Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Minäkin olen tämän tien myötä muuttunut niin, että miellyttäminen on karissut minusta pois ja sanon ihmisille ei herkemmin. En lähde enää toteuttamaan kenenkään muun tahtoa mikäli se on ristiriidassa oman intuitioni kanssa. Joskin tämä intuitio haluaa minun välillä palvelevan myös muita, mutta eri lähtökohdista kuin ennen. En myöskään ota enää syyllistämistä muilta vastaan, joten tästä on seurannut välien katkeamisia. 

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen tämän tien myötä muuttunut niin, että miellyttäminen on karissut minusta pois ja sanon ihmisille ei herkemmin. En lähde enää toteuttamaan kenenkään muun tahtoa mikäli se on ristiriidassa oman intuitioni kanssa. Joskin tämä intuitio haluaa minun välillä palvelevan myös muita, mutta eri lähtökohdista kuin ennen. En myöskään ota enää syyllistämistä muilta vastaan, joten tästä on seurannut välien katkeamisia. 

Juu, samaa olen huonannut itsessäni.merityisen herkkä olen syyllistämiselle, sitä en ota yhtään vastaan. Tämä minun kasvuni alkoi näistä pois jo seitsemän vuotta sitten. Silloin aloitin itseni kuuntelemisen, aloin tietoisesti kehittää intuitiotani (silloin en ollut edes kuullut Minästäni).

Mutta tämä kipakkuus on tullut vasta tämän henkisen polun myötä. Tälle polulle tulin pari vuotta sitten. En osaa oikein kuvailla, mitä tämä kipakkuus on. Se ei todellakaan ole mitään ilkeyttä, enkä sylkäise tunteitani toisten naamalle, se on vaan...hmmm.. kipakkuutta. Se näkyy myös elekielessäni muutenkin. Aikaisemmin kaikki sanoivat minusta, että olen niin rauhallinen. Nykyään huidon kuin italialainen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain aiemmassa viestissä kerroit siitä, miten ei kannata luopua oman elämänsä hallinnasta tai ruorin pitäjän paikasta ennen kuin henki ottaa ohjat käsiin, muuten sitä vaipuu vain apaattiseen saamattomuuteen kun kukaan ei ohjaa laivaa. Sisällöltään jotenkin noin.

Musta vähän tuntuu, että näin on mulle käynyt. Miten tästä kuopasta pääsee pois? Päätä pahkaa vain virheitä tekemään vai? ;)

Kiitos kun viitsit vastailla.

Moi. En ole KM, mutta mulle kävi juuri noin ja yli vuosi meni siinä kuopassa. Lopulta ei ollut edes voimia nousta omin avuin ja yrittää. Oma tahto tavallaan kuoli. Nyt taas teen asioita, mutta uudesta lähtökohdasta. En toivo enkä pelkää mitään, en välitä lopputuloksista, haluan ainoastaan toteuttaa Jumalan tahtoa. Yhteyteni Henkeen syvenee joka päivä. 

Miten sinä aloit tekemään niitä asioita? Mikä motivoi? Aloitko vaan tekemään jotain ettet olisi paikoillasi vai tapahtuiko sinussa sisäisesti jokin muutos?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain aiemmassa viestissä kerroit siitä, miten ei kannata luopua oman elämänsä hallinnasta tai ruorin pitäjän paikasta ennen kuin henki ottaa ohjat käsiin, muuten sitä vaipuu vain apaattiseen saamattomuuteen kun kukaan ei ohjaa laivaa. Sisällöltään jotenkin noin.

Musta vähän tuntuu, että näin on mulle käynyt. Miten tästä kuopasta pääsee pois? Päätä pahkaa vain virheitä tekemään vai? ;)

Kiitos kun viitsit vastailla.

Moi. En ole KM, mutta mulle kävi juuri noin ja yli vuosi meni siinä kuopassa. Lopulta ei ollut edes voimia nousta omin avuin ja yrittää. Oma tahto tavallaan kuoli. Nyt taas teen asioita, mutta uudesta lähtökohdasta. En toivo enkä pelkää mitään, en välitä lopputuloksista, haluan ainoastaan toteuttaa Jumalan tahtoa. Yhteyteni Henkeen syvenee joka päivä. 

Miten sinä aloit tekemään niitä asioita? Mikä motivoi? Aloitko vaan tekemään jotain ettet olisi paikoillasi vai tapahtuiko sinussa sisäisesti jokin muutos?

Pitkään odotin että Jumala jotenkin nostaa minut tästä kuopasta, mutta sitten tuli oivallus että Jumala on minä itse, eikä mikään ulkopuolinen voima, joten minun on itseni vaan otettava lusikka kauniiseen käteen ja alettava taas elää. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta elän jollain tavalla eri kohdasta käsin. Minulla ei ole toivoa, pelkoa tai halua tiettyihin lopputuloksiin. Pidän vaan tietoisuudentilani mahdollisimman paljon sisäänpäin kääntyneenä ja lepään siinä samalla kun teen asioita. Välillä tämä sujuu huonommin ja välillä paremmin. Jos olen liian kauan ilman yksinoloa, se menee vaikeammaksi.  Minun "ylhäältä syntymisestäni" on kaksi vuotta, ja välillä tuntuu että minulla tosiaan on kaksivuotiaan kyvyt elää tässä uudessa tilassa, mutta onneksi kasvan koko ajan. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain aiemmassa viestissä kerroit siitä, miten ei kannata luopua oman elämänsä hallinnasta tai ruorin pitäjän paikasta ennen kuin henki ottaa ohjat käsiin, muuten sitä vaipuu vain apaattiseen saamattomuuteen kun kukaan ei ohjaa laivaa. Sisällöltään jotenkin noin.

Musta vähän tuntuu, että näin on mulle käynyt. Miten tästä kuopasta pääsee pois? Päätä pahkaa vain virheitä tekemään vai? ;)

Kiitos kun viitsit vastailla.

Moi. En ole KM, mutta mulle kävi juuri noin ja yli vuosi meni siinä kuopassa. Lopulta ei ollut edes voimia nousta omin avuin ja yrittää. Oma tahto tavallaan kuoli. Nyt taas teen asioita, mutta uudesta lähtökohdasta. En toivo enkä pelkää mitään, en välitä lopputuloksista, haluan ainoastaan toteuttaa Jumalan tahtoa. Yhteyteni Henkeen syvenee joka päivä. 

Miten sinä aloit tekemään niitä asioita? Mikä motivoi? Aloitko vaan tekemään jotain ettet olisi paikoillasi vai tapahtuiko sinussa sisäisesti jokin muutos?

Pitkään odotin että Jumala jotenkin nostaa minut tästä kuopasta, mutta sitten tuli oivallus että Jumala on minä itse, eikä mikään ulkopuolinen voima, joten minun on itseni vaan otettava lusikka kauniiseen käteen ja alettava taas elää. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta elän jollain tavalla eri kohdasta käsin. Minulla ei ole toivoa, pelkoa tai halua tiettyihin lopputuloksiin. Pidän vaan tietoisuudentilani mahdollisimman paljon sisäänpäin kääntyneenä ja lepään siinä samalla kun teen asioita. Välillä tämä sujuu huonommin ja välillä paremmin. Jos olen liian kauan ilman yksinoloa, se menee vaikeammaksi.  Minun "ylhäältä syntymisestäni" on kaksi vuotta, ja välillä tuntuu että minulla tosiaan on kaksivuotiaan kyvyt elää tässä uudessa tilassa, mutta onneksi kasvan koko ajan. :)

Minä ymmärrän täysin, mitä tarkoitat. Tiedän, että tämä on minulle oikea tapa elää. En kuitenkaan ole täysin päässyt irti omista haluistani. Siis niistä haluista, jotka nousevat syvältä sielun sopukoista, joita pidän tosi tosi tärkeinä, mutta jotka eivät toteudu, ei ainakaan sataprosenttisesti. Ja silloin heräävät nuo edelläkirjoittamani voimakkaat tunteet.

Tiedän, etten voi näille tunteille mitään tehdä, voin vain katsoa niitä. Ja kääntyä sisäänpäin kuuntelemaan, mitä Minä haluaa. Mutta, turhauttaahan tämä välillä.... ja taas katson turhautumisen tuneitsni ja odotan, että pääsen niistä yli. Yksinolo on todellakin pakollista.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain aiemmassa viestissä kerroit siitä, miten ei kannata luopua oman elämänsä hallinnasta tai ruorin pitäjän paikasta ennen kuin henki ottaa ohjat käsiin, muuten sitä vaipuu vain apaattiseen saamattomuuteen kun kukaan ei ohjaa laivaa. Sisällöltään jotenkin noin.

Musta vähän tuntuu, että näin on mulle käynyt. Miten tästä kuopasta pääsee pois? Päätä pahkaa vain virheitä tekemään vai? ;)

Kiitos kun viitsit vastailla.

Moi. En ole KM, mutta mulle kävi juuri noin ja yli vuosi meni siinä kuopassa. Lopulta ei ollut edes voimia nousta omin avuin ja yrittää. Oma tahto tavallaan kuoli. Nyt taas teen asioita, mutta uudesta lähtökohdasta. En toivo enkä pelkää mitään, en välitä lopputuloksista, haluan ainoastaan toteuttaa Jumalan tahtoa. Yhteyteni Henkeen syvenee joka päivä. 

Miten sinä aloit tekemään niitä asioita? Mikä motivoi? Aloitko vaan tekemään jotain ettet olisi paikoillasi vai tapahtuiko sinussa sisäisesti jokin muutos?

Pitkään odotin että Jumala jotenkin nostaa minut tästä kuopasta, mutta sitten tuli oivallus että Jumala on minä itse, eikä mikään ulkopuolinen voima, joten minun on itseni vaan otettava lusikka kauniiseen käteen ja alettava taas elää. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta elän jollain tavalla eri kohdasta käsin. Minulla ei ole toivoa, pelkoa tai halua tiettyihin lopputuloksiin. Pidän vaan tietoisuudentilani mahdollisimman paljon sisäänpäin kääntyneenä ja lepään siinä samalla kun teen asioita. Välillä tämä sujuu huonommin ja välillä paremmin. Jos olen liian kauan ilman yksinoloa, se menee vaikeammaksi.  Minun "ylhäältä syntymisestäni" on kaksi vuotta, ja välillä tuntuu että minulla tosiaan on kaksivuotiaan kyvyt elää tässä uudessa tilassa, mutta onneksi kasvan koko ajan. :)

Minä ymmärrän täysin, mitä tarkoitat. Tiedän, että tämä on minulle oikea tapa elää. En kuitenkaan ole täysin päässyt irti omista haluistani. Siis niistä haluista, jotka nousevat syvältä sielun sopukoista, joita pidän tosi tosi tärkeinä, mutta jotka eivät toteudu, ei ainakaan sataprosenttisesti. Ja silloin heräävät nuo edelläkirjoittamani voimakkaat tunteet.

Tiedän, etten voi näille tunteille mitään tehdä, voin vain katsoa niitä. Ja kääntyä sisäänpäin kuuntelemaan, mitä Minä haluaa. Mutta, turhauttaahan tämä välillä.... ja taas katson turhautumisen tuneitsni ja odotan, että pääsen niistä yli. Yksinolo on todellakin pakollista.

Ap

Minulla on välillä samoja tunteita edelleen. Entinen elämäni oli pääosin kipua ja kärsimystä jossa mikään ei mennyt kuten halusin, joten tästä "uudesta lähtökohdasta" minulla on kiire saavuttaa kaikki se joka minulta jäi ennen kokematta täällä - onhan se mikä on jumalan, myös minun. Välillä minulle tulee valtava valtava uhmaikäisen TAHTO ja kärsimättömyys kun todellisuus ei heti järjesty haluamallani tavalla. Toisaalta tiedän, että se mikä minulle on varattu ja mikä oman sieluni kanssa resonoi, on kyllä tulossa, kunhan olen riittävän kypsä ottamaan sen vastaan. Minulle tämä syvä tahto on jotenkin eri asia kuin egosta lähtevä haluaminen. Se on kokemisen, elämisen, olemisen halua joka lähtee hyvin lapsenomaisesta ilosta, ei esimerkiksi muille näyttämisestä.  En siis ole täysin perillä kuten KM, että minua ei mikään kiinnostaisi tässä illuusiossa. 

Sattuuko KM:llä olemaan mitään hyviä neuvoja tähän tilaan? 

Minussa on tapahtunut myös mielenkiintoisia muutoksia. Pelot ja häpeän tunteet ovat kadonneet lähes kokonaan, vaikka aiemmin ne olivat välillä todella lamaannuttavia. Tuntuu myös siltä, että oma aiempi motivaatio tehdä asioita on hävinnyt ja tilalle on tullut jotain ihan muuta. Suoraan sanottuna ei kiinnosta yhtään, miten tässä käy, mutta en silti ole jumissa tai paikoilleen pysähtynyt. Menen enimmäkseen virrassa, oman osuuteni toki aktiivisesti hoitaen, mutta huolehtimatta järjestelyistä tai lopputuloksista mielen tasolla. Ainoastaan väsyneenä "vajoan" jonnekin synkkyyteen ja turhautumiseen, mutta sekin menee aina ohi. Myös valaistumisen tavoittelun suhteen on tapahtunut irtipäästäminen: oivalsin, että en voi enää tässä vaiheessa tehdä mielen tasolla mitään sen eteen. Se on luonnollinen tilamme ja se tapahtuu kyllä ajallaan, kun vain seuraan luontaista olemustani. Eihän kukkakaan pysty ajatuksillaan vaikuttamaan siihen, milloin se alkaa kukoistamaan –se vain tapahtuu luontaisen järjestyksen mukaan silloin kun tapahtuu. Minulla on muutenkin alitajuinen tieto siitä, että omalla kohdallani prosessi on vähän hitaampi maallisten "velvollisuuksien" takia. Vastuullani on maallisella tasolla muita ihmisiä, joten lienee kaikkien kannalta parasta, että säilytän jotakuinkin toimintakykyni kaiken tämän keskelläkin. Ei se silti prosessia estä eikä minun tarvitse "hylätä" ketään muuta kuin esoteerisella tasolla. Maalliset kiinnikkeet muihin ihmisiin ovat katoamassa, mutta tilalle on tullut syvempi myötätunto ja ymmärrys kaikkia kohtaan. Tietysti ihmistasolla edelleen joskus ärsyttää tietyt asiat, mutta ei sillekään tarvitse tehdä mitään. Sielutasolla pystyn kunnioittamaan muiden valintoja ja tiedän, etteivät ne vaikuta minun todelliseen olemukseeni mitenkään.

Pari päivää sitten koin jotain mielenkiintoista, joka tuntui metafyysisellä tasolla kuin yhdistymiseltä johonkin "kenttään". Tuossa kentässä tunsin tietoisuuden tihentymiä, jotka voisivat edustaa esim. ihmisiä tai muita olentoja. Googlettelin aiheesta ja löysinkin mielenkiintoisia teorioita siihen liittyen. Enää en kuitenkaan koe pakonomaista tarvetta analysoida näitä kokemuksia älyllisellä tasolla, vaikka mieli tietysti vastauksia haluaisikin.

Kaiken kaikkiaan oloni on jotenkin irrallinen ja epätodellinen. Tuntuu kuin olisin jossakin "nollatilassa": vanhan taaksejättänyt, mutta uudesta vielä tietämätön. "Polku avautuu eteesi sitä mukaa, kun kuljet sitä", sain vastaukseksi, kun tätä asiaa mietiskelin. Siihen on luottaminen! :)

Taidan olla hieman samassa tilanteessa kuin edellinen kommentoija.

Kirjoitin muutama viikko sitten eräässä keskusteluryhmässä seuraavasti:

 "Voiko minä haluta totuuden oivaltamista? Ei tosiasiallisesti, koska se tarkoittaisi minän "tuhoutumista". Kuinka joku voisi haluta omaa tuhoutumistaan? Minä voi haluta ainoastaan "valaistumisen" etsimistä koskaan "valaistumatta". Tästä syystä totuuden oivaltaminen ei ole valinta, vaan sen on tunnuttava pakottavalta tarpeelta, jota ei voi vastustaa. Oikeastaan jokainen olisi jo "valaistunut", jos kukaan ei vastustaisi sitä. Energiamme kuluu pitkälti illuusioidemme ylläpitoon ja totuuden välttelyyn. Siinä vaiheessa, kun ego on jo niin heikko, ettei se pysty enää ylläpitämään valhetodellisuutta ja totuus jo leikittelee kustannuksellamme läpinäkyvän verhon takana, emme pysty enää vastustamaan koko verhon repäisemistä alas."

"Itselleni tämä "totuuden oivaltaminen" on muuttunut jollain tapaa yhdentekeväksi asiaksi. Aika ajoin olen tuntenut vastustamatonta vetoa aiheen pariin ja toisinaan taas ei voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa. Väkisinkään en halua mitään tehdä, joten olen kuunnellut tässä asiassa sisäistä kutsumusta luottaen siihen, että kaikki tapahtuu kun on oikea aika. Tällä hetkellä tuntuu aivan yhdentekevältä tulenko "valaistumaan" vaiko en ja milloin se tapahtuu. Joka tapauksessa se tapahtuu väistämättä joskus, koska totuus ei voi piilotella itseään loputtomiin. Todellinen olemukseni elää tälläkin hetkellä totuudessa ja on turvassa kenenkään kykenemättä uhkaamaan sitä. Kuka minä olen stressaamaan jostain totuuden oivaltamisesta? Aivan yhdentekevä asia. Mikä muuttuisi, vaikka oivaltaisin totuuden? Ei tosiasiallisesti mikään, sillä mikään todellinen ei voi muuttua. Nautin elämästä, mutta en ota sitä kovinkaan vakavasti, sattui mitä tahansa. En usko, että kykenisin masentumaan, vaikka elämässä tapahtuisi mitä tahansa. Olen jollain tapaa elämästä irrallaan, mihinkään kiintymätön ajelehtija, joka voisi tarvittaessa luopua kaikesta milloin vain. Olen harmittoman illuusion uhri."

Ja muutama päivä sitten vastasin seuraavasti kirjoittajalle, joka kertoi, että "asiat joista joskus sai revittyä ilon irti ja ajoi eteenpäin, ovat hävinneet. Niihin ei löydy mitään kosketuspintaa eikä niille saa mitään arvoa vaikka kuinka koittaisi":

"Vähän sama homma...kosketuspinnat katosivat, mutta jollain tavalla palasivat muuntuneina takaisin. Asioita ei kykene enää tekemään samoilla motiiveilla kuin ennen. Myös kaikenlainen suorituskeskeisyys on tipahtanut pois. Jollain tavalla nautin nyt enemmän asioden tekemisestä niiden tekemisen vuoksi. Tämä on ikään kuin paluuta lapsuuteen ja tekemisen välittömyyteen. Kaikenlainen itsensä pakottaminen ja tapahtumien vastustaminen on vaihtunut paljolti elämän virrassa myötätuuleen purjehtimiseksi. Kun suuntaa ei halua itse pakottaa, on aina myötätuuli. Mielenkiinnolla saa jäädä odottamaan mitä vastaranta tuo tullessaan..."

"Suorituskeskeisyyden ja pakottamisen poissaolo näkyy myös tässä itsensä tunnistamisen prosessissa, joka näyttää tapahtuvan sykleissä omien voimavarojen ja kiinnostuksen mukaan aktiivisesti ja passiivisesti, eikä mitenkään konemaisen lineaarisesti. Miksi muuten tämä prosessi kuvataan usein niin tuskallisena? Eihän sen välttämättä tarvitse olla sitä. Eikö tämä ole pikemminkin vapauttavaa? Ainoastaan ihmisen oma vastustus ja "apinamielen" kuunteleminen tekee siitä jotain muuta."

Vierailija kirjoitti:

Voiko eläin valaistua? Onko timantti valaistunut hiili? 

Riippuu siitä miten valaistuminen määritellään, mutta itse käytän sitä sanaa lähinnä tapahtumasta, jossa illuusioihin eksynyt ihmismieli löytää niistä ulos ja tiedostaa todellisen, ikuisen hengellisen identiteettinsä, ja koko muunkin maailman katoamattoman ja hengellisen luonteen. Siksi sanoisin että eläin ei voi valaistua: vain ihminen on "langennut", vain ihmisen täytyy löytää harhateiltään kotiin. Sen mukana kun ihmiskunta suuremmassa määrin valaistuu, eläimetkin tosin pääsevät sen ikeen alta, jonka meidän ihmiskunnan vallitseva tietoisuudentila on niidenkin päälle asettanut: sairastuvaisuuden, puutteen, katoavaisuuden ikeen alta.

Niin hiilet kuin timantit ovat Jumala ilmenneenä muodossa, tosin niiden todellinen muoto on jotain muuta kuin minä ihmiset sen näkevät. Ihmisen illuusiomaailmassa on hiiliä ja on timantteja, ja jotkut haluavat ajatella että timantti on jotenkin jalompi muoto, lähempänä aineetonta todellista kuin karkeammin materialistiseksi koettu hiili. Itse olen aina kokenut, että tuollainen luokittelu on tarpeetonta ja vain syventää dualismin kokemusta: se on taas vain yksi luokittelu parempiin ja huonompiin, pyhempiin ja maallisempiin.

Vierailija kirjoitti:

Jossain aiemmassa viestissä kerroit siitä, miten ei kannata luopua oman elämänsä hallinnasta tai ruorin pitäjän paikasta ennen kuin henki ottaa ohjat käsiin, muuten sitä vaipuu vain apaattiseen saamattomuuteen kun kukaan ei ohjaa laivaa. Sisällöltään jotenkin noin.

Musta vähän tuntuu, että näin on mulle käynyt. Miten tästä kuopasta pääsee pois? Päätä pahkaa vain virheitä tekemään vai? ;)

Kiitos kun viitsit vastailla.

On aika hallita ja aika heittäytyä tyhjään jotta spirituaalinen taso voi ottaa hallinnan. Tähän olikin vastattu prosessista, jossa selvästikin oli aika luopua kontrollista, vaikkei uusi taso heti lähtenytkään toimimaan. Oma sisin tietää kyllä mitä tehdä, jos hiljaisuudessa kysyy siltä, että pitäisikö minun yrittää vielä ihmisvoimin pyrkiä asioihin, vai olisiko jo aika levätä ja antaa asioiden hoitua minun kauttani.

Myöskään sellaista passiivisuutta ei tarvitse minusta kauheasti pelätä. Se on usein ihmiselle hyväksikin, varsinkin hengellisen tien kulkijalle. Mutta joskus hallinnasta luopuminen (tiedostamattomasti tai tiedostaen) liian aikaisin johtaa aktiviisempaan pahan tekemiseen joko itselle, muille tai molemmille, ja silloin yleensä henkilö itsekin on epätoivoinen tilansa kanssa. Olen tavannut ihmisiä, jotka esim. haluaisivat luopua liiasta alkoholin juomisesta, mutta jatkuvasti lankeavat taas juomaan. Sitten nämä sanovat: "mutta minä rukoilin ennen kuin menin Alkoon että ota Jumala minulta pois viinan himo, mitä muuta minä voin muka tehdä? Jos Jumala ei auta niin mitä minä muka voin?" 

Toisinaan tämä on ihan silkkaa laiskuutta, että ei viitsitä ihan inhimillisin keinoin kestää epämukavuutta ja ottaa ohjia käsiin. Toisinaan ihmiset eivät myöskään mieleen samaistumisensa takia edes tiedä, että heillä oikeasti ON valta myös mielensä yli, ei vain kehonsa. Kaikkihan me tiedämme, että keho on työkalu joka on käytettävissämme: jos sanon että haluan nyt kävellä keittiöön juomaan vettä, niin nöyrästi keho toteuttaa käskyn. Se mitä kaikki eivät huomaa on, että mieli on ihan samalla tavalla työkalu ihmisen käyttöön, eikä "minä". Se tosin usein hämää puhumalla minä-muodossa, silloin kun mieleen on samaistuttu.

Kuitenkin jopa mieleensä samaistuneet pystyvät jossain määrin käskemään mieltään: jos he päättävät täyttää ristikon, he täyttävät, ja jos he päättävät hoitaa jonkun jopa epämiellyttävän asian joka on hoidettava, he voivat hoitaa sen mielen marinasta huolimatta. On siis joku muu minä kuin pelkkä mieli, mutta joissain tilanteissa tietoisuus tästä katoaa, ja mieli samaistuu täysin "minäksi": mielen halun tukahduttaminen tuntuu minän tukahduttamiselta, ja siksi se tuntuu sietämättömältä. "Mutta kun minä haluan!" sanoo mieli ja se joka aiemmin päätti että ei aio toimia niin enää, on poissa yhtäkkisen täyden mieleen samaistumisen takia. Katumuksen tai krapulan hetkellä tietoisuus siitä mitä todella tahtoi palaa, mutta teko on jo tehty. Mieleen samaistumista voi kuitenkin tietoisesti lieventää muistuttamalla itseään siitä, että se päässä höpöttävä ääni joka haluaa sitä sun tätä, joskus haitallistakin, ei ole minä, vaan vain ajatteleva mieli siinä tyhjäkäynnillä höpöttelee. Sen ei myöskään ole pakko antaa höpötellä rajattomiin, ihmisellä on valta valita mitä mielessään pitää ja mitä ajatuskulkuja pyörittää.

Vierailija kirjoitti:

Viitsisitkö Mystiikko vastata muutamaan henkilökohtaiseen kysymykseen. Minä olen aiheesta jo pariin otteeseen kirjoittanut ja Olet näitä jonkin varran jo sivunnut:

- Kuinka usein sinulla herää inhimmillisiä tunteita? Ärsyttääkö kukaan koskaan, Hermostutko koskaan, jos asiat eivät mene jouhevasti, pelottaako mikään?

- jos, niin voiko tunne olla joskus tosi voimakas (viha, paniikki), vai onko se aina mieto (harmistus, huoli)?

- jos ei, niin hävisivätkö nämä tunteet heti valaistumisen myötä, vai vähenivät pikkuhiljaa vuosi vuodelta?

Olen ketjun ap. Yleensä minulla on hyvä luottamus, enkä nykyään kamalasti pelkää tai hermoile. Mutta mieheni sanoo, että olen muuttunut kipakaksi viimeisen vuoden aikana :-). Aikaisemmin minulla oli lehmänhermot. Mietin, miksi olen muuttunut, ja mistä se kertoo prosessin kannalta. Jotenkin tiedän myös selvemmin, mitä tahdon ja mitä en. En osaa sanoa, mistä tahtominen nousee.

Mietin myös, ovatko nämä ”lihalliset” tunteet meissä niin kauan kuin henki pihisee, vai muuttavatko ne muotoaan prosessin edetessä?

Minulla on äärimmäisen harvoin kuvatun kaltaisia inhimillisiksi sanottuja tunteita nykyisin, ja jos onkin, nini sittenkään minä en tunne niitä "omikseni", koska en samaistu ajalliseen ihmisolemukseen. Aistin pintakerroksissani toisinaan toisten ihmistenkin tuntemuksia, tai sitten joskus siitä olemuksesta lähteviä, mikä vielä on "vanhasta lihasta" jäljellä itsessä, mutta ne eivät mitenkään häiritse minua. Näitä "tämän maailman ajatuksia ja tunteita" menee ja tulee tietoisuudessa joka Minä olen, mutta ei ne haittaa sen enempää kuin pilvenhattarat haittaa taivasta jolla ne kulkevat. Ne ovat persoonattomia, illusorisia, ajallisia ja siis merkityksettömiä ikuisuusolennolle joka ihminen tosiolemuksessaan on. 

Harvemmin reagoin noihin ilmaisemalla niitä ulospäin, mutta joskus tuntuu luonnolliselta tehdä niin. Esimerkiksi hiljattain olin hautajaisissa, ja siellä aistin hirvittävän surun ja epätoivon jota ihmiset kokivat. En minä surrut kuolemaa, sillä minulle "kuollut" oli yhtä lailla siellä missä aina ennenkin oli ollut -  Tietoisuudessa, joka Minä olen, mutta minua liikutti se, mitä ne muut ihmiset tunsivat ja se miten en pysty mitenkään näyttämään heille omaa todellisuuttani. Niinpä minäkin vuodatin kyyneleen, empatiasta sitä kohtaan mitä tuskaa tämä illuusio aiheuttaa Jumalan lapsille, joita ei ole tarkoitettu itkemään - eikä kuolemaan.

Inhimillisten tunteiden depersonalisaatio ei tapahtunut heti valaistumisen jälkeen täydellisesti vaan se on asteittainen prosessi. Jonkin aikaa oli jopa pakko varjella tarkasti itseään liialta ihmisten seuralta, koska se saattoi imeä takaisin illuusioon. Esim. kerran kävi niin, että töissä oli kova kiire, isot asiakassuhteet ja rahat kiinni työstä jota teimme. Lähdin alkuun kuten pitääkin, tietäen että Minä olen joka on minun syvin minäni, on maailmankaikkeuden luoja ja älykkyys, joten minun ei ihmisolemuksessani tarvitse huolehtia mistään. Odotan vain inspiraatiota ja toteutan mitä hengen tasolta virtaa mieleeni. Mutta ympärilläni oli koko ajan ahdistuneita, panikoivia ihmisiä, jotka pelkäsivät epäonnistumista, reklamaatioita, potkuja ja ties mitä. Se tarttui minuun sen verran, että sisäinen hiljaisuus kärsi, ja ei ollutkaan helppoa aistia hengen tasoa. Aika pian olin kurkkuani myöten inhimillisyyden suossa: ajattelin, että ok, Jumala varmaan auttaisi mutta ei taida noudattaa näitä ihmisten aikatauluja valitettavasti, joten tässä kiireessä minun on pakko tehdä itse. Ja niinpä minä tein: yötä myöten ylitöinä, stressillä, ahdistuksella ja kauhulla, unettomilla öillä ja pelolla. Minä joka olin oivaltanut mikä Minä olen ja kokenut hienoja asioita, olinkin taas pieni ihminen joka hyvin rajallisilla voimavaroilla yrittää selvitä ylivoimaisista tehtävistä, ja kokee uupumusta ja pelkoa niin tehdessään. 

Eli kyllä, se on mahdollista valaistumisen jälkeenkin ajautua vanhaan, ja siksi varsinkin alkuun on syytä olla tarkkana siitä mitä mieleensä päästää ja missä ympäristöissä oleskelee. Onneksi on kuitenkin niin, että heti kun pahin stressi vähän laskee, ihminen huomaa että mitä ihmettä, mikä on tämä kammottava tila, ja mitä tapahtui sille ikuisuuden rauhalle ja ykseydelle jonka löysin, ja hän palaa kotiin. Se on aina helppoa sen jälkeen kun yhteyden on löytänyt. Ja ajan myötä sitä oppii luottamaan siihen enemmän, niin ettei ihmisten paniikit ja huolet enää tartu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen tämän tien myötä muuttunut niin, että miellyttäminen on karissut minusta pois ja sanon ihmisille ei herkemmin. En lähde enää toteuttamaan kenenkään muun tahtoa mikäli se on ristiriidassa oman intuitioni kanssa. Joskin tämä intuitio haluaa minun välillä palvelevan myös muita, mutta eri lähtökohdista kuin ennen. En myöskään ota enää syyllistämistä muilta vastaan, joten tästä on seurannut välien katkeamisia. 

Juu, samaa olen huonannut itsessäni.merityisen herkkä olen syyllistämiselle, sitä en ota yhtään vastaan. Tämä minun kasvuni alkoi näistä pois jo seitsemän vuotta sitten. Silloin aloitin itseni kuuntelemisen, aloin tietoisesti kehittää intuitiotani (silloin en ollut edes kuullut Minästäni).

Mutta tämä kipakkuus on tullut vasta tämän henkisen polun myötä. Tälle polulle tulin pari vuotta sitten. En osaa oikein kuvailla, mitä tämä kipakkuus on. Se ei todellakaan ole mitään ilkeyttä, enkä sylkäise tunteitani toisten naamalle, se on vaan...hmmm.. kipakkuutta. Se näkyy myös elekielessäni muutenkin. Aikaisemmin kaikki sanoivat minusta, että olen niin rauhallinen. Nykyään huidon kuin italialainen.

Ap

Olet vain tullut enemmän omaksi itseksesi. Jumala ilmentää itsensä yksilöllisinä muotoina, eikä ole mitenkään tarkoitus että kaikista tulee samanlaisia, esim. sellaisen joidenkin elättelemän henkisen ihmisen ihanteen mukaisia, että pitäisi olla hyvin hiljainen ja hillitty ja viisaan oloinen. On tarkoitus että meitä on erilaisia, ja henkinen löytäminen tekee meistä enemmän sellaisia kuin mikä on tosiolemuksemme. 

En itsekään ole ilmaisultani mitenkään hillitty, ja joidenkin mielestä olen jopa pelottava, koska olen yhdistelmä vakavaa ja totista, toisaalta tulista ja nopeaa ja omalla tavallaan henkisesti päällekäyvää. Esim. työkuvioissa usein minun roolikseni palavereissa päätyy niiden asioiden esiin ottaminen joita kukaan muu ei uskalla, tai jonkun epäselvän kuvion inttäminen läpi kunnes se selviää (kukaan muu ei halua, koska ei halua olla ärsyttävä jankkaaja). Nuorempana olin ujo ja jopa sosiaalisten tilanteiden kammoinen, mutta näitä sanoja ei todellakaan voisi minusta enää käyttää ;) 

 Minulle tämä syvä tahto on jotenkin eri asia kuin egosta lähtevä haluaminen. Se on kokemisen, elämisen, olemisen halua joka lähtee hyvin lapsenomaisesta ilosta, ei esimerkiksi muille näyttämisestä.  En siis ole täysin perillä kuten KM, että minua ei mikään kiinnostaisi tässä illuusiossa. 

Sattuuko KM:llä olemaan mitään hyviä neuvoja tähän tilaan? 

Itselläni ei tuollaista vaihetta ollut, ehkä johtuen siitä että oma tieni oli yli 20 vuotta perinteistä uskonnollisuutta ennen valaistumiskokemusta. Ja suurin haluni jo kauan, kauan, ennen valaistumista oli, että en eläisi enää minä vaan Kristus eläisi minussa. Että voisin heittää kaiken oman tahtoni menemään ja olla vain Jumalan työkalu tässä maailmassa. Olin päätynyt lopulta tilaan, jossa minä en enää välittänyt mistään tässä maailmassa: ainoa mistä välitin oli Jumalan tunteminen, mutta sitä minulla ei vielä ollut. Olin jopa itsemurhaa hautovassa epätoivossa välillä tuossa "välitilassa". Mutta sitten kun kokemus tuli, oma inhimillinen tahto ei ollut koskaan suuri ongelma, koska siitäolin jo niin pitkälti luopunut aiemmin.

Mutta ei tuosta tarvitse ongelmaa tehdä, jos vielä onkin sellaisia toiveita, että kun kerran kaikki mikä on Isän, on myös minun, niin vähän nopeammin alkaisi materialisoitua tähän illuusioonkin kokemuksia tästä. Sellaisten ajatusten ja tunteiden voi vain antaa olla, ne on hyvin inhimillisiä eikä ne ole ongelma varsinkaan, jos niihin pitää sen verran etäisyyttä ettei anna niistä tulla kaiken nielevää aktiivista haluamista. Sellaisen haluamisen ongelma on se, että se on omiaan materialisoimaan yhä uudestaan tilaa jossa haluttuja asioita ei ole, koska ihminen kerran uskoo ettei ole (tai muuten ei tarvitsisi haluta). Ajan myötä hengellinen näkeminen syventyy varmasti niin, että sillä ei enää ole niin väliä, onko asiat materialisoituneena tähän illuusioon vai ei, tärkeintä että ne on kaikki Valtakunnassa, joka on sisäisesti itsessä.

 Minulla on muutenkin alitajuinen tieto siitä, että omalla kohdallani prosessi on vähän hitaampi maallisten "velvollisuuksien" takia. Vastuullani on maallisella tasolla muita ihmisiä, joten lienee kaikkien kannalta parasta, että säilytän jotakuinkin toimintakykyni kaiken tämän keskelläkin

Hitaampi prosessi on siitä hyvä, että se on vähemmän tuskallinen prosessi. Ja meillä on ikuisuus aikaa, ei ole kiire mihinkään. Itse en tosin tätä tahtonut hyväksyä ja tein jotain mikä jälkeenpäin ajatellen on jopa melko typerää: rynnäköin taivasten valtakuntaan väkisin, yhdessä elämänajassa varsin syvästä materialismin tilasta heräämiseen. Sellainen ei ole tavallista, varmaankin syystä että se on tavattoman tuskallinen prosessi. Helpommalla pääsee kun hyväksyy sen että elämä ohjaa oikeiden oivallusten, kirjojen, opettajien jne pariin ajallaan ilman että täytyy pakkomielteisesti naama punaisena huutaa että minä lopetan koko tämän elämisen leikin jos en saa valaistumista heti!

En silti kadu omaa tietäni, koska minulla ei ollut muita vaihtoehtoja. Se liekki joka minuun oli sytytetty, joka kaipasi hengellisiä asioita, oli niin kuluttava ja kiivas että se tarvitsi täyttymyksensä pian. Ja silläkin on tarkoituksensa - ja kuinka hienoa oli huomata miten tämä kaikki on suunniteltu, että kun minun tieni kerran olisi mikä olisi, olin jo myös lapsesta asti tiennyt, etten esimerkiksi hanki miestä enkä perhettä vaan tulen omistautumaan "Kristuksen morsiameksi". Näissä asioissa ei tapahdu sellaisia virheitä, että joku sellainen jonka on koko ajan pysyttävä tasapainoisena ja paljon käytännön asioita hoitamaan kykenevänä, yhtäkkiä päätyisi tilaan jossa kaikki on hylättävä hengellisen etsinnän takia. Jos niin käy, niin se ei ole Hengen ohjausta, sillä Henki ei halua hajottaa perheitä eikä rikkoa hyviä yhteyksiä ihmisten elämästä.

Pari päivää sitten koin jotain mielenkiintoista, joka tuntui metafyysisellä tasolla kuin yhdistymiseltä johonkin "kenttään". Tuossa kentässä tunsin tietoisuuden tihentymiä, jotka voisivat edustaa esim. ihmisiä tai muita olentoja. 

Se on ehdottomasti hyvä kokemus, kuten kaikki mikä rikkoo ihmisen luontaista rajoittuneisuutta siihen mitä oma ajatteleva mieli ja kehon aistit kokevat. Todellisuudessa sinä tietenkin olet tuo kenttä - kokonaisuus sen lisäksi että yksi tietoisuuden tihentymä, mutta on inhimillisesti vaikeaa kokea edes kokonaisuuden olemassaoloa.

. Todellinen olemukseni elää tälläkin hetkellä totuudessa ja on turvassa kenenkään kykenemättä uhkaamaan sitä. Kuka minä olen stressaamaan jostain totuuden oivaltamisesta? Aivan yhdentekevä asia. Mikä muuttuisi, vaikka oivaltaisin totuuden? Ei tosiasiallisesti mikään, sillä mikään todellinen ei voi muuttua.

Olet onnellisessa asemassa, että sinulla on prosessi mennyt  noin. Monella meistä ei mene, vaan ennen lopullista oivaltamista emme pysty edes uskomaan että "todellinen olemus elää tällä hetkellä totuudessa ja turvassa". Emme välttämättä edes sitä että mitään todellista olemusta on olemassa. Jokin vaisto voi sanoa niin, hengelliset kirjat voi sanoa niin, mutta koko ajan mieli uskoo, että ei, ehkä se on kaikki sekopäiden höpötystä, että ehkä sittenkin materiaalinen on kaikki mitä on olemassa. Ja silti sitäkään ei voi ihan täysin uskoa, koska jokin muu hyvin syvällä sanoo, että materiaalinen ei voi ikinä tyydyttää sinua, etsi, etsi! Ja toinen osa sanoo: "sellaista mitä etsit ei ole edes olemassa, lopeta ja elä tavallisena ihmisenä!" Ja siinä ihminen seisoo sitten hulluuden rajamailla kykenemättä elämään tavallisesti tai etsimään.

Miksi muuten tämä prosessi kuvataan usein niin tuskallisena? Eihän sen välttämättä tarvitse olla sitä. Eikö

tämä ole pikemminkin vapauttavaa? Ainoastaan ihmisen oma vastustus ja "apinamielen" kuunteleminen tekee siitä jotain muuta

Koska useimmat eivät ennen löytämistään tunne mitään muuta itseään kuin apinamielen. He pitävät sitä täysin itsenään. Kaikki muu on teoriaa, johon tekisi mieli uskoa, josta toivoisi että olisi niin, mutta ei kuitenkaan oikein uskota oikeasti että olisi. Ihminen kaipaa Jumalaa, muttei oikeasti todisteiden puutteessa usko että sellaista onkaan. Ihminen kaipaa henkisen ja katoamattoman olemuksensa löytämistä, mutta samalla on melko varma että ei ole mitään muuta kuin keho ja sen tuottama mieli, että se paljon puhuttu Tietoisuuskin pelkkää aivojen toiminnan tuottamaa sivukohinaa joka loppuu kun aivot kuolee. Kaikkien tällaisten ristiriitojen ja mieleen samaistumisen takia monille prosessi on ainakin jossain määrin tuskallinen. 

Minä olen itsemurhafiiliksissä tämän henkisen heräämiseni kanssa. Olen väsynyt fyysiseen ja henkiseen kipuun, ja olemassaoleminen ei tuota minulle enää minkäänlaista iloa tai ainakaan se ei ole missään määrin sen arvoista kuin hinta jota siitä maksan, jatkuva tuska. Olen saanut kyllikseni koko elämästä; ihmissuhteista, töistä, kunniasta, maineesta, tavarasta.... Kaikki on vaan samaa, ohimenevää roskaa. Mitä hyötyä on siis mitään tavoitellakaan?  On kuin olisin juuttunut painajaiseen johon minun pitää herätä päivästä toiseen. Miksi täältä ei pääse pois. En osaa kuvitella hengen tasoa josta Mystikko puhuu mutta jos sellainen on, niin suututtaa suuresti että minä en pääse sinne lepäämään.  

On suorastaan kauhua ajatella että joutuisi syntymään uudestaan - asia, jonka takia en uskalla edes tappaa itseäni. Lisäksi minulla on jälkeläisiä joille pitää esittää äitiä ja jotka olen tehnyt tänne samaan olemisen kiroukseen ymmärtämättä mitä tein. 

Minulla on ollut aiemmin tarkka intuitio, mutta nyt siitäkään ei näytä olevan hyötyä. 

Haluaisin lepoon. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen itsemurhafiiliksissä tämän henkisen heräämiseni kanssa. Olen väsynyt fyysiseen ja henkiseen kipuun, ja olemassaoleminen ei tuota minulle enää minkäänlaista iloa tai ainakaan se ei ole missään määrin sen arvoista kuin hinta jota siitä maksan, jatkuva tuska. Olen saanut kyllikseni koko elämästä; ihmissuhteista, töistä, kunniasta, maineesta, tavarasta.... Kaikki on vaan samaa, ohimenevää roskaa. Mitä hyötyä on siis mitään tavoitellakaan?  On kuin olisin juuttunut painajaiseen johon minun pitää herätä päivästä toiseen. Miksi täältä ei pääse pois. En osaa kuvitella hengen tasoa josta Mystikko puhuu mutta jos sellainen on, niin suututtaa suuresti että minä en pääse sinne lepäämään.  

On suorastaan kauhua ajatella että joutuisi syntymään uudestaan - asia, jonka takia en uskalla edes tappaa itseäni. Lisäksi minulla on jälkeläisiä joille pitää esittää äitiä ja jotka olen tehnyt tänne samaan olemisen kiroukseen ymmärtämättä mitä tein. 

Minulla on ollut aiemmin tarkka intuitio, mutta nyt siitäkään ei näytä olevan hyötyä. 

Haluaisin lepoon. 

 

Omasta menneisyydestäni hyvin tuttuja tuntemuksia. Näin jälkeenpäin on helppo sanoa, että ne oli sen "luonnollisen ihmisen" kuolintuskat ja tarpeen, että hengellisen ihmisen ylösnousemus voisi tulla, ja että ne jopa olivat merkki että perille pääseminen on lähellä. Mutta tiedän ettei se helpota yhtää sellaista, joka on juuri nyt tuossa tilassa, koska silloin ei oikeasti edes pysty uskomaan että sitä lepoa tai perille pääsemistä on olemassakaan, on vain loputon ahdistus ja kauhu ja tyhjyys jossa tämä maailma ei merkitse mitään mutta mitään muutakaan ei vaikuta olevan. Rukoilen puolestasi. 

Käyttäjä102 kirjoitti:

Pari päivää sitten koin jotain mielenkiintoista, joka tuntui metafyysisellä tasolla kuin yhdistymiseltä johonkin "kenttään". Tuossa kentässä tunsin tietoisuuden tihentymiä, jotka voisivat edustaa esim. ihmisiä tai muita olentoja. 

Se on ehdottomasti hyvä kokemus, kuten kaikki mikä rikkoo ihmisen luontaista rajoittuneisuutta siihen mitä oma ajatteleva mieli ja kehon aistit kokevat. Todellisuudessa sinä tietenkin olet tuo kenttä - kokonaisuus sen lisäksi että yksi tietoisuuden tihentymä, mutta on inhimillisesti vaikeaa kokea edes kokonaisuuden olemassaoloa.

Niin, uskon vakaasti siihen, että Todellisuus aukeaa kyllä pikkuhiljaa kunhan vain olen siihen valmis. :) Aiemmin tällaisia kokemuksia ei ole ollut tässä määrin ja luulen, että psyykeni ei sitä olisi kestänytkään. Nämä tulevat sallimisen tilassa –eivät yrittämällä, pakottamalla tai pyrkimällä mihinkään. Oman "minän" rajojen katoaminen, laajentuminen ja tämä viimeisin ovat sellaisia kokemuksia, että aiempi minä olisi varmaan seonnut, jos niitä olisi tullut liian aikaisessa vaiheessa. Olen kokenut prosessin samalla tavoin kuin Soul Dilemma, vapauttavana ja kepeyttävänä, varmaan jonkun sisäisen aavistuksen takia, vaikka varsinaiset kokemukset ovat aiemmin vähäisiä olleetkin. Tämä hitaampi tie tosiaan varmasti on monella tapaa helpompi kuin tuollainen kertarysäys, mistä olet kertonut. Minulla "valeminä" on alkanut häviämään pikkuhiljaa, pienissä erissä, ja sitä mukaa on kadonnut mm. paljon pelkoja, kontrollintarvetta, itsekkyyttä, häpeää, alemmuuden tunnetta ym. Ja aina sitä mukaa tilalle on tullut jotain aidompaa.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen tämän tien myötä muuttunut niin, että miellyttäminen on karissut minusta pois ja sanon ihmisille ei herkemmin. En lähde enää toteuttamaan kenenkään muun tahtoa mikäli se on ristiriidassa oman intuitioni kanssa. Joskin tämä intuitio haluaa minun välillä palvelevan myös muita, mutta eri lähtökohdista kuin ennen. En myöskään ota enää syyllistämistä muilta vastaan, joten tästä on seurannut välien katkeamisia. 

Juu, samaa olen huonannut itsessäni.merityisen herkkä olen syyllistämiselle, sitä en ota yhtään vastaan. Tämä minun kasvuni alkoi näistä pois jo seitsemän vuotta sitten. Silloin aloitin itseni kuuntelemisen, aloin tietoisesti kehittää intuitiotani (silloin en ollut edes kuullut Minästäni).

Mutta tämä kipakkuus on tullut vasta tämän henkisen polun myötä. Tälle polulle tulin pari vuotta sitten. En osaa oikein kuvailla, mitä tämä kipakkuus on. Se ei todellakaan ole mitään ilkeyttä, enkä sylkäise tunteitani toisten naamalle, se on vaan...hmmm.. kipakkuutta. Se näkyy myös elekielessäni muutenkin. Aikaisemmin kaikki sanoivat minusta, että olen niin rauhallinen. Nykyään huidon kuin italialainen.

Ap

Olet vain tullut enemmän omaksi itseksesi. Jumala ilmentää itsensä yksilöllisinä muotoina, eikä ole mitenkään tarkoitus että kaikista tulee samanlaisia, esim. sellaisen joidenkin elättelemän henkisen ihmisen ihanteen mukaisia, että pitäisi olla hyvin hiljainen ja hillitty ja viisaan oloinen. On tarkoitus että meitä on erilaisia, ja henkinen löytäminen tekee meistä enemmän sellaisia kuin mikä on tosiolemuksemme. 

En itsekään ole ilmaisultani mitenkään hillitty, ja joidenkin mielestä olen jopa pelottava, koska olen yhdistelmä vakavaa ja totista, toisaalta tulista ja nopeaa ja omalla tavallaan henkisesti päällekäyvää. Esim. työkuvioissa usein minun roolikseni palavereissa päätyy niiden asioiden esiin ottaminen joita kukaan muu ei uskalla, tai jonkun epäselvän kuvion inttäminen läpi kunnes se selviää (kukaan muu ei halua, koska ei halua olla ärsyttävä jankkaaja). Nuorempana olin ujo ja jopa sosiaalisten tilanteiden kammoinen, mutta näitä sanoja ei todellakaan voisi minusta enää käyttää ;) 

Onko niin, että "alemman tason" halujen ja tarpeiden puuttuminen mahdollistaa sinulla tämän, että pystyt tekemään sen, mitä täytyykin tehdä asioiden ratkaisemiseksi? Kun ei ole hyväksytyksi tai pidetyksi tulemisen tarvetta, ei miellyttämisen halua, ei tarvetta kunnialle tai tunnustukselle jne., voit rehellisesti ja varmasti tuoda esiin myös nämä puolet, joiden takia sinua voidaan pitää "hankalana" ihmisenä? Minulla on aina ollut omalla kohdallani sellainen tunne, että minun tulee etsiä näitä mainitsemiani asioita sisimmästäni, ei ulkomaailmasta. Silti edelleen joskus vaikenen tilanteissa, joissa tunnen vahvasti, että minun tulisi aukaista suuni ja puhua totuudesta. Kai tämäkin on vain opittu malli, joka katoaa kyllä pikkuhiljaa, mutta mielenkiinnolla kuulisin omia kokemuksiasi tästä aiheesta.