Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Etsivä löytää kirjoitti:

Minun" persoonani, ajatusmallini ja tapani ovat muuttuneet todella paljon, mutta se taustalla oleva, asioita havainnoiva tietoisuus on kuitenkin ollut yksi ja sama koko ajan.

Niinpä. Vain tietoisuus pysyy. Ihminen voi vaihtaa uskontoaan, poliittista katsantokantaansa, ihan mitä vaan, mutta yhtenäinen minuudentunne säilyy sen yli, koska se perustuu siihen tietoisuuden tilaan, jossa kaikki ajatukset ja uskomukset havaitaan.

Nykymaailman perususkomus vaan on, ettei tuo tietoisuus ole oikein mitään, korkeintaan joku aivojen tuottama kokemus joka katoaa kun ruumis kuolee. Sen sijaan kaikkien aikojen mystikkojen näkemys on, että tuo tietoisuus on itse Jumala tai jumallisen tietoisuuden yksilöllistymä, ja kaikille yhteinen, Yksi. Nykyiset uskomukset tekevät vaikeaksi ihmisille nähdä sitä.

Etsivä löytää kirjoitti:

Tätä asiaa on hieman vaikea kuvailla, koska minussa elää tällä hetkellä kaksi tasoa: toisaalta sellainen yhdentekevyyden tunne maallisten asioiden suhteen (Soul Dilemma kuvasi tätä hyvin sanomalla olevansa "mihinkään kiintymätön ajelehtija"), mutta toisaalta syvä empatia esimerkiksi kärsiviä ihmisiä kohtaan. Tunnen, että minun ei kuitenkaan tulisi sulkeutua maailmalta vaan pitää "sydämeni avoinna" voidakseni hoitaa työni ihmisten parissa. Tähän en ole löytänyt mitään "ratkaisua" vaan olen koettanut hyväksyä nuo negatiivisetkin tunteet osana ihmiselämän kirjoa. Ne vain usein vaikeuttavat intuition kuuntelemista ja siihen luottamista, joten siksi ne aiheuttavat vielä vähän ristiriitoja. Olisiko tähän asiaan mitään neuvoja?

Kun hengellinen näkökyky syvenee, maailmassa ei enää ole kärsiviä, eikä ihmisiä (sellaisena kuin ihmismieli ihmisen ymmärtää). On vain Jumalan lapsia, jotka ovat hengellisiä ja vailla vikoja tai puutteita.  Koska on vielä tässä maailmassa, näkee ikään kuin varjoina toki myös ihmisten illuusiotodellisuuden, sen mitä esim. apua pyytävä kokee, esim. sairauden tai taloudellisen hädän. 

Mutta se minkä olen itse huomannut on, että spirituaalisella tasolla en voi auttaa ketään, jos en pääse eroon heidän ongelmiensa ja ihmiselle luontaisten aistien näyttämien kuvien näkemisestä. Ei se aina helppoa ole, koska tosiaan, ihmisluonnossa herää helposti luonnostaan esim. empatia joka kuitenkin vain sitoo syvemmälle uskomaan ongelman todellisuuteen. Siksi itse aina jos minulta pyydetään rukousta esim. sairaan puolesta, poistan mielestäni koko ihmisen ja koko ongelman laadun ja olen vain hiljaa, keskittyen näkemään hengellisin aistein maallisten sijaan. Ja hengelliset aistit eivät ole koskaan näyttäneet yhtäkään ihmistä jossa olisi sairautta, puutetta tai vikaa. Siksi siltä tasolta empatiallekaan ei oikeastaan ole tarvetta.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nro 14 kirjoitti:

Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.

Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?

Niinpä... kai se luottamus tulee kokemuksen myötä? Mutta kun ei ole sitä kokemusta. Siis pienemmissä asioissa on suuri luottamus, mutta sitten kun vastaan tulee ne isot asiat (joista olen puhunut niiden isojen tunteiden osalta), niin se luottamus ei kannakaan. Koska taustalla oli kokemus, että luotan ja uskon, ihan tietoisesti - mutta silti menetin sen mitä halusin.

Tässä kohtaa on syytä pohtia, oliko se haluaminen sitten egon haluamista, ja siksi se meni pieleen? Ehkä, mutta silti se haluaminen nousee myös hiljaisuudessa samaan suuntaan. Se on jotenkin vahva tieto. Ja silti olen pettynyt.

Yleisesti kyllä siis luotan, ja kaikki on aina lopulta kääntynyt parhain päin. Vaikka en tietoisesti yritä luoda mitään, yritän vain levätä hiljaisuudessa ja pitää tietoisuudessa luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Mutta - mitä rahaan tulee, niin sen kohdalla on vaikeampi luottaa...

Ap

Tavallaan luot edelleen tietoisesti, mutta olet vain generalisoinut asian niin, että et enää luo yksityiskohtaisesti, vaan laajemmilla tunne- ja uskomusmaailman sävyillä. Joka tapauksessa sinulla on vielä toiveita tämän näkyvän maailman suhteen, ja toivot että ne toteutuvat kun säilytät luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Kyllä se niinkin toimii, oman uskon mukaan - mutta se on tietoista manifestointia, vain sen vähän kehittyneempi laji kuin se että erikseen visualisoi tarvitsemiaan esineitä tai ihmisiä elämäänsä. 

Toisaalta niiden jotka tavoittelevat valaistumista, on jossain vaiheessa luovuttava jopa siitä "hyvän" haluamisesta tässä näkyvässä maailmassa. On annettava maailman mennä menojaan ja keskityttävä itse etsimään taivasten valtakuntaa, välittämättä siitä mitä "tässä maailmassa" käy. Aika monen kokemus on, että siinä vaiheessa kun luopuu tietoisesta manifestoinnista, mutta ei ole vielä löytänyt elävää yhteyttä hengen tasoonkaan, ulkoinen elämä ei mene niin kovin hyvin. Se on yksi suuri syy, miksi sanotaan että tie pelastukseen on kovin kapea ja harvat sitä kulkevat: on vaikea heittäytyä kokonaisvaltaisesti etsimään jotain josta ei ole varma onko sitä edes olemassa, ja hylätä sen elämän parantaminen jonka on aina kokenut olevan olemassa ja jota näkee kaikkien muidenkin tässä maailmassa parantelevan.

Ymmärrän ja en ymmärrä...

En ymmärrä, miten voi luopua ajatuksesta, että loppupeleissä kaikki kääntyy hyvin. On paljon asioita, joista en tietoisesti ajattele niin, mutta silti takaraivossa niin ajattelen. Jos joku asia ei mene hyvin, niin voi olla aivan evvk kun muut hermoilevat. Miksi olen evvk? Koska loppupeleissä uskon, että tämäkin päättyy ihan hyvin. Muut hermoilevat, koska pelkäävät ettei se pääty hyvin.

Sen ymmärrän, että minun kai ”pitäisi” ajatella, että ihan sama miten tämä päättyy, se on kuitenkin vain illuusiota, oli lopputulos mikä tahansa. ” Vaikka kuolisin”. Mutta silti luulen, että hiljaa sisimmässäni myhäilisin, että kaikki on kuitenkin niin kuin pitääkin. ”Kuollessahan kaikki vasta onkin hyvin”.

En ota tässä huomioon niitä voimakkaita tunteita aiheuttavia juttuja, mutta kokonaisuutena en siis pysty nyt ajattelemaan tätä kuviota toisin. Mietin asiaa miten päin tahansa, niin päädyn Mystikko sinun aiemmin kirjoittamaasi lauseeeseesi: ”lopputulos on taattu”.

Ap

Tarkoitan sitä, että hyvään tai pahaan, toivottuun tai ei-toivottuun jakaminen on juuri sitä dualismia, josta lopulta on päästävä irti kokonaan. Asiat vain ovat, ilman ihmismielen lisäämiä määreitä ja leimoja.  Tästä tilasta voi toki käyttää sitäkin sanontaa että kaikki on hyvin, ja itsekin joskus käytän, vaikka se onkin hieman harhaanjohtava siinä mielessä että se antaa ymmärtää että olisi olemassa myös vastakohta, tila jossa kaikki ei ole hyvin. Ei hyvää eikä pahaa, vaan hengellistä, joka on molempien tuolla puolen. 

Sellainen näkeminen tulee ajallaan kun on tullakseen, ei sitä tarvitse erikseen välttämättä yrittää saavuttaa. Itse muistan aikanaan pelänneeni jopa vakavasti masentuneeni tai jotain, kun huomasin etten välitä ollenkaan onko minulla kipua vai ei ole, onko minulla rahaa vai ei ole, kärsiikö joku läheiseni vai ei kärsi, ja olenko elävä tai kuollut (tai onko joku muu elävä tai kuollut). Kaikki millä oli väliä oli hengellinen todellisuus jonka aistin vasta hyvin hämärästi ja aavistuksenomaisesti, mutta silti tiesin että se on se "kallisarvoinen helmi" jonka saadakseni olen valmis luopumaan ihan kaikesta. Tämä kuulostaa hyvin itsekkäältä prosessilta, ja tilapäisesti se ehkä sitä onkin, mutta lopputulos on että sen jälkeen on myös enemmän siunaukseksi toisille kuin aiemmin.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nro 14 kirjoitti:

Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.

Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?

Niinpä... kai se luottamus tulee kokemuksen myötä? Mutta kun ei ole sitä kokemusta. Siis pienemmissä asioissa on suuri luottamus, mutta sitten kun vastaan tulee ne isot asiat (joista olen puhunut niiden isojen tunteiden osalta), niin se luottamus ei kannakaan. Koska taustalla oli kokemus, että luotan ja uskon, ihan tietoisesti - mutta silti menetin sen mitä halusin.

Tässä kohtaa on syytä pohtia, oliko se haluaminen sitten egon haluamista, ja siksi se meni pieleen? Ehkä, mutta silti se haluaminen nousee myös hiljaisuudessa samaan suuntaan. Se on jotenkin vahva tieto. Ja silti olen pettynyt.

Yleisesti kyllä siis luotan, ja kaikki on aina lopulta kääntynyt parhain päin. Vaikka en tietoisesti yritä luoda mitään, yritän vain levätä hiljaisuudessa ja pitää tietoisuudessa luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Mutta - mitä rahaan tulee, niin sen kohdalla on vaikeampi luottaa...

Ap

Tavallaan luot edelleen tietoisesti, mutta olet vain generalisoinut asian niin, että et enää luo yksityiskohtaisesti, vaan laajemmilla tunne- ja uskomusmaailman sävyillä. Joka tapauksessa sinulla on vielä toiveita tämän näkyvän maailman suhteen, ja toivot että ne toteutuvat kun säilytät luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Kyllä se niinkin toimii, oman uskon mukaan - mutta se on tietoista manifestointia, vain sen vähän kehittyneempi laji kuin se että erikseen visualisoi tarvitsemiaan esineitä tai ihmisiä elämäänsä. 

Toisaalta niiden jotka tavoittelevat valaistumista, on jossain vaiheessa luovuttava jopa siitä "hyvän" haluamisesta tässä näkyvässä maailmassa. On annettava maailman mennä menojaan ja keskityttävä itse etsimään taivasten valtakuntaa, välittämättä siitä mitä "tässä maailmassa" käy. Aika monen kokemus on, että siinä vaiheessa kun luopuu tietoisesta manifestoinnista, mutta ei ole vielä löytänyt elävää yhteyttä hengen tasoonkaan, ulkoinen elämä ei mene niin kovin hyvin. Se on yksi suuri syy, miksi sanotaan että tie pelastukseen on kovin kapea ja harvat sitä kulkevat: on vaikea heittäytyä kokonaisvaltaisesti etsimään jotain josta ei ole varma onko sitä edes olemassa, ja hylätä sen elämän parantaminen jonka on aina kokenut olevan olemassa ja jota näkee kaikkien muidenkin tässä maailmassa parantelevan.

Ymmärrän ja en ymmärrä...

En ymmärrä, miten voi luopua ajatuksesta, että loppupeleissä kaikki kääntyy hyvin. On paljon asioita, joista en tietoisesti ajattele niin, mutta silti takaraivossa niin ajattelen. Jos joku asia ei mene hyvin, niin voi olla aivan evvk kun muut hermoilevat. Miksi olen evvk? Koska loppupeleissä uskon, että tämäkin päättyy ihan hyvin. Muut hermoilevat, koska pelkäävät ettei se pääty hyvin.

Sen ymmärrän, että minun kai ”pitäisi” ajatella, että ihan sama miten tämä päättyy, se on kuitenkin vain illuusiota, oli lopputulos mikä tahansa. ” Vaikka kuolisin”. Mutta silti luulen, että hiljaa sisimmässäni myhäilisin, että kaikki on kuitenkin niin kuin pitääkin. ”Kuollessahan kaikki vasta onkin hyvin”.

En ota tässä huomioon niitä voimakkaita tunteita aiheuttavia juttuja, mutta kokonaisuutena en siis pysty nyt ajattelemaan tätä kuviota toisin. Mietin asiaa miten päin tahansa, niin päädyn Mystikko sinun aiemmin kirjoittamaasi lauseeeseesi: ”lopputulos on taattu”.

Ap

Tarkoitan sitä, että hyvään tai pahaan, toivottuun tai ei-toivottuun jakaminen on juuri sitä dualismia, josta lopulta on päästävä irti kokonaan. Asiat vain ovat, ilman ihmismielen lisäämiä määreitä ja leimoja.  Tästä tilasta voi toki käyttää sitäkin sanontaa että kaikki on hyvin, ja itsekin joskus käytän, vaikka se onkin hieman harhaanjohtava siinä mielessä että se antaa ymmärtää että olisi olemassa myös vastakohta, tila jossa kaikki ei ole hyvin. Ei hyvää eikä pahaa, vaan hengellistä, joka on molempien tuolla puolen. 

Sellainen näkeminen tulee ajallaan kun on tullakseen, ei sitä tarvitse erikseen välttämättä yrittää saavuttaa. Itse muistan aikanaan pelänneeni jopa vakavasti masentuneeni tai jotain, kun huomasin etten välitä ollenkaan onko minulla kipua vai ei ole, onko minulla rahaa vai ei ole, kärsiikö joku läheiseni vai ei kärsi, ja olenko elävä tai kuollut (tai onko joku muu elävä tai kuollut). Kaikki millä oli väliä oli hengellinen todellisuus jonka aistin vasta hyvin hämärästi ja aavistuksenomaisesti, mutta silti tiesin että se on se "kallisarvoinen helmi" jonka saadakseni olen valmis luopumaan ihan kaikesta. Tämä kuulostaa hyvin itsekkäältä prosessilta, ja tilapäisesti se ehkä sitä onkin, mutta lopputulos on että sen jälkeen on myös enemmän siunaukseksi toisille kuin aiemmin.

Dualismista luopuminen kieltämättä on vaikeaa. Olemme niin ohjelmoituja arvottamaan ja arvioimaan. On helppoa olla ei-dualistinen, kun kyse on triviaaleista ja turhanpäiväisistä asioista, mutta kun mukaan tulee jotain itselle todella tärkeää, niin arvottaminen on läsnä. Eli kun mennään arvojen tasolle. Kun ei saa sitä, mitä pitää tärkeänä, niin sitten tulee ne kamalat tunteet tsunamin lailla, ja taas ollaan suossa.

Mietin jälleen tietoisuuden voimaa, kun samassa tilassa on monta tietoisuutta. Kenen tietoisuus niistä on vahvin, kuka ”voittaa”? Jos on kaksi (tai useampi) henkilöä, ja molemmat haluavat ja keskittyvät saman asian tavoitteluun? Tai esim. Jos huoltajuuskiista, jossa molemmat tahtovat samaa asiaa, tai molemmat haluavat saman ylennyksen tai lottovoiton tai voittaa pikajuoksussa.

Mitä siis tapahtuu, jos kumpikin sisäisesti osaa manifestoida ja uskoo jo saaneensa jo ko. asian?

Ap

Käyttäjä102 kirjoitti:

Etsivä löytää kirjoitti:

Tätä asiaa on hieman vaikea kuvailla, koska minussa elää tällä hetkellä kaksi tasoa: toisaalta sellainen yhdentekevyyden tunne maallisten asioiden suhteen (Soul Dilemma kuvasi tätä hyvin sanomalla olevansa "mihinkään kiintymätön ajelehtija"), mutta toisaalta syvä empatia esimerkiksi kärsiviä ihmisiä kohtaan. Tunnen, että minun ei kuitenkaan tulisi sulkeutua maailmalta vaan pitää "sydämeni avoinna" voidakseni hoitaa työni ihmisten parissa. Tähän en ole löytänyt mitään "ratkaisua" vaan olen koettanut hyväksyä nuo negatiivisetkin tunteet osana ihmiselämän kirjoa. Ne vain usein vaikeuttavat intuition kuuntelemista ja siihen luottamista, joten siksi ne aiheuttavat vielä vähän ristiriitoja. Olisiko tähän asiaan mitään neuvoja?

Kun hengellinen näkökyky syvenee, maailmassa ei enää ole kärsiviä, eikä ihmisiä (sellaisena kuin ihmismieli ihmisen ymmärtää). On vain Jumalan lapsia, jotka ovat hengellisiä ja vailla vikoja tai puutteita.  Koska on vielä tässä maailmassa, näkee ikään kuin varjoina toki myös ihmisten illuusiotodellisuuden, sen mitä esim. apua pyytävä kokee, esim. sairauden tai taloudellisen hädän. 

Mutta se minkä olen itse huomannut on, että spirituaalisella tasolla en voi auttaa ketään, jos en pääse eroon heidän ongelmiensa ja ihmiselle luontaisten aistien näyttämien kuvien näkemisestä. Ei se aina helppoa ole, koska tosiaan, ihmisluonnossa herää helposti luonnostaan esim. empatia joka kuitenkin vain sitoo syvemmälle uskomaan ongelman todellisuuteen. Siksi itse aina jos minulta pyydetään rukousta esim. sairaan puolesta, poistan mielestäni koko ihmisen ja koko ongelman laadun ja olen vain hiljaa, keskittyen näkemään hengellisin aistein maallisten sijaan. Ja hengelliset aistit eivät ole koskaan näyttäneet yhtäkään ihmistä jossa olisi sairautta, puutetta tai vikaa. Siksi siltä tasolta empatiallekaan ei oikeastaan ole tarvetta.

Kertooko ihmistason empatia vielä jäljellä olevasta dualismista? Sehän osoittaa, että jollakin tasolla pidän "huonona" niiden ihmisten tilannetta, joita kohtaan myötätuntoa tunnen. Mietiskelin tätä asiaa ja päädyin samaan, kuin niin monessa muussakin asiassa: ihmisenä minulla ei ole mitään kompetenssia mennä sanomaan, mikä on toiselle "hyvää" ja mikä "huonoa". Kuten ahdistuksen ajat lopulta palvelivat sinun tavoitteitasi, tai omalla kohdallani vaikea lapsuus koitui tietyllä tavalla siunaukseksi, niin voi olla myös näiden ihmisten kohdalla, jotka näyttävät kamppailevan vaikeiden asioiden kanssa. Henki tietää paremmin, joten oikeastaan voin jättää nämäkin tunteet huomiotta ja kuunnella sisimpäni viestejä myös muiden ihmisten suhteen. Haasteena onkin sietää hankalia tunteita itsessä ja olla (tilanteen niin vaatiessa) ottamatta toisilta tuskaa pois vain sen takia, että se helpottaisi omaa oloani.

Mystikko, synnyinkö minä hengestä eilen? 

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nro 14 kirjoitti:

Onko täällä muita, jotka vatvovat tietoisen luomisen ja valaistumisen välillä? Voiko näitä molempia olla yhtä aikaa? Pelkään kontrollista irti päästämistä ja sitä, että asiat menisivät pieleen jos en jatkuvasti vahdi ajatuksiani, visualisoi jne. Toisaalta pelkässä sisäisessä rauhassa ja olemisessa lepääminen tuntuu vaan niin paljon paremmalta ja jotenkin oikealta ja luontevalta.

Voinko todella luottaa siihen, että hiljaisuudesta nousevat ajallaan myös vastaukset?

Niinpä... kai se luottamus tulee kokemuksen myötä? Mutta kun ei ole sitä kokemusta. Siis pienemmissä asioissa on suuri luottamus, mutta sitten kun vastaan tulee ne isot asiat (joista olen puhunut niiden isojen tunteiden osalta), niin se luottamus ei kannakaan. Koska taustalla oli kokemus, että luotan ja uskon, ihan tietoisesti - mutta silti menetin sen mitä halusin.

Tässä kohtaa on syytä pohtia, oliko se haluaminen sitten egon haluamista, ja siksi se meni pieleen? Ehkä, mutta silti se haluaminen nousee myös hiljaisuudessa samaan suuntaan. Se on jotenkin vahva tieto. Ja silti olen pettynyt.

Yleisesti kyllä siis luotan, ja kaikki on aina lopulta kääntynyt parhain päin. Vaikka en tietoisesti yritä luoda mitään, yritän vain levätä hiljaisuudessa ja pitää tietoisuudessa luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Mutta - mitä rahaan tulee, niin sen kohdalla on vaikeampi luottaa...

Ap

Tavallaan luot edelleen tietoisesti, mutta olet vain generalisoinut asian niin, että et enää luo yksityiskohtaisesti, vaan laajemmilla tunne- ja uskomusmaailman sävyillä. Joka tapauksessa sinulla on vielä toiveita tämän näkyvän maailman suhteen, ja toivot että ne toteutuvat kun säilytät luottamuksen, että kaikki mitä tapahtuu on hyvää. Kyllä se niinkin toimii, oman uskon mukaan - mutta se on tietoista manifestointia, vain sen vähän kehittyneempi laji kuin se että erikseen visualisoi tarvitsemiaan esineitä tai ihmisiä elämäänsä. 

Toisaalta niiden jotka tavoittelevat valaistumista, on jossain vaiheessa luovuttava jopa siitä "hyvän" haluamisesta tässä näkyvässä maailmassa. On annettava maailman mennä menojaan ja keskityttävä itse etsimään taivasten valtakuntaa, välittämättä siitä mitä "tässä maailmassa" käy. Aika monen kokemus on, että siinä vaiheessa kun luopuu tietoisesta manifestoinnista, mutta ei ole vielä löytänyt elävää yhteyttä hengen tasoonkaan, ulkoinen elämä ei mene niin kovin hyvin. Se on yksi suuri syy, miksi sanotaan että tie pelastukseen on kovin kapea ja harvat sitä kulkevat: on vaikea heittäytyä kokonaisvaltaisesti etsimään jotain josta ei ole varma onko sitä edes olemassa, ja hylätä sen elämän parantaminen jonka on aina kokenut olevan olemassa ja jota näkee kaikkien muidenkin tässä maailmassa parantelevan.

Ymmärrän ja en ymmärrä...

En ymmärrä, miten voi luopua ajatuksesta, että loppupeleissä kaikki kääntyy hyvin. On paljon asioita, joista en tietoisesti ajattele niin, mutta silti takaraivossa niin ajattelen. Jos joku asia ei mene hyvin, niin voi olla aivan evvk kun muut hermoilevat. Miksi olen evvk? Koska loppupeleissä uskon, että tämäkin päättyy ihan hyvin. Muut hermoilevat, koska pelkäävät ettei se pääty hyvin.

Sen ymmärrän, että minun kai ”pitäisi” ajatella, että ihan sama miten tämä päättyy, se on kuitenkin vain illuusiota, oli lopputulos mikä tahansa. ” Vaikka kuolisin”. Mutta silti luulen, että hiljaa sisimmässäni myhäilisin, että kaikki on kuitenkin niin kuin pitääkin. ”Kuollessahan kaikki vasta onkin hyvin”.

En ota tässä huomioon niitä voimakkaita tunteita aiheuttavia juttuja, mutta kokonaisuutena en siis pysty nyt ajattelemaan tätä kuviota toisin. Mietin asiaa miten päin tahansa, niin päädyn Mystikko sinun aiemmin kirjoittamaasi lauseeeseesi: ”lopputulos on taattu”.

Ap

Tarkoitan sitä, että hyvään tai pahaan, toivottuun tai ei-toivottuun jakaminen on juuri sitä dualismia, josta lopulta on päästävä irti kokonaan. Asiat vain ovat, ilman ihmismielen lisäämiä määreitä ja leimoja.  Tästä tilasta voi toki käyttää sitäkin sanontaa että kaikki on hyvin, ja itsekin joskus käytän, vaikka se onkin hieman harhaanjohtava siinä mielessä että se antaa ymmärtää että olisi olemassa myös vastakohta, tila jossa kaikki ei ole hyvin. Ei hyvää eikä pahaa, vaan hengellistä, joka on molempien tuolla puolen. 

Sellainen näkeminen tulee ajallaan kun on tullakseen, ei sitä tarvitse erikseen välttämättä yrittää saavuttaa. Itse muistan aikanaan pelänneeni jopa vakavasti masentuneeni tai jotain, kun huomasin etten välitä ollenkaan onko minulla kipua vai ei ole, onko minulla rahaa vai ei ole, kärsiikö joku läheiseni vai ei kärsi, ja olenko elävä tai kuollut (tai onko joku muu elävä tai kuollut). Kaikki millä oli väliä oli hengellinen todellisuus jonka aistin vasta hyvin hämärästi ja aavistuksenomaisesti, mutta silti tiesin että se on se "kallisarvoinen helmi" jonka saadakseni olen valmis luopumaan ihan kaikesta. Tämä kuulostaa hyvin itsekkäältä prosessilta, ja tilapäisesti se ehkä sitä onkin, mutta lopputulos on että sen jälkeen on myös enemmän siunaukseksi toisille kuin aiemmin.

Dualismista luopuminen kieltämättä on vaikeaa. Olemme niin ohjelmoituja arvottamaan ja arvioimaan. On helppoa olla ei-dualistinen, kun kyse on triviaaleista ja turhanpäiväisistä asioista, mutta kun mukaan tulee jotain itselle todella tärkeää, niin arvottaminen on läsnä. Eli kun mennään arvojen tasolle. Kun ei saa sitä, mitä pitää tärkeänä, niin sitten tulee ne kamalat tunteet tsunamin lailla, ja taas ollaan suossa.

Mietin jälleen tietoisuuden voimaa, kun samassa tilassa on monta tietoisuutta. Kenen tietoisuus niistä on vahvin, kuka ”voittaa”? Jos on kaksi (tai useampi) henkilöä, ja molemmat haluavat ja keskittyvät saman asian tavoitteluun? Tai esim. Jos huoltajuuskiista, jossa molemmat tahtovat samaa asiaa, tai molemmat haluavat saman ylennyksen tai lottovoiton tai voittaa pikajuoksussa.

Mitä siis tapahtuu, jos kumpikin sisäisesti osaa manifestoida ja uskoo jo saaneensa jo ko. asian?

Ap

Tuossa toimitaan mentaaliselta tasolta ja sen aikomus voittaa, jonka takana on eniten intensiteettiä ja jonka manifestointia "kannatteleva" uskomusjärjestelmä on sisäisesti johdonmukaisin. Myös kokemus vaikuttaa, sillä se vaikuttaa uskon määrään. Kyseessä tosiaan on mielten taistelu, ja se kuka voittaa on hyvinkin verrattavissa siihen että kuka voittaa fyysisen tappelun: se jolla on enemmän voimaa (tässä tapauksessa vaan mentaalista voimaa), itseluottamusta, uskallusta, jne.

Spirituaaliselta tasolta asiaa lähestyttäessä tuollaiseen taisteluun ei lähdetä ollenkaan. "Älkää tehkö pahalle vastarintaa", sanoi Jeesus, sillä hän tiesi että vastarinnan tekeminen vain vahvistaa uskoa pahan olemassaoloon, taistelun olemassaoloon, ja siten jatkaa taistelun manifestoitumista. On parempi pyrkiä vain hengelliseen näkemiseen, jossa nähdään aistien illuusiomaailman läpi, sinne missä se ihmissilmin vastapuolena näyttäytyväkin on Jumalan hengellinen lapsi, joka on myös Jumalan ohjauksessa tälläkin hetkellä.

Spirituaalisen mystiikan harjoittajalle kaikki epäharmoniset aistihavainnot (manifestaatiot) on kiusaus: kiusaus uskoa dualismiin, hyvän ja pahan olemassaoloon, taistelevien voimien olemassaoloon. Kiusaukselle voi tavallaan sanoa, että väisty tieltäni Saatana, vaikka ei uskokaan persoonalliseen Saatanaan, vaan Saatana on universaali hypnotismi tai illuusio joka yrittää tunkeutua hengellisen näkemisen tielle. Voi mennä vaikka meditaatioon, ja sanoa omalle sisimmälleen, että tässä on selvästi JOTAIN, koska minä aistin jotain, mutta tämä minkä näen ei voi olla sen oikea muoto, koska taivasten valtakunta on tässä, ja Jumala on kaikkialla läsnäoleva, eikä missään siis ole tilaa pahalle eikä vajavaiselle. Sitten sanoa sisimmälleen, että näytä minulle tämän asian tosiolemus kaikkien aistien vääristyneiden kuvien takana, ja odottaa hiljaa.

Spirituaalisen havaintokyvyn avautuminen on se avain, jolla asia selviää. Pelkkä järjen tason toistelu, että "koska Jumala on kaikkialla, missään ei ole pahaa" ei auta muuten, paitsi että se voi auttaa vähitellen pääsemään oikeaan kokemukseen, yhdistettynä esim. hiljentymiseen ja aistihavaintojen kyseenalaistamiseen. Mutta se mitä jokaisen hengellisen etsijän pitäisi tavoilla on, että ei näkisi vain "tätä maailmaa", tätä uskomusten suodattamaa vääristymää, vaan "taivasten valtakunnan" tässä ja nyt. Se ei ole uskon asia, se on näkemisen asia.

Etsivä löytää kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Etsivä löytää kirjoitti:

Tätä asiaa on hieman vaikea kuvailla, koska minussa elää tällä hetkellä kaksi tasoa: toisaalta sellainen yhdentekevyyden tunne maallisten asioiden suhteen (Soul Dilemma kuvasi tätä hyvin sanomalla olevansa "mihinkään kiintymätön ajelehtija"), mutta toisaalta syvä empatia esimerkiksi kärsiviä ihmisiä kohtaan. Tunnen, että minun ei kuitenkaan tulisi sulkeutua maailmalta vaan pitää "sydämeni avoinna" voidakseni hoitaa työni ihmisten parissa. Tähän en ole löytänyt mitään "ratkaisua" vaan olen koettanut hyväksyä nuo negatiivisetkin tunteet osana ihmiselämän kirjoa. Ne vain usein vaikeuttavat intuition kuuntelemista ja siihen luottamista, joten siksi ne aiheuttavat vielä vähän ristiriitoja. Olisiko tähän asiaan mitään neuvoja?

Kun hengellinen näkökyky syvenee, maailmassa ei enää ole kärsiviä, eikä ihmisiä (sellaisena kuin ihmismieli ihmisen ymmärtää). On vain Jumalan lapsia, jotka ovat hengellisiä ja vailla vikoja tai puutteita.  Koska on vielä tässä maailmassa, näkee ikään kuin varjoina toki myös ihmisten illuusiotodellisuuden, sen mitä esim. apua pyytävä kokee, esim. sairauden tai taloudellisen hädän. 

Mutta se minkä olen itse huomannut on, että spirituaalisella tasolla en voi auttaa ketään, jos en pääse eroon heidän ongelmiensa ja ihmiselle luontaisten aistien näyttämien kuvien näkemisestä. Ei se aina helppoa ole, koska tosiaan, ihmisluonnossa herää helposti luonnostaan esim. empatia joka kuitenkin vain sitoo syvemmälle uskomaan ongelman todellisuuteen. Siksi itse aina jos minulta pyydetään rukousta esim. sairaan puolesta, poistan mielestäni koko ihmisen ja koko ongelman laadun ja olen vain hiljaa, keskittyen näkemään hengellisin aistein maallisten sijaan. Ja hengelliset aistit eivät ole koskaan näyttäneet yhtäkään ihmistä jossa olisi sairautta, puutetta tai vikaa. Siksi siltä tasolta empatiallekaan ei oikeastaan ole tarvetta.

Kertooko ihmistason empatia vielä jäljellä olevasta dualismista? Sehän osoittaa, että jollakin tasolla pidän "huonona" niiden ihmisten tilannetta, joita kohtaan myötätuntoa tunnen. Mietiskelin tätä asiaa ja päädyin samaan, kuin niin monessa muussakin asiassa: ihmisenä minulla ei ole mitään kompetenssia mennä sanomaan, mikä on toiselle "hyvää" ja mikä "huonoa". Kuten ahdistuksen ajat lopulta palvelivat sinun tavoitteitasi, tai omalla kohdallani vaikea lapsuus koitui tietyllä tavalla siunaukseksi, niin voi olla myös näiden ihmisten kohdalla, jotka näyttävät kamppailevan vaikeiden asioiden kanssa. Henki tietää paremmin, joten oikeastaan voin jättää nämäkin tunteet huomiotta ja kuunnella sisimpäni viestejä myös muiden ihmisten suhteen. Haasteena onkin sietää hankalia tunteita itsessä ja olla (tilanteen niin vaatiessa) ottamatta toisilta tuskaa pois vain sen takia, että se helpottaisi omaa oloani.

Kyllä, ihmistason empatia kertoo siitä että dualismia vielä on, että illuusioihin uskomista vielä on. Toisaalta sitä ei välttämättä tarvitse pitää ongelmana joka pitäisi yrittää juuria pois kokonaan, koska niin kauan kuin itse valitsee elää "tässä maailmassa", nähdä tämän maailman illuusiot Todellisuuden lisäksi, voi olla ettei kokonaan pysty välttymään koskaan näihin illuusiokuviin reagoimiselta - ja toisaalta, toisinaan siitä on myös hyötyä niille toisille että reagoi, että osoittaa jotakin inhimillisen tunteen kaltaista. Se poistaa tiettyä vierauden tunnetta ja jopa pelkoa herännyttä kohtaan ja voi lisätä yhteyttä.

Mutta kovin syvälle tunneperäiseen reagointiin ei ole varaa mennä, ettei mene mukaan tämän maailman huoliin ja hätiin. Hengellisesti heränneestä on hyötyä maailmalle vain niin kauan, kuin hänen oma näkemyksensä siitä että jokainen hänen kohtaamansa on juuri nyt Jumalan lapsi, että tämä maailma on juuri nyt Taivasten valtakunta, on kirkas. Siinä vaiheessa kun hän alkaa sekaantua säälittelyyn ja murehtimiseen, on jo selvää että hänen mielensä varsin vahvasti on langennut kiusaukseen uskoa, että aistien välittämät kuvat on totta, että totuus ihmisestä on esim. sairaus tai synti. "Älkää tuomitko näön mukaan, vaan tuomitkaa oikea tuomio". Aistit näyttävät kuvan, jonka perustana on ihmisen universaalit perususkomukset, juurenaan dualismi. Siihen kuvaan ei voi luottaa. Vain spirituaalinen näkeminen voi nähdä ilman vääristymiä ja ehdollistumia, ja se näkee Taivasten valtakunnan jossa ei ole ketään parannettavaa eikä uudistettavaa.

Joskus ihmiset miettivät sitä, että eikö tunnemaailmasta tule kauhean lattea, jos ei ole enää reagoimista tämän maailman kärsimyksiin tai nautintoihin. Mutta ei, sen tilalle tulee jotain muuta: syvä hengellinen ilo ja rauha, sellaisen maailman kauneuden näkeminen jota ei voinut kuvitellakaan aistein havaittavassa maailmassa edes silloin kun oli lomalla paratiisillisessa paikassa ja koki olevansa onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Mystikko, synnyinkö minä hengestä eilen? 

Sinä olet Jumalan lapsi ja olit jo "ennen Abrahamia". Nyt olet prosessissa jossa se oivalletaan yhä syvemmin. Olet saanut kosketuksen siihen joka Sinä olet syvimmilläsi. Se on sinun initiaatiosi ja kasteesi, mutta matka ei ole silti ohi. Aina on uusia näköaloja, uusia sfäärejä joita tavoitella, kunnes lopulta tämä fyysisen ihmiselämän muoto on kokonaan hylättävä koska se on paitsi itselle tarpeeton, niin myös itse on niin vieras tästä maailmasta että kommunikaatio sen asukkaiden kanssa ei hyödytä heitäkään.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Etsivä löytää kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Etsivä löytää kirjoitti:

Tätä asiaa on hieman vaikea kuvailla, koska minussa elää tällä hetkellä kaksi tasoa: toisaalta sellainen yhdentekevyyden tunne maallisten asioiden suhteen (Soul Dilemma kuvasi tätä hyvin sanomalla olevansa "mihinkään kiintymätön ajelehtija"), mutta toisaalta syvä empatia esimerkiksi kärsiviä ihmisiä kohtaan. Tunnen, että minun ei kuitenkaan tulisi sulkeutua maailmalta vaan pitää "sydämeni avoinna" voidakseni hoitaa työni ihmisten parissa. Tähän en ole löytänyt mitään "ratkaisua" vaan olen koettanut hyväksyä nuo negatiivisetkin tunteet osana ihmiselämän kirjoa. Ne vain usein vaikeuttavat intuition kuuntelemista ja siihen luottamista, joten siksi ne aiheuttavat vielä vähän ristiriitoja. Olisiko tähän asiaan mitään neuvoja?

Kun hengellinen näkökyky syvenee, maailmassa ei enää ole kärsiviä, eikä ihmisiä (sellaisena kuin ihmismieli ihmisen ymmärtää). On vain Jumalan lapsia, jotka ovat hengellisiä ja vailla vikoja tai puutteita.  Koska on vielä tässä maailmassa, näkee ikään kuin varjoina toki myös ihmisten illuusiotodellisuuden, sen mitä esim. apua pyytävä kokee, esim. sairauden tai taloudellisen hädän. 

Mutta se minkä olen itse huomannut on, että spirituaalisella tasolla en voi auttaa ketään, jos en pääse eroon heidän ongelmiensa ja ihmiselle luontaisten aistien näyttämien kuvien näkemisestä. Ei se aina helppoa ole, koska tosiaan, ihmisluonnossa herää helposti luonnostaan esim. empatia joka kuitenkin vain sitoo syvemmälle uskomaan ongelman todellisuuteen. Siksi itse aina jos minulta pyydetään rukousta esim. sairaan puolesta, poistan mielestäni koko ihmisen ja koko ongelman laadun ja olen vain hiljaa, keskittyen näkemään hengellisin aistein maallisten sijaan. Ja hengelliset aistit eivät ole koskaan näyttäneet yhtäkään ihmistä jossa olisi sairautta, puutetta tai vikaa. Siksi siltä tasolta empatiallekaan ei oikeastaan ole tarvetta.

Kertooko ihmistason empatia vielä jäljellä olevasta dualismista? Sehän osoittaa, että jollakin tasolla pidän "huonona" niiden ihmisten tilannetta, joita kohtaan myötätuntoa tunnen. Mietiskelin tätä asiaa ja päädyin samaan, kuin niin monessa muussakin asiassa: ihmisenä minulla ei ole mitään kompetenssia mennä sanomaan, mikä on toiselle "hyvää" ja mikä "huonoa". Kuten ahdistuksen ajat lopulta palvelivat sinun tavoitteitasi, tai omalla kohdallani vaikea lapsuus koitui tietyllä tavalla siunaukseksi, niin voi olla myös näiden ihmisten kohdalla, jotka näyttävät kamppailevan vaikeiden asioiden kanssa. Henki tietää paremmin, joten oikeastaan voin jättää nämäkin tunteet huomiotta ja kuunnella sisimpäni viestejä myös muiden ihmisten suhteen. Haasteena onkin sietää hankalia tunteita itsessä ja olla (tilanteen niin vaatiessa) ottamatta toisilta tuskaa pois vain sen takia, että se helpottaisi omaa oloani.

Kyllä, ihmistason empatia kertoo siitä että dualismia vielä on, että illuusioihin uskomista vielä on. Toisaalta sitä ei välttämättä tarvitse pitää ongelmana joka pitäisi yrittää juuria pois kokonaan, koska niin kauan kuin itse valitsee elää "tässä maailmassa", nähdä tämän maailman illuusiot Todellisuuden lisäksi, voi olla ettei kokonaan pysty välttymään koskaan näihin illuusiokuviin reagoimiselta - ja toisaalta, toisinaan siitä on myös hyötyä niille toisille että reagoi, että osoittaa jotakin inhimillisen tunteen kaltaista. Se poistaa tiettyä vierauden tunnetta ja jopa pelkoa herännyttä kohtaan ja voi lisätä yhteyttä.

Mutta kovin syvälle tunneperäiseen reagointiin ei ole varaa mennä, ettei mene mukaan tämän maailman huoliin ja hätiin. Hengellisesti heränneestä on hyötyä maailmalle vain niin kauan, kuin hänen oma näkemyksensä siitä että jokainen hänen kohtaamansa on juuri nyt Jumalan lapsi, että tämä maailma on juuri nyt Taivasten valtakunta, on kirkas. Siinä vaiheessa kun hän alkaa sekaantua säälittelyyn ja murehtimiseen, on jo selvää että hänen mielensä varsin vahvasti on langennut kiusaukseen uskoa, että aistien välittämät kuvat on totta, että totuus ihmisestä on esim. sairaus tai synti. "Älkää tuomitko näön mukaan, vaan tuomitkaa oikea tuomio". Aistit näyttävät kuvan, jonka perustana on ihmisen universaalit perususkomukset, juurenaan dualismi. Siihen kuvaan ei voi luottaa. Vain spirituaalinen näkeminen voi nähdä ilman vääristymiä ja ehdollistumia, ja se näkee Taivasten valtakunnan jossa ei ole ketään parannettavaa eikä uudistettavaa.

Joskus ihmiset miettivät sitä, että eikö tunnemaailmasta tule kauhean lattea, jos ei ole enää reagoimista tämän maailman kärsimyksiin tai nautintoihin. Mutta ei, sen tilalle tulee jotain muuta: syvä hengellinen ilo ja rauha, sellaisen maailman kauneuden näkeminen jota ei voinut kuvitellakaan aistein havaittavassa maailmassa edes silloin kun oli lomalla paratiisillisessa paikassa ja koki olevansa onnellinen.

Tuo yhteyden luominen on kohdallani tärkeä pointti ja se herätti sisimmässäni tunteen siitä, että juuri näin sen täytyy ollakin. Minun työni on ihmisten parissa ja sitä työtä varmasti edesauttaa se, että jollakin tasolla pystyn luomaan yhteyden näihin ihmisiin. Olen jo oppinut, että "negatiiviset" tunteet voivat toimia myös kirkastavana ja vahvistavana tekijänä, jos vain ei anna niille voimaa eikä anna niiden ohjata itseään. Kuvailinkin eräälle ystävälleni tätä asiaa niin, että negatiivisten tunteiden kohtaaminen on kuin kävelisi savuverhon läpi: se, mikä näytti aiemmin pelottavalta, uhkaavalta ja tuntemattomalta, paljastuukin pian vain savuverhoksi, joka oli näkemisen tiellä ja joka ei millään tavalla voi minun todellista olemustani satuttaa. Mitä pelättävää siinä siis voisi ollakaan?

Eräässä kirjassa tätä koko luomisen leikkiä dualistisella tasolla kuvailtiin seuraavasti: se on kuin loisi varjokuvia seinälle ja sitten säikähtäisi itse noita luomiaan kuvia. Tämä kuvaus aiheutti minussa naurunremakan, kun tunnistin ilmiön. Olen nähnyt saman viime aikoina omassa elämässäni monella osa-alueella, ja joka kerta se aiheuttaa yhtä hyvät naurut. :D Olen ensimmäistä kertaa oivaltanut sisäisesti, mitä tarkoittaa se, että "Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen". Olen aiemmin ottanut tuon Raamatun kohdan kirjaimellisesti niin, että ihmisyys on jollain tavalla kuva jumaluudesta ja ajatellut, että onpa paska jumaluus, jos ihmisyys on sen kuva. No, ei sillä sitä tarkoitettu! Vaan jos Luojan tehtävä on luoda, niin tietysti Luojan luomakin luo. Kirjaimellisesti. Tämä oivallus vie lopullisesti pohjan pois kaikelta ulkopuolisen voiman syyttelyltä ja pakottaa ottamaan täyden vastuun kaikesta, mitä kokee. Minun valintani on, jatkanko luomista erillisyydestä käsin vai alanko luomaan todellisesta olemuksestani, kaiken ykseydestä käsin. Arvaattekin varmaan, kumpaan olen päätynyt. :) Tosin tämä jälkimmäinen ei edes ole mitään tietoista luomista vaan vain sisimmän kuuntelua ja Hengen ohjauksen sallimista. Paljon, paljon helpompaa kuin aiempi vääntäminen ja kamppailu.

Onko sinulla muuten selitystä kokemukselle, jota voisin kuvailla termeillä tietoisuuden "sirpaloituminen" tai "pirstoutuminen"? Sain eräässä muuntuneen tietoisuuden tilassa tällaisen kokemuksen enkä oikein tiedä, mistä siinä oli kyse. Koin siinä tilanteessa olevani jokainen näistä tietoisuuden sirpaleista yhtä aikaa, ja että ne olivat jollain tavalla yhteydessä toisiinsa. Minulla on ollut muitakin mielenkiintoisia kokemuksia, mutta ne olen osannut ottaa vastaan sellaisinaan ilman tarvetta selityksille. Tämä mainitsemani oli kuitenkin sellainen, että se jäi mietityttämään pidemmäksi aikaa.

Etsivä löytää kirjoitti:

Onko sinulla muuten selitystä kokemukselle, jota voisin kuvailla termeillä tietoisuuden "sirpaloituminen" tai "pirstoutuminen"? Sain eräässä muuntuneen tietoisuuden tilassa tällaisen kokemuksen enkä oikein tiedä, mistä siinä oli kyse. Koin siinä tilanteessa olevani jokainen näistä tietoisuuden sirpaleista yhtä aikaa, ja että ne olivat jollain tavalla yhteydessä toisiinsa. Minulla on ollut muitakin mielenkiintoisia kokemuksia, mutta ne olen osannut ottaa vastaan sellaisinaan ilman tarvetta selityksille. Tämä mainitsemani oli kuitenkin sellainen, että se jäi mietityttämään pidemmäksi aikaa.

Pohjimmiltasi olet Kaikki-mitä-on, eikä se ole pelkkä teoria vaan se voi olla myös kokemus. Tuollaisia kokemuksia alkaa tulla kun alkaa murtautua ulos ahtaista ihmisen normaalitietoisuuden rajoista, jotka sanovat että sinun ei kuulu aistia muuta kuin se mitä luonnolliset aistit kokevat, sellaisen matkan päästä joka on tässä maailmassa normaalia. Ja omat ajatuksesi ja tunteesi niiden lisäksi. Se on oikeastaan aikamoinen vankila Jumalan lapselle, kokea olevansa fyysiseen paikkaan rajoittunut kuolevainen olento, joka aistii vain pienenpienen siivun kaikkeudesta.

Ihminen voi meditaatiossa jopa kokea olevansa yhtä aikaa kaikki mitä on, niin että kaikki maailmankaikkeudet ja todellisuudet ovat minun ruumiini, Minä ilmenemässä muodossa. Tuollainen kokemus tietoisuuksien aistimisesta spirituaalisella tasolla on periaatteessa sama kokemus, vain aste-erolla. 

(Outona kuriositeettina täytyy kertoa, että minä koin kerran tuollaisen ennen heräämiskokemusta, mutta sillä tavalla vääristyneenä että en kokenutkaan hengellistä todellisuutta (en ollut vielä koskaan kokenut sitä), vaan "tämän maailman todellisuuden". Kokemus oli erittäin ahdistava. Aloin yhtäkkiä kokea olevani kaikki ihmiset ja eläimet ympäristössäni olevissa kerrostaloissa, ja minun päässäni hälisi kaikenlaisten tuntemusten ja aistimusten sekamelska. Olin yhtaikaa mies oksentamassa hirvittävän olon vallassa sotkuisessa kolkossa vessassa, nainen ravaamassa levottomana asunnossaan, rakasteleva mies, kipua ja heikkoutta kärsivä koira ja kymmeniä muita. Tuntui että tulen hulluksi, että en kestä että kaikki ne toiset tunkeutuvat minun päähäni. Se meni onneksi ohi mutta sen jälkeen makasin varmaan 8 tuntia ihan voipuneena lattialla. Silti tuokin oli tavallaan hyödyllinen kokemus, koska sekin oli normaalin ihmistajunnan rajojen laajentumista.)

Oletko sinä Mystikko saanut uuden nimen, kuten Buddha ja Kristus? Käytätkö sitä? 

Vierailija kirjoitti:

Oletko sinä Mystikko saanut uuden nimen, kuten Buddha ja Kristus? Käytätkö sitä? 

En ole saanut. Minä olen mitä olen, ilman nimiä. Hengellisestä olemuksestani voin puhua monilla termeillä: Itse, buddhamieli, Kristus-tietoisuus, Minä olen, neljännen ulottuvuuden tietoisuus, mutta mitään sellaista henkilökohtaista uutta nimileimaa millä minua ihmisenä kutsuttaisiin en ole saanut. Jotkut nykypaivan opettajathan ovat saaneet uuden nimen, esim. Eckhart Tolle omaksui nimen Eckhart keskiajan mystikon Mestari Eckhartin mukaan, ja se on hänelle merkkinä vanhan kuolemasta ja uuden syntymästä. 

Nimet ja kuvat, joskus näen ne nykyisin niin oudosti että en voi muuta kuin miettiä että minun aikani tässä kokemisen koordinaatistossa saattaa olla pian ohi. Kesällä olin kuukauden totaalisessa rauhassa ja eristyksessä, ja sen jälkeen näin tahtomattanikin ihmiset ei vain tämän ajan hahmona vaan heidän koko jälleensyntymishistoriansa (ja tulevaisuutensa) samalla kertaa. Saatoin kutsua ihmisiä nimillä joilla tunsin heidät ennen nykyisen kehon syntymistä, muistaa heistä hassuja yksityiskohtia vaikken olisi koskaan nähnyt heitä tässä elämässä ennen.

Pakotin itseni sitten takaisin siihen kapeaan samaistumiseen mitä tämä aika ja maailma odottaa, mutta mietin, että kovin kauaa en ehkä halua. Ja se on mielenkiintoista, koska joskus vasta heränneenä luin Joel Goldsmithin kirjoista että jokaiselle valaistuneelle tulee aika jolloin tämä maailma on hänelle sietämätön. Ja minä ajattelin: "onkohan Goldsmith sittenkään oikeasti valaistunut, sillä minusta tuntuu että tässä autuudessa ei voi olla mitään tuskaa tai sietämätöntä, ei koskaan ". Absoluuttisessa hengen todellisuudessa ei olekaan, mutta jossain vaiheessa voi käydä raskaaksi näytellä johdonmukaisesti että on sairas vaikka on terve, että on kuolevainen vaikka on kuolematon... Niinpä se mitä luulin Joel Goldsmithin valaistumisen syvyyden puutteeksi olikin omaa puutettani.

Ap linjoilla.

Mystikko, nyt menit asian ytimeen, jota olen viime aikoina miettinyt. Olen siis miettinyt, että minä pysäytän/hidastan oman prosessini. Olen saavuttanut jonkin tason, mutta niin kauan kuin lapseni ovat kotona ja rakas aviomieheni elää, en halua menettää tätä kontaktiani ”normaaliin” maailmaan, enkä edes kokea sellaisia ”pirstaloitumisia” tai muita ruumiista irtautumisia, mistä sinä tai esim. Etsivä Löytää on matkan varrella puhunut.

Alkusyksystä olin niin keskittynyt prosessiin, että mies sanoi minun olevan jatkuvasti poissaoleva. Se ei ole kenenkään etu (paitsi ehkä minun). Siksi olen miettinyt, että nyt on minun aikani löytää tasapaino tämän kaiken kanssa. Alkaa elämään tässä tietoisuudessa, eikä tavoitella mitään mystisyyttä sen enempää.

Se, missä nyt olen, on vaikea sanoittaa: nyt kuulen sisäisen ääneni, siihen uskominen vaatii tosin vielä hiljaisuutta ja keskittymistä ja toistoa. En arvioi enkä tuomitse enkä arvota. Joskus jopa tajuan illuusion, vaikkakaan en sen läpi näe. Hassusti ”näen” tietoisuuteni ja se on ääretön. Olen löytänyt Minäni, joskin egokin on vielä hengissä.

Dualismista joudun vielä muistuttamaan itseäni. Ja aika hyvin pelko on minusta päästänyt otteensa, tosin ne pari kipukohtaa elämässäni vyöryy aina päälle. Olen väsynyt niihin. Olen lopettanut vastustuksen ja ratkaisun etsimisen, mutta tilanne ei ole paljoa helpottunut. Olen myös manifestoinut. Olen jo vähän kuin luopunut toivosta, että siihen ei olekaan ratkaisua, vaan se on minun elämäni risti, jota minun pitää kantaa. (Olen tähän monesti sinulta neuvoa pyytänyt. Onko enää mitään?)

Aiheeseen liittyvä kirjallisuus vetää minua vahvasti puoleensa, enkä halua takaisin samaan, mistä olen aikoinani lähtenyt. Haluaisin vielä nähdä selkeästi illuusion ja sen läpi, nähdä selkeästi miten ja milloin minä luon oman todellisuuteni, sekä olla vapaa kaikista negatiiviista tunteista. Ja tietysti haluan sisäisen ääneni aina vain entisestään voimistuvan.

Onko mahdollista, että pystyn itse valitsemaan, mitä vielä haluan ja missä menee raja? Vai onko niin, että jos prosessissa haluaa olla, niin itse en voi niitä valintoja tehdä, miten se etenee.

Vierailija kirjoitti:

Ap linjoilla.

Mystikko, nyt menit asian ytimeen, jota olen viime aikoina miettinyt. Olen siis miettinyt, että minä pysäytän/hidastan oman prosessini. Olen saavuttanut jonkin tason, mutta niin kauan kuin lapseni ovat kotona ja rakas aviomieheni elää, en halua menettää tätä kontaktiani ”normaaliin” maailmaan, enkä edes kokea sellaisia ”pirstaloitumisia” tai muita ruumiista irtautumisia, mistä sinä tai esim. Etsivä Löytää on matkan varrella puhunut.

Alkusyksystä olin niin keskittynyt prosessiin, että mies sanoi minun olevan jatkuvasti poissaoleva. Se ei ole kenenkään etu (paitsi ehkä minun). Siksi olen miettinyt, että nyt on minun aikani löytää tasapaino tämän kaiken kanssa. Alkaa elämään tässä tietoisuudessa, eikä tavoitella mitään mystisyyttä sen enempää.

Se, missä nyt olen, on vaikea sanoittaa: nyt kuulen sisäisen ääneni, siihen uskominen vaatii tosin vielä hiljaisuutta ja keskittymistä ja toistoa. En arvioi enkä tuomitse enkä arvota. Joskus jopa tajuan illuusion, vaikkakaan en sen läpi näe. Hassusti ”näen” tietoisuuteni ja se on ääretön. Olen löytänyt Minäni, joskin egokin on vielä hengissä.

Dualismista joudun vielä muistuttamaan itseäni. Ja aika hyvin pelko on minusta päästänyt otteensa, tosin ne pari kipukohtaa elämässäni vyöryy aina päälle. Olen väsynyt niihin. Olen lopettanut vastustuksen ja ratkaisun etsimisen, mutta tilanne ei ole paljoa helpottunut. Olen myös manifestoinut. Olen jo vähän kuin luopunut toivosta, että siihen ei olekaan ratkaisua, vaan se on minun elämäni risti, jota minun pitää kantaa. (Olen tähän monesti sinulta neuvoa pyytänyt. Onko enää mitään?)

Aiheeseen liittyvä kirjallisuus vetää minua vahvasti puoleensa, enkä halua takaisin samaan, mistä olen aikoinani lähtenyt. Haluaisin vielä nähdä selkeästi illuusion ja sen läpi, nähdä selkeästi miten ja milloin minä luon oman todellisuuteni, sekä olla vapaa kaikista negatiiviista tunteista. Ja tietysti haluan sisäisen ääneni aina vain entisestään voimistuvan.

Onko mahdollista, että pystyn itse valitsemaan, mitä vielä haluan ja missä menee raja? Vai onko niin, että jos prosessissa haluaa olla, niin itse en voi niitä valintoja tehdä, miten se etenee.

Minulle tuli tarve tarkentaa joitakin kohtia omasta prosessistani, ei ehkä niinkään sinua vaan muita lukijoita varten. Minun tapauksessani nämä muutokset eivät ole estäneet osallistumistani "normaaliin" elämään tai tehneet minua poissaolevaksi vaan oikeastaan juuri päinvastoin. Kiinnikkeiden irrottaminen, vastustamisen lopettaminen ja ohjaukselle antautuminen ovat helpottaneet maallista elämääni niin monin eri tavoin, ettei palstatila riittäisi sitä kuvailemaan. Mainitsen yhden esimerkin, ja näitä tapahtuu nykyään jatkuvasti: Olen kokenut viime aikoina voimakasta vetoa täydelliseen hiljaisuuteen vaikkapa kokonaisen päivän ajan, mutta kalenteria vilkaistessani totesin, ettei se juuri nyt ole mahdollista. Kuinka ollakaan, asia alkoi järjestymään ihan itsestään! Tuli töiden peruuntumisia, lapselle menoja muiden ihmisten seurassa jne. Nyt minulla on sitten tulossa päivä, jonka voin viettää hiljaisuudessa, eikä minun tarvinnut nähdä minkäänlaista vaivaa sen järjestämiseksi. :)

Ja läsnäoloon liittyen: minusta on tullut paljon enemmän läsnäoleva kuin mitä olin aiemmin. Ennen pakenin maallista elämää omiin fantasioihini, mutta nyt todellisuus tuntuu paljon ihmeellisemmältä kuin omat rajoittuneet ihmismieleni kuvitelmat. Osaan kohdata ihmiset sellaisina kuin he ovat, keskittyä hetkeen ja löytää jopa uusia yksinkertaisia iloja elämästä, kun pää ei enää täyty tulevaisuuden/ menneisyyden murehtimisesta tai muiden asioiden huolehtimisesta. Tosin mainitsin jo aiemmin, että minun tieni valaistumiseen on se hitaampi maisemareitti (Kristitty Mystikko lienee valinnut "oikotien", joka kuulostaa ainakin lukemani perusteella paljon vaikeammalta). Yksi syy tähän lienee juuri lapseni, josta kannan täyden vastuun maallisella tasolla. Kokemuksistani huolimatta en ole lähdössä täältä vielä minnekään vaan tunnen, että minulla on täällä vielä monia keskeneräisiä asioita. Olemisen tasoni vain on päivittynyt niin, että nykyään hengellinen todellisuus ei ole vain ajatus siellä, toinen täällä, vaan elän sitä todeksi joka päivän joka hetki. Tämä näkyy myös ulospäin, vaikka varsinaisesti ulkonäköni ei ole muuttunut mitenkään: Olen saanut kuulla mm. olevani kuin eri ihminen, puhjenneeni kukkaan tai säteileväni valoa (ja siltä tämä kaikki todella on tuntunutkin). :)

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko sinä Mystikko saanut uuden nimen, kuten Buddha ja Kristus? Käytätkö sitä? 

En ole saanut. Minä olen mitä olen, ilman nimiä. Hengellisestä olemuksestani voin puhua monilla termeillä: Itse, buddhamieli, Kristus-tietoisuus, Minä olen, neljännen ulottuvuuden tietoisuus, mutta mitään sellaista henkilökohtaista uutta nimileimaa millä minua ihmisenä kutsuttaisiin en ole saanut. Jotkut nykypaivan opettajathan ovat saaneet uuden nimen, esim. Eckhart Tolle omaksui nimen Eckhart keskiajan mystikon Mestari Eckhartin mukaan, ja se on hänelle merkkinä vanhan kuolemasta ja uuden syntymästä. 

Nimet ja kuvat, joskus näen ne nykyisin niin oudosti että en voi muuta kuin miettiä että minun aikani tässä kokemisen koordinaatistossa saattaa olla pian ohi. Kesällä olin kuukauden totaalisessa rauhassa ja eristyksessä, ja sen jälkeen näin tahtomattanikin ihmiset ei vain tämän ajan hahmona vaan heidän koko jälleensyntymishistoriansa (ja tulevaisuutensa) samalla kertaa. Saatoin kutsua ihmisiä nimillä joilla tunsin heidät ennen nykyisen kehon syntymistä, muistaa heistä hassuja yksityiskohtia vaikken olisi koskaan nähnyt heitä tässä elämässä ennen.

Pakotin itseni sitten takaisin siihen kapeaan samaistumiseen mitä tämä aika ja maailma odottaa, mutta mietin, että kovin kauaa en ehkä halua. Ja se on mielenkiintoista, koska joskus vasta heränneenä luin Joel Goldsmithin kirjoista että jokaiselle valaistuneelle tulee aika jolloin tämä maailma on hänelle sietämätön. Ja minä ajattelin: "onkohan Goldsmith sittenkään oikeasti valaistunut, sillä minusta tuntuu että tässä autuudessa ei voi olla mitään tuskaa tai sietämätöntä, ei koskaan ". Absoluuttisessa hengen todellisuudessa ei olekaan, mutta jossain vaiheessa voi käydä raskaaksi näytellä johdonmukaisesti että on sairas vaikka on terve, että on kuolevainen vaikka on kuolematon... Niinpä se mitä luulin Joel Goldsmithin valaistumisen syvyyden puutteeksi olikin omaa puutettani.

Minua jäi kiinnostamaan, että ovatko asiat muuttuneet kohdallasi? Olet maininnut joskus kirjan kirjoittamisesta –vieläkö se on tulossa? Sinulla olisi varmasti siltä osin paljon annettavaa maailmalle ennen siirtymääsi. :)

Käyttäjä102 kirjoitti:

Hengellistä elämää etsivillä on tosin mahdollista lopettaa myös koko kylvämisen ja leikkaamisen kehä, karman laki. Se tapahtuu lopettamalla kylväminen: sillä että alkaa kokea että mikään tekijä ei ole persoonallinen minä. Se mikä tekee tai ajattelee pahaa on "lihan mieli" tai "universaali massatietoisuus yksilöllistyneenä", se mikä tekee hyvää on maailmankaikkeuden hyvä luova voima toimimassa kauttani. Niinpä ei ole mitään minua joka tekisi pahaa tai hyvää, tai saisi palkkioita tai rangaistuksia karmalta. Mutta toimiakseen tämän täytyy perustua ajattelevaa mieltä syvempään näkemiseen pahan- tai hyväntekijän ja minuuden luonteesta, se ei käy niin että vain sanoo itselleen että no niin, tästä lähtien uskon että minä en ole syyllinen synteihini enkä ansiollinen hyviin tekoihini joten voin tehdä mitä vain seurauksetta.

Osuvasti sanottu. Kun sisäistää - tai pikemminkin näkee, koska sisäistäminen viittaa ymmärtämiseen - että se "minä", jonka sanotaan tuottavan karmaa, ei ole todellinen, vaan erilaisten ehdollistumien kokoelma, päätyy lopputulokseen, jossa ei ole enää ketään, jota voisi esim. rangaista. Oikeuslaitoksemmekin katsoo "rikoksen tekijän" syyntakeettomaksi silloin, kun henkilö on tehnyt teon mielenhäiriössä ymmärrystä vailla. Samalla tavalla jokainen meistä, jotka vielä samaistumme egoomme, podemme viime kädessä sellaista mielenhäiriötä, joka vapauttaa meidät syyllisyydestä tekoihimme, vaikka mielenhäiriössämme muuta uneksimmekin. Kuvittelemme vieläpä Jumalan rankaisevan meitä "pahoista teoistamme", koska projisoimme egomme Jumalaan. Tällä mielenhäiriöllämme pidämme karman lakia kollektiivisesti yllä, mutta yksilötasolla voimme lopettaa karman kohdallamme näkemällä dualistisen illuusion läpi todelliseen olemukseemme. Kun näemme, että mitään todellista ei voi vahingoittaa, emme myöskään voi olla syyllisiä mihinkään "pahaan", emmekä kykene odottamaan osaksemme rangaistusta. Myöskään mitään todellista ei voi korjata tai tehdä paremmaksi, joten emme kykene odottamaan palkkiotakaan osaksemme.

Hieman tuntuu vieraalta Mystikon näkemys "pahaa ajattelevasta lihan mielestä" ja "hyvää tekevästä maailmankaikkeuden hyvästä luovasta voimasta". Eikö tuollainen näkemys kumpua dualistisesta maailmankuvasta? Vai oliko tarkoitus vain puhua asioista dualistisen harhamaailman kielellä? Eihän todellisuudessa hyvää tai pahaa ole olemassa? Jumalakaan ei ole hyvä, vaan hän kutsuu itseään sanoilla "minä ole se, joka minä olen". On vain se mikä on. Ainoastaan ego tuomitsee asiat hyviksi tai pahoiksi. Kun otamme elämän vastaan sellaisena kuin se on, kaikkinensa, elämme ja tunnemme sen läpi sellaisenaan, tuomitsematta mitään olosuhteita, tunteita tai tapahtumia hyviksi tai pahoiksi, olemme askeleen lähempänä olemustamme, tarkkailijaa, jolle elämä on enemmän jännitysseikkailu kuin oikeussalidraama.

Täällä on keskusteltu paljon manifestoinnista, todellisuutemme luomisesta. Tänään tuli vastaan asian teoreettista pohjaa johdonmukaisesti avaava artikkeli, joka kertoo todellisuusrakenteen kolmesta kerroksesta ja siitä missä määrin kykenemme vaikuttamaan kuhunkin niistä: https://www.adonai.fi/street-23.9.17-todellisuusrakenteen-kolme-kerrost…

Nähdäkseni tämä on linjassa myös Mystikon esittämien ajatusten kanssa.

Olisi mielenkiintoista kuulla mitä Mystikolle on tapahtunut mieltymysten suhteen? Eivätkö mieltymykset perustu vahvasti henkilökohtaisiin ja kollektiivisiin ehdollistumiin, ohjelmointeihin? Kun ego menettää otteensa ihmisestä, eikö myöskin mieltymyksille käy samoin ohjelmoinnin purkautuessa? Voiko tämän jälkeen enää olla esim. suosikkielokuvia, lempimusiikkia tms? 

Mieltymyshän pitää sisällään dualistisen ajatuksen jonkun paremmuudesta suhteessa muihin. Ihmisillä on usein tarve korostaa mieltymyksiään, koska tällä tavoin tunnemme olevamme olemassa erityisenä muista erillisenä olentona. Ego tarvitsee lakkaamatta todisteita itsestään, koska muuten se katoaisi olemattomiin. Mieltymyksille on varattu tähän oma roolinsa. Ihmisen energiasta leijonaosa kuluu valheellisen egon luomiseen ja ylläpitoon. Mitä jos käyttäisimme saman energian egomme purkamiseen ja tarkastelisimme omia pohjimmaisia motiiveja kaikissa asioissa? Voisimme tällöin jaotella kaikki ajatuksemme ja tekomme joko egomme vahvistukseksi tai heikennykseksi.

Ap tässä.

Kiitos Soul Dilemmalle linkistä. Ymmärrän  tietoisuuden merkityksen ja oman osuuden, ja olen pitkälle samaa mieltä. Tietoisuuden tulkitseminen on helppoa, kun tapahtuu jotain sellaista, mitä tunnistan mielessäni pyörivän tai huolehtivan. Mutta miten ihmeessä tietoisuutta tulkitaan, kun tapahtuu hämmentäviä juttuja? Annan pari esimerkkiä, jotta tulen ymmärretyksi:

1. Ympäriltäni on syksyn aikana kuollut kolme ihmistä, ja kaksi on sairastunut nuorena laajaan syöpään

=> Tiedän, että kyse on heidän tietoisuudestaan. Mutta mitä tämä kertoo tietoisuudestani?

2. Minut on yritetty viikon aikana iskeä kolmesti, mikä on aika poikkeuksellista. Yksi heistä oli puolta nuorempi.

=> en suostu myöntämään, että tietoisuudessani kaipaan muiden miesten huomiota, saatika että himoitsisin nuoria kolleja. Mikä muu vaihtoehto on, mitä tietoisuudessani liikkuu?

3. Tuttavaperheen elämä on täyttä kaaosta. Näen heitä harvoin ja kun he tulevat käymään, niin heidän aikataulunsa kusee, niin tietysti minunkin aikataulu kusee (toivat teininsä konserttiin Helsinkiin, tulivat odottamaan minun luokseni, yöllä ilmeni etteivät tienneet mistä ja milloin teini pitää hakea ja teinillä oli akku lopussa. Koska he olivat minun luonani niin jouduin itsekin valvomaan aamuun asti silmät ristissä).

=> millä tavalla tämä liittyy minun tietoisuuteeni? Oma tietoisuuteni ei ole kaoottinen, mutta miten heidän tietoisuutensa voi imeä minut mukaansa?