Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.

Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?

Nro 14 kirjoitti:

Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.

Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?

Niinpä... kai se luottamus tulee kokemuksen myötä? Mutta kun ei ole sitä kokemusta. Siis pienemmissä asioissa on suuri luottamus, mutta sitten kun vastaan tulee ne isot asiat (joista olen puhunut niiden isojen tunteiden osalta), niin se luottamus ei kannakaan. Koska taustalla oli kokemus, että luotan ja uskon, ihan tietoisesti - mutta silti menetin sen mitä halusin.

Tässä kohtaa on syytä pohtia, oliko se haluaminen sitten egon haluamista, ja siksi se meni pieleen? Ehkä, mutta silti se haluaminen nousee myös hiljaisuudessa samaan suuntaan. Se on jotenkin vahva tieto. Ja silti olen pettynyt.

Yleisesti kyllä siis luotan, ja kaikki on aina lopulta kääntynyt parhain päin. Vaikka en tietoisesti yritä luoda mitään, yritän vain levätä hiljaisuudessa ja pitää tietoisuudessa luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Mutta - mitä rahaan tulee, niin sen kohdalla on vaikeampi luottaa...

Ap

Vierailija kirjoitti:

Nro 14 kirjoitti:

Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.

Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?

Niinpä... kai se luottamus tulee kokemuksen myötä? Mutta kun ei ole sitä kokemusta. Siis pienemmissä asioissa on suuri luottamus, mutta sitten kun vastaan tulee ne isot asiat (joista olen puhunut niiden isojen tunteiden osalta), niin se luottamus ei kannakaan. Koska taustalla oli kokemus, että luotan ja uskon, ihan tietoisesti - mutta silti menetin sen mitä halusin.

Tässä kohtaa on syytä pohtia, oliko se haluaminen sitten egon haluamista, ja siksi se meni pieleen? Ehkä, mutta silti se haluaminen nousee myös hiljaisuudessa samaan suuntaan. Se on jotenkin vahva tieto. Ja silti olen pettynyt.

Yleisesti kyllä siis luotan, ja kaikki on aina lopulta kääntynyt parhain päin. Vaikka en tietoisesti yritä luoda mitään, yritän vain levätä hiljaisuudessa ja pitää tietoisuudessa luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Mutta - mitä rahaan tulee, niin sen kohdalla on vaikeampi luottaa...

Ap

Minulla tuli muutama viikko sitten eteeni valintatilanne, jossa vastakkain olivat maalliset haluni ja sisäinen intuitioni. Kyseessä oli melko iso asia, ja vielä jonkin aikaa sitten olisin varmasti lähtenyt tavoittelemaan halujani. Päätin kuitenkin ottaa "uskon hypyn" ja luottaa intuitiooni. Tästä seurasi tietysti ikäviä ihmistason tunteita: suurta pettymystä, surua ym. Mutta menin vain niidenkin läpi enkä tarttunut niihin sen kummemmin. Ja kuinka ollakaan: äkkiä tunsin oloni jotenkin "puhdistuneeksi", kevyeksi ja helpottuneeksi. En enää tässä vaiheessa edes välittänyt maallisesta lopputuloksesta, sillä tiesin selviäväni mistä vain. Muutama viikko myöhemmin kävi kuitenkin ilmi, että elämällä oli luvassa minulle jotain paljon kokonaisvaltaisempaa ja se ei olisi koskaan saapunut elämääni, jos en olisi kuunnellut tuota hiljaista sisäistä ääntä. Nämä kokemukset vahvistavat luottamusta aina vain enemmän, mutta omallakin kohdallani se on vaatinut aikaa. Olen myös aloittanut pienestä ja laajentanut näitä asioita aina vain isompiin juttuihin.

Rahan suhteen minulla on vain yksi vinkki, jonka Mystikko joskus kertoi: virtaus ulospäin ja siihen yhdistetty luottamus todella auttavat. En ole huolehtinut raha-asioista enää pitkään aikaan, vaan tällä menetelmällä olen saanut talouteni tasapainoon. Siihen liittyy myös jatkuva hiljainen dialogi itseni kanssa, mikä on "kohtuullista". En siis törsäile kuitenkaan, vaan elän tavallista hyvinvoivaa elämää. Tiedän jo, että elämä järjestää minulle keinot toteuttaa ne asiat, mitkä ovat sieluni toiveiden mukaisia. Tämä ajattelun muutos on muuten vapauttanut valtavasti aivokapasiteettia, ja varmaan siksi oloni niin kevyt onkin. Niin kuin olisi päässyt vuosituhansia kestäneestä vankeudesta. :D

Ap linjoilla.

Jäin miettimään 14:sta kysymystä luottamuksesta. Päädyin siihen, että luottamukseni sisäisiin vastauksiin ja hyvään lopputulokseen on vahvaa niin kauan, kun kyse on itsestäni. Mutta mitä tehdä, kun kyse on esimerkiksi lapsistani? Pelko nousee, kun huomaa toisella olevan vaikea löytää omaa paikkaansa ja toisen olevan stressaantunut. En voi heidän tietoisuuteen mennä - eli en tiedä onko lopputulos hyvä. Eipä ole Luottamustakaan..,.

Ainoa, mitä voin tehdä on nähdä toisen Minä. Pystyn siihen kyllä, mutta parin kuukauden välein tässä näkemisessä on ongelmia, kun todellisuus ( vai illuusio) lyö vasten kasvoja. Mikään kun ei ole muuttunut.

Tajusin siis, että yleisellä tasolla luottamusta on vaikea pitää, kun tilanteeseen liittyy muita ihmisiä. Jokainenhan luo oman elämänsä (illuusionsa) omasta tietoisuudentilastaan. Eikä minun tietoisuudentilastani. Pelossa ei ole luottamusta.

Mitäs neuvoja tähän?

Mitä tapahtuu jos iloitsee toisen vastoinkäymisistä? Minua loukkasi eräs henkilö sydänjuuria myöten ja nyt kun hänellä on terveyden kanssa vaikeuksia, toinen puoli minusta riemuitsee ja toinen puoli ajattelee että no nytpä saan karmat niskaani tästä riemuitsemisesta itse. Tämä siis kirjoittajalta joka ei ole perehtynyt mystiikkaan eikä tämän ketjun sisältöön.

Näytä aiemmat lainaukset (1)

"Vierailija kirjoitti:

Niinpä... kai se luottamus tulee kokemuksen myötä? Mutta kun ei ole sitä kokemusta. Siis pienemmissä asioissa on suuri luottamus, mutta sitten kun vastaan tulee ne isot asiat (joista olen puhunut niiden isojen tunteiden osalta), niin se luottamus ei kannakaan. Koska taustalla oli kokemus, että luotan ja uskon, ihan tietoisesti - mutta silti menetin sen mitä halusin.

Tässä kohtaa on syytä pohtia, oliko se haluaminen sitten egon haluamista, ja siksi se meni pieleen? Ehkä, mutta silti se haluaminen nousee myös hiljaisuudessa samaan suuntaan. Se on jotenkin vahva tieto. Ja silti olen pettynyt.

Yleisesti kyllä siis luotan, ja kaikki on aina lopulta kääntynyt parhain päin. Vaikka en tietoisesti yritä luoda mitään, yritän vain levätä hiljaisuudessa ja pitää tietoisuudessa luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Mutta - mitä rahaan tulee, niin sen kohdalla on vaikeampi luottaa...

Ap"

Jeesus 2000 vuotta sitten opetti: Mitä kylvät - sitä niität".

Kuten monet muutkin Jeesuksen opetukset tämäkin on ymmärrety vääri. Hän joutui liittämään opetuksensa tämän fyysisen tason käytännön asioihin, koska sen ajan ihmiset olivat ajatuksiltaan konkreetisempia kuin me.

Jeesuksen opetus silloin oli samaa kuin nytkin. Hän on antanut tähän päivään ns. "päivitetyn version", jossa Hän opettaa, että jokaista tilannetta (ilmenevää asiaa) edelltää aina ajatus. Et esim. nouse tuolilta ylös ilman edeltävää ajatusta siitä. Voit kokeilla!

Siis yo. Jeesuksen opetus tarkoitti, "mitä pidät mielessäsi, se toteutuu". Yksilön mielessä on kaksi lähdettä, jotka voivat tuottaa ajatuksiasi: persoonallinen tajuntasi, tietoisuutesi tai Todellisuutesi, henkesi, joka on kaikkialla.

Meillä kaikilla on kokemusta siitä, että yksilöä voi ohjata kaksi eri lähdettä. Yleensä yksilö on persoonallisen tietoisuutensa ohjauksessa, mikä on ilmennyt niin, ettei kaikki olekaan sujunut kuten "Strömsöössä" - joskus on sattunut ei-toivottu lopputulos. Myös Hengemme ohjausksesta on kokemusta. Jokainen on kokekenut ns. intuition, "ahaaelämyksen", minkä kokemuksen ilmetessä voi aina huudahtaa: miksi en ole ennemmin tätä tajunnut. Intuitio, Ihme ilmenee aina täysin yllättäen. Sitä ei voi tilata esim. sanoa: haluan ihmeen silloin ja silloin.

Meidän tehtävä on valita kumman lähteen ohjauksessa olemme. Tämä tapahtuu esim., kun huomaan olevani epävarma (egoni ohjauksessa), niin pyydän Todellisuuttani, joka kaiken tietää, ohjaamaan, ja kieltäydyn enää itse miettimästä eli luotan, että Se joka kaiken tietää antaa varmuuden epävarmuuden tilalle.

Luottamus tarkoittaa, että hakeuden Todellisuuteni ohjaukeen ja luotan Hänen ohjauksee.

Vierailija kirjoitti:

Ap linjoilla.

Jäin miettimään 14:sta kysymystä luottamuksesta. Päädyin siihen, että luottamukseni sisäisiin vastauksiin ja hyvään lopputulokseen on vahvaa niin kauan, kun kyse on itsestäni. Mutta mitä tehdä, kun kyse on esimerkiksi lapsistani? Pelko nousee, kun huomaa toisella olevan vaikea löytää omaa paikkaansa ja toisen olevan stressaantunut. En voi heidän tietoisuuteen mennä - eli en tiedä onko lopputulos hyvä. Eipä ole Luottamustakaan..,.

Ainoa, mitä voin tehdä on nähdä toisen Minä. Pystyn siihen kyllä, mutta parin kuukauden välein tässä näkemisessä on ongelmia, kun todellisuus ( vai illuusio) lyö vasten kasvoja. Mikään kun ei ole muuttunut.

Tajusin siis, että yleisellä tasolla luottamusta on vaikea pitää, kun tilanteeseen liittyy muita ihmisiä. Jokainenhan luo oman elämänsä (illuusionsa) omasta tietoisuudentilastaan. Eikä minun tietoisuudentilastani. Pelossa ei ole luottamusta.

Mitäs neuvoja tähän?

Vastaan tähän oman kokemukseni pohjalta, vaikka vastaukseni ei puhtaasti spirituaalinen olekaan. Muut voivat täydentää aihetta sitten lisää. :)

Lasten suhteen luottamuksessa eläminen on varmasti vaikein osuus myös omalla kohdallani, haluaisihan sitä rakastavana vanhempana nähdä myös lastensa menestyvän ja löytävän onnen. Valitettavasti meillä ei vain siihen asiaan ole kauheasti valtaa: he kulkevat omaa, yksilöllistä polkuaan siinä missä me vanhemmatkin. Omalla kohdallani tämän asian hyväksymisessä on auttanut oma historiani. Lapsuuteni oli ristiriitainen, sillä toinen vanhempani seurasi tiukkaa fundamentalistista uskontoa ja toinen oli mielenterveysongelmainen alkoholisti. Lapsuuden kokemukset jättivät maallisella tasolla syviä traumoja, ja kesti vuosia toipua niistä (kävin mm. terapiassa ennen hengellisen tien löytämistä). Kuitenkin, yllättäen, näihin ikäviin kokemuksiin sisältyi erittäin suuri siunaus: ne motivoivat minua etsimään hengellistä totuutta, sillä maallinen elämä oli tuottanut jo varhain niin suuren pettymyksen. Lopun tiedättekin, ja koen nyt, että kaikki ikävätkin asiat ovat omalla tavallaan auttaneet minua tällä tiellä eteenpäin. Nykyään olen myös vanhempieni kanssa erittäin hyvissä ja lämpimissä väleissä, eikä historiaani liity enää mitään ikäviä tunteita. Ajattelen, että vanhempani tekivät kyllä parhaansa niillä tiedoilla, taidoilla ja kyvyillä, jotka heillä oli käytettävissä. Aiemman vihan ja katkeruuden tilalla on nyt pelkkää kiitollisuutta siitä, että sisäinen perustani on tänä päivänä vahva, itsetuntemukseni on hyvä ja spirituaalinen todellisuus on aukeamassa myös minulle. En vaihtaisi kokemuksiani enää mihinkään vaan koen, että lopputulos on ollut kaiken vaivan arvoista. Siitä kuuluu osaltaan kiitos myös vanhemmilleni: he ovat esittäneet tässä asiassa vaikeaa roolia ja heillä on omat kamppailunsa käytävänä mm. syyllisyyden tunteiden kanssa. Kunnioitan heitä sielutasolla suuresti ja toivon, että voisin jotenkin omalta osaltani keventää heidän taakkaansa.

Tätä tietoa sovellan myös omaan lapseeni. Koetan kunnioittaa hänen valintojaan, antaa hänen tehdä omat "virheensä" ja oppia tekojensa seurauksista ihan itse. Tietysti tuen, kannustan ja rakastan häntä niin kauan, kuin henki minussa pihisee, mutta en voi tasoittaa tietä hänelle valmiiksi enkä ratkaista hänen henkilökohtaisia kehitystehtäviään. Se on toisaalta tuskallista, mutta toisaalta myös kaunista: Henki on toiminut lopulta edukseni, joten samaa voin odottaa lapseni kohdalla. Siihen voi mennä vuosia tai vaikka kokonaisia elämiä, mutta ei minulla ihmisenä ole mitään valtaa häneen ja sen olen vain koettanut hyväksyä. Rakkaus kannattelee kyllä, vaikka välittömät tulokset voivat köykäisiltä näyttääkin. Myös omat riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteeni lapseni suhteen (mm. tilanteissa, joissa koen olleeni jotenkin "huono vanhempi") on helpompi hyväksyä, kun ymmärtää, että ihmisenä minulla ei aina vain ole kapasiteettia enempään. Olen kyllä pyytänyt Hengen ohjausta tähänkin asiaan, mutta sitä on joskus vaikea kuulla näiden tunteiden takia. Pikkuhiljaa opin kuitenkin sitäkin, eihän kukaan voi osata uusia taitoja täysin harjoittelematta. :) Kovasti voimia sinulle tämän asian kanssa! Vanhemman rooli ei ole mistään helpoimmasta päästä tällä maailman tasolla.

Niin, jotenkin noin ajattelenkin... mutta eivät luo ”tietoa” ja sisäistä varmuutta. Nuo ajatukset ovat ikään kuin päässä, mutta eivät selkärangassa. Se sataprosenttinen luottamus ilman pelkoa tulee kokemuksesta vasta.

Sama luottamuksen puute pätee kaikkien muidenkin ihmisten kohdalla, ei vain lasten kohdalla. En voi vaikuttaa toisen perheenjäsenen tietoisuudentilaan. Esim. Jos vaikka mieheni haluaa meidän yhteiseen elämäämme asioita, mitä minä en halua.

Siis minulla on hyvä luottamus silloin, kun vain minä olen kyseessä, mutta enhän voi vaikuttaa kenenkään muuhun. Ja kun minuun liittyy toinenkin henkilö, nikn luottamukseni rapisee.

Lapset todellakin ovat vielä,vähän erilainen juttu...

Ap

Etsivä löytää kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen tämän tien myötä muuttunut niin, että miellyttäminen on karissut minusta pois ja sanon ihmisille ei herkemmin. En lähde enää toteuttamaan kenenkään muun tahtoa mikäli se on ristiriidassa oman intuitioni kanssa. Joskin tämä intuitio haluaa minun välillä palvelevan myös muita, mutta eri lähtökohdista kuin ennen. En myöskään ota enää syyllistämistä muilta vastaan, joten tästä on seurannut välien katkeamisia. 

Juu, samaa olen huonannut itsessäni.merityisen herkkä olen syyllistämiselle, sitä en ota yhtään vastaan. Tämä minun kasvuni alkoi näistä pois jo seitsemän vuotta sitten. Silloin aloitin itseni kuuntelemisen, aloin tietoisesti kehittää intuitiotani (silloin en ollut edes kuullut Minästäni).

Mutta tämä kipakkuus on tullut vasta tämän henkisen polun myötä. Tälle polulle tulin pari vuotta sitten. En osaa oikein kuvailla, mitä tämä kipakkuus on. Se ei todellakaan ole mitään ilkeyttä, enkä sylkäise tunteitani toisten naamalle, se on vaan...hmmm.. kipakkuutta. Se näkyy myös elekielessäni muutenkin. Aikaisemmin kaikki sanoivat minusta, että olen niin rauhallinen. Nykyään huidon kuin italialainen.

Ap

Olet vain tullut enemmän omaksi itseksesi. Jumala ilmentää itsensä yksilöllisinä muotoina, eikä ole mitenkään tarkoitus että kaikista tulee samanlaisia, esim. sellaisen joidenkin elättelemän henkisen ihmisen ihanteen mukaisia, että pitäisi olla hyvin hiljainen ja hillitty ja viisaan oloinen. On tarkoitus että meitä on erilaisia, ja henkinen löytäminen tekee meistä enemmän sellaisia kuin mikä on tosiolemuksemme. 

En itsekään ole ilmaisultani mitenkään hillitty, ja joidenkin mielestä olen jopa pelottava, koska olen yhdistelmä vakavaa ja totista, toisaalta tulista ja nopeaa ja omalla tavallaan henkisesti päällekäyvää. Esim. työkuvioissa usein minun roolikseni palavereissa päätyy niiden asioiden esiin ottaminen joita kukaan muu ei uskalla, tai jonkun epäselvän kuvion inttäminen läpi kunnes se selviää (kukaan muu ei halua, koska ei halua olla ärsyttävä jankkaaja). Nuorempana olin ujo ja jopa sosiaalisten tilanteiden kammoinen, mutta näitä sanoja ei todellakaan voisi minusta enää käyttää ;) 

Onko niin, että "alemman tason" halujen ja tarpeiden puuttuminen mahdollistaa sinulla tämän, että pystyt tekemään sen, mitä täytyykin tehdä asioiden ratkaisemiseksi? Kun ei ole hyväksytyksi tai pidetyksi tulemisen tarvetta, ei miellyttämisen halua, ei tarvetta kunnialle tai tunnustukselle jne., voit rehellisesti ja varmasti tuoda esiin myös nämä puolet, joiden takia sinua voidaan pitää "hankalana" ihmisenä? Minulla on aina ollut omalla kohdallani sellainen tunne, että minun tulee etsiä näitä mainitsemiani asioita sisimmästäni, ei ulkomaailmasta. Silti edelleen joskus vaikenen tilanteissa, joissa tunnen vahvasti, että minun tulisi aukaista suuni ja puhua totuudesta. Kai tämäkin on vain opittu malli, joka katoaa kyllä pikkuhiljaa, mutta mielenkiinnolla kuulisin omia kokemuksiasi tästä aiheesta.

Ei ole enää mitään sellaista inhimillistä pohdintaprosessia, jossa miettisin mitä sanoa tai tehdä. Se mitä missäkin tilanteessa sanon tai teen, tulee yleensä ihmismielelleni täytenä yllätyksenä. Eikä minulla ole enää sellaista yhtenäistä persoonaa, joka olisi tietynlainen. Voin olla henkilöiden tai tilanteiden mukaan aivan erilainen ihminen: joskus hyvin varovainen, herkkä ja tilaa antava, joskus taas superenerginen, päällekäyvä asioiden läpi ajaja joka ei anna periksi ennen kuin asiat on selkeitä ja hoidettu. Luotan siihen, että ohjaava henki tietää paremmin kuin ihmismieleni, mitä milloinkin tarvitaan ja annan itseni sen käyttöön täysin, silloinkin vaikka ihmismieli heittelisi sivusta happamia kommentteja siitä mitä teen tai sanon (minulla oli aikoinaan hyvin vahvana nolouden ja häpeän pelko, ja ihanteeni oli olla aina hyvin kuivan asiallinen, ei mitenkään esiin tuleva, ja vieläkin joskus jos teen jotain "noloa" niin ehdollistunut mieli narisee sivusta). 

Tämä kiinteän ihmispersoonan puute oli ensimmänen asia josta eräs pitkäaikainen tuttuni huomasi aikoinaan että jotain kiinnostavaa oli minulle tapahtunut. Hän sanoi että minusta on tullut kuin liukas saippua, hän ei pysty laittamaan minua mihinkään laatikkoon enää. Hän ei tiedä olenko introvertti vai ekstrovertti, viisas vai tyhmä, rauhallinen vai kiivas. Ja minun mielessäni vastaukseksi tuli vain Jeesuksen sanat: "Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt". 

Mielenkiintoinen asia on, että ihmisten psykologisessa viisaudessa usein pidetään ongelmana sitä, jos ihmisellä ei ole käsitystä itseään melko kiinteitä ominaisuuksia omaavana ihmispersoonana. Olen kuullut puhuttavan esim. "rajattomuudesta" negatiivisena ominaisuutena, sellaisesta että mukautuu sen seuran tai tilanteen mukaan kuin jossa on. Mutta minusta on tullut valaistumiskokemuksen jälkeen sellainen ettei ole mitään tiettyä kiinteää persoonallisuutta, eikä se ole todellakaan ongelma, päinvastoin.

Nro 14 kirjoitti:

Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.

Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?

Jos tietoisella luomisella tarkoitetaan luonnollisen ihmismielen ponnisteluja luoda manifestaatioita jotta ihmisaistein havaittava ulkomaailma saadaan muuttumaan, niin siitä on kyllä jossain vaiheessa luovuttava jos tavoittelee valaistumista. Tai pikemminkin: se vaan tavalla tai toisella katoaa. Siihen kyllästyy tai väsyy, tai se ei enää vaikuta toimivan (koska alitajunta on niin vahvasti ristiriidassa pinnallisen mielen luomispyrkimysten kanssa), tai sitten kokee ettei tiedä enää mitä pitäisi haluta koska mikään minkä on saavuttanut ei ole tähänkään asti tuonut pysyvää rauhaa ja onnea.

"Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", sanoi Jeesus, ja jos tavoittelee sitä joka ei ole tästä maailmasta, on pakko jossain vaiheessa jättää tämän maailman paranteluyritykset pois. Tai kuten silloin kun Jeesus käski tulevia opetuslapsia jättämään kalastuksen, ammattinsa, että heistä tulisi ihmisten kalastajia. Jos he olisivat kuin monet "tietoiset luojat", nämä olisivat vastanneet, että ei, en minä sellaista halua, mutta minä haluan apua että saan isompia kalansaaliita ja hienomman veneen! Tarkoitus kuitenkaan ei ollut parannella heidän nykyistä elämäntapaansa vaan antaa heille täysin uusi elämäntapa. 

Ja kyllä, hiljaisuudesta ja rauhasta nousee ajallaan vastaukset kaikkeen mitä tarvitset. Ihan manifestoinnin tasoltakin ajateltuna siinä on järkeä, että jos koet olosi hyväksi levätessäsi sisäisessä rauhassa ja sisäisessä olemuksessasi, niin manifestoituvat kuvat ovat rauhallisia ja hyviä, kun taas jos olet hermostunut ja kireä yrittäessäsi tietoisesti luoda elämäsi yksityiskohdatkin, tämä sävy jollain tapaa ujuttautuu aina projisoituun maailmaan. Yleensä runsas määrä tietoista manifestointia uuvuttaa, koska ihmisen mieltä ei ole varsinaisesti tarkoitettu sellaiseen tehtävään, se on sille liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Nro 14 kirjoitti:

Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.

Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?

Niinpä... kai se luottamus tulee kokemuksen myötä? Mutta kun ei ole sitä kokemusta. Siis pienemmissä asioissa on suuri luottamus, mutta sitten kun vastaan tulee ne isot asiat (joista olen puhunut niiden isojen tunteiden osalta), niin se luottamus ei kannakaan. Koska taustalla oli kokemus, että luotan ja uskon, ihan tietoisesti - mutta silti menetin sen mitä halusin.

Tässä kohtaa on syytä pohtia, oliko se haluaminen sitten egon haluamista, ja siksi se meni pieleen? Ehkä, mutta silti se haluaminen nousee myös hiljaisuudessa samaan suuntaan. Se on jotenkin vahva tieto. Ja silti olen pettynyt.

Yleisesti kyllä siis luotan, ja kaikki on aina lopulta kääntynyt parhain päin. Vaikka en tietoisesti yritä luoda mitään, yritän vain levätä hiljaisuudessa ja pitää tietoisuudessa luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Mutta - mitä rahaan tulee, niin sen kohdalla on vaikeampi luottaa...

Ap

Tavallaan luot edelleen tietoisesti, mutta olet vain generalisoinut asian niin, että et enää luo yksityiskohtaisesti, vaan laajemmilla tunne- ja uskomusmaailman sävyillä. Joka tapauksessa sinulla on vielä toiveita tämän näkyvän maailman suhteen, ja toivot että ne toteutuvat kun säilytät luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Kyllä se niinkin toimii, oman uskon mukaan - mutta se on tietoista manifestointia, vain sen vähän kehittyneempi laji kuin se että erikseen visualisoi tarvitsemiaan esineitä tai ihmisiä elämäänsä. 

Toisaalta niiden jotka tavoittelevat valaistumista, on jossain vaiheessa luovuttava jopa siitä "hyvän" haluamisesta tässä näkyvässä maailmassa. On annettava maailman mennä menojaan ja keskityttävä itse etsimään taivasten valtakuntaa, välittämättä siitä mitä "tässä maailmassa" käy. Aika monen kokemus on, että siinä vaiheessa kun luopuu tietoisesta manifestoinnista, mutta ei ole vielä löytänyt elävää yhteyttä hengen tasoonkaan, ulkoinen elämä ei mene niin kovin hyvin. Se on yksi suuri syy, miksi sanotaan että tie pelastukseen on kovin kapea ja harvat sitä kulkevat: on vaikea heittäytyä kokonaisvaltaisesti etsimään jotain josta ei ole varma onko sitä edes olemassa, ja hylätä sen elämän parantaminen jonka on aina kokenut olevan olemassa ja jota näkee kaikkien muidenkin tässä maailmassa parantelevan.

Vierailija kirjoitti:

Ap linjoilla.

Jäin miettimään 14:sta kysymystä luottamuksesta. Päädyin siihen, että luottamukseni sisäisiin vastauksiin ja hyvään lopputulokseen on vahvaa niin kauan, kun kyse on itsestäni. Mutta mitä tehdä, kun kyse on esimerkiksi lapsistani? Pelko nousee, kun huomaa toisella olevan vaikea löytää omaa paikkaansa ja toisen olevan stressaantunut. En voi heidän tietoisuuteen mennä - eli en tiedä onko lopputulos hyvä. Eipä ole Luottamustakaan..,.

Ainoa, mitä voin tehdä on nähdä toisen Minä. Pystyn siihen kyllä, mutta parin kuukauden välein tässä näkemisessä on ongelmia, kun todellisuus ( vai illuusio) lyö vasten kasvoja. Mikään kun ei ole muuttunut.

Tajusin siis, että yleisellä tasolla luottamusta on vaikea pitää, kun tilanteeseen liittyy muita ihmisiä. Jokainenhan luo oman elämänsä (illuusionsa) omasta tietoisuudentilastaan. Eikä minun tietoisuudentilastani. Pelossa ei ole luottamusta.

Mitäs neuvoja tähän?

Tuo on yksi heränneiden suurimmista ahdistuksista, jotka sinnittelevät senkin jälkeen kun välittäminen muusta maallisesta ja illusorisesta on mennyt: suru siitä, että ei voi ottaa muita mukaansa taivaaseen jonka on löytänyt. 

Se on lopulta vain hyväksyttävä, että ainoa mitä voi tehdä, on pitää huolen omasta tietoisuudentilastaan ja hengellisestä näkemisestään. Ne, jotka ovat valmiita siihen, reagoivat ja saavat siitä siunausta, mutta on paljon, paljon ihmisiä jotka eivät ollenkaan havaitse asiaa. Ja niitä sellaisia ihmisiä voi löytyä omasta perheestä tai lähipiiristäkin. Murehtiminen ei auta mitään, päinvastoin se sitoo vain murehtijan itsensä syvemmälle illuusioon, uskomaan että maailman näkyvä kuva on totuus. Siksi yhtä hyvin voi sanoa murehtivalle mielelleen, että hiljaa, tuo ei hyödytä - että teen auttaakseni sen minkä voin käytännön tasolla mutta tällainen vatvominen ei auta ketään eikä mitään, joten lopetan sen.

Täytyy myös muistaa, että inhimillisesti me emme tiedä mikä on kunkin lopullinen hyvä. Se ei ole suinkaan aina se, että ahdistus tai kipu loppuisi nopeaan. Esimerkiksi itse en olisi koskaan jaksanut etsiä hengellisesti, ellei erilaiset pelot, ahdistukset, fyysiset kivut ja kaikenlainen tyytymättömyys ja levottomuus olisi siihen ajanut. Jos nyt joku ns. hyvä ihminen olisi ennen aikojaan saanut tällaiset vaivat omalla hengellisellä näkemisellään loppumaan, minulta olisi jäänyt kokematta se täyttymys jota sieluni eniten kaipasi.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tapahtuu jos iloitsee toisen vastoinkäymisistä? Minua loukkasi eräs henkilö sydänjuuria myöten ja nyt kun hänellä on terveyden kanssa vaikeuksia, toinen puoli minusta riemuitsee ja toinen puoli ajattelee että no nytpä saan karmat niskaani tästä riemuitsemisesta itse. Tämä siis kirjoittajalta joka ei ole perehtynyt mystiikkaan eikä tämän ketjun sisältöön.

Mitään tiettyä, yksittäistä tapahtumaa ei ole odotettavissa, ellei sitten itse ala uskomuksillaan sellaista luoda, esim. uskomalla että koska minä olin vahingoniloinen toisen sairaudesta, karman laki rankaisee minuakin sairaudella. Mutta yleisesti tuollainen hyvin inhimillinen vahingonilo menee vaan siihen luodun elämän yleissävyyn, siihen jossa on monista eri lähteistä tulevia tummiakin sävyjä. 

Hengellistä elämää etsivillä on tosin mahdollista lopettaa myös koko kylvämisen ja leikkaamisen kehä, karman laki. Se tapahtuu lopettamalla kylväminen: sillä että alkaa kokea että mikään tekijä ei ole persoonallinen minä. Se mikä tekee tai ajattelee pahaa on "lihan mieli" tai "universaali massatietoisuus yksilöllistyneenä", se mikä tekee hyvää on maailmankaikkeuden hyvä luova voima toimimassa kauttani. Niinpä ei ole mitään minua joka tekisi pahaa tai hyvää, tai saisi palkkioita tai rangaistuksia karmalta. Mutta toimiakseen tämän täytyy perustua ajattelevaa mieltä syvempään näkemiseen pahan- tai hyväntekijän ja minuuden luonteesta, se ei käy niin että vain sanoo itselleen että no niin, tästä lähtien uskon että minä en ole syyllinen synteihini enkä ansiollinen hyviin tekoihini joten voin tehdä mitä vain seurauksetta.

Meidän tehtävä on valita kumman lähteen ohjauksessa olemme. Tämä tapahtuu esim., kun huomaan olevani epävarma (egoni ohjauksessa), niin pyydän Todellisuuttani, joka kaiken tietää, ohjaamaan, ja kieltäydyn enää itse miettimästä eli luotan, että Se joka kaiken tietää antaa varmuuden epävarmuuden tilalle.

Luottamus tarkoittaa, että hakeuden Todellisuuteni ohjaukeen ja luotan Hänen ohjauksee. 

Näin on, mutta moni ei tunne mitään muuta kuin egonsa, mikä hankaloittaa asioita. Itse tulin uskoon kouluikäisenä, ja suurin haaveeni oli edes joskus kuulla jotain Jumalan johdatusta, jota kaikki muut seurakunnassa sanoivat tuntevansa sydämessään tai sisimmässään. Olin haljeta kateudesta kun jotkut sanoivat, että he voivat "sydämessään keskustella Jeesuksen kanssa" tai "tuntea Pyhän Hengen kosketuksen". Minä tunsin vain ajattelevan mieleni ja ruumiini, ja hiljaisuudessa pelkkää tyhjää. 

Ja yritykset luottaa ei-koettuun Jumalaan, johon halusin ja yritin kovasti uskoa vaikken mitään todisteita saanutkaan, eivät johtaneet mihinkään erityisen hyvään joskaan eivät huonoonkaan. Tavalliseen ihmiselämään, jossa oli normaalissa suhteessa vaikeuksia ja onnistumisia, iloja ja suruja. 

Onneksi kukaan ei minulle silloin tiennyt sanoa, että tulee menemään 25 vuotta ennen kuin kokisin mitä etsin - olisi jäänyt etsimiset siihen varmasti ;)

Käyttäjä102 kirjoitti:

Etsivä löytää kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen tämän tien myötä muuttunut niin, että miellyttäminen on karissut minusta pois ja sanon ihmisille ei herkemmin. En lähde enää toteuttamaan kenenkään muun tahtoa mikäli se on ristiriidassa oman intuitioni kanssa. Joskin tämä intuitio haluaa minun välillä palvelevan myös muita, mutta eri lähtökohdista kuin ennen. En myöskään ota enää syyllistämistä muilta vastaan, joten tästä on seurannut välien katkeamisia. 

Juu, samaa olen huonannut itsessäni.merityisen herkkä olen syyllistämiselle, sitä en ota yhtään vastaan. Tämä minun kasvuni alkoi näistä pois jo seitsemän vuotta sitten. Silloin aloitin itseni kuuntelemisen, aloin tietoisesti kehittää intuitiotani (silloin en ollut edes kuullut Minästäni).

Mutta tämä kipakkuus on tullut vasta tämän henkisen polun myötä. Tälle polulle tulin pari vuotta sitten. En osaa oikein kuvailla, mitä tämä kipakkuus on. Se ei todellakaan ole mitään ilkeyttä, enkä sylkäise tunteitani toisten naamalle, se on vaan...hmmm.. kipakkuutta. Se näkyy myös elekielessäni muutenkin. Aikaisemmin kaikki sanoivat minusta, että olen niin rauhallinen. Nykyään huidon kuin italialainen.

Ap

Olet vain tullut enemmän omaksi itseksesi. Jumala ilmentää itsensä yksilöllisinä muotoina, eikä ole mitenkään tarkoitus että kaikista tulee samanlaisia, esim. sellaisen joidenkin elättelemän henkisen ihmisen ihanteen mukaisia, että pitäisi olla hyvin hiljainen ja hillitty ja viisaan oloinen. On tarkoitus että meitä on erilaisia, ja henkinen löytäminen tekee meistä enemmän sellaisia kuin mikä on tosiolemuksemme. 

En itsekään ole ilmaisultani mitenkään hillitty, ja joidenkin mielestä olen jopa pelottava, koska olen yhdistelmä vakavaa ja totista, toisaalta tulista ja nopeaa ja omalla tavallaan henkisesti päällekäyvää. Esim. työkuvioissa usein minun roolikseni palavereissa päätyy niiden asioiden esiin ottaminen joita kukaan muu ei uskalla, tai jonkun epäselvän kuvion inttäminen läpi kunnes se selviää (kukaan muu ei halua, koska ei halua olla ärsyttävä jankkaaja). Nuorempana olin ujo ja jopa sosiaalisten tilanteiden kammoinen, mutta näitä sanoja ei todellakaan voisi minusta enää käyttää ;) 

Onko niin, että "alemman tason" halujen ja tarpeiden puuttuminen mahdollistaa sinulla tämän, että pystyt tekemään sen, mitä täytyykin tehdä asioiden ratkaisemiseksi? Kun ei ole hyväksytyksi tai pidetyksi tulemisen tarvetta, ei miellyttämisen halua, ei tarvetta kunnialle tai tunnustukselle jne., voit rehellisesti ja varmasti tuoda esiin myös nämä puolet, joiden takia sinua voidaan pitää "hankalana" ihmisenä? Minulla on aina ollut omalla kohdallani sellainen tunne, että minun tulee etsiä näitä mainitsemiani asioita sisimmästäni, ei ulkomaailmasta. Silti edelleen joskus vaikenen tilanteissa, joissa tunnen vahvasti, että minun tulisi aukaista suuni ja puhua totuudesta. Kai tämäkin on vain opittu malli, joka katoaa kyllä pikkuhiljaa, mutta mielenkiinnolla kuulisin omia kokemuksiasi tästä aiheesta.

Ei ole enää mitään sellaista inhimillistä pohdintaprosessia, jossa miettisin mitä sanoa tai tehdä. Se mitä missäkin tilanteessa sanon tai teen, tulee yleensä ihmismielelleni täytenä yllätyksenä. Eikä minulla ole enää sellaista yhtenäistä persoonaa, joka olisi tietynlainen. Voin olla henkilöiden tai tilanteiden mukaan aivan erilainen ihminen: joskus hyvin varovainen, herkkä ja tilaa antava, joskus taas superenerginen, päällekäyvä asioiden läpi ajaja joka ei anna periksi ennen kuin asiat on selkeitä ja hoidettu. Luotan siihen, että ohjaava henki tietää paremmin kuin ihmismieleni, mitä milloinkin tarvitaan ja annan itseni sen käyttöön täysin, silloinkin vaikka ihmismieli heittelisi sivusta happamia kommentteja siitä mitä teen tai sanon (minulla oli aikoinaan hyvin vahvana nolouden ja häpeän pelko, ja ihanteeni oli olla aina hyvin kuivan asiallinen, ei mitenkään esiin tuleva, ja vieläkin joskus jos teen jotain "noloa" niin ehdollistunut mieli narisee sivusta). 

Tämä kiinteän ihmispersoonan puute oli ensimmänen asia josta eräs pitkäaikainen tuttuni huomasi aikoinaan että jotain kiinnostavaa oli minulle tapahtunut. Hän sanoi että minusta on tullut kuin liukas saippua, hän ei pysty laittamaan minua mihinkään laatikkoon enää. Hän ei tiedä olenko introvertti vai ekstrovertti, viisas vai tyhmä, rauhallinen vai kiivas. Ja minun mielessäni vastaukseksi tuli vain Jeesuksen sanat: "Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt". 

Mielenkiintoinen asia on, että ihmisten psykologisessa viisaudessa usein pidetään ongelmana sitä, jos ihmisellä ei ole käsitystä itseään melko kiinteitä ominaisuuksia omaavana ihmispersoonana. Olen kuullut puhuttavan esim. "rajattomuudesta" negatiivisena ominaisuutena, sellaisesta että mukautuu sen seuran tai tilanteen mukaan kuin jossa on. Mutta minusta on tullut valaistumiskokemuksen jälkeen sellainen ettei ole mitään tiettyä kiinteää persoonallisuutta, eikä se ole todellakaan ongelma, päinvastoin.

Todella mielenkiintoista. Olenkin mietiskellyt viime aikoina paljon tätä "minän" ja persoonan käsitettä, kun sain kuulla eräältä tuttavaltani, että olen nykyään kuin eri ihminen verrattuna muutaman vuoden takaiseen. Mainitsinkin aiemmin, että tein taannoin vuosien ajan tietoista prosessointia ajatusmallieni muuttamiseksi "parempaan suuntaan", ja lopputulos olikin oikein onnistunut. Tämän pohjalta aloin siis pohtimaan, mikä meissä lopulta on sitä pysyvää, aitoa Itseämme? "Minun" persoonani, ajatusmallini ja tapani ovat muuttuneet todella paljon, mutta se taustalla oleva, asioita havainnoiva tietoisuus on kuitenkin ollut yksi ja sama koko ajan.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nro 14 kirjoitti:

Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.

Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?

Niinpä... kai se luottamus tulee kokemuksen myötä? Mutta kun ei ole sitä kokemusta. Siis pienemmissä asioissa on suuri luottamus, mutta sitten kun vastaan tulee ne isot asiat (joista olen puhunut niiden isojen tunteiden osalta), niin se luottamus ei kannakaan. Koska taustalla oli kokemus, että luotan ja uskon, ihan tietoisesti - mutta silti menetin sen mitä halusin.

Tässä kohtaa on syytä pohtia, oliko se haluaminen sitten egon haluamista, ja siksi se meni pieleen? Ehkä, mutta silti se haluaminen nousee myös hiljaisuudessa samaan suuntaan. Se on jotenkin vahva tieto. Ja silti olen pettynyt.

Yleisesti kyllä siis luotan, ja kaikki on aina lopulta kääntynyt parhain päin. Vaikka en tietoisesti yritä luoda mitään, yritän vain levätä hiljaisuudessa ja pitää tietoisuudessa luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Mutta - mitä rahaan tulee, niin sen kohdalla on vaikeampi luottaa...

Ap

Tavallaan luot edelleen tietoisesti, mutta olet vain generalisoinut asian niin, että et enää luo yksityiskohtaisesti, vaan laajemmilla tunne- ja uskomusmaailman sävyillä. Joka tapauksessa sinulla on vielä toiveita tämän näkyvän maailman suhteen, ja toivot että ne toteutuvat kun säilytät luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Kyllä se niinkin toimii, oman uskon mukaan - mutta se on tietoista manifestointia, vain sen vähän kehittyneempi laji kuin se että erikseen visualisoi tarvitsemiaan esineitä tai ihmisiä elämäänsä. 

Toisaalta niiden jotka tavoittelevat valaistumista, on jossain vaiheessa luovuttava jopa siitä "hyvän" haluamisesta tässä näkyvässä maailmassa. On annettava maailman mennä menojaan ja keskityttävä itse etsimään taivasten valtakuntaa, välittämättä siitä mitä "tässä maailmassa" käy. Aika monen kokemus on, että siinä vaiheessa kun luopuu tietoisesta manifestoinnista, mutta ei ole vielä löytänyt elävää yhteyttä hengen tasoonkaan, ulkoinen elämä ei mene niin kovin hyvin. Se on yksi suuri syy, miksi sanotaan että tie pelastukseen on kovin kapea ja harvat sitä kulkevat: on vaikea heittäytyä kokonaisvaltaisesti etsimään jotain josta ei ole varma onko sitä edes olemassa, ja hylätä sen elämän parantaminen jonka on aina kokenut olevan olemassa ja jota näkee kaikkien muidenkin tässä maailmassa parantelevan.

Tämäkin asia on minua mietityttänyt viime aikoina. Koen sen niin, että voidakseni antautua Hengen ohjaukseen minun tulisi päästää irti kaikista "omista" mielen tason odotuksista ja kiinnittymisestä tiettyyn lopputulokseen. Tätä asiaa on hieman vaikea kuvailla, koska minussa elää tällä hetkellä kaksi tasoa: toisaalta sellainen yhdentekevyyden tunne maallisten asioiden suhteen (Soul Dilemma kuvasi tätä hyvin sanomalla olevansa "mihinkään kiintymätön ajelehtija"), mutta toisaalta syvä empatia esimerkiksi kärsiviä ihmisiä kohtaan. Tunnen, että minun ei kuitenkaan tulisi sulkeutua maailmalta vaan pitää "sydämeni avoinna" voidakseni hoitaa työni ihmisten parissa. Tähän en ole löytänyt mitään "ratkaisua" vaan olen koettanut hyväksyä nuo negatiivisetkin tunteet osana ihmiselämän kirjoa. Ne vain usein vaikeuttavat intuition kuuntelemista ja siihen luottamista, joten siksi ne aiheuttavat vielä vähän ristiriitoja. Olisiko tähän asiaan mitään neuvoja?

Minulla muuten oli hengelliselle tielle lähdettyäni elämässäni vaihe, jolloin kaikki tuntui menevän pieleen: menetin lähes kaiken maallisen omaisuuteni erään tapahtuman seurauksena, suhteet moniin läheisiin katkesivat, menetin koulupaikkani ja elämä oli muutenkin täynnä monia (silloin ikävältä vaikuttaneita) sattumia. Pystyin kuitenkin noista asioista huolimatta elämään luottamuksessa, sillä olin ensimmäistä kertaa elämässäni saanut kosketuksen johonkin sellaiseen, mistä olin koko aiemman elämäni vain haaveillut: spirituaaliseen tasoon sekä mielen ja hengen vapauteen. Pikkuhiljaa vuosien aikana olen päätynyt aivan toisenlaiseen elämäntilanteeseen, missä asiat tuntuvat sujuvan paljon aiempaa jouhevammin ja kevyemmin. Esimerkiksi nykyisten opintojeni suhteen (joista muuten joskus olin ajatellut, että "ei ikinä") on tapahtunut niin monia uskomattomia käänteitä, etten usko niiden olevan sattumaa vaan osoitus siitä, että tällä kertaa osasin seurata johdatusta ammatinvalinnan suhteen ja siksi asiat rullaavat omalla painollaan eteenpäin. Tietysti hoidan niidenkin suhteen oman osuuteni, mutta mielen tason huolehtimista opintoihin ei liity. Tällaisissa asioissa johdatusta on helpompi kuunnella, mutta ihmissuhteiden osalta irtipäästäminen on ollut paljon vaikeampaa. Välillä on hyvin hankalaa sallia itselleen keveys ja tyytyväisyys kun näkee, miten paljon kurjuutta ympärilläni on... Tietysti tähän auttaisi se maailman illuusioluonteen oivaltaminen täydesti, mutta siellä asti en vielä ole.

Onpa kiva lukea teidän kuulumisia. Palasin taas tänne, kun kiireisen jakson jälkeen löysin itseni taas ajattelemasta näitä asioita. Taidan seuraavaksi ottaa jonkun noista kirjavinkeistä työn alle. Kumma juttu, kun en saa oikein vastausta siihen, mitä tässä elämässä seuraavaksi alkaisi tekemään. Täältä sain rohkaisua odottaa rauhassa ja antaa asioiden tapahtua. Oudolta tuntuu vähän ajelehtia, kun on tottunut suorittamaan, mutta päämäärä puuttuu, enkä keksi uutta.

820 taisi olla mun numero tässä ketjussa...

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nro 14 kirjoitti:

Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.

Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?

Niinpä... kai se luottamus tulee kokemuksen myötä? Mutta kun ei ole sitä kokemusta. Siis pienemmissä asioissa on suuri luottamus, mutta sitten kun vastaan tulee ne isot asiat (joista olen puhunut niiden isojen tunteiden osalta), niin se luottamus ei kannakaan. Koska taustalla oli kokemus, että luotan ja uskon, ihan tietoisesti - mutta silti menetin sen mitä halusin.

Tässä kohtaa on syytä pohtia, oliko se haluaminen sitten egon haluamista, ja siksi se meni pieleen? Ehkä, mutta silti se haluaminen nousee myös hiljaisuudessa samaan suuntaan. Se on jotenkin vahva tieto. Ja silti olen pettynyt.

Yleisesti kyllä siis luotan, ja kaikki on aina lopulta kääntynyt parhain päin. Vaikka en tietoisesti yritä luoda mitään, yritän vain levätä hiljaisuudessa ja pitää tietoisuudessa luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Mutta - mitä rahaan tulee, niin sen kohdalla on vaikeampi luottaa...

Ap

Tavallaan luot edelleen tietoisesti, mutta olet vain generalisoinut asian niin, että et enää luo yksityiskohtaisesti, vaan laajemmilla tunne- ja uskomusmaailman sävyillä. Joka tapauksessa sinulla on vielä toiveita tämän näkyvän maailman suhteen, ja toivot että ne toteutuvat kun säilytät luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Kyllä se niinkin toimii, oman uskon mukaan - mutta se on tietoista manifestointia, vain sen vähän kehittyneempi laji kuin se että erikseen visualisoi tarvitsemiaan esineitä tai ihmisiä elämäänsä. 

Toisaalta niiden jotka tavoittelevat valaistumista, on jossain vaiheessa luovuttava jopa siitä "hyvän" haluamisesta tässä näkyvässä maailmassa. On annettava maailman mennä menojaan ja keskityttävä itse etsimään taivasten valtakuntaa, välittämättä siitä mitä "tässä maailmassa" käy. Aika monen kokemus on, että siinä vaiheessa kun luopuu tietoisesta manifestoinnista, mutta ei ole vielä löytänyt elävää yhteyttä hengen tasoonkaan, ulkoinen elämä ei mene niin kovin hyvin. Se on yksi suuri syy, miksi sanotaan että tie pelastukseen on kovin kapea ja harvat sitä kulkevat: on vaikea heittäytyä kokonaisvaltaisesti etsimään jotain josta ei ole varma onko sitä edes olemassa, ja hylätä sen elämän parantaminen jonka on aina kokenut olevan olemassa ja jota näkee kaikkien muidenkin tässä maailmassa parantelevan.

Ymmärrän ja en ymmärrä...

En ymmärrä, miten voi luopua ajatuksesta, että loppupeleissä kaikki kääntyy hyvin. On paljon asioita, joista en tietoisesti ajattele niin, mutta silti takaraivossa niin ajattelen. Jos joku asia ei mene hyvin, niin voi olla aivan evvk kun muut hermoilevat. Miksi olen evvk? Koska loppupeleissä uskon, että tämäkin päättyy ihan hyvin. Muut hermoilevat, koska pelkäävät ettei se pääty hyvin.

Sen ymmärrän, että minun kai ”pitäisi” ajatella, että ihan sama miten tämä päättyy, se on kuitenkin vain illuusiota, oli lopputulos mikä tahansa. ” Vaikka kuolisin”. Mutta silti luulen, että hiljaa sisimmässäni myhäilisin, että kaikki on kuitenkin niin kuin pitääkin. ”Kuollessahan kaikki vasta onkin hyvin”.

En ota tässä huomioon niitä voimakkaita tunteita aiheuttavia juttuja, mutta kokonaisuutena en siis pysty nyt ajattelemaan tätä kuviota toisin. Mietin asiaa miten päin tahansa, niin päädyn Mystikko sinun aiemmin kirjoittamaasi lauseeeseesi: ”lopputulos on taattu”.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nro 14 kirjoitti:

Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.

Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?

Niinpä... kai se luottamus tulee kokemuksen myötä? Mutta kun ei ole sitä kokemusta. Siis pienemmissä asioissa on suuri luottamus, mutta sitten kun vastaan tulee ne isot asiat (joista olen puhunut niiden isojen tunteiden osalta), niin se luottamus ei kannakaan. Koska taustalla oli kokemus, että luotan ja uskon, ihan tietoisesti - mutta silti menetin sen mitä halusin.

Tässä kohtaa on syytä pohtia, oliko se haluaminen sitten egon haluamista, ja siksi se meni pieleen? Ehkä, mutta silti se haluaminen nousee myös hiljaisuudessa samaan suuntaan. Se on jotenkin vahva tieto. Ja silti olen pettynyt.

Yleisesti kyllä siis luotan, ja kaikki on aina lopulta kääntynyt parhain päin. Vaikka en tietoisesti yritä luoda mitään, yritän vain levätä hiljaisuudessa ja pitää tietoisuudessa luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Mutta - mitä rahaan tulee, niin sen kohdalla on vaikeampi luottaa...

Ap

Tavallaan luot edelleen tietoisesti, mutta olet vain generalisoinut asian niin, että et enää luo yksityiskohtaisesti, vaan laajemmilla tunne- ja uskomusmaailman sävyillä. Joka tapauksessa sinulla on vielä toiveita tämän näkyvän maailman suhteen, ja toivot että ne toteutuvat kun säilytät luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Kyllä se niinkin toimii, oman uskon mukaan - mutta se on tietoista manifestointia, vain sen vähän kehittyneempi laji kuin se että erikseen visualisoi tarvitsemiaan esineitä tai ihmisiä elämäänsä. 

Toisaalta niiden jotka tavoittelevat valaistumista, on jossain vaiheessa luovuttava jopa siitä "hyvän" haluamisesta tässä näkyvässä maailmassa. On annettava maailman mennä menojaan ja keskityttävä itse etsimään taivasten valtakuntaa, välittämättä siitä mitä "tässä maailmassa" käy. Aika monen kokemus on, että siinä vaiheessa kun luopuu tietoisesta manifestoinnista, mutta ei ole vielä löytänyt elävää yhteyttä hengen tasoonkaan, ulkoinen elämä ei mene niin kovin hyvin. Se on yksi suuri syy, miksi sanotaan että tie pelastukseen on kovin kapea ja harvat sitä kulkevat: on vaikea heittäytyä kokonaisvaltaisesti etsimään jotain josta ei ole varma onko sitä edes olemassa, ja hylätä sen elämän parantaminen jonka on aina kokenut olevan olemassa ja jota näkee kaikkien muidenkin tässä maailmassa parantelevan.

Ymmärrän ja en ymmärrä...

En ymmärrä, miten voi luopua ajatuksesta, että loppupeleissä kaikki kääntyy hyvin. On paljon asioita, joista en tietoisesti ajattele niin, mutta silti takaraivossa niin ajattelen. Jos joku asia ei mene hyvin, niin voi olla aivan evvk kun muut hermoilevat. Miksi olen evvk? Koska loppupeleissä uskon, että tämäkin päättyy ihan hyvin. Muut hermoilevat, koska pelkäävät ettei se pääty hyvin.

Sen ymmärrän, että minun kai ”pitäisi” ajatella, että ihan sama miten tämä päättyy, se on kuitenkin vain illuusiota, oli lopputulos mikä tahansa. ” Vaikka kuolisin”. Mutta silti luulen, että hiljaa sisimmässäni myhäilisin, että kaikki on kuitenkin niin kuin pitääkin. ”Kuollessahan kaikki vasta onkin hyvin”.

En ota tässä huomioon niitä voimakkaita tunteita aiheuttavia juttuja, mutta kokonaisuutena en siis pysty nyt ajattelemaan tätä kuviota toisin. Mietin asiaa miten päin tahansa, niin päädyn Mystikko sinun aiemmin kirjoittamaasi lauseeeseesi: ”lopputulos on taattu”.

Ap

Toivo on se voima, joka kantaa sinua eteenpäin ja antaa voimaa jatkaa. Eikö niin ole useimmilla ihmisillä? Lisäksi sinulla on sisäinen turvallisuus vastoinkäymisten keskellä, eikä sitä nyt ehkä kannata alkaa ylianalysoida että turvallisuus johtuu jostakin, mitä ei saisi olla :). Vaikka luovut aktiivisesta "hyvän" haluamisesta eli tietoisesta manifestoinnista, ei se lie sitä tarkoita että sinun pitää kuolettaa siellä takaraivossa oleva perusoptimismi keinolla millä hyvänsä, tai jotenkin muuten alkaa muuttaa itseäsi väkisin. Minusta Mystikko tarkoitti tuossa enemmänkin sen lopettamista, että aktiivisesti pyrkii kääntämään "huonoa" "hyväksi". Mystikko korjatkoon jos ymmärsin väärin.

"Ihan sama miten tämä päättyy" on voimakas ilmaus, se kuulostaa enemmän hällä väliä-tyyppiseltä uhmalta kuin olevaisen hyväksymiseltä. Minä ajattelen, että asiat päättyvät kuten päättyvät, kaikki on väliaikaista, myös se päättyminen.

EI ehkä liity tähän, mutta tuli nyt mieleen: selitykset ja tarinat, joita ihmiset muodostavat tapahtumista ovat täynnä tunteita ja henkilökohtaisia merkityksiä, mutta moni ei tiedosta tätä ollenkaan, vaan pitää sisäisen maailmansa välittämää tarinaa objektiivisena totuutena. Tunnepohjaisten merkitysten antamiselta ja tarinoinnilta itsellemme emme varmaankaan ihmisinä voi välttyä, mutta ehkä omien merkitysten kohdalla voi pysähtyä miettimään mikä niitä merkityksiä sinne syöttää. Itselläni se on aika usein pelko, hämmennys ja ymmärryksen puute toisten ihmisten toiminnasta.  Tuosta haluaisin vapautua. Toisaalta "ulkopuolisen ja väärinymmärretyn" rooli on pitänyt minua keskimääräistä enemmän yksin ja erillään ja sitä kautta johdattanut minua etsimään konkreettisen todellisuuden takana olevaa Jotain. Niin että tällaisen merkityksen nyt sillekin anna tällä kertaa :). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nro 14 kirjoitti:

Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.

Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?

Niinpä... kai se luottamus tulee kokemuksen myötä? Mutta kun ei ole sitä kokemusta. Siis pienemmissä asioissa on suuri luottamus, mutta sitten kun vastaan tulee ne isot asiat (joista olen puhunut niiden isojen tunteiden osalta), niin se luottamus ei kannakaan. Koska taustalla oli kokemus, että luotan ja uskon, ihan tietoisesti - mutta silti menetin sen mitä halusin.

Tässä kohtaa on syytä pohtia, oliko se haluaminen sitten egon haluamista, ja siksi se meni pieleen? Ehkä, mutta silti se haluaminen nousee myös hiljaisuudessa samaan suuntaan. Se on jotenkin vahva tieto. Ja silti olen pettynyt.

Yleisesti kyllä siis luotan, ja kaikki on aina lopulta kääntynyt parhain päin. Vaikka en tietoisesti yritä luoda mitään, yritän vain levätä hiljaisuudessa ja pitää tietoisuudessa luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Mutta - mitä rahaan tulee, niin sen kohdalla on vaikeampi luottaa...

Ap

Tavallaan luot edelleen tietoisesti, mutta olet vain generalisoinut asian niin, että et enää luo yksityiskohtaisesti, vaan laajemmilla tunne- ja uskomusmaailman sävyillä. Joka tapauksessa sinulla on vielä toiveita tämän näkyvän maailman suhteen, ja toivot että ne toteutuvat kun säilytät luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Kyllä se niinkin toimii, oman uskon mukaan - mutta se on tietoista manifestointia, vain sen vähän kehittyneempi laji kuin se että erikseen visualisoi tarvitsemiaan esineitä tai ihmisiä elämäänsä. 

Toisaalta niiden jotka tavoittelevat valaistumista, on jossain vaiheessa luovuttava jopa siitä "hyvän" haluamisesta tässä näkyvässä maailmassa. On annettava maailman mennä menojaan ja keskityttävä itse etsimään taivasten valtakuntaa, välittämättä siitä mitä "tässä maailmassa" käy. Aika monen kokemus on, että siinä vaiheessa kun luopuu tietoisesta manifestoinnista, mutta ei ole vielä löytänyt elävää yhteyttä hengen tasoonkaan, ulkoinen elämä ei mene niin kovin hyvin. Se on yksi suuri syy, miksi sanotaan että tie pelastukseen on kovin kapea ja harvat sitä kulkevat: on vaikea heittäytyä kokonaisvaltaisesti etsimään jotain josta ei ole varma onko sitä edes olemassa, ja hylätä sen elämän parantaminen jonka on aina kokenut olevan olemassa ja jota näkee kaikkien muidenkin tässä maailmassa parantelevan.

Ymmärrän ja en ymmärrä...

En ymmärrä, miten voi luopua ajatuksesta, että loppupeleissä kaikki kääntyy hyvin. On paljon asioita, joista en tietoisesti ajattele niin, mutta silti takaraivossa niin ajattelen. Jos joku asia ei mene hyvin, niin voi olla aivan evvk kun muut hermoilevat. Miksi olen evvk? Koska loppupeleissä uskon, että tämäkin päättyy ihan hyvin. Muut hermoilevat, koska pelkäävät ettei se pääty hyvin.

Sen ymmärrän, että minun kai ”pitäisi” ajatella, että ihan sama miten tämä päättyy, se on kuitenkin vain illuusiota, oli lopputulos mikä tahansa. ” Vaikka kuolisin”. Mutta silti luulen, että hiljaa sisimmässäni myhäilisin, että kaikki on kuitenkin niin kuin pitääkin. ”Kuollessahan kaikki vasta onkin hyvin”.

En ota tässä huomioon niitä voimakkaita tunteita aiheuttavia juttuja, mutta kokonaisuutena en siis pysty nyt ajattelemaan tätä kuviota toisin. Mietin asiaa miten päin tahansa, niin päädyn Mystikko sinun aiemmin kirjoittamaasi lauseeeseesi: ”lopputulos on taattu”.

Ap

Toivo on se voima, joka kantaa sinua eteenpäin ja antaa voimaa jatkaa. Eikö niin ole useimmilla ihmisillä? Lisäksi sinulla on sisäinen turvallisuus vastoinkäymisten keskellä, eikä sitä nyt ehkä kannata alkaa ylianalysoida että turvallisuus johtuu jostakin, mitä ei saisi olla :). Vaikka luovut aktiivisesta "hyvän" haluamisesta eli tietoisesta manifestoinnista, ei se lie sitä tarkoita että sinun pitää kuolettaa siellä takaraivossa oleva perusoptimismi keinolla millä hyvänsä, tai jotenkin muuten alkaa muuttaa itseäsi väkisin. Minusta Mystikko tarkoitti tuossa enemmänkin sen lopettamista, että aktiivisesti pyrkii kääntämään "huonoa" "hyväksi". Mystikko korjatkoon jos ymmärsin väärin.

"Ihan sama miten tämä päättyy" on voimakas ilmaus, se kuulostaa enemmän hällä väliä-tyyppiseltä uhmalta kuin olevaisen hyväksymiseltä. Minä ajattelen, että asiat päättyvät kuten päättyvät, kaikki on väliaikaista, myös se päättyminen.

EI ehkä liity tähän, mutta tuli nyt mieleen: selitykset ja tarinat, joita ihmiset muodostavat tapahtumista ovat täynnä tunteita ja henkilökohtaisia merkityksiä, mutta moni ei tiedosta tätä ollenkaan, vaan pitää sisäisen maailmansa välittämää tarinaa objektiivisena totuutena. Tunnepohjaisten merkitysten antamiselta ja tarinoinnilta itsellemme emme varmaankaan ihmisinä voi välttyä, mutta ehkä omien merkitysten kohdalla voi pysähtyä miettimään mikä niitä merkityksiä sinne syöttää. Itselläni se on aika usein pelko, hämmennys ja ymmärryksen puute toisten ihmisten toiminnasta.  Tuosta haluaisin vapautua. Toisaalta "ulkopuolisen ja väärinymmärretyn" rooli on pitänyt minua keskimääräistä enemmän yksin ja erillään ja sitä kautta johdattanut minua etsimään konkreettisen todellisuuden takana olevaa Jotain. Niin että tällaisen merkityksen nyt sillekin anna tällä kertaa :). 

Minulla tuohon "ihan sama" -ajatukseen ei liity mitään uhmaa vaan luottamus siihen, että Hengen ohjauksessa tapahtumat palvelevat kokonaiskuvaa, vaikka ihmistasolla se ei siltä aina näyttäisikään. Nostan taas esimerkiksi viime syksyn, kun pyysin Mystikkoa rukoilemaan puolestani. Pian sen jälkeen sairastuin äkillisesti, jouduin leikkaukseen ja olin vuodepotilaana muutaman viikon. Ihmisnäkökulmasta tämä ei varmastikaan vaikuttanut kovin "hyvältä": kivut olivat pahoja, työt ja opiskelut piti keskeyttää usean viikon ajaksi ja olin pitkään täysin ulkopuolisen avun varassa. Mutta tuo tapahtuma pakotti minut pysähtymään ja arvioimaan silloista suorittamishenkisyyttäni uudelleen. Vähensin sen jälkeen töitä ja opin ottamaan apua vastaan, ilman että yrittäisin viimeiseen asti kantaa kaiken vastuun yksinäni. Opin tekemään yhteistyötä ja luottamaan siihen, että asiat hoituvat kyllä myös ilman minun jatkuvaa kontrollointia ja organisointia. Ei sillä, että olisin mikään yli-ihminen: muistan kiroilleeni kipujen keskellä silloin kovin kaukaiselta tuntuneelle Jumalalle, että miten h***etissä näihin kipuihin voi olla samaistumatta. :D Mutta ilman niin voimakasta fyysistä pakotetta en varmaankaan olisi osannut päästää irti kontrollin tarpeestani, joten kyllä tämäkin tuskallinen kokemus kääntyi lopulta "hyväksi". Asioiden tarkoitusta ei tietenkään näe siinä tuskan keskellä, mutta jälkeenpäin ne on helpompi ymmärtää ja hyväksyä.

Tuo väliaikaisuuden ajatus on minulle hyvin lohdullinen: ihmistasolla asiat muuttuvat jatkuvasti, tulee "hyvää" ja tulee "huonoa", eikä niihin asioihin tarvitse jäädä kiinni. Siinä, missä aiemmin "minä kuljin elämän läpi", nyt "elämä kulkee minun lävitseni" ja minä voin vain kuvainnollisesti istua, tarkkailla ja antaa virran kulkea luonnollisia uomiaan pitkin.