Lue keskustelun säännöt.
Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.
11.08.2016 |
Olen jäänyt miettimään joitain kirjoituksiasi. Kysymys on irrallisista asioista, joten aloitan oman.
Olet joskus sanonut, että hauskuus alkaa, kun tajuaa koko maailman olevan illuusiota. Voisitko tarkentaa?
Oletko lukenut Neile Donald Walschia? Oletko samaa vai eri mieltä hänen kanssaan?
Olen viime aikoina pohtinut seuraavaa ristiriitaa: saat mitä pyydät + todellisuutta ei pidä vastustaa vaan hyväksyä. Logiikkani mukaan jos hyväksyn todellisuuden, niin en ole pyytämässä mitään... Jos pyydän, niin olen tyytymätön todellisuuteen... Miten tämä dilemma olisi ratkaistavissa!
Kommentit (6963)
Etsivä löytää kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etsivä löytää kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomaa, että te kaikki luette samoja kirjoja, koska kaikki horinanne ovat ihan samasta puusta veistettyjä ja niitä on todella vaikea lukea.
Olen vakuuttunut siitä, että maailma on merkityksetön ja kaikki ihmiset ovat paskoja. Teidän juttunne vain vahvistaa uskomustani, koska en edes halua elää teidän maailmassanne.
Nyt voitte sanoa, että tämä puhe tulee egostani, joka pelkää henkensä puolesta tai jotain muuta skeidaa. Tai että kuljen "pimeässä yössä". Mistään niistä ei kuitenkaan ole minulle mitään apua. Minä en halua muuttua enkä uskoa kuten te. Miten toimisitte tällaisessa tilanteessa?
Kun unessa puhut jonkun kanssa et tiedä mitä "hän" sinulle vastaa ennenkuin "kuulet" sen. Ymmärrätkö miten vähän tiedät edes itseäsi?
Totta kai tiedän. Et kuitenkaan vastaa mihinkään. Joten please, elaborate.
Nämä kaksi tässä lätisevää verbaalista konstruktiota ovat vain jäävuoren huippuja Sinusta ja Minusta. Kokonaisuudesta. Ne voivat halutessaan kommunikoida tämän kokonaisuuden kanssa ja muuttaa elämäänsä ja jopa todellisuuttaan hämmästyttävillä tavoilla.
Jos näet kaikki ihmiset ympärilläsi pskiaisina ei muita olekkaan. Toisaalta jos elämä on turhaa ja kaikki ihmiset hanurista niin mitä hävittävää sinulla muka on uusien asioiden kokeilemisen suhteen?
Ps
Kaikki tässä ketjussa eivät ole kanssani aivan samoilla linjoilla. Olen pragmaatikko mitä "mystiikkaan" tulee.En pidä "kokonaisuudesta". Haluan irrottautua omakseni enkä olla osa jotain suurempaa epämääristä jumaluutta. Minua on myös aina ihmetyttänyt se, että jos olemme jumaluuksia niin miksi me hengailemme täällä oppimassa tai kasvamassa? Aika huono jumaluus. Etenkin kun näiden keskustelujen perusteella ainoa tehtävämme näyttää olevan löytää yhteytemme siihen sisäiseen jumalaan.
Mitä uusia asioita minun pitäisi kokeilla? Mitä iloa niistä on, kun kuolemamme jälkeen kaikki vaipuu unohdukseen. Lopputuleman kannalta on aivan sama kuolenko nyt vai 50 vuoden päästä.
Eli et halua olla osa itseäsi? Peukalo, johon on lyöty vasaralla haluaa teeskennellä ettei se ole kiinni kädessä voidakseen rauhassa syyttää onnettomuudestaan koko Universumia... Jalka kiukkuaa lätäkössä ettei se voi olla osa ihmistä koska ei kukaan ihminen seisoisi hetkeäkään lätäkössä. MINÄ OLEN PELKKÄ JALKA!
Ps
Missä minä puhuin jumaluuksista? Ennen sellaisen pohtimista kannattaa ehkä katsahtaa oman kallon sisäpuolelle. Baby steps.Minä en halua olla osa jotain tuntematonta kokonaisuutta, jonka olemuksesta en tiedä. Miksi haluaisin palvella jotain kokonaisuutta? Se on tarpeeksi vastenmielistä jo tässä yhteiskunnassa.
Ja ilmeisesti valitsit olla ymmärtämättä minua, koska en puhunut "oikealla tavalla". Eli jos olemme osa täydellistä kokonaisuutta, niin mitä me olemme täällä oppimassa? Se kokonaisuutemme osa, joka meissä on tietää jo kaiken. Sen ei pitäisi oppia mitään tai kehittyä. Ei jalkanikaan herää välillä huomaamaan, että se on jalka ja osa tätä täydellistä kokonaisuutta. Miksi me teemme näin? Tähän en ole oikeasti koskaan saanut vastausta.
Ei sinun tarvitse yrittää tehdä mitään, mikä ei tunnu sinusta oikealta vain siksi, että niin kuuluisi tehdä. Voit aivan hyvin ryhtyä toteuttamaan omia sisäisiä toiveitasi ilman, että yrittäisit sovittaa itsesi johonkin muottiin ja omaksua itsellesi ajatusmaailmaa, jota et koe omaksesi.
Omasta näkökulmastani mikään ei ole "turhaa" eikä vaivu unohdukseen. Mystikko mainitsikin tuosta itsensä oivaltaneen ihmisen alitajunnasta (vs. inhimillisen ihmisen alitajunta), ja juuri siinä kohti koen tällä hetkellä olevani: oivaltamassa itseäni ja integroimassa kaikkeutta "omaan" alitajuntaani. Mielelläni on kysymyksiä, joihin en tässä ajan ja paikan pisteessä näytä tietävän vastauksia, mutta sen tiedän jo, että ne tulevat kyllä sitten kun sen aika on. Mutta ei tällainen luottamus synny pakottamalla vaan kokemusten kautta, ja siksi jokaisen täytyy tehdä matkansa henkilökohtaisesti. Jos se tie ei tunnu sinusta omalta juuri nyt, ei sinun tarvitse sitä alkaa väkisin kulkea. Olet vapaa kokeilemaan ihan mitä vaan.
Voi luoja! Olisiko mahdollista saad vastaus kysymyksiin eikä jotain randomia liibalaabaa? En yhtään ymmärtä miten tuo liittyy kysymykseeni.
Ja kiva, että olen vapaa kokeilemaan mitä haluan. Sitten vain se kokonaisuus rankaisee minua yhä uudestaan ilmestyvillä painajaisilla kunnes "herään". Kokonaisuus on yksi paska enkä ymmärrä miksi kukaan haluaa olla osa sitä.
Mutta kiitos, että yrität vastata.
En minä pysty antamaan sinulle niitä vastauksia, joita kaipaat. En pysty siirtämään sinulle kokemuksiani eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä ne ovat henkilökohtaisia ja tie on jokaiselle yksilöllinen.
Ei kokonaisuus sinua mistään rankaise. Tuo on vähän sama kuin väittäisit luonnon rankaisevan puuta vesisateella. Ensinnäkin se on vain luonnollisen kiertokulun mukaista, ei kenenkään "syy" eikä kenenkään "rangaistus". Toiseksi vesisadehan vain palvelee puuta ja ravitsee sitä, vaikka ikävältä saattaa tietystä näkökulmasta tuntuakin. Sen seurauksena puu voi ihmisnäkökulmasta "kasvaa ja kehittyä".
Ymmärrän ärtymyksesi, mielen vastustuksen ja kaiken tähän asiaan liittyvän kiukun ja turhautumisen. Itselläni tulee edelleen aika ajoin sellainen olo, että tekisi mieli vain näyttää Jumalalle keskisormea ja vetäytyä luolaan mököttämään. Mutta se menee kyllä ohi kun pääsee takaisin yhteyden tilaan ja muistaa, että minä tämän tilanteeni olen luonut, ei mikään ulkopuolinen Jumala. Minulla on siis kaikki valta käsissäni myös tilannetta muuttaa, jos koen sen tarpeelliseksi.
Ihmiselämä on turhaa, jos meidän on vain tarkoitus päästä kokonaisuuteen, jota me olemme jo osa. Ei siinä ole mitään järkeä. Koko ihmiselämän kasvaminen on turhaa. Eli kokemamme vastoinkäymiset ovat turhia, jos ne yrittävät kasvattaa meitä johonkin mitä emme tarvitse.
Ikävää, jos emme pääse tätä pakoon edes kuolemassa vaan heräämme silloin johonkin faktaan, joka meidän pitäisi jo tietää, koska se on sisimmässämme.
Alan uskoa, että antikosmisissa uskomuksissa on totuudensiemen. Ainakin niissä on enemmän järkeä kuin tässä. Toivon, että saan joskus siis repiä kokonaisuuden hajalle. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tieteellisen maailmankuvan kauttakin voi löytää hengellisten ajatusten piiriin. Fysiikassa simulaatioteoria herättää yhä enemmän ja enemmän kiinnostusta. Tämä teoriahan perustuu lyhyesti sanottuna siihen, että on olemassa laajempi tietoisuus ja tämä fyysinen maailmamme on vain simulaatio. Esimerkiksi fyysikko Tom Campbell on tutkinut tietoisuutta ja kirjoittanut teoksen aiheesta. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta kuunnellut hänen puheitaan Youtubesta ja näkemykset, joita hän esittää sopivat hyvin yhteen tässä ketjussa mainittujen ajatusten kanssa. Selitysten kieli on vain tieteellisen maailmankuvan kanssa yhteensopiva vaikka pohjimmiltaan puhutaan kuitenkin aivan samoista asioista. Tämän pohjalta en pitäisi lainkaan mahdottomana, että tällainen "hengellinen ajattelu" lisääntyisi lähivuosina länsimaissakin. Olen melko nuori (parikymppinen) ja tuntuu, että ikäisilleni esimerkiksi meditaation harrastaminen ei ole välttämättä mikään hörhöjuttu tms, joskaan ei nyt valtavirtaakaan. Hyödyistä on kuitenkin paljon tieteellistäkin näyttöä, joten moni sitä nykyaikana jossain muodossaan kokeilee. Toki meditaation harrastamisesta on vielä pitkä matka "valaistumiseen", mutta itselleni on ainakin ollut lohdullista huomata miten moni loppupeleissä pyörittelee samoja ajatuksia elämässään.
Olen tällä tielläni vielä hyvin alussa (kuten ylläolevastakin varmasti huomaa) ja jatkuvasti tuskailen "maallisten ongelmien" parissa, mutta tämä lyhytkin aika, mitä näihin ajatuksiin olen perehtynyt on antanut jo varmistuksen että olen oikeilla jäljillä. En lukenut ketjua aivan kokonaan joten voi olla että näitä asioita on tässä jo sivuttukin, mutta haluaisin kysyä mystikolta ja muilta muutamaa asiaa. Huomaan, että tähän vaiheeseen, mitä nyt elän liittyy paljon pelkoja koska se mikä minulle oli aiemmin totta, ei ole enää totta laisinkaan. Luinkin jo tuosta, että mystikko kokeili LSD:ta todistaakseen ettei se vaikuta häneen millään lailla. Itse olen käyttänyt alkoholia melko runsaasti muutamana viime vuotena, mutta jotenkin koen, ettei se sovi yhteen tämän "uuden maailmankuvani" kanssa. Onko sitten kuitenkin niin, ettei päihteistä välttämättä olekaan haittaa ellei itse usko niin? Toinen konkreettinen asia mitä mietin, on kysymys siitä millainen on suhteenne lihansyöntiin? Itse koen, että lihansyönti on väärin, mutta monet henkistä tietä kulkevat ovat kuitenkin lihansyöjiä. Eikö ole väärin tappaa toinen olento vaikkei siihen enää nykyaikana ole selviytymisen valossa tarvetta? Olen myös törmännyt netissä väitteisiin, että selvityminen kokonaan ilman ravintoa on myös mahdollista. Näinhän se tietysti onkin, jos koko fyysinen maailmamme on vain illuusio. Onko tämä sitten jotenkin tavoittelemisen arvoinen tila?
Vierailija kirjoitti:
Etsivä löytää kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etsivä löytää kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomaa, että te kaikki luette samoja kirjoja, koska kaikki horinanne ovat ihan samasta puusta veistettyjä ja niitä on todella vaikea lukea.
Olen vakuuttunut siitä, että maailma on merkityksetön ja kaikki ihmiset ovat paskoja. Teidän juttunne vain vahvistaa uskomustani, koska en edes halua elää teidän maailmassanne.
Nyt voitte sanoa, että tämä puhe tulee egostani, joka pelkää henkensä puolesta tai jotain muuta skeidaa. Tai että kuljen "pimeässä yössä". Mistään niistä ei kuitenkaan ole minulle mitään apua. Minä en halua muuttua enkä uskoa kuten te. Miten toimisitte tällaisessa tilanteessa?
Kun unessa puhut jonkun kanssa et tiedä mitä "hän" sinulle vastaa ennenkuin "kuulet" sen. Ymmärrätkö miten vähän tiedät edes itseäsi?
Totta kai tiedän. Et kuitenkaan vastaa mihinkään. Joten please, elaborate.
Nämä kaksi tässä lätisevää verbaalista konstruktiota ovat vain jäävuoren huippuja Sinusta ja Minusta. Kokonaisuudesta. Ne voivat halutessaan kommunikoida tämän kokonaisuuden kanssa ja muuttaa elämäänsä ja jopa todellisuuttaan hämmästyttävillä tavoilla.
Jos näet kaikki ihmiset ympärilläsi pskiaisina ei muita olekkaan. Toisaalta jos elämä on turhaa ja kaikki ihmiset hanurista niin mitä hävittävää sinulla muka on uusien asioiden kokeilemisen suhteen?
Ps
Kaikki tässä ketjussa eivät ole kanssani aivan samoilla linjoilla. Olen pragmaatikko mitä "mystiikkaan" tulee.En pidä "kokonaisuudesta". Haluan irrottautua omakseni enkä olla osa jotain suurempaa epämääristä jumaluutta. Minua on myös aina ihmetyttänyt se, että jos olemme jumaluuksia niin miksi me hengailemme täällä oppimassa tai kasvamassa? Aika huono jumaluus. Etenkin kun näiden keskustelujen perusteella ainoa tehtävämme näyttää olevan löytää yhteytemme siihen sisäiseen jumalaan.
Mitä uusia asioita minun pitäisi kokeilla? Mitä iloa niistä on, kun kuolemamme jälkeen kaikki vaipuu unohdukseen. Lopputuleman kannalta on aivan sama kuolenko nyt vai 50 vuoden päästä.
Eli et halua olla osa itseäsi? Peukalo, johon on lyöty vasaralla haluaa teeskennellä ettei se ole kiinni kädessä voidakseen rauhassa syyttää onnettomuudestaan koko Universumia... Jalka kiukkuaa lätäkössä ettei se voi olla osa ihmistä koska ei kukaan ihminen seisoisi hetkeäkään lätäkössä. MINÄ OLEN PELKKÄ JALKA!
Ps
Missä minä puhuin jumaluuksista? Ennen sellaisen pohtimista kannattaa ehkä katsahtaa oman kallon sisäpuolelle. Baby steps.Minä en halua olla osa jotain tuntematonta kokonaisuutta, jonka olemuksesta en tiedä. Miksi haluaisin palvella jotain kokonaisuutta? Se on tarpeeksi vastenmielistä jo tässä yhteiskunnassa.
Ja ilmeisesti valitsit olla ymmärtämättä minua, koska en puhunut "oikealla tavalla". Eli jos olemme osa täydellistä kokonaisuutta, niin mitä me olemme täällä oppimassa? Se kokonaisuutemme osa, joka meissä on tietää jo kaiken. Sen ei pitäisi oppia mitään tai kehittyä. Ei jalkanikaan herää välillä huomaamaan, että se on jalka ja osa tätä täydellistä kokonaisuutta. Miksi me teemme näin? Tähän en ole oikeasti koskaan saanut vastausta.
Ei sinun tarvitse yrittää tehdä mitään, mikä ei tunnu sinusta oikealta vain siksi, että niin kuuluisi tehdä. Voit aivan hyvin ryhtyä toteuttamaan omia sisäisiä toiveitasi ilman, että yrittäisit sovittaa itsesi johonkin muottiin ja omaksua itsellesi ajatusmaailmaa, jota et koe omaksesi.
Omasta näkökulmastani mikään ei ole "turhaa" eikä vaivu unohdukseen. Mystikko mainitsikin tuosta itsensä oivaltaneen ihmisen alitajunnasta (vs. inhimillisen ihmisen alitajunta), ja juuri siinä kohti koen tällä hetkellä olevani: oivaltamassa itseäni ja integroimassa kaikkeutta "omaan" alitajuntaani. Mielelläni on kysymyksiä, joihin en tässä ajan ja paikan pisteessä näytä tietävän vastauksia, mutta sen tiedän jo, että ne tulevat kyllä sitten kun sen aika on. Mutta ei tällainen luottamus synny pakottamalla vaan kokemusten kautta, ja siksi jokaisen täytyy tehdä matkansa henkilökohtaisesti. Jos se tie ei tunnu sinusta omalta juuri nyt, ei sinun tarvitse sitä alkaa väkisin kulkea. Olet vapaa kokeilemaan ihan mitä vaan.
Voi luoja! Olisiko mahdollista saad vastaus kysymyksiin eikä jotain randomia liibalaabaa? En yhtään ymmärtä miten tuo liittyy kysymykseeni.
Ja kiva, että olen vapaa kokeilemaan mitä haluan. Sitten vain se kokonaisuus rankaisee minua yhä uudestaan ilmestyvillä painajaisilla kunnes "herään". Kokonaisuus on yksi paska enkä ymmärrä miksi kukaan haluaa olla osa sitä.
Mutta kiitos, että yrität vastata.
En minä pysty antamaan sinulle niitä vastauksia, joita kaipaat. En pysty siirtämään sinulle kokemuksiani eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä ne ovat henkilökohtaisia ja tie on jokaiselle yksilöllinen.
Ei kokonaisuus sinua mistään rankaise. Tuo on vähän sama kuin väittäisit luonnon rankaisevan puuta vesisateella. Ensinnäkin se on vain luonnollisen kiertokulun mukaista, ei kenenkään "syy" eikä kenenkään "rangaistus". Toiseksi vesisadehan vain palvelee puuta ja ravitsee sitä, vaikka ikävältä saattaa tietystä näkökulmasta tuntuakin. Sen seurauksena puu voi ihmisnäkökulmasta "kasvaa ja kehittyä".
Ymmärrän ärtymyksesi, mielen vastustuksen ja kaiken tähän asiaan liittyvän kiukun ja turhautumisen. Itselläni tulee edelleen aika ajoin sellainen olo, että tekisi mieli vain näyttää Jumalalle keskisormea ja vetäytyä luolaan mököttämään. Mutta se menee kyllä ohi kun pääsee takaisin yhteyden tilaan ja muistaa, että minä tämän tilanteeni olen luonut, ei mikään ulkopuolinen Jumala. Minulla on siis kaikki valta käsissäni myös tilannetta muuttaa, jos koen sen tarpeelliseksi.
Ihmiselämä on turhaa, jos meidän on vain tarkoitus päästä kokonaisuuteen, jota me olemme jo osa. Ei siinä ole mitään järkeä. Koko ihmiselämän kasvaminen on turhaa. Eli kokemamme vastoinkäymiset ovat turhia, jos ne yrittävät kasvattaa meitä johonkin mitä emme tarvitse.
Ikävää, jos emme pääse tätä pakoon edes kuolemassa vaan heräämme silloin johonkin faktaan, joka meidän pitäisi jo tietää, koska se on sisimmässämme.
Alan uskoa, että antikosmisissa uskomuksissa on totuudensiemen. Ainakin niissä on enemmän järkeä kuin tässä. Toivon, että saan joskus siis repiä kokonaisuuden hajalle. :)
Niin, älyllisellä tasolla ymmärrän kyllä ajatusmaailmaasi ja olen ollut aiheesta ihan samaa mieltä, jopa ihmisten yleiseen paskuuteen asti. :D Mutta omalla kohdallani olen päätynyt sittemmin siihen, että pointtina on nimenomaan se kokemus, ei näennäinen päämäärä (jota ei siis ole edes olemassa sellaisena, kuin se yleisesti käsitetään). Oma kokemukseni kokonaisuudesta ei ole sellainen, että tuntisin olevani vain pieni, mitätön osa jotain valtamerta vaan päinvastoin, tunnen kuin minuuteni rajat välillä katoaisivat ja laajenisin sellaisiin mittasuhteisiin, että sitä ei voi älyllisesti edes ymmärtää. "Yhteyden tila" on siis vähän harhaanjohtava siinä mielessä, etten ainakaan itse koe sitä niin kuin minä, pieni ihminen, olisin jollain langalla yhteydessä suureen Jumalaan. Ennemminkin se on kuin vaihtaisi kokonaan näkökulmaa: siinä missä aiemmin on tirkistellyt maailmaa pienen avaimenreiän läpi, nyt tuntuu usein siltä kuin ovi nenäni edestä olisi kadonnut ja näen koko maiseman. En ole kokenut vielä täydellistä unionia, sitä mistä Mystikko puhuu, mutta jo nämä kokemukset riittävät siihen, ettei millään muulla ole minulle enää merkitystä. Ei tällä maailmalla, elämällä tai kuolemalla, eikä edes sillä, mikä on lopulta "totta".
Tutkiskele vain ihan rauhassa erilaisia näkökulmia sen mukaan mikä sinua viehättää. Jos nämä asiat herättävät sinussa ärtymystä, voit vain todeta ettei tämä ole sinua varten ja kääntyä toiseen suuntaan. Älyllisellä tasolla täysin tyydyttävää vastausta näihin aiheisiin en itsekään ole löytänyt, mutta ei silläkään ole minulle enää mitään merkitystä.
Miksi ego rakastaa draamaa? Ja onko tämä ihmismielestä peräisin oleva draama suurin kärsimyksen lähde elämässä ts. illuusiossa?
Kirjoitin hetki sitten hiljaisuuden etsimisestä ja olen nyt toteuttanut sitä elämässäni. Rauha ja hiljaisuus on yllättävän helppo löytää (ja myös kadottaa!), mutta yhtä helposti on käynyt selväksi, että mieleni janoaa draamaa. Joko kehittelen sitä ajatuksissani (kertaan menneitä/kuvittelen tulevia ongelmia, uhkia tmv.), murehdin ja valitan ääneen tai etsiydyn vastakkainasettelun ja provosoinnin äärelle sosiaalisessa mediassa.
Nykyhetki kyllästyttää mieltäni. Voin katsella syksyn väriloistoa ja hengittää keuhkoni täyteen kirpeää ilmaa, upota maisemaan ja olla yhtä kaiken kanssa. Mutta eiköhän nurkan takana ole ajatus siitä että MITÄ SITTEN, MITÄ SEURAAVAKSI ja sitten menneet virheet - pankkitilin saldo - ärsyttävä työkaveri - ajatuskierre on taas valmis.
Olen aika vakuuttunut siitä, että tämä draaman kaipuu on synnyttänyt suurimman osan fyysisestä ja materiaalisesta todellisuudestani.
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomaa, että te kaikki luette samoja kirjoja, koska kaikki horinanne ovat ihan samasta puusta veistettyjä ja niitä on todella vaikea lukea.
Olen vakuuttunut siitä, että maailma on merkityksetön ja kaikki ihmiset ovat paskoja. Teidän juttunne vain vahvistaa uskomustani, koska en edes halua elää teidän maailmassanne.
Nyt voitte sanoa, että tämä puhe tulee egostani, joka pelkää henkensä puolesta tai jotain muuta skeidaa. Tai että kuljen "pimeässä yössä". Mistään niistä ei kuitenkaan ole minulle mitään apua. Minä en halua muuttua enkä uskoa kuten te. Miten toimisitte tällaisessa tilanteessa?
Kun unessa puhut jonkun kanssa et tiedä mitä "hän" sinulle vastaa ennenkuin "kuulet" sen. Ymmärrätkö miten vähän tiedät edes itseäsi?
Totta kai tiedän. Et kuitenkaan vastaa mihinkään. Joten please, elaborate.
Nämä kaksi tässä lätisevää verbaalista konstruktiota ovat vain jäävuoren huippuja Sinusta ja Minusta. Kokonaisuudesta. Ne voivat halutessaan kommunikoida tämän kokonaisuuden kanssa ja muuttaa elämäänsä ja jopa todellisuuttaan hämmästyttävillä tavoilla.
Jos näet kaikki ihmiset ympärilläsi pskiaisina ei muita olekkaan. Toisaalta jos elämä on turhaa ja kaikki ihmiset hanurista niin mitä hävittävää sinulla muka on uusien asioiden kokeilemisen suhteen?
Ps
Kaikki tässä ketjussa eivät ole kanssani aivan samoilla linjoilla. Olen pragmaatikko mitä "mystiikkaan" tulee.En pidä "kokonaisuudesta". Haluan irrottautua omakseni enkä olla osa jotain suurempaa epämääristä jumaluutta. Minua on myös aina ihmetyttänyt se, että jos olemme jumaluuksia niin miksi me hengailemme täällä oppimassa tai kasvamassa? Aika huono jumaluus. Etenkin kun näiden keskustelujen perusteella ainoa tehtävämme näyttää olevan löytää yhteytemme siihen sisäiseen jumalaan.
Mitä uusia asioita minun pitäisi kokeilla? Mitä iloa niistä on, kun kuolemamme jälkeen kaikki vaipuu unohdukseen. Lopputuleman kannalta on aivan sama kuolenko nyt vai 50 vuoden päästä.
Sana jumaluus tai Jumala on siinä mielessä hämärä, että se vie helposti ajatukset johonkin itsen ulkopuoliseen. Niin vahvasti ihmiset ovat ehdollistuneet perinteisten uskontojen myötä siihen, että Jumala on joku henkiolento jossain tuolla taivaassa, joka tuomitsee eläviä ja kuolleita. Jotkut opettajat, kuten Eckhart Tolle, pidättäytyvät tämän takia juurikaan edes käyttämästä teististä kielenkäyttöä. He voivat puhua esim. "universumin kokonaisenergiakentästä" jonka osia kaikki ovat, tai tietoisuudesta.
Mutta se jumaluus jonka minä tunnen ei ole mitenkään erillinen kenestäkään, ei sellaisestakaan joka ei tiedosta yhteyttään sen kanssa. Se on olemassaoleminen, elämä, tietoisuus, eikä yksikään olemassaoleva voi olla siitä koskaan oikeasti irti. Se on kaikki mitä on, tämän maailmankaikkeuden perusolemus.
Usein kristinuskoa halveksitaan näissä metafyysisissä kysymyksissä vähempiarvoisena kuin vaikka buddhalaisuutta tai hindulaisuutta, mutta myös sen kielenkäytöstä löytää kaiken oleellisen mystiselle näkemykselle. Jumalan nimi on Raamatussa Minä olen, joten jokainen joka voi puhua itsestään "minä olen Minna..." ilmoittaa jo huomaamattaan Olevansa, kertoo olevansa olemisen ilmentymä joka tässä maailmassa tunnetaan nimellä Minna. Ja tuo oleminen on se, mitä uskonnot kutsuvat Jumalaksi. Miten kukaan voisi olla erillinen omasta olemassaolostaan ja olla samaan aikaan olemassa? Miten kukaan voisi olla erillinen tietoisuudesta ja olla tietoinen?
"Minä olen viinipuu, te olette oksat", sanotaan Raamatussa Jeesuksen suulla, mutta tämän syvempi merkitys valkenee kun tajuaa että Minä olen ei niinkään ole Jeesus, vaan se Minä olen joka on Yksi, joka on jokaisen sanojen lukijan ydinolemus myös. Se on se tietoisuus tai oleminen jonka jokainen voi tuntea tälläkin hetkellä, vaikka ei uskoisi minkäänlaiseen uskontoon tai Jumalaan - tuntea oman olemassaolon tunteensa, tuntea sen että on tietoinen erilaisista asioista. Muotoa vailla oleva ydinolemus, "Minä olen" on viinipuu, ja ihmismuodot ovat oksia. Sanotaan myös, että on yksi Kristuksen ruumis, jota ohjaa yksi Henki, mutta jolla on monia jäseniä. Se tarkoittaa tätä samaa, että on yksi kaikkiallinen ydinolemus ja monia sen ilmentymiä.
Kenenkään ei toki ole pakko haluta syvemmin kokea yhteyttä tähän kokonaisuuteen, joka Minä olen. Vapaasti voi linnoittautua ajallisen olemuksensa rajoihin ja sanoa "minä olen tämä muoto, ja jumaluudet jättäkööt minut rauhaan!" Elämä vaan on useimpien mielestä paljon rikkaampaa, jos käytettävissä on kaikkiallisen energiakentän resurssit, kuin jos elää vain sillä mitä on sattunut luonnon puolesta tässä ajassa saamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Etsivä löytää kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etsivä löytää kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaaosmaagi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomaa, että te kaikki luette samoja kirjoja, koska kaikki horinanne ovat ihan samasta puusta veistettyjä ja niitä on todella vaikea lukea.
Olen vakuuttunut siitä, että maailma on merkityksetön ja kaikki ihmiset ovat paskoja. Teidän juttunne vain vahvistaa uskomustani, koska en edes halua elää teidän maailmassanne.
Nyt voitte sanoa, että tämä puhe tulee egostani, joka pelkää henkensä puolesta tai jotain muuta skeidaa. Tai että kuljen "pimeässä yössä". Mistään niistä ei kuitenkaan ole minulle mitään apua. Minä en halua muuttua enkä uskoa kuten te. Miten toimisitte tällaisessa tilanteessa?
Kun unessa puhut jonkun kanssa et tiedä mitä "hän" sinulle vastaa ennenkuin "kuulet" sen. Ymmärrätkö miten vähän tiedät edes itseäsi?
Totta kai tiedän. Et kuitenkaan vastaa mihinkään. Joten please, elaborate.
Nämä kaksi tässä lätisevää verbaalista konstruktiota ovat vain jäävuoren huippuja Sinusta ja Minusta. Kokonaisuudesta. Ne voivat halutessaan kommunikoida tämän kokonaisuuden kanssa ja muuttaa elämäänsä ja jopa todellisuuttaan hämmästyttävillä tavoilla.
Jos näet kaikki ihmiset ympärilläsi pskiaisina ei muita olekkaan. Toisaalta jos elämä on turhaa ja kaikki ihmiset hanurista niin mitä hävittävää sinulla muka on uusien asioiden kokeilemisen suhteen?
Ps
Kaikki tässä ketjussa eivät ole kanssani aivan samoilla linjoilla. Olen pragmaatikko mitä "mystiikkaan" tulee.En pidä "kokonaisuudesta". Haluan irrottautua omakseni enkä olla osa jotain suurempaa epämääristä jumaluutta. Minua on myös aina ihmetyttänyt se, että jos olemme jumaluuksia niin miksi me hengailemme täällä oppimassa tai kasvamassa? Aika huono jumaluus. Etenkin kun näiden keskustelujen perusteella ainoa tehtävämme näyttää olevan löytää yhteytemme siihen sisäiseen jumalaan.
Mitä uusia asioita minun pitäisi kokeilla? Mitä iloa niistä on, kun kuolemamme jälkeen kaikki vaipuu unohdukseen. Lopputuleman kannalta on aivan sama kuolenko nyt vai 50 vuoden päästä.
Eli et halua olla osa itseäsi? Peukalo, johon on lyöty vasaralla haluaa teeskennellä ettei se ole kiinni kädessä voidakseen rauhassa syyttää onnettomuudestaan koko Universumia... Jalka kiukkuaa lätäkössä ettei se voi olla osa ihmistä koska ei kukaan ihminen seisoisi hetkeäkään lätäkössä. MINÄ OLEN PELKKÄ JALKA!
Ps
Missä minä puhuin jumaluuksista? Ennen sellaisen pohtimista kannattaa ehkä katsahtaa oman kallon sisäpuolelle. Baby steps.Minä en halua olla osa jotain tuntematonta kokonaisuutta, jonka olemuksesta en tiedä. Miksi haluaisin palvella jotain kokonaisuutta? Se on tarpeeksi vastenmielistä jo tässä yhteiskunnassa.
Ja ilmeisesti valitsit olla ymmärtämättä minua, koska en puhunut "oikealla tavalla". Eli jos olemme osa täydellistä kokonaisuutta, niin mitä me olemme täällä oppimassa? Se kokonaisuutemme osa, joka meissä on tietää jo kaiken. Sen ei pitäisi oppia mitään tai kehittyä. Ei jalkanikaan herää välillä huomaamaan, että se on jalka ja osa tätä täydellistä kokonaisuutta. Miksi me teemme näin? Tähän en ole oikeasti koskaan saanut vastausta.
Ei sinun tarvitse yrittää tehdä mitään, mikä ei tunnu sinusta oikealta vain siksi, että niin kuuluisi tehdä. Voit aivan hyvin ryhtyä toteuttamaan omia sisäisiä toiveitasi ilman, että yrittäisit sovittaa itsesi johonkin muottiin ja omaksua itsellesi ajatusmaailmaa, jota et koe omaksesi.
Omasta näkökulmastani mikään ei ole "turhaa" eikä vaivu unohdukseen. Mystikko mainitsikin tuosta itsensä oivaltaneen ihmisen alitajunnasta (vs. inhimillisen ihmisen alitajunta), ja juuri siinä kohti koen tällä hetkellä olevani: oivaltamassa itseäni ja integroimassa kaikkeutta "omaan" alitajuntaani. Mielelläni on kysymyksiä, joihin en tässä ajan ja paikan pisteessä näytä tietävän vastauksia, mutta sen tiedän jo, että ne tulevat kyllä sitten kun sen aika on. Mutta ei tällainen luottamus synny pakottamalla vaan kokemusten kautta, ja siksi jokaisen täytyy tehdä matkansa henkilökohtaisesti. Jos se tie ei tunnu sinusta omalta juuri nyt, ei sinun tarvitse sitä alkaa väkisin kulkea. Olet vapaa kokeilemaan ihan mitä vaan.
Voi luoja! Olisiko mahdollista saad vastaus kysymyksiin eikä jotain randomia liibalaabaa? En yhtään ymmärtä miten tuo liittyy kysymykseeni.
Ja kiva, että olen vapaa kokeilemaan mitä haluan. Sitten vain se kokonaisuus rankaisee minua yhä uudestaan ilmestyvillä painajaisilla kunnes "herään". Kokonaisuus on yksi paska enkä ymmärrä miksi kukaan haluaa olla osa sitä.
Mutta kiitos, että yrität vastata.
En minä pysty antamaan sinulle niitä vastauksia, joita kaipaat. En pysty siirtämään sinulle kokemuksiani eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä ne ovat henkilökohtaisia ja tie on jokaiselle yksilöllinen.
Ei kokonaisuus sinua mistään rankaise. Tuo on vähän sama kuin väittäisit luonnon rankaisevan puuta vesisateella. Ensinnäkin se on vain luonnollisen kiertokulun mukaista, ei kenenkään "syy" eikä kenenkään "rangaistus". Toiseksi vesisadehan vain palvelee puuta ja ravitsee sitä, vaikka ikävältä saattaa tietystä näkökulmasta tuntuakin. Sen seurauksena puu voi ihmisnäkökulmasta "kasvaa ja kehittyä".
Ymmärrän ärtymyksesi, mielen vastustuksen ja kaiken tähän asiaan liittyvän kiukun ja turhautumisen. Itselläni tulee edelleen aika ajoin sellainen olo, että tekisi mieli vain näyttää Jumalalle keskisormea ja vetäytyä luolaan mököttämään. Mutta se menee kyllä ohi kun pääsee takaisin yhteyden tilaan ja muistaa, että minä tämän tilanteeni olen luonut, ei mikään ulkopuolinen Jumala. Minulla on siis kaikki valta käsissäni myös tilannetta muuttaa, jos koen sen tarpeelliseksi.
Ihmiselämä on turhaa, jos meidän on vain tarkoitus päästä kokonaisuuteen, jota me olemme jo osa. Ei siinä ole mitään järkeä. Koko ihmiselämän kasvaminen on turhaa. Eli kokemamme vastoinkäymiset ovat turhia, jos ne yrittävät kasvattaa meitä johonkin mitä emme tarvitse.
Ikävää, jos emme pääse tätä pakoon edes kuolemassa vaan heräämme silloin johonkin faktaan, joka meidän pitäisi jo tietää, koska se on sisimmässämme.
Alan uskoa, että antikosmisissa uskomuksissa on totuudensiemen. Ainakin niissä on enemmän järkeä kuin tässä. Toivon, että saan joskus siis repiä kokonaisuuden hajalle. :)
On totta että et voi päästä mihinkään uuteen, sillä Sinä olet jo kaikki. Olet paitsi yksilöitymä, myös kokonaisuus (kristillisessä kielenkäytössä tästä puhutaan esim. muodossa "minä ja Isäni olemme yhtä", tai "joka on nähnyt minut, on nähnyt myös Isän"). Tämän sisäinen kokeminen on se oivallus, jota mystiikkaan suuntautuneet tavoittelevat. Nimenomaan kokeminen, ei vain älyllisen uskomuksen omaksuminen.
Itselläni tulee edelleen aika ajoin sellainen olo, että tekisi mieli vain näyttää Jumalalle keskisormea ja vetäytyä luolaan mököttämään.
Mutta mihin menet mököttämään sitten, kun tiedät olevasi sekä mököttäjä, luola, että Jumala? "Ei ihmisen Pojalla ole edes paikkaa, mihin päänsä kallistaa." ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
. Itse olen käyttänyt alkoholia melko runsaasti muutamana viime vuotena, mutta jotenkin koen, ettei se sovi yhteen tämän "uuden maailmankuvani" kanssa. Onko sitten kuitenkin niin, ettei päihteistä välttämättä olekaan haittaa ellei itse usko niin? Toinen konkreettinen asia mitä mietin, on kysymys siitä millainen on suhteenne lihansyöntiin? Itse koen, että lihansyönti on väärin, mutta monet henkistä tietä kulkevat ovat kuitenkin lihansyöjiä. Eikö ole väärin tappaa toinen olento vaikkei siihen enää nykyaikana ole selviytymisen valossa tarvetta? Olen myös törmännyt netissä väitteisiin, että selvityminen kokonaan ilman ravintoa on myös mahdollista. Näinhän se tietysti onkin, jos koko fyysinen maailmamme on vain illuusio. Onko tämä sitten jotenkin tavoittelemisen arvoinen tila?
On se niin, että millään "ulkopuolisella" ei ole mitään valtaa ihmiseen, ellei sitä itse anna niille. Mutta täytyy muistaa, ettei huijaa itseään ja kuvittele tällaisia liian aikaisin, silloin kun vielä syvällä alitajunnassaan uskoo haittavaikutuksiin. Esim. alkoholiin mieltynyt voisi varmasti hyvinkin helposti perustella ajattelevalle mielelleen, että ookoo, Raamattukin sanoo että "he juovat myrkkyä eikä se heitä vahingoita", joten antaa mennä vaan, terveysvalistajien jutut ei koske minua. Jos kuitenkin jossain syvemmällä oikeasti uskoo vielä että voi mennä maksa tai tulla muita alkoholihaittoja, niin nämä mahdollisuudet voivat manifestoitua. Useimpien lienee järkevää pysyä ainakin jonkinlaisessa kohtuudessa (sellaisessa, joka tämän maailman uskomusten mukaan ei aiheuta esim. maksakirroosia tai alkoholidementiaa), joskaan hengellisen tien ei tarvitse tarkoittaa mitään itsepyhitteistä puritanismia, jossa kaikki kielletään. Jumaluus on yhtä lailla ihmisen ydinolemus selvin päin kuin juoneenakin, ja tämäkin on hyvä muistaa, ettei luule että voi saavuttaa jotain hengellisesti vasta kun (=jos) onnistuu tekemään itsestään riiittävän hyvän ja pyhän.
Syödäkö lihaa vai ei? Edelleen minusta Paavalin ikivanha ohje on hyvä: tee omantunnon mukaan. Tässä itsensä tiedostanut tasapainoilee kahden asian välillä. Toisaalta sen välillä, että tämä aistien havaitsema maailma on illuusio, ja oikeasti ne "syötävät eläimet" ovat henkiolentoja joita ei voi tappaa eikä vahingoittaa mitenkään. Niin kuin olen minäkin, ja sinä. Toisaalta sen puolen välillä, että niin kauan kuin kuitenkin näkee ihmisten maailman, on hyväksi osoittaa myötätuntoa siinä olevia elämän- ja olemisen muotoja kohtaan. Myös ne eläimet ovat samassa illuusiossa ja pelkäävät kipua ja kuolemaa. Ei valaistuneiden ole tarkoitus tulla tänne tappamaan ja sikailemaan, sanoen että mitä väliä, se oli pelkkä illuusio! Sisäinen ohjaus kertoo kyllä miten toimia tässä asiassa, kun esittää kysymyksen ja hiljentää mielensä odottamaan vastausta. Se vastaus voi vaihdella eri aikoina ja se on ihan ok. Ei illuusion sisältä löydä perimmäistä totuutta.
Vielä tuosta mahdollisuudesta elää ilman ravintoa. Kyllä, se on mahdollista, mutta ainakin itseltäni sisäinen johdatus kieltää sellaiset erikoisuuden ilmaukset. Korkeintaan yksinäisyydessä ja omassa rauhassa voin esim mökillä pidättäytyä tavanomaisista ihmisten tavoista, mutta muuten sisäinen vastaus näihin on, että minun ei tule mitenkään erottua millään karkealla ja ulkoisella tavalla muista, vaan vain niin hienovaraisella tavalla että sen huomaavat vain ne jotka ovat valmiita sille, mitä minulla on annettavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 14 kirjoitti:
Miksi ego rakastaa draamaa? Ja onko tämä ihmismielestä peräisin oleva draama suurin kärsimyksen lähde elämässä ts. illuusiossa?
Kirjoitin hetki sitten hiljaisuuden etsimisestä ja olen nyt toteuttanut sitä elämässäni. Rauha ja hiljaisuus on yllättävän helppo löytää (ja myös kadottaa!), mutta yhtä helposti on käynyt selväksi, että mieleni janoaa draamaa. Joko kehittelen sitä ajatuksissani (kertaan menneitä/kuvittelen tulevia ongelmia, uhkia tmv.), murehdin ja valitan ääneen tai etsiydyn vastakkainasettelun ja provosoinnin äärelle sosiaalisessa mediassa.
Nykyhetki kyllästyttää mieltäni. Voin katsella syksyn väriloistoa ja hengittää keuhkoni täyteen kirpeää ilmaa, upota maisemaan ja olla yhtä kaiken kanssa. Mutta eiköhän nurkan takana ole ajatus siitä että MITÄ SITTEN, MITÄ SEURAAVAKSI ja sitten menneet virheet - pankkitilin saldo - ärsyttävä työkaveri - ajatuskierre on taas valmis.
Olen aika vakuuttunut siitä, että tämä draaman kaipuu on synnyttänyt suurimman osan fyysisestä ja materiaalisesta todellisuudestani.
Kokemuksen ihmisen minuudesta (lajin yleisessä nykyisessä tietoisuuden tilassa) muodostaa ajattelevan mielen toiminta ihmisen ajallisen elämän aikaisen henkilöhistorian aikana. Tällaista ajattelusta, muistoista, kokemuksista, leimoista, omistuksista, koetuista ominaisuuksista, muodostettua minää, jota jotkut kutsuvat egoksi tai valeminäksi, ei täytyisi ollenkaan muodostaa jos ihmiset alusta asti tiedostaisivat yhteytensä Kokonaisuuteen.
Tavallaan valeminä, jota ihmiset sanovat persoonaksi, on jossain syvällä tietoinen sisäisestä hauraudestaan ja tyhjyydestään. Se yrittää kovalla toiminnallaan peittää se faktan, että kaikkien kuortensa sisällä se on tyhjä, se ei ole oikeastaan mitään. Tuollainen keinotekoinen persoonallisuus saa vahvaa olemassaolon ja elämän tunnetta mm. draamasta. Pakkohan minun on olla olemassa kun sattuu niin julmetusti! Tai edes tuntuu joltain. Kammottavinta on ettei tuntuisi miltään, ei ajattelisi mitään, sillä silloin voi paljastua että sitä on vain tyhjä tietoisuuden tila vailla mitään sellaista mitä kuvitteli persoonakseen.
Ongelma on se, että ihminen ei luonnostaan, vuosituhansien aikaisen ehdollistumisen takia, koe tietoisuuden tilaa siksi mikä se on - Kokonaisuudeksi tai Jumalaksi. Niinpä jos ihminen lakkaa kokemasta egoa, hän ei koe enää mitään paitsi tyhjyyttä. Vain onton, kumisevan ja elottoman tyhjän tilan jossa ei ole mitään muuta kuin korkeintaan kehon olemisen tunne. Se on itsensä persoonaksi kokevalle kuin kuolema, olemattomuus. Mutta jos sitä tyhjyyttä jaksaa tuijottaa silmiin tarpeeksi kauan, sitä huomaa että se oli jotain muuta kuin tyhjyyttä - se oli tyhjyyttä josta syntyy kaikki mitä on, tyhjyyttä mikä on joka hetki kaiken ydinolemus. Ilmentymätön Jumala, josta syntyy kaikki ilmennyt. Ja Minä olen se. Se mikä alkuun näytti tylsältä, tyhjältä tietoisuuden taustakankaalta.
Käyttäjä102 kirjoitti:
Itselläni tulee edelleen aika ajoin sellainen olo, että tekisi mieli vain näyttää Jumalalle keskisormea ja vetäytyä luolaan mököttämään.
Mutta mihin menet mököttämään sitten, kun tiedät olevasi sekä mököttäjä, luola, että Jumala? "Ei ihmisen Pojalla ole edes paikkaa, mihin päänsä kallistaa." ;)
Niinpä, kyllä minä tälle muistan aina nauraa sitten kun pääsen takaisin siihen näkemiseen. :D Koko elämäni on vain yksi suuri keskustelu Itseni kanssa, ja se Itse osaa kyllä olla välillä hyvin huumorintajuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä102 kirjoitti:
Nro 14 kirjoitti:
Miksi ego rakastaa draamaa? Ja onko tämä ihmismielestä peräisin oleva draama suurin kärsimyksen lähde elämässä ts. illuusiossa?
Kirjoitin hetki sitten hiljaisuuden etsimisestä ja olen nyt toteuttanut sitä elämässäni. Rauha ja hiljaisuus on yllättävän helppo löytää (ja myös kadottaa!), mutta yhtä helposti on käynyt selväksi, että mieleni janoaa draamaa. Joko kehittelen sitä ajatuksissani (kertaan menneitä/kuvittelen tulevia ongelmia, uhkia tmv.), murehdin ja valitan ääneen tai etsiydyn vastakkainasettelun ja provosoinnin äärelle sosiaalisessa mediassa.
Nykyhetki kyllästyttää mieltäni. Voin katsella syksyn väriloistoa ja hengittää keuhkoni täyteen kirpeää ilmaa, upota maisemaan ja olla yhtä kaiken kanssa. Mutta eiköhän nurkan takana ole ajatus siitä että MITÄ SITTEN, MITÄ SEURAAVAKSI ja sitten menneet virheet - pankkitilin saldo - ärsyttävä työkaveri - ajatuskierre on taas valmis.
Olen aika vakuuttunut siitä, että tämä draaman kaipuu on synnyttänyt suurimman osan fyysisestä ja materiaalisesta todellisuudestani.
Kokemuksen ihmisen minuudesta (lajin yleisessä nykyisessä tietoisuuden tilassa) muodostaa ajattelevan mielen toiminta ihmisen ajallisen elämän aikaisen henkilöhistorian aikana. Tällaista ajattelusta, muistoista, kokemuksista, leimoista, omistuksista, koetuista ominaisuuksista, muodostettua minää, jota jotkut kutsuvat egoksi tai valeminäksi, ei täytyisi ollenkaan muodostaa jos ihmiset alusta asti tiedostaisivat yhteytensä Kokonaisuuteen.
Tavallaan valeminä, jota ihmiset sanovat persoonaksi, on jossain syvällä tietoinen sisäisestä hauraudestaan ja tyhjyydestään. Se yrittää kovalla toiminnallaan peittää se faktan, että kaikkien kuortensa sisällä se on tyhjä, se ei ole oikeastaan mitään. Tuollainen keinotekoinen persoonallisuus saa vahvaa olemassaolon ja elämän tunnetta mm. draamasta. Pakkohan minun on olla olemassa kun sattuu niin julmetusti! Tai edes tuntuu joltain. Kammottavinta on ettei tuntuisi miltään, ei ajattelisi mitään, sillä silloin voi paljastua että sitä on vain tyhjä tietoisuuden tila vailla mitään sellaista mitä kuvitteli persoonakseen.
Ongelma on se, että ihminen ei luonnostaan, vuosituhansien aikaisen ehdollistumisen takia, koe tietoisuuden tilaa siksi mikä se on - Kokonaisuudeksi tai Jumalaksi. Niinpä jos ihminen lakkaa kokemasta egoa, hän ei koe enää mitään paitsi tyhjyyttä. Vain onton, kumisevan ja elottoman tyhjän tilan jossa ei ole mitään muuta kuin korkeintaan kehon olemisen tunne. Se on itsensä persoonaksi kokevalle kuin kuolema, olemattomuus. Mutta jos sitä tyhjyyttä jaksaa tuijottaa silmiin tarpeeksi kauan, sitä huomaa että se oli jotain muuta kuin tyhjyyttä - se oli tyhjyyttä josta syntyy kaikki mitä on, tyhjyyttä mikä on joka hetki kaiken ydinolemus. Ilmentymätön Jumala, josta syntyy kaikki ilmennyt. Ja Minä olen se. Se mikä alkuun näytti tylsältä, tyhjältä tietoisuuden taustakankaalta.
Mutta onko egolla mitään tarkoitusta? Haluan kuitenkin ajatella, että ajattelu sinänsä auttaa toimimaan illuusiossa (ettei esim. kävele auton alle), ja omassa elämässäni tuosta egon ajatuskehästä on ollut hyötyä työmielessä.
Spirituaalisessa mielessä ego on kuitenkin turha, vai onko? Monissa opetuksissa kuitenkin puhutaan siitä, kuinka ajattelumme ja kokemuksemme laajentaa kaikkea-mikä-on.
Pari kysymystä tuli käytännön elämän kirvoittamana mieleen. Kun siis jossain sanoit jotenkin niin, että itsensä kohtaaminen ja "parantuminen" ei ole tarpeellista, aina nousee uusia luurankoja esiin jos sille tielle lähtee, ja sitten toisaalta jossain muussa yhteydessä muistaakseni sanoit jotain sellaista, että ihmisen on ensin kuoltava ja käveltävä itse ristillensä. Ensinnäkin mitä tämä ristille käveleminen tarkoittaa, jollei itsensä kohtaamista? Ja täytyykö sen tuntua nöyryyttävältä...?
Toisekseen siitä tyhjyyteen tuijottamisesta. Jos katson sisälläni ammottavaa tyhjyyttä, minusta tulee tyhjä, ajatukseton, persoonaton, ponneton, reaktioton... Ja ei kai siinä mitään, jos elelisin yksikseni jossain metsämökillä eikä kenellekään tarvitsisi olla mitään (ystävä, kuuntelija, hyvää seuraa, työkaveri, sisko jne.), mutta ainakin nykyisessä tilanteessani koen että pitää olla. Vai pitääkö? Onko ihan OK olla reagoimatta jonkun hyväntahtoisen ihmisen lähestymisyritykseen, jos itse sillä hetkellä haluan vain keskittyä olemaan tyhjä? En ole vielä siinä pisteessä että tajuaisin itse luovani tämän ulkoisen todellisuuden, vai miten se meni, joten en osaa suhtautua lähestyvään ihmiseen siltä kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Nro 14 kirjoitti:
Miksi ego rakastaa draamaa? Ja onko tämä ihmismielestä peräisin oleva draama suurin kärsimyksen lähde elämässä ts. illuusiossa?
Kirjoitin hetki sitten hiljaisuuden etsimisestä ja olen nyt toteuttanut sitä elämässäni. Rauha ja hiljaisuus on yllättävän helppo löytää (ja myös kadottaa!), mutta yhtä helposti on käynyt selväksi, että mieleni janoaa draamaa. Joko kehittelen sitä ajatuksissani (kertaan menneitä/kuvittelen tulevia ongelmia, uhkia tmv.), murehdin ja valitan ääneen tai etsiydyn vastakkainasettelun ja provosoinnin äärelle sosiaalisessa mediassa.
Nykyhetki kyllästyttää mieltäni. Voin katsella syksyn väriloistoa ja hengittää keuhkoni täyteen kirpeää ilmaa, upota maisemaan ja olla yhtä kaiken kanssa. Mutta eiköhän nurkan takana ole ajatus siitä että MITÄ SITTEN, MITÄ SEURAAVAKSI ja sitten menneet virheet - pankkitilin saldo - ärsyttävä työkaveri - ajatuskierre on taas valmis.
Olen aika vakuuttunut siitä, että tämä draaman kaipuu on synnyttänyt suurimman osan fyysisestä ja materiaalisesta todellisuudestani.
Kokemuksen ihmisen minuudesta (lajin yleisessä nykyisessä tietoisuuden tilassa) muodostaa ajattelevan mielen toiminta ihmisen ajallisen elämän aikaisen henkilöhistorian aikana. Tällaista ajattelusta, muistoista, kokemuksista, leimoista, omistuksista, koetuista ominaisuuksista, muodostettua minää, jota jotkut kutsuvat egoksi tai valeminäksi, ei täytyisi ollenkaan muodostaa jos ihmiset alusta asti tiedostaisivat yhteytensä Kokonaisuuteen.
Tavallaan valeminä, jota ihmiset sanovat persoonaksi, on jossain syvällä tietoinen sisäisestä hauraudestaan ja tyhjyydestään. Se yrittää kovalla toiminnallaan peittää se faktan, että kaikkien kuortensa sisällä se on tyhjä, se ei ole oikeastaan mitään. Tuollainen keinotekoinen persoonallisuus saa vahvaa olemassaolon ja elämän tunnetta mm. draamasta. Pakkohan minun on olla olemassa kun sattuu niin julmetusti! Tai edes tuntuu joltain. Kammottavinta on ettei tuntuisi miltään, ei ajattelisi mitään, sillä silloin voi paljastua että sitä on vain tyhjä tietoisuuden tila vailla mitään sellaista mitä kuvitteli persoonakseen.
Ongelma on se, että ihminen ei luonnostaan, vuosituhansien aikaisen ehdollistumisen takia, koe tietoisuuden tilaa siksi mikä se on - Kokonaisuudeksi tai Jumalaksi. Niinpä jos ihminen lakkaa kokemasta egoa, hän ei koe enää mitään paitsi tyhjyyttä. Vain onton, kumisevan ja elottoman tyhjän tilan jossa ei ole mitään muuta kuin korkeintaan kehon olemisen tunne. Se on itsensä persoonaksi kokevalle kuin kuolema, olemattomuus. Mutta jos sitä tyhjyyttä jaksaa tuijottaa silmiin tarpeeksi kauan, sitä huomaa että se oli jotain muuta kuin tyhjyyttä - se oli tyhjyyttä josta syntyy kaikki mitä on, tyhjyyttä mikä on joka hetki kaiken ydinolemus. Ilmentymätön Jumala, josta syntyy kaikki ilmennyt. Ja Minä olen se. Se mikä alkuun näytti tylsältä, tyhjältä tietoisuuden taustakankaalta.
Mutta onko egolla mitään tarkoitusta? Haluan kuitenkin ajatella, että ajattelu sinänsä auttaa toimimaan illuusiossa (ettei esim. kävele auton alle), ja omassa elämässäni tuosta egon ajatuskehästä on ollut hyötyä työmielessä.
Spirituaalisessa mielessä ego on kuitenkin turha, vai onko? Monissa opetuksissa kuitenkin puhutaan siitä, kuinka ajattelumme ja kokemuksemme laajentaa kaikkea-mikä-on.
Se, onko egolla tarkoitusta, riippuu siitä mitä sanalla ego tarkoitetaan. Jos sillä tarkoitetaan mielen toimeenpanevaa osaa, niin kyllä, sillä on tarkoitusta niin kauan kuin tässä muodossa eletään. Jos vaikka ihminen saa jumalallisen impulssin tehdä jotain, niin vaikka se impulssi tulee spirituaaliselta tasolta, ajattelevaa mieltä syvemmältä, niin mielen toimeenpaneva osa antaa sille silti muodon tässä maailmassa. Se on vähän kuin taidemaalari saisi inspiraation maalaukseen tai insinööri keksintöön: idean tulo ei ole useinkaan tietoinen prosessi, mutta toteutus on. Taulun materiaalit on hankittava, maalaaminen on tehtävä fyysisesti jne. Samoin insinööri käyttää ihan tässä maailmassa oppimaansa alansa tietoa toteuttaakseen ideansa käytäntöön.
Yleensä kuitenkin henkisissä opetuksissa, jos puhutaan egosta negatiivisessa mielessä, sillä tarkoitetaan jotain muuta kuin pelkkää mielen toimeenpanevaa osaa. Sillä tarkoitetaan minäkäsitystä, joka muodostuu ajattelevan mielen toiminnasta, eikä tiedosta siitä mikä on ruumiin ja mielen tuolla puolen. Esim. Joel Goldsmith joskus sanoo kirjoissaan, että sano itsellesi "minä, minä" ja siinä on Jumala. Tämä varmaan pätee Joeliin, mutta jos useimmat sanovat "minä, minä", he tarkoittavat sillä tiedostamattaan ehdollistunutta käsitystä minästä. Sen, ettei tämä minä ole Jumala, voi tajuta jo siitä että se voi käskeä tekemään jotain pahaa tai tuhoisaakin. Tai se voi kiukutella koska kokee oman rajallisuutensa tms. Se on keinotekoinen minäkuva, joka on syntynyt koska luonnostaan yhteyttä syvempään minään ei ole. Ilman yhteyttä on pakko muodostaa tuollainen valeminuus, jotta voi edes jotenkin toimia. Tätä jotkut kutsuvat egoksi, ja se ei ole mitenkään tarpeen sen jälkeen, kun tietää mikä on nimen ja muodon tuolla puolen.
Itse harvemmin käytän ego-termiä negatiivisessa merkityksessä, paitsi silloin jos keskustelen sellaisen opetuksen kontekstista käsin, joka käyttää termiä niin. Se ego jonka minä koen, on erittäin hyödyllinen osa ihmistä, silta tai tulkki spirituaalisen ja tämän muotojen maailman välillä. Sama koskee ajattelevaa mieltä yleensä: ei ajattelua tarvitse hiljentää siksi että se olisi paha, vaan lähinnä tilapäisesti siksi, että löytäisi sen mitä on ajattelun takana. Sitten kun on sen löytänyt, ajattelee edelleen, mutta inspiraatio ajatuksiin tulee ajan ja muodon tuolta puolen. Ajattelu tosin voi saada muotoja jotka on tässä ajassa vieraita, esim. itse en yleensä ajattele sillä tavalla sanallisesti, että päässäni ikään kuin kulkisi ihmiskielen lauseita peräkkäin. Teen niin vain siinä vaiheessa kun täytyy kommunikoida muille sitä, mitä sanaton prosessi mielessäni on tuottanut.
Vierailija kirjoitti:
Pari kysymystä tuli käytännön elämän kirvoittamana mieleen. Kun siis jossain sanoit jotenkin niin, että itsensä kohtaaminen ja "parantuminen" ei ole tarpeellista, aina nousee uusia luurankoja esiin jos sille tielle lähtee, ja sitten toisaalta jossain muussa yhteydessä muistaakseni sanoit jotain sellaista, että ihmisen on ensin kuoltava ja käveltävä itse ristillensä. Ensinnäkin mitä tämä ristille käveleminen tarkoittaa, jollei itsensä kohtaamista? Ja täytyykö sen tuntua nöyryyttävältä...?
Toisekseen siitä tyhjyyteen tuijottamisesta. Jos katson sisälläni ammottavaa tyhjyyttä, minusta tulee tyhjä, ajatukseton, persoonaton, ponneton, reaktioton... Ja ei kai siinä mitään, jos elelisin yksikseni jossain metsämökillä eikä kenellekään tarvitsisi olla mitään (ystävä, kuuntelija, hyvää seuraa, työkaveri, sisko jne.), mutta ainakin nykyisessä tilanteessani koen että pitää olla. Vai pitääkö? Onko ihan OK olla reagoimatta jonkun hyväntahtoisen ihmisen lähestymisyritykseen, jos itse sillä hetkellä haluan vain keskittyä olemaan tyhjä? En ole vielä siinä pisteessä että tajuaisin itse luovani tämän ulkoisen todellisuuden, vai miten se meni, joten en osaa suhtautua lähestyvään ihmiseen siltä kannalta.
Ristille kävelemisen metaforalla voidaan tarkoittaa eri yhteyksissä montaakin eri asiaa, mutta se on enemmänkin koko sen luonnollisen ihmisminän kieltämistä kuin sen psyykkisen tason kohtaamista. Sitä vanhaa minää ei ole tarkoitus tehdä paremmaksi tai hengellisemmäksi, se ei onnistu. Se on tarkoitus jättää oman onnensa nojaan ja etsiä taivasten valtakuntaa sisäisesti meissä, minkä seurauksena löytää toisenlaisen minäkäsityksen kuin kehoon ja psyykeen perustuvan. Tämän seurauksena tosin sekä psyyke että fyysinen keho asettuvat harmonisempaan tilaan kuin aiemmin, mutta se ei ole itsetarkoitus, se on sivuvaikutus siitä että ihminen tuntee hengellisen identiteettinsä. Jos itsetarkoituksena etsii mielensä tai kehonsa parantelua, löytäminen pakenee, sillä tällöin samaistutaan entistä vahvemmin siihen, mitä monet henkiset opettajat sanovat "valeminäksi" tai egoksi. Halutaan parempi valeminä, sen sijaan että lähdettäisiin etsimään uudestisyntymistä.
Tavallisesta ihmisen elämästä ei tarvitse vetäytyä totaalisesti etsiäkseen sitä mikä on hengellistä. Riittää, että omistaa joitakin hetkiä päivistään sisäiselle hiljaisuudelle. Varsinkin alkuvaiheessa 2-3 ihan muutaman minuutin hiljentymistä riittää, ja muuten voi elää kuten ennenkin. Vähitellen sitä oppii kyllä pitämään yllä tietoisuutta sisäisesti hiljaisuudesta myös silloin, kun tekee jotain muuta tai vaikka puhuu jonkun ihmisen kanssa. Se on vähän samankaltainen asia kuin tämä: voimme siivota tai jutella jonkun kanssa tai tehdä töitä, mutta silti mieleen voi yhtäkkiä tulla jokin ajatus, ja heti me olemme tietoisia siitä. Muu toiminta ei estänyt ajatuksen tiedostamista. Tottuneelle se ei estä myöskään spirituaalisen impulssin tiedostamista., eikä siksi välttämättä tarvita enää lainkaan tietoista mielen tai toiminnan hiljentämistä. Mutta alkuun spirituaalisia impulsseja tai spirituaalisen todellisuuden olemassaoloa voi olla hyvin vaikea kokea ollenkaan, tämän maailman aistimusten ja ajatusten viedessä kaiken huomion itseensä, ja siksi ajoittainen hiljentyminen ja toimettomuus on etsijälle hyväksi.
Voiko eläin valaistua? Onko timantti valaistunut hiili?
Jossain aiemmassa viestissä kerroit siitä, miten ei kannata luopua oman elämänsä hallinnasta tai ruorin pitäjän paikasta ennen kuin henki ottaa ohjat käsiin, muuten sitä vaipuu vain apaattiseen saamattomuuteen kun kukaan ei ohjaa laivaa. Sisällöltään jotenkin noin.
Musta vähän tuntuu, että näin on mulle käynyt. Miten tästä kuopasta pääsee pois? Päätä pahkaa vain virheitä tekemään vai? ;)
Kiitos kun viitsit vastailla.
Vierailija kirjoitti:
Jossain aiemmassa viestissä kerroit siitä, miten ei kannata luopua oman elämänsä hallinnasta tai ruorin pitäjän paikasta ennen kuin henki ottaa ohjat käsiin, muuten sitä vaipuu vain apaattiseen saamattomuuteen kun kukaan ei ohjaa laivaa. Sisällöltään jotenkin noin.
Musta vähän tuntuu, että näin on mulle käynyt. Miten tästä kuopasta pääsee pois? Päätä pahkaa vain virheitä tekemään vai? ;)
Kiitos kun viitsit vastailla.
Moi. En ole KM, mutta mulle kävi juuri noin ja yli vuosi meni siinä kuopassa. Lopulta ei ollut edes voimia nousta omin avuin ja yrittää. Oma tahto tavallaan kuoli. Nyt taas teen asioita, mutta uudesta lähtökohdasta. En toivo enkä pelkää mitään, en välitä lopputuloksista, haluan ainoastaan toteuttaa Jumalan tahtoa. Yhteyteni Henkeen syvenee joka päivä.
Viitsisitkö Mystiikko vastata muutamaan henkilökohtaiseen kysymykseen. Minä olen aiheesta jo pariin otteeseen kirjoittanut ja Olet näitä jonkin varran jo sivunnut:
- Kuinka usein sinulla herää inhimmillisiä tunteita? Ärsyttääkö kukaan koskaan, Hermostutko koskaan, jos asiat eivät mene jouhevasti, pelottaako mikään?
- jos, niin voiko tunne olla joskus tosi voimakas (viha, paniikki), vai onko se aina mieto (harmistus, huoli)?
- jos ei, niin hävisivätkö nämä tunteet heti valaistumisen myötä, vai vähenivät pikkuhiljaa vuosi vuodelta?
Olen ketjun ap. Yleensä minulla on hyvä luottamus, enkä nykyään kamalasti pelkää tai hermoile. Mutta mieheni sanoo, että olen muuttunut kipakaksi viimeisen vuoden aikana :-). Aikaisemmin minulla oli lehmänhermot. Mietin, miksi olen muuttunut, ja mistä se kertoo prosessin kannalta. Jotenkin tiedän myös selvemmin, mitä tahdon ja mitä en. En osaa sanoa, mistä tahtominen nousee.
Mietin myös, ovatko nämä ”lihalliset” tunteet meissä niin kauan kuin henki pihisee, vai muuttavatko ne muotoaan prosessin edetessä?
En minä pysty antamaan sinulle niitä vastauksia, joita kaipaat. En pysty siirtämään sinulle kokemuksiani eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä ne ovat henkilökohtaisia ja tie on jokaiselle yksilöllinen.
Ei kokonaisuus sinua mistään rankaise. Tuo on vähän sama kuin väittäisit luonnon rankaisevan puuta vesisateella. Ensinnäkin se on vain luonnollisen kiertokulun mukaista, ei kenenkään "syy" eikä kenenkään "rangaistus". Toiseksi vesisadehan vain palvelee puuta ja ravitsee sitä, vaikka ikävältä saattaa tietystä näkökulmasta tuntuakin. Sen seurauksena puu voi ihmisnäkökulmasta "kasvaa ja kehittyä".
Ymmärrän ärtymyksesi, mielen vastustuksen ja kaiken tähän asiaan liittyvän kiukun ja turhautumisen. Itselläni tulee edelleen aika ajoin sellainen olo, että tekisi mieli vain näyttää Jumalalle keskisormea ja vetäytyä luolaan mököttämään. Mutta se menee kyllä ohi kun pääsee takaisin yhteyden tilaan ja muistaa, että minä tämän tilanteeni olen luonut, ei mikään ulkopuolinen Jumala. Minulla on siis kaikki valta käsissäni myös tilannetta muuttaa, jos koen sen tarpeelliseksi.