus oli vain oman mielen tuottama ailahdus.

(... jatkoa joulutervehdykselle viestissä 1043)

Kun Kristus on syntynyt, Raamattu kuvaa moninaisesti Kristuksen töitä ja tehtäviä, jotka pätevät tänä päivänä meille yhtä lailla kuin Jeesukselle 2000 vuotta sitten. Kristuksen työ tässä maailmassa on palvella ihmisiä: ruokkia nälkäisiä, parantaa sairaita, opettaa ilosanomaa taivasten valtakunnasta (mutta vasta aikuisen Kristuksen, ei vastasyntyneen lapsen). Etsijälle joka on löytänyt yhteyden Kristus-tietoisuuteen ja vahvistunut siinä, tämä tuntuu siltä kuin olisi löytänyt ihmeellisen Aladdinin lampun, jolla voi tehdä paljon hyvää tässä maailmassa sekä itselleen että varsinkin muille. On huomattava, että tässä vaiheessa keskittyminen on vielä paljolti tämän maailman tasolle, tämän maailman parantamiseen. Etsijä joka on myös jo löytäjä tuntee kuin olisi kanava jota kautta Jumalan voima virtaa tähän maailmaan ja muuttaa aavikot kukkiviksi niityiksi, tämän maailman enemmän taivasten valtakunnan kaltaiseksi.

Mutta siinä ei ole kaikki, opettaa Jeesuksen elämän tarina. Huolimatta siitä että Jeesus teki ne kaikki ihmeelliset ihmeet, opetti ihmeelliset viisaat opetukset, kokemus ei ollut vielä valmis. Oli vielä edessä ristiinnaulitseminen ja ylösnousemus. Ja tavalla tai toisella nämä tulevat jokaisen hengellisen etsijän osalle, sillä vasta ristiinnaulittu, haudattu ja ylösnoussut Kristus on Kristus kaikessa voimassaan. Tämän maailman parantelu ihmein on kuin Kristus-tietoisuuden esikoulutasoa. 

Hengellisen etsijän elämässä kulkeminen ristille alkaa usein niin, että hän alkaa sisäisesti, Hengen ohjaamana, aavistaa, että on tulossa vielä jotain muuta, että se ei riitä että hän tuo omalla yksilöllisellä tavallaan hyvää tähän maailmaan Kristuksen tuntemuksensa kautta. Hän ei ehkä tiedä mitä se on mitä on tulossa, mutta se tuntuu jotenkin pelottavalta, ja siksi ihminen haluaa lykätä sitä. Nyt ollaan menossa siihen että pitäisi hylätä kaikki, kuolla itselleen, kääntyä pois tästä maailmasta. Yhtäkkiä hiljaisuus, rukous ja meditaatio ovatkin vastentahtoisia. "Kyllä minä ihan pian, mutta en tänään", sanoo etsijä, tai "kun minulla on työ tai yritys tai lapsia vastattavana, niin enhän minä nyt voi tuosta vaan jättää verkkojani ja seurata Kristusta ihan kokonaan, heittää menemään kontrolliani omasta elämästäni". Tässä prosessissa Kristus yleensä tulee ristiin naulituksi, hylätyksi ja unohdetuksi. Ihminen palaa tavalliseen ihmiselämään, yleensä ihan hyvään sellaiseen, koska kaikki se hengellinen ja henkinen viisaus jota hän on oppinut hyödyttää häntä edelleen. Hän esimerkiksi tietää miten mieli on "täksi maailmaksi" kutsutun manifestaation lähde ja osaa siis muokata manifestaatioitaan.

Mutta melko pian tulee päivä jolloin ihminen huomaa, että vaikka tosiaan hänellä nyt on inhimillisesti kaikki ja hän pystyy auttamaan tätä maailmaa ja ihmisiäkin, hänessä edelleen on jonkinlaista eksistentiaalista tyytymättömyyttä aiheuttava tyhjiö. Tämä tyhjiön kokemus lopulta ajaa ihmisen takaisin hengelliseen etsintään, ja johtaa hänessä Kristuksen ylösnousemukseen kuolleista. Hän tietää, ettei tämän maailman parantelu ei enää riitä: ihmeiden näkeminen ja tekeminen ei riitä. On hylättävä henkisesti kokonaan tämä maailma ja käännyttävä Taivasten valtakuntaan joka on sisäisesti meissä. Kristus-tietoisuuden on otettava kokonaan hallinta siitä, mitä teemme tässä maailmassa, eikä enää niin että me ikään kuin käytämme sen voimaa tämän maailman hyväksi, itse ohjaten minne menemme ja mistä tulemme. Tämä on egoistisen minuuden kuolema, jonka jälkeen "en elä enää minä, vaan Kristus elää minussa". Ei enää niin, että olisi ihmisminä, jota auttaa ja suojelee transsendentaalinen Kristus,  vaan on vain Kristus, joka ilmenee siinä(kin) muodossa jota kutsutaan syntymänimelläni. Vasta tämä ylösnoussut Kristus on itsessään kaiken täyteys, ylösnousemus ja elämä, Kristus koko voimassaan.

Joulu on näin ollen vasta alku, mutta ilman syntymää ei voi olla tarinan loppuakaan. Suurimmalle osalle maailman ihmisistä joulun tapahtuma, Kristus-tietoisuuden tai neljännen ulottuvuuden tietoisuuden tai buddhamielen syntymäkin on vielä kokematta, ja niinpä jokainen joulun ihme joka tapahtuu tänä päivänä yksilön tietoisuudessa, on todellinen juhlan aihe.

Kiitos Mystikko ja kaikki ketjun henkiset etsijät, joulurauhaa ja iloa! Minä juhlin omaa kaksivuotiasta kristustietoisuuttani täällä, ja vaikka tie oli vaikea, mielenrauha alkaa olla jo suurempaa kuin kivut ja menetykset. 

Kiitos Mystikko! Joulutervehdys oli mahtava, kyyneleet silmissä täällä sitä luin. Joulurauhaa toivottelen minäkin vielä kaikille. :)

Rukoilisitko puolestani? Itse en oikein osaa.

Vierailija kirjoitti:

Rukoilisitko puolestani? Itse en oikein osaa.

Rukoilin. Se sama Tietoisuus joka sinussa kaipaa rukousta on se, joka sinulle myös vastaa.