Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Ap linjoilla.

Mystikko, nyt menit asian ytimeen, jota olen viime aikoina miettinyt. Olen siis miettinyt, että minä pysäytän/hidastan oman prosessini. Olen saavuttanut jonkin tason, mutta niin kauan kuin lapseni ovat kotona ja rakas aviomieheni elää, en halua menettää tätä kontaktiani ”normaaliin” maailmaan, enkä edes kokea sellaisia ”pirstaloitumisia” tai muita ruumiista irtautumisia, mistä sinä tai esim. Etsivä Löytää on matkan varrella puhunut.

Alkusyksystä olin niin keskittynyt prosessiin, että mies sanoi minun olevan jatkuvasti poissaoleva. Se ei ole kenenkään etu (paitsi ehkä minun). Siksi olen miettinyt, että nyt on minun aikani löytää tasapaino tämän kaiken kanssa. Alkaa elämään tässä tietoisuudessa, eikä tavoitella mitään mystisyyttä sen enempää.

Se, missä nyt olen, on vaikea sanoittaa: nyt kuulen sisäisen ääneni, siihen uskominen vaatii tosin vielä hiljaisuutta ja keskittymistä ja toistoa. En arvioi enkä tuomitse enkä arvota. Joskus jopa tajuan illuusion, vaikkakaan en sen läpi näe. Hassusti ”näen” tietoisuuteni ja se on ääretön. Olen löytänyt Minäni, joskin egokin on vielä hengissä.

Dualismista joudun vielä muistuttamaan itseäni. Ja aika hyvin pelko on minusta päästänyt otteensa, tosin ne pari kipukohtaa elämässäni vyöryy aina päälle. Olen väsynyt niihin. Olen lopettanut vastustuksen ja ratkaisun etsimisen, mutta tilanne ei ole paljoa helpottunut. Olen myös manifestoinut. Olen jo vähän kuin luopunut toivosta, että siihen ei olekaan ratkaisua, vaan se on minun elämäni risti, jota minun pitää kantaa. (Olen tähän monesti sinulta neuvoa pyytänyt. Onko enää mitään?)

Aiheeseen liittyvä kirjallisuus vetää minua vahvasti puoleensa, enkä halua takaisin samaan, mistä olen aikoinani lähtenyt. Haluaisin vielä nähdä selkeästi illuusion ja sen läpi, nähdä selkeästi miten ja milloin minä luon oman todellisuuteni, sekä olla vapaa kaikista negatiiviista tunteista. Ja tietysti haluan sisäisen ääneni aina vain entisestään voimistuvan.

Onko mahdollista, että pystyn itse valitsemaan, mitä vielä haluan ja missä menee raja? Vai onko niin, että jos prosessissa haluaa olla, niin itse en voi niitä valintoja tehdä, miten se etenee.

Useimpien tie on sellainen, että hyvin pitkään, joskus jopa koko elämän, voi valita miten prosessi etenee. Sen voi jopa pysäyttää kokonaan vuosiksi ta vuosikymmeniksi, pelkästään jättämällä kaikenlaisen hengellisen aktiviteetin (aiheesta lukeminen, rukous, meditointi) pois ja keskittymällä tämän maailman asioihin. 

Mutta jossain vaiheessa niille jotka tavoittelevat absoluuttista totuuden oivaltamista tulee se vaihe, jossa Henki ottaa hallinnan ja ihmisminä on kuin sotilas käskyjen alla. Tätä on itse haluttava, se ei käy vahingossa. Se on se vaihe jossa "en elä enää minä vaan Kristus elää minussa". Mutta sen jälkeen jos siihen lähtee ja pääsee niin ei voi enää määräillä ihmismielellään mitä tapahtuu ja milloin. Toisaalta ei silloin kyllä mitään poissaolevuuksia tai ahdistavia kokemuksia olekaan. Joillekin (ei useimmille) tulee tosin osaksi suuri elämänmuutos tavalla tai toisella, ja se voi aiheuttaa läheisissä huolta.

Etsivä löytää kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko sinä Mystikko saanut uuden nimen, kuten Buddha ja Kristus? Käytätkö sitä? 

En ole saanut. Minä olen mitä olen, ilman nimiä. Hengellisestä olemuksestani voin puhua monilla termeillä: Itse, buddhamieli, Kristus-tietoisuus, Minä olen, neljännen ulottuvuuden tietoisuus, mutta mitään sellaista henkilökohtaista uutta nimileimaa millä minua ihmisenä kutsuttaisiin en ole saanut. Jotkut nykypaivan opettajathan ovat saaneet uuden nimen, esim. Eckhart Tolle omaksui nimen Eckhart keskiajan mystikon Mestari Eckhartin mukaan, ja se on hänelle merkkinä vanhan kuolemasta ja uuden syntymästä. 

Nimet ja kuvat, joskus näen ne nykyisin niin oudosti että en voi muuta kuin miettiä että minun aikani tässä kokemisen koordinaatistossa saattaa olla pian ohi. Kesällä olin kuukauden totaalisessa rauhassa ja eristyksessä, ja sen jälkeen näin tahtomattanikin ihmiset ei vain tämän ajan hahmona vaan heidän koko jälleensyntymishistoriansa (ja tulevaisuutensa) samalla kertaa. Saatoin kutsua ihmisiä nimillä joilla tunsin heidät ennen nykyisen kehon syntymistä, muistaa heistä hassuja yksityiskohtia vaikken olisi koskaan nähnyt heitä tässä elämässä ennen.

Pakotin itseni sitten takaisin siihen kapeaan samaistumiseen mitä tämä aika ja maailma odottaa, mutta mietin, että kovin kauaa en ehkä halua. Ja se on mielenkiintoista, koska joskus vasta heränneenä luin Joel Goldsmithin kirjoista että jokaiselle valaistuneelle tulee aika jolloin tämä maailma on hänelle sietämätön. Ja minä ajattelin: "onkohan Goldsmith sittenkään oikeasti valaistunut, sillä minusta tuntuu että tässä autuudessa ei voi olla mitään tuskaa tai sietämätöntä, ei koskaan ". Absoluuttisessa hengen todellisuudessa ei olekaan, mutta jossain vaiheessa voi käydä raskaaksi näytellä johdonmukaisesti että on sairas vaikka on terve, että on kuolevainen vaikka on kuolematon... Niinpä se mitä luulin Joel Goldsmithin valaistumisen syvyyden puutteeksi olikin omaa puutettani.

Minua jäi kiinnostamaan, että ovatko asiat muuttuneet kohdallasi? Olet maininnut joskus kirjan kirjoittamisesta –vieläkö se on tulossa? Sinulla olisi varmasti siltä osin paljon annettavaa maailmalle ennen siirtymääsi. :)

Kyllä se kirja tulee jossain vaiheessa. Tällä hetkellä on käynyt niin että minulla on ehkä enemmän kuin ihmismieleni (joka on varsinainen erakkoluonne joka nauttisi luolaerakon elämästä) valitsisi ns. oppilaita, ihmisiä jotka haluavat säännöllisesti keskustella live-elämässä kanssani ja haluavat välillä rukousta erilaisiin asioihin. Jotkut näistä on vielä niin alussa tietään etten voi vielä paljastaa kovin syvästi mikä olen. Kuitenkin se että he ovat vaistomaisesti tunteneet vetoa minua kohtaan ilman että koskaan julkisesti saarnaan tai puhun erityisen hengellisiä, kertoo että minun täytyy palvella heitä silti vaikka ihmismieleni mieluummin olisi yksin ja hiljaa tai vaikka kirjoittaisi sitä kirjaa.

Soul Dilemma kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Hieman tuntuu vieraalta Mystikon näkemys "pahaa ajattelevasta lihan mielestä" ja "hyvää tekevästä maailmankaikkeuden hyvästä luovasta voimasta". Eikö tuollainen näkemys kumpua dualistisesta maailmankuvasta? Vai oliko tarkoitus vain puhua asioista dualistisen harhamaailman kielellä? Eihän todellisuudessa hyvää tai pahaa ole olemassa? Jumalakaan ei ole hyvä, vaan hän kutsuu itseään sanoilla "minä ole se, joka minä olen". On vain se mikä on. Ainoastaan ego tuomitsee asiat hyviksi tai pahoiksi. Kun otamme elämän vastaan sellaisena kuin se on, kaikkinensa, elämme ja tunnemme sen läpi sellaisenaan, tuomitsematta mitään olosuhteita, tunteita tai tapahtumia hyviksi tai pahoiksi, olemme askeleen lähempänä olemustamme, tarkkailijaa, jolle elämä on enemmän jännitysseikkailu kuin oikeussalidraama.

Kyllä, puhun nimenomaan siitä tasosta jolla ihminen joka tapauksessa kokee tekevänsä sekä hyvää että pahaa. Aina ei ole suoraan mahdollista loikata leimaamattomuuteen, ja silloin on alkuun parempi depersonalisoida "paha", niin kuin hyväkin. Omaan itseen liitetty syntitaipumus kun on ihmiselle paljon raskaampi ja hengellistä oivaltamista haittaavampi ongelma kuin se, jos ajattelee että ok, näytän olevan vielä jossain määrin tämän maailman ajatusten ja tapojen uhri mutta ei se ole varsinaisesti minua, ydinolemustani.

Soul Dilemma kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista kuulla mitä Mystikolle on tapahtunut mieltymysten suhteen? Eivätkö mieltymykset perustu vahvasti henkilökohtaisiin ja kollektiivisiin ehdollistumiin, ohjelmointeihin? Kun ego menettää otteensa ihmisestä, eikö myöskin mieltymyksille käy samoin ohjelmoinnin purkautuessa? Voiko tämän jälkeen enää olla esim. suosikkielokuvia, lempimusiikkia tms? 

Mieltymyshän pitää sisällään dualistisen ajatuksen jonkun paremmuudesta suhteessa muihin. Ihmisillä on usein tarve korostaa mieltymyksiään, koska tällä tavoin tunnemme olevamme olemassa erityisenä muista erillisenä olentona. Ego tarvitsee lakkaamatta todisteita itsestään, koska muuten se katoaisi olemattomiin. Mieltymyksille on varattu tähän oma roolinsa. Ihmisen energiasta leijonaosa kuluu valheellisen egon luomiseen ja ylläpitoon. Mitä jos käyttäisimme saman energian egomme purkamiseen ja tarkastelisimme omia pohjimmaisia motiiveja kaikissa asioissa? Voisimme tällöin jaotella kaikki ajatuksemme ja tekomme joko egomme vahvistukseksi tai heikennykseksi.

Yksilöllisyys mieltymysten kaltaisissa asioissa voi säilyä, joskus jopa vahvistua, egon pienenemisen yli. Tarve luoda itselleen näistä identiteettiä muiden silmissä tosin katoaa. Herännyt ei enää lakkaamatta mielensä pohjalla määrittele itseään kaikenlaisella mitä maallisella tasolla on tai mistä tykkää tai ei tykkää: "olen nainen, kannatan puoluetta x, tykkään tietystä musiikkityylistä, olen luonteeltani sellainen ja tällainen, sairastan sitä ja tätä" jne. Hän vain ON mikä on, hetki hetkeltä, tietämättä ja välittämättä onko seuraavana hetkenä ollenkaan sama. Identiteetin kokemus ei enää perustu mieltymyksiin, mutta kyllä mieltymyksiä inhimillisellä tasolla voi olla. 

Jotenkin erilaista se kyllä on kuin ennen. Muistan miten joskus nuorena oikein intensiivisesti inhosin tietynlaista musiikkia, taidetta tai jopa ihmisistä jotkut ottivat "henkilökemiasyistä" niin kovin vastaan että oikein ärsytti. Enää en koe sellaisia negatiivisia tunteita. On enemmänkin niin että jotkut asiat tai ihmiset sopivat paremmin yhteen olevaisuuteni laadun kanssa kuin jotkut toiset, mutta ei ne muutkaan aiheuta minkäänlaista kärsimystä tai ärtymystä.

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä.

Kiitos Soul Dilemmalle linkistä. Ymmärrän  tietoisuuden merkityksen ja oman osuuden, ja olen pitkälle samaa mieltä. Tietoisuuden tulkitseminen on helppoa, kun tapahtuu jotain sellaista, mitä tunnistan mielessäni pyörivän tai huolehtivan. Mutta miten ihmeessä tietoisuutta tulkitaan, kun tapahtuu hämmentäviä juttuja? Annan pari esimerkkiä, jotta tulen ymmärretyksi:

1. Ympäriltäni on syksyn aikana kuollut kolme ihmistä, ja kaksi on sairastunut nuorena laajaan syöpään

=> Tiedän, että kyse on heidän tietoisuudestaan. Mutta mitä tämä kertoo tietoisuudestani?

2. Minut on yritetty viikon aikana iskeä kolmesti, mikä on aika poikkeuksellista. Yksi heistä oli puolta nuorempi.

=> en suostu myöntämään, että tietoisuudessani kaipaan muiden miesten huomiota, saatika että himoitsisin nuoria kolleja. Mikä muu vaihtoehto on, mitä tietoisuudessani liikkuu?

3. Tuttavaperheen elämä on täyttä kaaosta. Näen heitä harvoin ja kun he tulevat käymään, niin heidän aikataulunsa kusee, niin tietysti minunkin aikataulu kusee (toivat teininsä konserttiin Helsinkiin, tulivat odottamaan minun luokseni, yöllä ilmeni etteivät tienneet mistä ja milloin teini pitää hakea ja teinillä oli akku lopussa. Koska he olivat minun luonani niin jouduin itsekin valvomaan aamuun asti silmät ristissä).

=> millä tavalla tämä liittyy minun tietoisuuteeni? Oma tietoisuuteni ei ole kaoottinen, mutta miten heidän tietoisuutensa voi imeä minut mukaansa?

Nuo kertovat lähinnä että elät vielä tässä maailmassa jossa kaikki eivät ole heränneitä ja jossa uskotaan kuolemaan, sairauteen jne. 

Hengellisen heräämisen myötä muuten useimmat kokevat entistä enemmän tuollaista läheisyydessään. Esim. Jeesuksen ympärillä pyöri jatkuvasti sairaiden, hengessään köyhien ja kuolevien massat, apua toivoen. Valo vetää puoleensa pimeydessä eläviä, ja niinpä jokainen joka löytää jonkin verrankin hengellistä valoa huomaa että vaikka sairaus ja vaiva poistuu hänestä itsestään, elämässään hän näkee sitä (illuusion tasolla) enemmän kuin ennen. Se ei tarkoita että hänen tietoisuudessaan olisi joku ongelma vaan päinvastoin, hän on siinä palvelustehtävässä missä heränneet ovat aina olleet: tuomassa lohtua ja ilosanomaa kärsiville.

Onko omassa todellisuuskokemuksessa myös ihmisiä joissa ei ole niin sanotusti ketään kotona? Eli se on vain minun mieleni luomus jotakin "tehtävää" tai oppia varten. Ikäänkuin tietokonepeleissäkin pelatessa toista ihmistä vastaan, on todellisia vastustajia, ja sitten niitä tietokoneen omia ohjelmoituja vastustajia. Miten voi tunnistaa kenessä on joku kotona ja kenessä ei ole, ja onko se edes olennaista? 

Ehkä vähän aiheen vierestä, mutta onko muilla kokemusta valtavasta halusta nähdä ja kokea koko maailma? Viime aikoina olen saanut päähäni halun irtautua arjesta ja kaikesta sitovasta, ja lähteä pitkälle matkalle. Haluaisin vain kauas ja ihan joka paikkaan, ilman mitään realismia, ja turhauttaa, kun kaikessa raha tuntuu tulevan esteeksi. Ja erinäiset pelot myös. Olo kuin linnulla, jonka siivet on poikki. Niin, haluaisin vain seikkailla kuin jossakin saduissa. Maailman ympäri, Siperian halki, Afrikkaan, kaikkialle. Olen melkein valmiiksi jo pettynyt siihenkin, että jos lähden oikeasti jonnekin, paluu arkeen häämöttää heti jo lähtöpäivänä. En tiedä, mistä tämä tulee, mutta ei tunnu menevän ohi, tai nousee aina uudelleen myöhemmin. 820

Olen huomannut viime aikoina, että mitä vähemmän minussa on egoa jäljellä, sitä omituisempiin sosiaalisiin tilanteisiin joudun. Jotkut ihmiset ikään kuin reflektoivat minuun jotain omia kehityskohteitaan, kuten epärehellisyyttä. Ja koska minulla ei ole enää tarvetta miellyttää, siitä seuraa kiistoja. Onko kyse siitä, että puhtaasta peilistä näkee oman kuvansa selvemmin? 

Toiset ihmiset taas aistivat lähelläni rauhaa ja hakeutuvat seuraani. 

Onko teillä kokemuksia tällaisesta vastareaktiosta, Mystikko ja muut? 

Vierailija kirjoitti:

Onko omassa todellisuuskokemuksessa myös ihmisiä joissa ei ole niin sanotusti ketään kotona? Eli se on vain minun mieleni luomus jotakin "tehtävää" tai oppia varten. Ikäänkuin tietokonepeleissäkin pelatessa toista ihmistä vastaan, on todellisia vastustajia, ja sitten niitä tietokoneen omia ohjelmoituja vastustajia. Miten voi tunnistaa kenessä on joku kotona ja kenessä ei ole, ja onko se edes olennaista? 

En minä ainakaan ole koskaan nähnyt ihmistä, joka ei olisi sielullinen ja hengellinen olento, perimmäisessä todellisuudessa olemassa oleva. Useimmiten mieleltään edes kohtuuterveet ihmiset eivät näe ihan olemattomia olentoja, ja itse asiassa monien mieleltään psykoottistasoisesti sairaidenkin havaintojen taustalla on todellisia olevaisia, mutta usein muilta todellisuuden tasoilta kuin muiden ihmisten havaitsemat - ja toki rankasti väärin tulkittuna, koska ihmismieli ei ymmärrä havaittujen tosiolemusta ja pukee ne tuntemiinsa unenkaltaisiin symbolisiin kuviin. 

Mutta ihmiset kyllä vääristävät toisiaan mielessään niin paljon, että voi sanoa että on hyvinkin tavallista, että koko *havaittu* henkilöhahmo on kuvitteellinen ja pelkkää omaa projektiota. Jo se, että luonnostaan ihminen näkee itsensä ja toisensa kuolevaisena, rajallisena olentona, on tämän maailman uskomusten aiheuttama harha. Ja sen päälle kasaamme harhaa ja oletusta toistensa päälle, niin että lopulta useinkaan ei keskustele ihminen ihmisen kanssa, vaan ihmisten toisistaan luomat aivan väärät mielikuvat keskenään. Yleensä nämä vääristymät tapahtuvat alitajuisella tasolla ja ihminen uskoo näkevänsä ja tietävänsä selkeästi mikä ja kuka toinen on. Mutta jos hän kertoisi käsityksensä ääneen sille toiselle, tämä toinen protestoisi: ei, en minä ole yhtään tuollainen, en tunnista itseäni tuosta kuvauksesta!

Ainoa tie tästä ulos on harjoittaa itsessään hengellistä näkökykyä, joka näkee perimmäisen todellisuuden ehdollistuneiden kuvien takana. Tällaisen näkökyvyn harjoittamisen keinot taas on ne samat vanhat: kyseenalaistaa aistein nähty todellisuus, meditoida ja hiljentyä, etsiä perimmäistä todellisuutta tyytymättä siihen mitä ihmiset pitävät objektiivisena maailmana.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä vähän aiheen vierestä, mutta onko muilla kokemusta valtavasta halusta nähdä ja kokea koko maailma? Viime aikoina olen saanut päähäni halun irtautua arjesta ja kaikesta sitovasta, ja lähteä pitkälle matkalle. Haluaisin vain kauas ja ihan joka paikkaan, ilman mitään realismia, ja turhauttaa, kun kaikessa raha tuntuu tulevan esteeksi. Ja erinäiset pelot myös. Olo kuin linnulla, jonka siivet on poikki. Niin, haluaisin vain seikkailla kuin jossakin saduissa. Maailman ympäri, Siperian halki, Afrikkaan, kaikkialle. Olen melkein valmiiksi jo pettynyt siihenkin, että jos lähden oikeasti jonnekin, paluu arkeen häämöttää heti jo lähtöpäivänä. En tiedä, mistä tämä tulee, mutta ei tunnu menevän ohi, tai nousee aina uudelleen myöhemmin. 820

Olennaista taitaa olla tuo "halu irtautua kaikesta arjesta ja sitovasta". Matka irrottaa tilapäisesti pakosta arkikuvioista ja siksi voi helpottaa tuollaisessa olossa. Mutta sieltä matkalta joutuu tosiaan palaamaan ja sitten odottaa se sama mitä matkalle pakeni. Siksi matkustelu ei voi olla lopullinen ratkaisu pelkkää maailman näkemisen halua syvempään muutoksen kaipuuseen. 

Mutta matkustele vaan aina vain kun voit, pelkojasi vastaan mennen. Kyllä se ennemmin tai myöhemmin selviää, pystyvätkö matkat tyydyttämään sitä mitä etsit vai olivatko ne vain jonkinlaisen syvemmän levottomuuden lääkettä - levottomuuden joka on ratkaistava arjen ja oman mielen tasolla.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut viime aikoina, että mitä vähemmän minussa on egoa jäljellä, sitä omituisempiin sosiaalisiin tilanteisiin joudun. Jotkut ihmiset ikään kuin reflektoivat minuun jotain omia kehityskohteitaan, kuten epärehellisyyttä. Ja koska minulla ei ole enää tarvetta miellyttää, siitä seuraa kiistoja. Onko kyse siitä, että puhtaasta peilistä näkee oman kuvansa selvemmin? 

Toiset ihmiset taas aistivat lähelläni rauhaa ja hakeutuvat seuraani. 

Onko teillä kokemuksia tällaisesta vastareaktiosta, Mystikko ja muut? 

On, minulla on tästä paljon kokemusta. On paljon ihmisiä jotka hakeutuvat seuraani, jopa täysin tuntemattomia. Aineiden takia peloissaan olevia narkomaaneja kaupungilla, vieraita ihmisiä jotka haluavat avautua elämänsä suurimmista ahdistuksista. Työkavereita, jotka ujosti kysyvät että tiedän että on outo kysymys mutta voisinko tulla vaan istumaan hänen kanssaan samaan neuvotteluhuoneeseen kun hän tekee työtä, koska häntä stressaa ja ahdistaa niin paljon ja tuntuu että minun lähelläni on helpompi olla, ihmisiä jotka pyytävät rukousta vaikkeivat ollenkaan tiedä hengellisestä vakaumuksestani.

Mutta on myös se toinen puoli, ne joita ärsytän ihan suunnattomasti. Valitettavasti oma äitini on yksi näistä, jotka ovat valaistumiskokemukseni jälkeen tunteneet syvää vastenmielisyyttä minua kohtaan. Meillä oli ennen hyvä suhde, tosin paljolti esim. juoruilulle, miessukupuolen haukkumiselle, oman kunnollisuuden korostumiselle perustuva. Otimme yhdessä sivistyneesti "kuppia" ja juorusimme suvun akkojen lihomiset ja rupsahtamiset ja mauttomat pukeutumiset. Mutta äiti vaistosi heti sen että minulle oli tapahtunut jotain kun koin heräämiseni. En puhunut siitä, en alkanut pylväspyhimykseksi joka olisin kieltäytynyt lasillisesta tai kolmesta tai saarnannut etten voi hyväksyä enää pahan puhumista lähimmäisistä. Silti äiti alkoi jotenkin vierastaa ja varoa minua, ottaa etäisyyttä. Ja nalkuttaa. Mikään minussa ei enää ollut hyvin. Pukeudunkin huonosti. Olen nolo koska minulla ei ole miestä ja lapsia. Nykyisin tapaamme harvakseltaan ja hyvin muodollisesti. Tapaaminen menee niin että äiti ensin kommentoi esim. minun olevan TAAS lihonut ja että uusia ryppyjäkin on, ja kaikin puolin pyrkii loukkaamaan koko ajan. Minä taas juttelen small talkia välittämättä loukkaamisyrityksistä. 

Miten valaistunut poistuu tältä tasolta? Kuolee tavallisesti, muuttuu vaan valoksi, onko mitään eroa? Voiko päättää itse, koska lähtö tulee? 

Vierailija kirjoitti:

Onko omassa todellisuuskokemuksessa myös ihmisiä joissa ei ole niin sanotusti ketään kotona? Eli se on vain minun mieleni luomus jotakin "tehtävää" tai oppia varten. Ikäänkuin tietokonepeleissäkin pelatessa toista ihmistä vastaan, on todellisia vastustajia, ja sitten niitä tietokoneen omia ohjelmoituja vastustajia. Miten voi tunnistaa kenessä on joku kotona ja kenessä ei ole, ja onko se edes olennaista? 

Minulle tulee joistakin ihmisistä joskus sellainen tunne, ettei siellä ole ketään "kotona" ja tietyllä tasolla se on varmaan tottakin. Olen samaa mieltä Kristityn Mystikon kanssa siinä, että jokaista ihmistä kyllä elävöittää sielu, mutta joskus se ei vain ole tällä tasolla täysin läsnä. Tämä lienee jonkinlainen psyyken suojamekanismi etenkin pahasti traumatisoituneiden ihmisten kohdalla, ja onpa minulla tästä aiheesta omakohtaisiakin kokemuksia. Historiassani on pari traumaattista tapahtumaa, ja niiden muistelu aiheuttaa mielenkiintoisen ilmiön: koen muistot lähinnä niin kuin katselisin tapahtumia ulkopuolisen silmin. Jollain lailla olen suojautunut automaattisesti traumoilta etäännyttämällä itseni noista kokemuksista ja muistan vain pieniä välähdyksiä sieltä täältä, jolloin olin kehossani todella läsnä. Minusta se on hyvin kaunista, että jopa tämän tahmean ja tuskaisen illuusion sisällä meillä on käytössä tällaisia keinoja, jotka voivat suojata ei-herännyttä ihmistä liian pahoilta iskuilta.

Ihan vain muistutuksena lisään vielä, että ei "paha" ole aina pelkkää pahaa: Viimeisin noista tapahtumista toimi kohdallani aidon hengellisyyden herättäjänä. Rukoilin silloin todella sydämeni pohjasta ja sain sen myötä kokea jotain, mitä voin kuvailla vain ihmeeksi. Sen ansiosta olen ylipäätään elossa tänä päivänä. :)

Mp Rudolf Steiner?

Eikö ole niin, että unessa olevassa ihmisessä ei ole tavallaan ketään kotona. Ja heränneessä ihmisessä on. Unessa oleva samastuu täysin illuusioon. Ei se pysty havannoimaan lainkaan oman mielensä ulkopuolelle. Ja niinpä se pitää täytenä totena kaikkea mitä sen mieli väittää. 

Vierailija kirjoitti:

Miten valaistunut poistuu tältä tasolta? Kuolee tavallisesti, muuttuu vaan valoksi, onko mitään eroa? Voiko päättää itse, koska lähtö tulee? 

Useimpien silminnäkijöiden mielestä tavallisesti. Maailma näkee kuolemalle siis ihan luonnollisen fysiologisen syyn, kuten sen uskomusjärjestelmä kuolemasta uskoo. Onnettomuus, sairaus, vanhuus. Valaistuneen omat opetuslapset tai läheiset, jotka ovat riittävän korkeassa tietoisuudentilassa voivat tosin nähdä tapahtuman todellisemman olemuksen. Useimmiten heissäkin on vielä inhimillistä joten he näkevät sen vaihteleviin ihmismaailman symboleihin verhottuna: joku näkee valonpurkauksena, joku taivaaseen nousemisena, joku ihan kuin luonnollinen ihminen olisi hengissä edelleen, joku kummitusmaisena hahmona koska hänen mielensä tietää että siinä on se ihminen mutta samalla ymmärtää ettei tämä ole samalla tavalla enää fyysinen kuin muut. Kaikki luonnollisten aistien näkemät kuvat ovat tulkintoja jostain mitä mieli ja aistit ei käsitä. 

Tässä maailmassa ollessa myös valaistuneiden tietoisuudentila vaihtelee. Useimmat valaistuneet valitsevat itse lähtönsä ajan tietoisesti. He lähtevät täältä tietäen tehneensä tehtävänsä sekä oman kehitystehtävänsä että maailman puolesta. Mutta toisinaan jos tietoisuudentila on ollut vähemmän korkea loppuaikoina, valaistunut lähinnä hyväksyy kuolemansa, vaikka ihmismieli ehkä haluaisikin vielä elää. Hyväksyntä tai oma valinta siis. 

Valaistuneen oma kokemus kuolemasta ei vastaa ollenkaan sitä mitä ihmiset ajattelevat. Se ei ole minkään todellisen loppu, se on vain yhdestä illuusiosamaistumisesta luopuminen. Edes keho ei kuole, mutta käsitys kehosta muuttuu: samaistuminen tämän maailman uskomusjärjestelmän pohjalta muodostettuun mielikuvaan kiinteän fyysisestä, haavoittuvaisesta kehosta katkeaa. Sitten valaistunut ottaa toisenlaisen kehon, sillä Tietoisuus ei koskaan ole pelkkä Ilmentymätön, vaan aina myös Ilmennyt, muoto. Muoto ei kuitenkaan välttämättä ole ollenkaan ajallisen ihmismuodon kaltainen, vaan voi olla sellaista mitä Raamatussa sanotaan "henkiruumiiksi". Tai jotain vieläkin eksoottisempaa: itse olen joskus meditaatiossa kokenut kummallisen muiston tulevaisuudesta, jossa minä en ole niinkään olento vaan "sitä tietoisuuden kangasta josta kaikki olennot ja olevainen leikataan ja ommellaan muotoon". Se oli liian outo muisto ihmismielen tuoda ehjänä kotiin ja muistaa ilman symbolisointia, mutta sen muistan että Jumala, Kaikki-mitä-on, oli kuin lanka josta minut ja kaltaiseni oli tehty, ja taas meistä muodostui kaikelaisten ajallisten ja puoliajallisten olentojen tietoisuudet ja olevaisuus.

Kun nyt tämä valaistuneen kuolema tuli esille niin haluan sanoa senkin, että kukaan valaistunut ei ole koskaan tavoittamattomissa. Kristillisissä piireissä erityisesti on tavanomaista, että jos siirrytään metafyysisempään uskonkäsitykseen konservatiivisesta, aletaan suhtautua huvittuneesti esim. Jeesuksen rukoilemiseen jota perinteiset uskovaiset harjoittavat. 

Mutta ei siinä ole mitään erityisen huvittavaa, paitsi ehkä se että olisi parempi olla hiljaa ja kuunnella kuin höpöttää rukouksiaan ihmismielellään. Mutta Jeesuksen tietoisuus on nyt tavoitettavissa. Samoin Buddhan, Lao-Tsen, tai tässä elämässä tavatun mutta edesmenneen valaistuneen opettajan. Nämä eivät ole missään "paikassa", vaan Tietoisuudessa, joka on Kaikki-mitä-on. Ja joka on Minun tietoisuutesi, ja Sinun - Yksi. On ihan mahdollista hyötyä muodon illuusioiden maailmasta lähteneen opettajan tietoisuudesta jos tiedostaa tämän olevan läsnä ja Todellisuuden tasolla elossa, yhtä lailla kuin voi hyötyä nyt ihmisten käsityksen mukaan elossa olevan opettajan tietoisuudesta tuomalla itsensä tämän tietoon ja vaikutuspiiriin. Ja koska se Tietoisuus jossa kaikki menneet, nykyiset ja tulevat on, on Sinun tietoisuutesi, ja kaikkien Tietoisuus, Sinä sisällät myös kaikki maailman valaistuneet opettajat.

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole niin, että unessa olevassa ihmisessä ei ole tavallaan ketään kotona. Ja heränneessä ihmisessä on. Unessa oleva samastuu täysin illuusioon. Ei se pysty havannoimaan lainkaan oman mielensä ulkopuolelle. Ja niinpä se pitää täytenä totena kaikkea mitä sen mieli väittää. 

Itse en sanoisi että ei ketään kotona, etten riistäisi sanoillani keneltäkään Jumalan lapsen perintöosaa vahingossakaan. Mutta se todellinen Itse voi olla vielä kuin siemen, vielä itämättä, tai tiukasti nupulla oleva kukka. Ihminen itse ei tiedosta sitä, eikä toimi sen ohjaamana. Silti se on jatkuvasti hänen tietoisuutensa ja olemassaolonsa ja elämänsä, joita ilman häntä ei voisi olla olemassakaan. 

Toisinaan Itse mystifioidaan liikaa ajattelemalla, että se on jotain todella erikoista johon tavallisella ihmisellä ei ole minkäänlaista osaa ennen kuin kokee valaistumisen edes hetkittäisenä. Mutta Minä on myös ihan se arkinen tietoisuus jossa valaistumatonkin ihminen aistii ajatuksensa ja äänet ja kuvat. Se on ruumista elävöittävä elämä ja olemassaolon substanssi. Jokainen aistii esim. elämänsä tai tietoisuutensa, mutta se vaatii heräämistä että alkaa nähdä niiden todellisen olemuksen niiden näennäisen arkipäiväisyyden ja tyhjyyden takaa.

Ovatko meditointi, rukoilu ja hiljaisuuden etsiminen sama asia?

Vierailija kirjoitti:

Ovatko meditointi, rukoilu ja hiljaisuuden etsiminen sama asia?

Perimmäiseltä olemukseltaan on. Niiden kaikkien ydinolemus on luoda ihmiseen tyhjiö, jossa ego on edes hetken hiljaa, ja jossa ihminen on avoin sille joka on Itse luonnollisen mielen tuolla puolen. 

Noita termejä voi toki käyttää monellakin tapaa, kuten kaikkia ihmiskielen sanoja. Useimmat tarkoittanevat noilla kolmella käsitteellä hieman eri asioita. Meditoinniksi nähdään se, kun tietoisesti istutaan harjoittamaan jotain meditaatiotekniikkaa, olipa se ajattelun hiljentäminen, sisäisen äänen odottaminen, mantran toistaminen tai kaiken mielessä olevan seuraaminen siihen kiinnittymättä.

Rukoukseksi yleensä käsitetään enemmän tietoista ajattelua sisältävä toiminta. Perinteisimmilläään se on Jumalalle omien ongelmien kertomista ja tarvittavien asioiden pyytämistä, rukousvastauksista kiittämistä tms. Itse aloin jossain vaiheessa tietäni kokea sellaisen rukouksen itselleni täysin kielletyksi, ja rukouksesta tuli enemmän sitä, että muistutin itseäni tietoisesti niistä hengellisistä periaatteista jotka olin oivaltanut mutta jotka  jostain syystä ihmismieli yritti peittää. Esimerkki tällaisesta on, että minulta olisi pyytänyt rukousta sairauden takia ihminen, joka on hyvin tuskissaan ja pelokas. Ihmismieli voi olla niin järkyttynyt toisen tilasta, että vaatii tietoista työtä muistuttaa itseään siitä, että tämä on dualismin kiusaus, kiusaus uskoa että aistien kuvat on totta ja langeta yrittämään esim. mentaalisin keinoin parantelemaan niitä. Hengellinen parantaja on "hukassa" heti jos uskoo että on jotain oikeasti parannettavaa. Mutta vaikka olisikin joutunut tällä tavoin rukoilemaan eli saattamaan itsensä taas riittävän korkeaan tietoisuuden tilaan missä ei alunperin ollut, niin sittenkin aina oleellista on antaa tilaa myös hiljaisuudelle. Ensin saada oma mahdollisesti rauhaton ja tämän maailman uskomusten kiusaama mielensä rauhan ja totuuden tilaan, ja sitten antaa Jumalalle eli syvimmälle Itselle tilaa "tulla läpi". 

Hiljaisuuden etsiminen on usein sitä että järjestelee elämäänsä niin, että maallinen toiminta ei täytä ihan kaikkea aikaa. Varsinkin aloittelijan on vaikea kääntyä sisäänpäin ja löytää taivasten valtakunta, joka on sisäisesti meissä, jos koko ajan kiireisenä juoksee tämän maailman menoissa ilman aikaa tai voimia edes lyhyisiin meditointi- tai rukoushetkiin.