Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mystikko, yhtä asiaa olen nyt miettinyt tästä sisäisestä impulssista: mistä voin olla varma, että impulssi tulee sisäisestä lähteestäni, eikä egosta?

Minulla ei ole mikään suuri ego, minulla ei ole tarvetta korostaa itseäni tai olla oikeassa. Jos tuo tarve tulee, niin huomaan sen heti. Mutta minulla on edelleen näitä asioita, joita en elämääni halua (eksä yms, jonka olen oppinut joten kuten hyväksymään) ja joita haluan (kuten ylelliset matkat). Mistä tiedän, ovatko nämä vain egon tasolla haluamisia vai mistä ne nousevat? Miten voin erottaa, että se mitä minun pitää kuunnella on  sisäinen impulssi eikä nouse egostani?

ap

Et voi oikeastaan tehdä muuta kuin tehdä mitä milloinkin koet oikeasti, ja seurata tarkkaavaisesti lopputuloksia. Sielun seuraaminen johtaa aina hyvään, egon seuraaminen tavalla tai toisella ristiriitaiseen tai epämiellyttävään.

Esim. toive päästä ylelliselle matkalle voi nousta sielusta tai egosta. Jos se nousee sielusta, matka on rentouttava ja hyvää tekevä sisäisesti. Jos taas se nousi egosta, matkalla on levottomuutta, ahdistusta, kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita jotka joskus voivat johtaa myös ulkoisiin manifestaatioihin vaikeuksina matkakohteessa. 

Mutta ylellisyyttä sinänsä itsessään ei pidä automaattisesti tuomita egoistisena. Me olemma Jumalan lapsia, valtakunnan perillisiä, ja kaikki mikä on Isän on myös minun. Ei pidä kuvitella, että hengellisesti heränneen ihmisen osa olisi aina elää vaatimattomuudessa ja köyhyydessä. Me olemme Kuninkaan lapsia, eikä tuottaisi kunniaa kuninkaalle jos hänen lapsensa olisivat kerjäläisiä. 

Tuo viimeksi mainittu on vaikea sisäistää. Kristinusko on perinteisesti opettanut, kuinka rikkaus on pahasta... syyllisyys nousee, kun itsellä on rahaa johonkin, mihin kaverilla ei ole. Sama kuin se, että kiltille tytölle opetetaan, että omat tarpeet ovat itsekkyyttä. On vaikeaa olla syyllistymättä, kun haluaa jotain itselleen, etenkin jos tuo halu on ristiriidassa jonkun muun ihmisen halun kanssa.

Onko sinulla Mystikko tämän ylipääsemiseen mitään uutta sanottavaa - muuta kuin hyväksyminen ja kiinnittymättömyys tunteeseen ja vain katsominen :-)? Näin olen tehnyt, mutta jotenkin se syyllisyys vieläkin osaa kouraista mahanpohjasta.

Tuli vielä mieleen yksi outo juttu, mitä elämässäni tapahtuu nykyään: ihmiset purkautuvat minulle henkilökohtaisiata asioista itku silmässä. Viikon sisällä ole joutunut jo kolmeen (!) "terapiaistuntoon", yksi oli täysin tuntematon itkien ja kaksi kollegaa kertoi asioita, joita ei ole kuulemma koskaan kellekään kertonut. Hämmentävää. Aikaisemmin näitä on tapahtunut korkeintaan kolme vuodessa.

Ap

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etsivä löytää (ei kirjautunut) kirjoitti:

Päivitän tänne vähän omaa tilannettani. Kirjoitin aiemmin hankalasta parisuhteesta ja siitä, kuinka lakkasin yrittämästä löytää ratkaisua tilanteeseen mielen avulla. Päästin irti kaikesta vastustelusta ja hyväksyin sen, että en sillä hetkellä tiennyt, miten toimia. En tiedä, vaikuttiko tämä "luovuttaminen" asiaan vai mitä tapahtui, mutta yllättäen tilanne on korjautunut melko vaivattomasti ja luonnollisesti. Sain oivalluksen siitä, miksi tämä kaikki tapahtui ja miten sen läpikäyminen lopulta palveli henkistä kasvuani, vaikka tilanteen ollessa päällä ei siltä tuntunutkaan. Koin myös sisäistä johdatusta toimintaan suhteen parantamiseksi, ja seurasin tuota johdatusta. Parisuhteen tila on aivan toisenlainen kuin vielä pari kuukautta sitten, ja aiemmat ongelmat on saatu käsiteltyä ja ratkaistua yhdessä puolison kanssa. Tässä siis kävi niin kuin monen muunkin elämässäni kokeman ongelman kanssa: kun vapautin mieleni ohjaksista ja ojensin ne elämälle, ratkaisu ilmentyi eteeni aivan itsekseen. Näen nyt (taas kerran), että negatiivisina pitämäni asiat saattavat itseasiassa syvemmällä tasolla palvella minua tavoin, joita ajatteleva mieleni ei koskaan pystyisi ymmärtämään. Aion yrittää laajentaa tämän ajatuksen myös muihin elämässäni kokemiin hankaluuksiin ja lakata luokittelemasta kokemuksia toivottaviksi / ei-toivottaviksi. Koen, että olen tiukasti valaistumisen polulla ja elämä kyllä vie minut sinne, missä minun täytyy kullakin hetkellä olla. Asioiden pyörittely ja vatvominen mielessä ei edistä tässä kohti enää mitään, vaan saattaakin toimia tukkeena tielläni. Luotan elämään ja intuitiooni taas hieman enemmän kuin aiemmin. Kaikkea hyvää keskustelijoille ja päivittäkäähän kokemuksianne tänne! Vertaistuesta on ollut iso apu. :)

Ap linjoilla.

Olipa mielenkiintoista lukea sinun, Etsivä löytää, kirjoitus. Huomaan, että me  jälleen kun astelemme tätä taivalta yhtä matkaa. Minäkin olen keskittynyt hyväksymiseen monella saralla ja asiat ovat helpottuneet kuin itsestään. Lopullisia ratkaisuja en ole löytänyt, mutta huomaan, ettei näillä hankalilla asioilla ole oikeastaan mitään väliä.

Olen myös tainnut pysyvästi löytää Lähteeni ja Presenssini. Ennen jouduin keskittymään ja etsimään sen sisältäni, nyt löydän sen hetkessä, jos se sattuu karkaamaan näköpiiristäni. Olen oppinut enenemässä määrin luottamaan, että sisäinen impulssi tulee juuri oikeaan aikaan ja tiedän, mitä sanoa tai tehdä.

Käytännössä tämä näkyy elämässäni kahdessa asiassa: En enää jännitä yhtään mitään tilannetta missään. Voisin puhua vaikka miljoonan ihmisen edessä. Toinen uusi - hassukin - juttu on se, että ihmiset katsovat minua enemmän silmiin kuin enemmän. Nekin, jotka yleensä kääntävät katseensa ovat alkaneet tapittamaan minua kiinteästi. (Olen siis opettaja aikuisasteella, eli esiinnyn ja puhun paljon ja tapitan ihmisiä silmiin).

Mystikko, yhtä asiaa olen nyt miettinyt tästä sisäisestä impulssista: mistä voin olla varma, että impulssi tulee sisäisestä lähteestäni, eikä egosta?

Minulla ei ole mikään suuri ego, minulla ei ole tarvetta korostaa itseäni tai olla oikeassa. Jos tuo tarve tulee, niin huomaan sen heti. Mutta minulla on edelleen näitä asioita, joita en elämääni halua (eksä yms, jonka olen oppinut joten kuten hyväksymään) ja joita haluan (kuten ylelliset matkat). Mistä tiedän, ovatko nämä vain egon tasolla haluamisia vai mistä ne nousevat? Miten voin erottaa, että se mitä minun pitää kuunnella on  sisäinen impulssi eikä nouse egostani?

ap

Mielenkiintoista tosiaan, miten samankaltaisia nämä meidän kokemuksemme ovat! Kai tälläkin on tarkoitus, kun saa tukea muilta vastaavaa kokevilta. :) Aina välillä tämä matka tuntuu hieman yksinäiseltä, mutta onneksi se tunne on vähenemään päin.

Koin eilen visualisaation / meditaation aikana jotain uutta: sisäistin olemukseni ytimessä asti, miksi tämän tien kulkijoita neuvotaan "etsimään aina ensin Jumalan valtakuntaa". Kun käännyn huolineni ulospäin, etsien ratkaisua maailmasta, vahvistan illuusiota. Kun taas käännyn sisäänpäin, vahvistan todellisuutta ja koen syvemmin oman jumalallisen luonteeni. Ei todellakaan ole mitään ulkoista, mitä voisin tehdä "parantaakseni itseäni ja maailmaa".

Toinen mielenkiintoinen ajatus, mihin olen törmännyt, on seuraava: "Jumalaan ei voi kiivetä; Häneen pudotaan". Tosiaan, mitä enemmän olen päästänyt irti omista pyrkimyksistäni, tavoitteistani ja odotuksistani, sitä helpommin olen päässyt käsiksi tähän sisäiseen rauhaan ja luottamukseen. Minä en ole valmis ja aavistelen, että matkallani on edessä vielä melkoista vuoristorataa, mutta luottamus tähän prosessiin on vahva. On oikeastaan aika erikoinen tunne luottaa ja uskoa näin syvästi johonkin, mistä ei ole olemassa mitään konkreettisia todisteita, muuta kuin oma kokemukseni asiasta. Tietysti monia pieniä "ihmeitä" on ilmentynyt myös materian tasolle, mutta skeptisempi voisi laittaa ne vain sattuman piikkiin.

Minulla olisi Mystikolle myös yksi kysymys: Mitä ajattelet New Age -piirien Kaksoisliekki-käsitteestä? Jostain syystä tämä aihe on viime aikoina kiinnostanut minua kovasti, ja olenkin perehtynyt moniin kirjoituksiin, jotka ilmiötä kuvailevat. Toiset teksteistä tuntuvat totuudellisemmilta kuin toiset. Erityisesti eräs kirjoitus kosketti syvältä: Siinä kuvailtiin, miten Kaksoisliekin tapaaminen oli kirjoittajalle "vilahdus Taivaasta", ja kuinka tämä kokemus lopulta ajoi hänet etsimään unionia Jumalan kanssa, koska vain siten illuusio erillisyydestä katosi. Näin hän löysi sen lopullisen totuuden, että hän ei voisi koskaan olla erossa kenestäkään, koska kaikki on lopulta Yhtä.

Jatkan vielä tästä aiheesta, kun tämä erillisyyden illuusio on mietityttänyt erityisesti lapseni suhteen. Hänen seurassaan koen usein näitä "välähdyksiä Taivaasta", joita voisi kuvailla lähinnä termillä "ihmetys". Sellainen ihmetyksen ja ihailun sekainen tunne minulle aina tulee, kun seuraan lapseni tekemisiä tai kun hän tulee hakemaan turvaa sylistäni jne. Lähinnä se vilpitön, avoin, rakkaudellinen suhde itseen ja ympäristöön on siis se asia, mikä minuun lapsissa vetoaa. Olen aiemmin pelännyt lähes hysteerisesti, että menettäisin lapseni ja tämä kokemus vietäisiin minulta pois... Mutta viime aikoina olen saanut opastusta siihen suuntaan, ettei minulta voi oikeasti puuttua mitään tai ketään, jos kerran kaikki on Yhtä. Tietysti inhimillisellä tasolla läheisen ihmisen menetys on ihan kamalaa, mutta toisaalta se voisi toimia katalyyttina tälle sisäisen yhteyden etsimiselle. Tietenkään en tällaista toivo kenellekään, mutta viime aikoina tämä ajatus on tuonut kovasti apua menettämisen pelkooni ja vienyt fokustani yhä vain enemmän sitä kohti, mikä lopulta merkitsee jotain: Itsen todellisen luonteen sisäistämiseen ja kokemiseen.

Nämä keskustelut lähtevät aina siitä olettamuksesta että ensin ihminen suree, kun ei saa jotain haluamaansa. Sitten oppii vetovoiman laista ym ja alkaa visualisoida. Sitten kuin ihmeen kaupalla kaikki järjestyy .

No entäs se kun vaistomaisesti visualisoi ja jaksaa pitkään olla luottavainen ja rauhallinen. Tämä siis nuorena kun elämä tuo kaikenlaista vaikeutta. Jaksaa sen läpi, aina yrittää parhaansa, on kärsivällinen. Ja sitten jossain vaiheessa tajuaa, että on mennyt vuosia. Maailma porskuttaa eteenpäin ja et olekaan saanut mitään mitä haluat.

Outo tunne lukea vetovoiman laista kun on sitä jo käyttänyt elämässään, uskoen siihen . Mutta sitten vaan pakko todeta että ei se toimi. Varmaan sitten väärin uskottu tai visualisoitu .

Minä mietiskelin tänään sitä, miksi en ollut aiemmin onnistunut luomaan itselleni harmonista parisuhdetta, vaikka muut ihmissuhteeni ovat nykyään melko tasapainoisia. En siis ole kovin paljon harjoittanut vetovoiman lakia, mutta tiedän omalla kohdallani sen kyllä toimivan. Nyt, ihan parin kuukauden sisällä, myös parisuhteessani on tapahtunut suuria muutoksia tasapainoisempaan suuntaan. Tänään siis tosiaan mietin syitä tähän, ja oivalsin jotain olennaista.

Vetovoiman laki kyllä toimii, mutta ei ihan sillä tavalla kuin olin aiemmin luullut. Universumi toimittaa meille kaiken haluamamme (tai itseasiassa se toimii peilinä ja toimittaa meille sen, mitä itse olemme), mutta se ei ymmärrä sisäistä puhettamme. Se ymmärtää ne "värähtelyt", vibat, taajuudet tai miksi sitä voisikaan sanoa, mitä sisimpämme lähettää ulospäin. Jos luon puutteesta käsin (tyyliin "minulla ei ole tarpeeksi rahaa, tarvitsen sitä enemmän"), universumi nappaa minusta puutteen värähtelyt ja toimittaa minulle lisää puutetta. Jos luon erillisyydestä käsin (tyyliin "tämä parisuhde ei täytä tarpeitani, tarvitsen jonkun, joka ymmärtää minua"), niin silloin luomistyöni vahvistavat erillisyyttä. Jos luon odotuksesta käsin (tyyliin "sitten joskus minulla on nämä ja nämä asiat, ja sitten olen onnellinen"), saan takaisin odotusta. Ratkaisuna olisi siis oppia luomaan siitä tilasta käsin, mitä elämäänsä haluaa lisää: jos haluaa runsautta, pitäisi kyetä löytämään sitä tästä hetkestä. Jos haluaa rakkautta, tulisi itsen virittyä "rakkauden taajuudelle" vaikkapa rakastamalla ensin itseään jne. Näin universumi nappaa ne taajuudet, mitä sille lähetän, ja toimittaa takaisin tismalleen samaa.

Kaikista helpointa olisi luoda siitä tilasta käsin, missä todella tietää olevansa Yhtä Jumalan kanssa: siinä tilassa ei ole puutetta vaan runsautta, ei erillisyyttä vaan ykseyttä, ei pelkoa vaan rakkautta, ja tietysti luomistyöt ovat sitten sen mukaisia. Jeesuksen Vuorisaarnassa tosin kuvaillaan osuvasti, että tässä tilassa ei varsinaisesti tarvitse edes tietoisesti yrittää luoda mitään, koska Isä ja minä olemme yhtä ja siten Isä kyllä tietää tarpeeni ilman, että minun täytyy niitä edes ääneen sanoa. Itse en ole tähän tilaan vielä päässyt, mutta luotan siihen, että se tulee kyllä kun on tullakseen.

Jos haluaa löytää puolison, suositteletko baaria vai nettiä? Vai onko jotain muitakin vaihtoehtoja. Olen nimittäin pitkään tämän asian kanssa pähkäillyt. Baari ja netti aiheuttaa jo ajatuksena vastareaktio. Toisaalta tavallinen arkielämä ei tuo minulle mitään sekään.

Ap kysyi mystikolta tuosta rikkaudesta vähän ylempänä. Minulta ei kysytty, mutta jotain sanoisin siitä. Olen ymmärtänyt että Raamatun viesti on, että rikkaus on pahasta silloin kun se on sinun ja Jumalan välissä, eli sen merkitys itselle on niin suuri että sen menettäminen olisi sama kuin menettäisi elämänsä. Rikkaus sinänsä ei ole pahasta jos se ei ole ihmiselle kahle ja kaiken keskipiste...

Ihme juttu. Kuuntelen ensimmäistä kertaa Joel Goldsmithin luentoa ja olen tietämättäni toteuttanut hänen kertomiaan periaatteita elämässäni. :)

Minä kyllä rakastan jo itseäni. Tai tietenkin voi aina sanoa, että joku värähtely mättää ja siksi sitten mitään ei tapahdu. Mutta mistä sen tietää, että mikä tarkalleen on väärin ja miten sen voi korjata.

Ja eniten ihmetyttää se miten niin moni muu saa esim sen puolison kun sitä avoimesti haluavat, eivätkä todellakaan siis lähde jostain sisäisestä runsaudentunteesta. Vaan nimen omaa siitä että haluavat jotain, mitä vielä ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Ja eniten ihmetyttää se miten niin moni muu saa esim sen puolison kun sitä avoimesti haluavat, eivätkä todellakaan siis lähde jostain sisäisestä runsaudentunteesta. Vaan nimen omaa siitä että haluavat jotain, mitä vielä ei ole.

Heillä haluun liittyy myös luottamus siihen, että asia kyllä järjestyy. Käytännössä eivät siis asiaa murehdi, se kun joka tapauksessa tulee järjestymään. Tällä tavoin vasta 'tulevaisuudessa' tapahtuva asia tuo runsaudentunteen myös nykyhetkeen, kun välissä ei ole murhetta tai pelkoa siitä, että tuntisi jäävänsä jotain vaille.

Koko tämä asetelmahan on outo ja epäreilu. Niin kauan kun menee hyvin on helppo jatkaa siinä flowssa ja siten saada samaa hyvää aina lisää.

Mutta monilla ihmisillä tulee jo lapsesta lähtien paljon pettymyksiä ja pelkoja ja on vaikea uskoa hyvään, jos sitä ei ole kokenut niin paljon. Silloin heillä in jo epäreilu takaa-ajoasema.

Onko se sitten karman laki tms. Eli syntyykö tänne osa ihmisistä ihan tahallaan huonompiin lähtökohtiin ja heidän pitäisi sitten paljon suuremman työn kautta oppia tämä kaikki!?

Jos se on karma ym. niin eihän kukaan kuitenkaan tiedä mistä häntä "rangaistaan" ja kun ei tiedä, ei osaa korjata asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja eniten ihmetyttää se miten niin moni muu saa esim sen puolison kun sitä avoimesti haluavat, eivätkä todellakaan siis lähde jostain sisäisestä runsaudentunteesta. Vaan nimen omaa siitä että haluavat jotain, mitä vielä ei ole.

Heillä haluun liittyy myös luottamus siihen, että asia kyllä järjestyy. Käytännössä eivät siis asiaa murehdi, se kun joka tapauksessa tulee järjestymään. Tällä tavoin vasta 'tulevaisuudessa' tapahtuva asia tuo runsaudentunteen myös nykyhetkeen, kun välissä ei ole murhetta tai pelkoa siitä, että tuntisi jäävänsä jotain vaille.

Puhutaanko nyt siitä, että se luottamus perustuu siihen, ettei elämässä ole koskaan ollut todellista ulkopuolisuuden tai torjunnan kokemusta?

Jatkan vielä: jos on huonoja kokemuksia on vaikea luottaa ja jos aikaa kuluu paljon, on myös vaikea luottaa.

Vierailija kirjoitti:

Koko tämä asetelmahan on outo ja epäreilu. Niin kauan kun menee hyvin on helppo jatkaa siinä flowssa ja siten saada samaa hyvää aina lisää.

Mutta monilla ihmisillä tulee jo lapsesta lähtien paljon pettymyksiä ja pelkoja ja on vaikea uskoa hyvään, jos sitä ei ole kokenut niin paljon. Silloin heillä in jo epäreilu takaa-ajoasema.

Onko se sitten karman laki tms. Eli syntyykö tänne osa ihmisistä ihan tahallaan huonompiin lähtökohtiin ja heidän pitäisi sitten paljon suuremman työn kautta oppia tämä kaikki!?

Jos se on karma ym. niin eihän kukaan kuitenkaan tiedä mistä häntä "rangaistaan" ja kun ei tiedä, ei osaa korjata asiaa.

Minä näen tämän asian niin, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet kääntää elämänsä suunta tietoisesti henkisellä "työllä". Toiset vain ovat siihen valmiimpia kuin toiset, ja kokevat ehkä pienestä pitäen luontaista vetoa henkisiä asioita kohtaan. Eivät omatkaan lähtökohtani niin kovin auvoiset ole: on ollut perheessä alkoholismia, väkivaltaa ja skitsofreniaa, sittemmin aiemmassa parisuhteessa samoja ongelmia, itselläni masennusta ja burn out, hyväksikäytetyksi tulemista ym. Sielun pimeä yöni oli niin syvä, että olin jo hyvin lähellä itsemurhaa. Maallisesta näkökulmasta siis hyvin rankkoja kokemuksia, mutta niistä huolimatta (tai niiden ansiosta) olen löytänyt tämän sisäisen luottamuksen tilan vuosien itsetutkiskelun ja kokeilujen seurauksena. Nyt olen siis siinä pisteessä, etten varsinaisesti edes yritä luoda itselleni ns. "hyvää elämää", vaan löytää yhteyden omaan ytimeeni. Tämän tavoitteen ohessa on siis tullut tutkittua myös vetovoiman lakia, mutta pääfokukseni ei ole siinä.

Itse koen nuo aiemmat elämäni pettymykset ja vaikeudet nykyään niin, että ne toimivat minulla kannusteena lähteä kulkemaan tätä "henkistä tietä". Kun maailma tuntui niin julmalta ja epäreilulta, piti lohtua ja ymmärrystä hakea jostain muualta. Ensin psykologiasta ja filosofiasta, sitten uskonnoista ja henkisistä opetuksista, ja viimeiseksi omasta sisimmästäni. Niin kamalia kuin nuo kokemukset ovat maallisella tasolla olleetkin, henkisestä näkökulmasta ajatellen niistä on ollut hyötyäkin. Olenkin viime vuosina pystynyt tekemään rauhan menneisyyteni kanssa ja pystynyt monelta osin aloittamaan "puhtaalta pöydältä". Työtä se on kyllä vaatinut, mutta tosiaan, se on mahdollista.

Voiko ihminen olla luonteeltaan sopimaton kristityksi? Olen miettinyt tätä omalla kohdalla. Vähän aikaa kristinuskon totuudet voivat kuulostaa oikeilta, mutta toisaalta ajatus taivaasta kuulostaa oikeastaan aika tylsältä, ja kaikkien syntien kieltäminen tekee lopulta elämästä aika tylsää. Jotkut ihmiset ovat luonnostaan rauhallisempia eivätkä kaipaa esimerkiksi jännitystä elämään, mitä helposti saa tekemällä kaikkea mikä saattaa kaduttaa tässä tai seuraavassa elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Voiko ihminen olla luonteeltaan sopimaton kristityksi? Olen miettinyt tätä omalla kohdalla. Vähän aikaa kristinuskon totuudet voivat kuulostaa oikeilta, mutta toisaalta ajatus taivaasta kuulostaa oikeastaan aika tylsältä, ja kaikkien syntien kieltäminen tekee lopulta elämästä aika tylsää. Jotkut ihmiset ovat luonnostaan rauhallisempia eivätkä kaipaa esimerkiksi jännitystä elämään, mitä helposti saa tekemällä kaikkea mikä saattaa kaduttaa tässä tai seuraavassa elämässä.

Ihan varmasti voi olla, ja se on täysin ok. Itsekin olen hyvin ei-perinteinen kristitty enkä jaa läheskään kaikkia käsityksiä uskontoni kanssa. En esimerkiksi usko, että minun tulisi pyrkiä täydelliseen hyveellisyyteen ja synnittömyyteen. Minulle kysymys ikuisesta elämästä ja Taivaasta ei liity inhimillisiin tekoihin, vaan lähinnä omaan sisäiseen havainnointitapaan. En kuitenkaan pidä tätä elämäntapaa tylsänä vaan täysin päinvastoin! Henkisen tien myötä saan jatkuvasti yllättyä siitä, millä tavalla kaikki onkaan yhteydessä ja miten aiempi fyysisyyteen keskittynyt maailmankuvani on kääntynyt ihan päälaelleen. Minun nähdäkseni vaikkapa ateistikin voi olla sanan varsinaisessa merkityksessä hyvinkin henkinen ja hengellinen. Itselleni kristinusko on vain viitekehys, joka määrittelee esimerkiksi käyttämäni termit kun puhun näistä asioista. En pidä kristinuskon opetuksia kaikilta osin ehdottomana totuutena, vaikka sieltä toki paljon myös totuudellisuutta löytyykin.

Tämä oli muuten hyvä kysymys, ja olisi mielenkiintoista kuulla myös Kristityn mystikon näkemyksiä aiheesta. :) Ja tietysti muidenkin, jos tulee jotain mainitsemisen arvoista mieleen.

Minua turhauttaa taas. Tuntuu, että aina nousee uusi kivi käännettäväksi. Monta viikkoa olen ollut iloinen siitä, että löydän lähteeni helposti, pystyn ylläpitämään luottamusta ja uskoa. Olen ollut varma, että jokin nytkähdys eteenpäin on tapahtunut.

Sitten olen törmännyt pelkooni. Ja se onkin iso mörkö. Määrittelemätön.

Näen unia, jossa on jokin iso mörkö. Unet eivät ole varsinaisesti painajaisia, eikä niissä tapahdu mitään kamalaa, vaan ne ovat vain uhkaavia. Esim. Menin ohuella kumipatjalla kahden ison kiinalaisen sotalaivan välistä. Ja neljä peräkkäistä yötä samaa sarjaa.

Sitten kävin metrolla keskustassa arki-iltana. En ole koskaan ennen siellä pelännyt, mutta se steissin levottomuus häiritsi minua ekaa kertaa elämässäni. Oli hörhöjä ja jengejä kerrakseen.

Mistä nämä pelot oikein nousevat? Ei ainakaan tietoisuudestani... ja the kysymys: voiko tehdä muuta kuin vain katsella ja hyväksyä...?

Ap

Joku kysyi jo aiemmin kaksoisliekeistä, mitä jos se onkin totta ja entä jos oma kaksoisliekki onkin kuollut? Eikä voi häntä kohdata?

Tolle kehittää hyväksymään ja tunnustamaan niin sanotut huonotkin tunteet; pelko, katkeruus. Eli että nyt minussa on näitä tunteita jne. Sitten Hicks taas puhuu siitä ettei pidä keskittyä siihen (ei-toivottuun) mitä sillä hetkellä on, vaan että pitää pysyä vortexissa ja hyvässä tunne tilassa.

Siis että kumpi sitten on se miten pitäisi elää? Vain tarkkailla tunteitaan vai aina pyrkiä aktiivisesti vaikuttamaan niihin?

Olen aikanaan saanut lähinnä ateistisen kasvatuksen ja koko tämä hengellisyys on sikäli uutta. Ajattelen että on helpompaa uskoa että Luoja on oma erillinen ja tukeutua. On vaikeaa ajatella itse olevansa jumaluus, kun yleensä hetket jolloin asiaa ajattelee, ovat niitä kun on heikko ja peloissaan. Kannattaisiko siis vaikka aloittaa perinteisellä tavalla, missä pyytää apua rukoilemalla Jumalaa?