Ei kai noi lastensuojelu uhri tarinat ole totta?? Eihän tuollaista oikeasti voi tapahtua??

Vierailija kirjoitti:

Arvatkaa miltä tuntuu aloittaa lapsen uusi päiväkoti kun lapsi on tilapäisesti avohuollon sijoituksesta, jonka pitäisi päättyä pian? Miltä tuntuu kun ns. vapaaehtoinen avohuolto vie lapseni taksilla aamuisin päiväkotiin enkä minä?

Ikään kuin koko edeltänyt vuosi olisi ollut muutenkaan helppo. Ei: en ole juoppo, en ole narkkari, minulla on maisteritutkinto, masennuspisteet eivät riitä edes masennusdiagnoosiin. Tilanteen vuoksi kärsin post-traumaattisesta stressioireesta, mutta olen onnellinen joka ikisestä hetkestä lapseni kanssa. Minulla ei ole persoonallisuushäiriötä, ei maanisdepressiivisyyttä ei epävakaata persoonaa.

Olen nuoruudessa toiminut au-pairina, lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyisessä työssäni (kiireellisessä miljöössä kaupallisella alalla) lähes kahdeksan vuotta. Koulutukseni puolesta ymmärrän jonkin verran lapsen kehitystä ja kiintymyssuhdetta.

Koko vauva-ajan suoritin äitiyttä ihan yksin. Imetin pidempää kuin muut, kävelin yksin vaunulenkkejä, neuvolassa ihasteltiin, lapsi kehittyi nopeasti. Menin töihin jo lapsen ollessa hieman päälle yksi vuotta miehen työttömyyden ja työpaikkani puolesta peläten, kotka jatkuvat yt:t. Töin töitä lähes burn out:n partaalle. Sitten jouduin turvakotiin ja kompensoin poissaoloni yrittäen tehdä työni entistä tehokkaammin.

Muutin, hain uutta päiväkotipaikkaa uuden kotini läheltä ja sain sen vasta nyt. Stigmatisoivaa on vain se, että minä esittäydyn päiväkotiin ja kerron lapseni aloittavan siellä. Elämän piti alkaa pyödältä, uusi päiväkoti kotini lähellä, uusi arki.

Tunnen suunnatonta häpeää. Miksi minä olen nyt tässä? Olen hakenut Kelan kognitiivista terapiaa, olen puhunut työterveyspsykiatrilla, hoidan työni. Joka päivä töiden jälkeen kiirehdin lapseni luokse. Yritän pitää pokan töissä vaikka sydän itkee. Lapsi palaa pian kotiin, mutta viimeinen vuosi on ollut pahin kauhuelokuva.

Montako minä -sanaa löytyy tästä kirjoitusta? Montako viittausta tällä äidillä hänen omiin tunteisiin ja ajatuksiin? Montako viittausta tilanteeseen lapsen näkökulmasta? Sinne turvakotiin lienee joutunut lapsikin...

Vierailija kirjoitti:

Arvatkaa miltä tuntuu aloittaa lapsen uusi päiväkoti kun lapsi on tilapäisesti avohuollon sijoituksesta, jonka pitäisi päättyä pian? Miltä tuntuu kun ns. vapaaehtoinen avohuolto vie lapseni taksilla aamuisin päiväkotiin enkä minä?

Ikään kuin koko edeltänyt vuosi olisi ollut muutenkaan helppo. Ei: en ole juoppo, en ole narkkari, minulla on maisteritutkinto, masennuspisteet eivät riitä edes masennusdiagnoosiin. Tilanteen vuoksi kärsin post-traumaattisesta stressioireesta, mutta olen onnellinen joka ikisestä hetkestä lapseni kanssa. Minulla ei ole persoonallisuushäiriötä, ei maanisdepressiivisyyttä ei epävakaata persoonaa.

Olen nuoruudessa toiminut au-pairina, lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyisessä työssäni (kiireellisessä miljöössä kaupallisella alalla) lähes kahdeksan vuotta. Koulutukseni puolesta ymmärrän jonkin verran lapsen kehitystä ja kiintymyssuhdetta.

Koko vauva-ajan suoritin äitiyttä ihan yksin. Imetin pidempää kuin muut, kävelin yksin vaunulenkkejä, neuvolassa ihasteltiin, lapsi kehittyi nopeasti. Menin töihin jo lapsen ollessa hieman päälle yksi vuotta miehen työttömyyden ja työpaikkani puolesta peläten, kotka jatkuvat yt:t. Töin töitä lähes burn out:n partaalle. Sitten jouduin turvakotiin ja kompensoin poissaoloni yrittäen tehdä työni entistä tehokkaammin.

Muutin, hain uutta päiväkotipaikkaa uuden kotini läheltä ja sain sen vasta nyt. Stigmatisoivaa on vain se, että minä esittäydyn päiväkotiin ja kerron lapseni aloittavan siellä. Elämän piti alkaa pyödältä, uusi päiväkoti kotini lähellä, uusi arki.

Tunnen suunnatonta häpeää. Miksi minä olen nyt tässä? Olen hakenut Kelan kognitiivista terapiaa, olen puhunut työterveyspsykiatrilla, hoidan työni. Joka päivä töiden jälkeen kiirehdin lapseni luokse. Yritän pitää pokan töissä vaikka sydän itkee. Lapsi palaa pian kotiin, mutta viimeinen vuosi on ollut pahin kauhuelokuva.

Väitätkö, että kaupallinen koulutus antaa ammatilliset valmiudet lapsen kehityksen ja kasvun tukemiseen?

Olen itsekin ollut eron aikaan turvakodissa lasten kanssa. Kyllähän siellä myös tarkaillaan miten vanhemmuus kriisitilanteessa sujuu. Siellä kävi myös lastensuojelu meitä jututtamassa tilanteesta. Itse koin tämän ihan asiaankuuluvaksi. Hyvä että huolehditaan. Kyllä siellä oli niitäkin, joiden alle kouluikäisten riekkuivat olohuoneessa vielä kymmeneltä illalla syöden karkkia ja potkien pienempiä tovereita pois sohvalta jos silmä vältti. Vikahan ei siis ollut lapsissa, vaan vanhemmissa.

Meidän ls-työntekijät olivat ainakin oikein mukavia ja ymmärtäväisiä. Kun palasin kotiin, sain 1krt/viikko kotiapua, jolloin pääsin ilman lapsia hoitamaan asioita. Silloin tähän tarvittiin vielä asiakkuus, ja vaikkei se mukavalta tuntunutkaan, ajattelin että lapsillekin on parempi että hoidan eroasiat ilman heitä ja olen näin vähemmän stressaantunut. Lapset myös pitivät kotiavun työntekijöistä.

Sain päätöset ja kertomukset postilla kotiin. Asikkuus päätettiin kun lapsilla alkoi loman jälkeen päivähoito. Sain kehotuksen ottaa rohkeasti yhteyttä mikäli koen avun tarvetta.

En pelännyt hetkeäkään että lapset otetaan minulta pois. Olen tyytyväinen toimintaan ja koin sen auttavan lapsia ja minua vanhemmuudessa vaikeassa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ls-Uhrien sekä joidenkin tänne kirjoitettujen "kauhutarinoiden" yhteenlaskettu yhdyssanavirheiden määrä 5600005.

Mä oon kanssa huomannut samaa! Varsinkin se yksi siellä, lastensuojelu uhreissa. Tummahiuksinen. Joka selittää ihan vitun sekavia.

Jos puhumme samasta henkilöstä niin hänen äidinkielensä ei selkeästi ole suomi. Tilanteestaan en sitten tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Laki suojaa enemmän vanhempaa kuin lasta. Sijoituspäätökset ovat lähes aina sellaisia, että lapset palautetaan, jos näkyy mitään merkkejä siitä että vanhempi kiinnostuu lapsestaan ja vanhemmuudestaan. Ei oikeastaan ole mitään rajaa sillä, kuinka monta kertaa lapsi joutuu "kokeilemaan" osaisiko se äiti tai isä tällä kertaa olla aikuinen ja vanhempi ja kauanko sitä tällä kertaa jaksaa oma lapsi kiinnostaa. Mutta tällainen on laki; sijoitus tehdään tietyin perustein, jos joku näistä perusteista poistuu, täytyy sijoituskin purkaa.

Voitte myös pohtia tätä; sosiaalityöntekijä ei voi tehdä viranhaltijapäätöstä muuta kuin kiireellisestä sijoituksesta (poliisi soittaa keränneensä sammuneen äidin ojasta, pyytää hakemaan lapset talteen lastenkotiin, josta äiti sitten heräiltyään noutaa ja saa ne kotiin) tai sellaisesta sijoituksesta, johon vanhemmat ovat itse suostuneet. Jos vanhemmat eivät suostu, päätöksen sijoituksen tarpeellisuudesta tekee käräjäoikeuden tuomari, ei sossu. Sossun pitää vain esittää oikeuteen perusteet ja todisteet. Ja niiden pohjalta tuomari päättää.

Järjestelmä on siis kaikella tapaa rakennettu suojelemaan vanhempia ja antamaan heille loputtomasti "uusia mahdollisuuksia".

"Sossun pitää vain esittää oikeuteen perusteet ja todisteet". Tässä on vain sellainen ongelma, että usein nuo todisteet on sossun itsensä kirjoittamia (jos mitään poliisin tms merkintöjä ei ole), yksittäisellä työntekijällä voi siten olla aika absoluuttinen valta. En mitenkään epäile, etteikö sosiaalityöntekijät pääsääntöisesti ole ammattitaitoisia ja oikeuden päätökset siten ihan asiallisia ja oikein, mutta kyllähän siinä on ihan selvä mahdollisuus virheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ls-Uhrien sekä joidenkin tänne kirjoitettujen "kauhutarinoiden" yhteenlaskettu yhdyssanavirheiden määrä 5600005.

Mä oon kanssa huomannut samaa! Varsinkin se yksi siellä, lastensuojelu uhreissa. Tummahiuksinen. Joka selittää ihan vitun sekavia.

Jos puhumme samasta henkilöstä niin hänen äidinkielensä ei selkeästi ole suomi. Tilanteestaan en sitten tiedä.

Joo puhutaan, ainakin sillä on suomalainen sukunimi. Se pitkä letti mies, hyvä seki on selittää kaikenmaailman satuja siellä, mut sen kuvia kun käy kattoo nii kamalasti kaikkia olut tölkkejä joka kuvas tai äijä täys känni päällä kuvissa. Kovasti väittää sossujen tekevän vaan pelkkää bisnestä, mut sen kuvat kertoo ihan muuta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipa minunkin pitää työntää lusikkani tähän soppaan. Ei varmasti mene niin kuin siellä ryhmässä väitetään, aina jätetään jokin asia kertomatta, tottakai. Mutta, itselläni on kokemusta tästä "uhriudesta".

Meillä siis katkera sukulainen teki lastensuojeluilmoituksen ja tottakai asiaa alettiin tutkimaan. Mutta tämä jäi hieman päälle, vaikka "sossut" eivät mitään huolta olekaan tuoneet enää esiin, kun he tahtovat nyt vain seurailla kuulemma tilannetta. Uskoisin, että johtuu siitä, että olemme nuori perhe ja tällä paikkakunnalla 95% asukkaista ovat 70+.

Joten, voivat myös tehdä tällaista. Eihän tämä niinkään mitään haittaa, mutta inhottaa vain tällainen syynääminen ja se, että änkeävät milloin mitenkin ilmoittamatta käymään. Tämäkin on ihan ok, meillä on ihan siistiä aina kotona eikä mitään peiteltävää, mutta kun aika usein tuppaavat silloin tänne, kun olisimme juuri lähdössä jonnekin. Ja jos sanoo, että tulkaa myöhemmin jooko, kun juuri oltiin lähdössä, alkavat heti epäillä, että mitäs täällä peitellään. Sanovat siis ihan suoraan tuon, että mitä me halutaan piilotella tai peittää. Ja lapsi on siis vielä vauva.

Ja jos se jotakin nyt kiinnostaa, niin sukulaiset asuvat aika matkan päässä, eli siinä on heille "syy" tarkkailla, ettei ole sitä turvaverkkoa, vaikka ihan hyvin ollaan pärjätty ilman apuja. Mutta uskon, että se on pitkälti ikämme takia.

Mutta pointti oli se, että kyllä se lastensuojelu voi mennä mukaan tähän "vainoamiseen", jos joku sitä harrastaa, vaikka syytä ei olisi. Näitäkin tapauksia on, riippuu varmasti myös pitkälti kunnasta.

Mutta eihän teiltä oltu viemässä lasta. Seurailevat hetken ja asiakkuus päättyy jos mitään huolta ei ole.

Äitinä tiedän kyllä että tuollainen epäilys rassaa, mutta huomaavat kyllä teillä olevan kaiken hyvin niin homma on sillä selvä.

Ei ole oltu viemässä, ainakaan ei ole sanottu mitään siihen suuntaan. Ja ovat nyt jo seurailleet puolisen vuotta, eikä asiakkuutta ole aloitettu, en tiedä mahtaako olla ihan laillistakaan enää, mutta rasittavaa ainakin! Seuraavaksi kun tulevat niin kaipa pitää sitten kysyä että kauanko vielä aikovat seurata ja onko nyt huolta vai ei. Rajoittaa kuitenkin normaalia elämää menojen suhteen ainakin. Kerran kun ei oltu kotona, kun olisivat olleet tulossa, soittivat hirven kiukkuisena oven takaa, että missä ollaan. Ja papereissa tietysti myös lukee, ettei oltu kotona. No, ollaan kyllä pyydetty ilmoittamaan, juuri sen takia etteivät turhaan tule. Toivottavasti nyt loppuu äkkiä, kun muuttoakin ollaan miettitty, eikä viitsi kesken tarkkailun muuttaa, etteivät ajattele, että muutetaan "karkuun". Tämän kunnan lastensuojelusta olen kuullut aikamoisia kauhujuttuja, joten ei edes hae kaukaa, että ajattelisivat noin. Ehkä.

Järkyttävää! Aika kafkamainen olo tulee tuosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Arvatkaa miltä tuntuu aloittaa lapsen uusi päiväkoti kun lapsi on tilapäisesti avohuollon sijoituksesta, jonka pitäisi päättyä pian? Miltä tuntuu kun ns. vapaaehtoinen avohuolto vie lapseni taksilla aamuisin päiväkotiin enkä minä?

Ikään kuin koko edeltänyt vuosi olisi ollut muutenkaan helppo. Ei: en ole juoppo, en ole narkkari, minulla on maisteritutkinto, masennuspisteet eivät riitä edes masennusdiagnoosiin. Tilanteen vuoksi kärsin post-traumaattisesta stressioireesta, mutta olen onnellinen joka ikisestä hetkestä lapseni kanssa. Minulla ei ole persoonallisuushäiriötä, ei maanisdepressiivisyyttä ei epävakaata persoonaa.

Olen nuoruudessa toiminut au-pairina, lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyisessä työssäni (kiireellisessä miljöössä kaupallisella alalla) lähes kahdeksan vuotta. Koulutukseni puolesta ymmärrän jonkin verran lapsen kehitystä ja kiintymyssuhdetta.

Koko vauva-ajan suoritin äitiyttä ihan yksin. Imetin pidempää kuin muut, kävelin yksin vaunulenkkejä, neuvolassa ihasteltiin, lapsi kehittyi nopeasti. Menin töihin jo lapsen ollessa hieman päälle yksi vuotta miehen työttömyyden ja työpaikkani puolesta peläten, kotka jatkuvat yt:t. Töin töitä lähes burn out:n partaalle. Sitten jouduin turvakotiin ja kompensoin poissaoloni yrittäen tehdä työni entistä tehokkaammin.

Muutin, hain uutta päiväkotipaikkaa uuden kotini läheltä ja sain sen vasta nyt. Stigmatisoivaa on vain se, että minä esittäydyn päiväkotiin ja kerron lapseni aloittavan siellä. Elämän piti alkaa pyödältä, uusi päiväkoti kotini lähellä, uusi arki.

Tunnen suunnatonta häpeää. Miksi minä olen nyt tässä? Olen hakenut Kelan kognitiivista terapiaa, olen puhunut työterveyspsykiatrilla, hoidan työni. Joka päivä töiden jälkeen kiirehdin lapseni luokse. Yritän pitää pokan töissä vaikka sydän itkee. Lapsi palaa pian kotiin, mutta viimeinen vuosi on ollut pahin kauhuelokuva.

Väitätkö, että kaupallinen koulutus antaa ammatilliset valmiudet lapsen kehityksen ja kasvun tukemiseen?

Väitinkö että minulla on kaupallinen koulutus? Maisteritutkinto on ihan muulta alalta. Aika moni VTM työskentelee yksityisellä sektorilla kaupallisella alalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Arvatkaa miltä tuntuu aloittaa lapsen uusi päiväkoti kun lapsi on tilapäisesti avohuollon sijoituksesta, jonka pitäisi päättyä pian? Miltä tuntuu kun ns. vapaaehtoinen avohuolto vie lapseni taksilla aamuisin päiväkotiin enkä minä?

Ikään kuin koko edeltänyt vuosi olisi ollut muutenkaan helppo. Ei: en ole juoppo, en ole narkkari, minulla on maisteritutkinto, masennuspisteet eivät riitä edes masennusdiagnoosiin. Tilanteen vuoksi kärsin post-traumaattisesta stressioireesta, mutta olen onnellinen joka ikisestä hetkestä lapseni kanssa. Minulla ei ole persoonallisuushäiriötä, ei maanisdepressiivisyyttä ei epävakaata persoonaa.

Olen nuoruudessa toiminut au-pairina, lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyisessä työssäni (kiireellisessä miljöössä kaupallisella alalla) lähes kahdeksan vuotta. Koulutukseni puolesta ymmärrän jonkin verran lapsen kehitystä ja kiintymyssuhdetta.

Koko vauva-ajan suoritin äitiyttä ihan yksin. Imetin pidempää kuin muut, kävelin yksin vaunulenkkejä, neuvolassa ihasteltiin, lapsi kehittyi nopeasti. Menin töihin jo lapsen ollessa hieman päälle yksi vuotta miehen työttömyyden ja työpaikkani puolesta peläten, kotka jatkuvat yt:t. Töin töitä lähes burn out:n partaalle. Sitten jouduin turvakotiin ja kompensoin poissaoloni yrittäen tehdä työni entistä tehokkaammin.

Muutin, hain uutta päiväkotipaikkaa uuden kotini läheltä ja sain sen vasta nyt. Stigmatisoivaa on vain se, että minä esittäydyn päiväkotiin ja kerron lapseni aloittavan siellä. Elämän piti alkaa pyödältä, uusi päiväkoti kotini lähellä, uusi arki.

Tunnen suunnatonta häpeää. Miksi minä olen nyt tässä? Olen hakenut Kelan kognitiivista terapiaa, olen puhunut työterveyspsykiatrilla, hoidan työni. Joka päivä töiden jälkeen kiirehdin lapseni luokse. Yritän pitää pokan töissä vaikka sydän itkee. Lapsi palaa pian kotiin, mutta viimeinen vuosi on ollut pahin kauhuelokuva.

Väitätkö, että kaupallinen koulutus antaa ammatilliset valmiudet lapsen kehityksen ja kasvun tukemiseen?

Väitinkö että minulla on kaupallinen koulutus? Maisteritutkinto on ihan muulta alalta. Aika moni VTM työskentelee yksityisellä sektorilla kaupallisella alalla.

Entäs muu saamani kritiikki?

Scheherazade kirjoitti:

Kukaan ei ole tässä ketjussa myöskään huomioinut sitä, että kaupunki tai kunta sai valtiolta rahallista tukea (ns. lastensuojelukerroin) huostaanotoista, ajanjaksolla 2006-2015. Tämä mahdollisti myös väärinkäytöksiä, joita epäillään joissain tapauksissa tehdyn. 

Tämä on totta, mutta se johtaa väärään tulkintaan. Kunta sai/saa tukea huostaanotetuista lapsista. Mutta sen lisäksi jokainen huostaanotettu lapsi maksaa kunnalle paljon rahaa eli huostaanottaminen ei tuo lisää rahaa kunnan kukkaroon. Tuki vain vähentää pikkaisen kunnan menoja. 

Kuule ne kaikki ovat totta. Joka kahden tunnin aikana huostaanotetaan lapsia ilman syytä! Ja ei niitä se lapsen hyvinvointi siinä tapauksessa kiinnosta vaan se raha. Ja yleensä otetaan lapsia yksinhuoltaja äideiltä. Ja mistä tiedän? Kuule on ihan henkilökohtaisia kokemuksia asiasta. Ne sossut kuule valehtelee ja päästää suusta kaikkee paskaa ulos vaan sen takia, että saavat rahaa niistä lapsista... Sosiaalityöntekijät lavastavat vanhemmista kaikkea kamalaa..

Tottakai on niitä huonoja vanhempia ja muuta, mutta kyllä niiltä syyttömiltä vanhemmilta otetaan myös lapsia pois. Saatetaan ottaa pois pieniä alle vuoden ikäisiä, koska sellaisia halutaan paljon.. Hyvin useasti otetaan esim pois myös ulkomaallaisilta ihmisiltä. Esim virolaisilta, jotka eivät ehkä ymmärrä suomea kunnolla,niin onhan niille helppo runoilla kaikkea paskaa..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Arvatkaa miltä tuntuu aloittaa lapsen uusi päiväkoti kun lapsi on tilapäisesti avohuollon sijoituksesta, jonka pitäisi päättyä pian? Miltä tuntuu kun ns. vapaaehtoinen avohuolto vie lapseni taksilla aamuisin päiväkotiin enkä minä?

Ikään kuin koko edeltänyt vuosi olisi ollut muutenkaan helppo. Ei: en ole juoppo, en ole narkkari, minulla on maisteritutkinto, masennuspisteet eivät riitä edes masennusdiagnoosiin. Tilanteen vuoksi kärsin post-traumaattisesta stressioireesta, mutta olen onnellinen joka ikisestä hetkestä lapseni kanssa. Minulla ei ole persoonallisuushäiriötä, ei maanisdepressiivisyyttä ei epävakaata persoonaa.

Olen nuoruudessa toiminut au-pairina, lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyisessä työssäni (kiireellisessä miljöössä kaupallisella alalla) lähes kahdeksan vuotta. Koulutukseni puolesta ymmärrän jonkin verran lapsen kehitystä ja kiintymyssuhdetta.

Koko vauva-ajan suoritin äitiyttä ihan yksin. Imetin pidempää kuin muut, kävelin yksin vaunulenkkejä, neuvolassa ihasteltiin, lapsi kehittyi nopeasti. Menin töihin jo lapsen ollessa hieman päälle yksi vuotta miehen työttömyyden ja työpaikkani puolesta peläten, kotka jatkuvat yt:t. Töin töitä lähes burn out:n partaalle. Sitten jouduin turvakotiin ja kompensoin poissaoloni yrittäen tehdä työni entistä tehokkaammin.

Muutin, hain uutta päiväkotipaikkaa uuden kotini läheltä ja sain sen vasta nyt. Stigmatisoivaa on vain se, että minä esittäydyn päiväkotiin ja kerron lapseni aloittavan siellä. Elämän piti alkaa pyödältä, uusi päiväkoti kotini lähellä, uusi arki.

Tunnen suunnatonta häpeää. Miksi minä olen nyt tässä? Olen hakenut Kelan kognitiivista terapiaa, olen puhunut työterveyspsykiatrilla, hoidan työni. Joka päivä töiden jälkeen kiirehdin lapseni luokse. Yritän pitää pokan töissä vaikka sydän itkee. Lapsi palaa pian kotiin, mutta viimeinen vuosi on ollut pahin kauhuelokuva.

Väitätkö, että kaupallinen koulutus antaa ammatilliset valmiudet lapsen kehityksen ja kasvun tukemiseen?

Väitinkö että minulla on kaupallinen koulutus? Maisteritutkinto on ihan muulta alalta. Aika moni VTM työskentelee yksityisellä sektorilla kaupallisella alalla.

Entäs muu saamani kritiikki?

"SaamaNi kritiikki"? Sun saama vai mun saama? Että puhuin tässä omista tunteistani enkä lapsesta? Tervetuloa seuraamaan kuka nukuttaa, kylvettää ja ulkoiluttaa lapsensa? Minä. Kyllä. Joka päivä ja joka ikinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Arvatkaa miltä tuntuu aloittaa lapsen uusi päiväkoti kun lapsi on tilapäisesti avohuollon sijoituksesta, jonka pitäisi päättyä pian? Miltä tuntuu kun ns. vapaaehtoinen avohuolto vie lapseni taksilla aamuisin päiväkotiin enkä minä?

Ikään kuin koko edeltänyt vuosi olisi ollut muutenkaan helppo. Ei: en ole juoppo, en ole narkkari, minulla on maisteritutkinto, masennuspisteet eivät riitä edes masennusdiagnoosiin. Tilanteen vuoksi kärsin post-traumaattisesta stressioireesta, mutta olen onnellinen joka ikisestä hetkestä lapseni kanssa. Minulla ei ole persoonallisuushäiriötä, ei maanisdepressiivisyyttä ei epävakaata persoonaa.

Olen nuoruudessa toiminut au-pairina, lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyisessä työssäni (kiireellisessä miljöössä kaupallisella alalla) lähes kahdeksan vuotta. Koulutukseni puolesta ymmärrän jonkin verran lapsen kehitystä ja kiintymyssuhdetta.

Koko vauva-ajan suoritin äitiyttä ihan yksin. Imetin pidempää kuin muut, kävelin yksin vaunulenkkejä, neuvolassa ihasteltiin, lapsi kehittyi nopeasti. Menin töihin jo lapsen ollessa hieman päälle yksi vuotta miehen työttömyyden ja työpaikkani puolesta peläten, kotka jatkuvat yt:t. Töin töitä lähes burn out:n partaalle. Sitten jouduin turvakotiin ja kompensoin poissaoloni yrittäen tehdä työni entistä tehokkaammin.

Muutin, hain uutta päiväkotipaikkaa uuden kotini läheltä ja sain sen vasta nyt. Stigmatisoivaa on vain se, että minä esittäydyn päiväkotiin ja kerron lapseni aloittavan siellä. Elämän piti alkaa pyödältä, uusi päiväkoti kotini lähellä, uusi arki.

Tunnen suunnatonta häpeää. Miksi minä olen nyt tässä? Olen hakenut Kelan kognitiivista terapiaa, olen puhunut työterveyspsykiatrilla, hoidan työni. Joka päivä töiden jälkeen kiirehdin lapseni luokse. Yritän pitää pokan töissä vaikka sydän itkee. Lapsi palaa pian kotiin, mutta viimeinen vuosi on ollut pahin kauhuelokuva.

Väitätkö, että kaupallinen koulutus antaa ammatilliset valmiudet lapsen kehityksen ja kasvun tukemiseen?

Väitinkö että minulla on kaupallinen koulutus? Maisteritutkinto on ihan muulta alalta. Aika moni VTM työskentelee yksityisellä sektorilla kaupallisella alalla.

Kuinka vaan. Kuulostaa silti siltä, että sinulla on jonkinlaisia arjen hallinnan vaikeuksia. Voi myös olla, että pyrit perfektionistisesti suorittamaan elämääsi ja vedät siksi överiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Arvatkaa miltä tuntuu aloittaa lapsen uusi päiväkoti kun lapsi on tilapäisesti avohuollon sijoituksesta, jonka pitäisi päättyä pian? Miltä tuntuu kun ns. vapaaehtoinen avohuolto vie lapseni taksilla aamuisin päiväkotiin enkä minä?

Ikään kuin koko edeltänyt vuosi olisi ollut muutenkaan helppo. Ei: en ole juoppo, en ole narkkari, minulla on maisteritutkinto, masennuspisteet eivät riitä edes masennusdiagnoosiin. Tilanteen vuoksi kärsin post-traumaattisesta stressioireesta, mutta olen onnellinen joka ikisestä hetkestä lapseni kanssa. Minulla ei ole persoonallisuushäiriötä, ei maanisdepressiivisyyttä ei epävakaata persoonaa.

Olen nuoruudessa toiminut au-pairina, lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyisessä työssäni (kiireellisessä miljöössä kaupallisella alalla) lähes kahdeksan vuotta. Koulutukseni puolesta ymmärrän jonkin verran lapsen kehitystä ja kiintymyssuhdetta.

Koko vauva-ajan suoritin äitiyttä ihan yksin. Imetin pidempää kuin muut, kävelin yksin vaunulenkkejä, neuvolassa ihasteltiin, lapsi kehittyi nopeasti. Menin töihin jo lapsen ollessa hieman päälle yksi vuotta miehen työttömyyden ja työpaikkani puolesta peläten, kotka jatkuvat yt:t. Töin töitä lähes burn out:n partaalle. Sitten jouduin turvakotiin ja kompensoin poissaoloni yrittäen tehdä työni entistä tehokkaammin.

Muutin, hain uutta päiväkotipaikkaa uuden kotini läheltä ja sain sen vasta nyt. Stigmatisoivaa on vain se, että minä esittäydyn päiväkotiin ja kerron lapseni aloittavan siellä. Elämän piti alkaa pyödältä, uusi päiväkoti kotini lähellä, uusi arki.

Tunnen suunnatonta häpeää. Miksi minä olen nyt tässä? Olen hakenut Kelan kognitiivista terapiaa, olen puhunut työterveyspsykiatrilla, hoidan työni. Joka päivä töiden jälkeen kiirehdin lapseni luokse. Yritän pitää pokan töissä vaikka sydän itkee. Lapsi palaa pian kotiin, mutta viimeinen vuosi on ollut pahin kauhuelokuva.

Väitätkö, että kaupallinen koulutus antaa ammatilliset valmiudet lapsen kehityksen ja kasvun tukemiseen?

Väitinkö että minulla on kaupallinen koulutus? Maisteritutkinto on ihan muulta alalta. Aika moni VTM työskentelee yksityisellä sektorilla kaupallisella alalla.

Entäs muu saamani kritiikki?

"SaamaNi kritiikki"? Sun saama vai mun saama? Että puhuin tässä omista tunteistani enkä lapsesta? Tervetuloa seuraamaan kuka nukuttaa, kylvettää ja ulkoiluttaa lapsensa? Minä. Kyllä. Joka päivä ja joka ikinen.

SaamaSI kritiikki siis, jos sinun oli typon vuoksi vaikea ymmärtää.

Onpas aggressiivinen vastaus, vaikka kysymys oli ihan asiallinen. En edes ole kukaan näistä, joka aiemmin kritisoi tekstiäsi.

Vastauksesi puoltaa juuri sitä mitä ylempänä sanottiin. Luultavasti suoritat äitiyttä mekaanisesti, sillä nytkin vain luettelit mitä toimintoja teet lapselle. Ehkä tyydytä lapsen emotionaalisia tarpeita, koska olet kiinnostunut vain omista tunteistasi. Lisäksi vaikutat ilkeältä ihmiseltä. Ehkä on näillä spekseillä hyvä että olet lastensuojelun piirissä...?

Ei kannata varmaan tulla keskustelupalstalle avautumaan jollei halua kuulla muiden mielipiteitä.

Älkää lyökö lyötyjä. Äitiys ei ole kilpailu. Ja sosiaalitoimi pääsääntöisesti tekee parhaansa, ylilyönneistä huolimatta. Jos teitä kohdellaan väärin, oikaiskaa asiat kirjallisesti: vastineen kirjoittaja joutuu perehtymään asiaan ja sinulle jää mustaa valkoisella. Maailmassa on paljon pahaa, mutta itse päätät suhtautumisesi. Valitse hyvä. Kaiken paskan keskelläkin. t. maallisen helvetin läpi käynyt 6 lapsen äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lastensuojelun asiakkaaksi leimattu henkilö ei tiedä, minkälaisia tietoja henkilöstä on tallennettu lastensuojelun asiakastietojärjestelmään. Ei lastensuojelu kerro asiakkaalle kuuluvia tietoa asiakkaalle, ennen kuin tapauksesta on kulunut riittävän pitkä aika. Se on täysin lastensuojelunedustajan esimiehestä kiinni, minkälaisia tietoja asiakkaalle voidaan antaa, jos asiakas pyytää itsestään tietoja. Vielä oudompaa on se että asiakkaasta on tehty ikuinen merkintä lastensuojeluun, ja asiakkaalle ei luovuteta tietoja, vedotaan lähdesuojaan tai lainsäädäntöön.

Mihin lähdesuojaan? Entä kun on itse hakenut apua lastensuojelusta kanssaan asuville lapsilleen?

Hyvä että tämä synnyttää keskustelua.

Mikä lähdesuoja? Olen käsittänyt että kaikki itseään koskevat dokumentit on oikeus nähdä.

Toivoisin että ihmiset osaisivat lukea tuon jutun kokonaan. Lauseen tai lauseenpuolikkaan ottaminen jutusta tai artikkelista on minusta säälittävää. Mitä tulee tuohon sanaan lähdesuoja niin... Saattaa olla sellainen mahdollista että tuo lähdesuoja voi tarkoittaa seuraavaa: Henkilö pyytää omia lastensuojelupapereita niin lastensuojeluilmoituksen tekijää tai lastensuojelupäätöksen tehnyttä henkilön nimeä ei kerrota asianomistajalle. Olen itse pyytänyt omia lastensuojelupapereita niin papereita en ole koskaan saanut. Papereissa on jotain niin pahaa/salattavaa että sitä ei haluta minulle näyttää/kertoa.

Kummasti hävinnyt illan aikana kommenttini jossa ihmettelen tämän vastauksen hyökkäävä sävyä, sekavuutta ja sitä, että MISTÄ IHMEEN ARTIKKELISTA tässä puhutaan?!

(Tämä vastaus kuulostaa juuri näiltä LS-Uhrien sekavilta sepustuksilta, he myös ottavat vilpittömätkin kysymykset loukkauksinaja horisevat puuta heinää jostain lähdesuojista)

Tekisi mieli itsekkin kirjoittaa, mutta en kehtaa koska voisi kääntyä itseäni vastaan. Tiedän siis tuon että liian hyvät lausunnot lukitaan kaapin taakse eikä niitä saa vaatia itselleen.

Ja mä en siis kirjoita missään LS uhrien FB ryhmissä, mutta tiedän alalla olevan paljon mätää. Lastani ei ole huostaanotettu eikä näin toivottavasti tule tapahtumaankaan. Olen kuitenkin kohdannut lastensuojelun työntekijöitä kun elämässä on ollut kriisiä ja murhetta. Olen kohdannut valehtelua, papereiden salailua, virheellisten tietojen korjaamattomuutta, uhkailua, provosointia ja todella epäasiallista käyttäytymistä. Olen hyvin pettynyt ja surullinen tästä. Usko oikeudenmukaisuuteen ja ihmisten hyvään tahtoon on rapissut. Sen sijaan olen tavannut erittäin viehättäviä ja mukavia äitejä, jotka ovat kokeneet saman. Joskus miettii että miksi juuri meille käy näin? Onko tämä ihan sattumaa?

Sellainen on täysin mahdollista että lastensuojeluilmoituksen tekijän henkilöllisyys ei tule lastensuojeluasiakkaan (Lapset/vanhemmat) tietoon. Lainsäädäntö turvaa ilmoittajan henkilöllisyyden ja ilmoittajan oikeudellinen asema on turvattu. Ei välttämättä voida puhua mistään lähdesuojasta, en väitä että kysymys olisi mistään lähdesuojasta mutta... Lapsi tulee täysi-ikäiseksi niin varmasti siinä vaiheessa lastensuojeluasiat alkaa selviämään, ja takuuvarmasti aikuinen lapsi alkaa tutkimaan lastensuojelupäätöksen taustoja.

Anonyymi lastensuojeluilmoitus tulee kysymykseen etupäässä silloin, kun lapsen etu tai erittäin painava yksityinen etu sitä vaatii. Jos on esimerkiksi vaarana, että saatuaan tietää ilmoituksen tehneen henkilöllisyyden ja yhteystiedot huoltaja luultavasti loukkaisi ilmoituksen tehneen fyysistä tai psyykkistä koskemattomuutta, saattaa anonymiteetistä olla paikallaan pitää kiinni.

Sellainen on täysin mahdollista että kun aikuinen lapsi menee pyytämään omia lastensuojelupapereita niin kyseisistä papereista on poistettu lastensuojeluilmoituksen tehneen henkilön nimi, ja muut yhteystiedot tai ilmoittajan henkilöllisyyttä ei papereissa mainita

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Arvatkaa miltä tuntuu aloittaa lapsen uusi päiväkoti kun lapsi on tilapäisesti avohuollon sijoituksesta, jonka pitäisi päättyä pian? Miltä tuntuu kun ns. vapaaehtoinen avohuolto vie lapseni taksilla aamuisin päiväkotiin enkä minä?

Ikään kuin koko edeltänyt vuosi olisi ollut muutenkaan helppo. Ei: en ole juoppo, en ole narkkari, minulla on maisteritutkinto, masennuspisteet eivät riitä edes masennusdiagnoosiin. Tilanteen vuoksi kärsin post-traumaattisesta stressioireesta, mutta olen onnellinen joka ikisestä hetkestä lapseni kanssa. Minulla ei ole persoonallisuushäiriötä, ei maanisdepressiivisyyttä ei epävakaata persoonaa.

Olen nuoruudessa toiminut au-pairina, lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyisessä työssäni (kiireellisessä miljöössä kaupallisella alalla) lähes kahdeksan vuotta. Koulutukseni puolesta ymmärrän jonkin verran lapsen kehitystä ja kiintymyssuhdetta.

Koko vauva-ajan suoritin äitiyttä ihan yksin. Imetin pidempää kuin muut, kävelin yksin vaunulenkkejä, neuvolassa ihasteltiin, lapsi kehittyi nopeasti. Menin töihin jo lapsen ollessa hieman päälle yksi vuotta miehen työttömyyden ja työpaikkani puolesta peläten, kotka jatkuvat yt:t. Töin töitä lähes burn out:n partaalle. Sitten jouduin turvakotiin ja kompensoin poissaoloni yrittäen tehdä työni entistä tehokkaammin.

Muutin, hain uutta päiväkotipaikkaa uuden kotini läheltä ja sain sen vasta nyt. Stigmatisoivaa on vain se, että minä esittäydyn päiväkotiin ja kerron lapseni aloittavan siellä. Elämän piti alkaa pyödältä, uusi päiväkoti kotini lähellä, uusi arki.

Tunnen suunnatonta häpeää. Miksi minä olen nyt tässä? Olen hakenut Kelan kognitiivista terapiaa, olen puhunut työterveyspsykiatrilla, hoidan työni. Joka päivä töiden jälkeen kiirehdin lapseni luokse. Yritän pitää pokan töissä vaikka sydän itkee. Lapsi palaa pian kotiin, mutta viimeinen vuosi on ollut pahin kauhuelokuva.

Väitätkö, että kaupallinen koulutus antaa ammatilliset valmiudet lapsen kehityksen ja kasvun tukemiseen?

Väitinkö että minulla on kaupallinen koulutus? Maisteritutkinto on ihan muulta alalta. Aika moni VTM työskentelee yksityisellä sektorilla kaupallisella alalla.

Entäs muu saamani kritiikki?

"SaamaNi kritiikki"? Sun saama vai mun saama? Että puhuin tässä omista tunteistani enkä lapsesta? Tervetuloa seuraamaan kuka nukuttaa, kylvettää ja ulkoiluttaa lapsensa? Minä. Kyllä. Joka päivä ja joka ikinen.

SaamaSI kritiikki siis, jos sinun oli typon vuoksi vaikea ymmärtää.

Onpas aggressiivinen vastaus, vaikka kysymys oli ihan asiallinen. En edes ole kukaan näistä, joka aiemmin kritisoi tekstiäsi.

Vastauksesi puoltaa juuri sitä mitä ylempänä sanottiin. Luultavasti suoritat äitiyttä mekaanisesti, sillä nytkin vain luettelit mitä toimintoja teet lapselle. Ehkä tyydytä lapsen emotionaalisia tarpeita, koska olet kiinnostunut vain omista tunteistasi. Lisäksi vaikutat ilkeältä ihmiseltä. Ehkä on näillä spekseillä hyvä että olet lastensuojelun piirissä...?

Ei kannata varmaan tulla keskustelupalstalle avautumaan jollei halua kuulla muiden mielipiteitä.

Sä todellakin tunnet minut. Tiedät miten minua on lyöty ja vainottu. Tiedät miten olen suojellut lastani. Miksi minun pitäisi avautua sinulle kuin psykiatrille. Jokainen täysjärkinen ja normaali ihminen on havainnut äärimmäisen kiintymyksen lapseeni. Sen sijaan en puutu tässä epäolennaisuuksiin kuten siihen että eksäni sanoi sos tt nähdessään, että tuota naista ei pane mies edes silmät kiinni, vaikka nainen oli minua nuorempi mutta kuollut jo syntyessään vailla tunteita, hersyvyyttä ja elämäniloa. Minä kohtasin vastakohtani. That is it. Ja sattumalta saman työntekijän toinen asiakas oli myös syynissä ja hän oli vielä minuakin kauniimpi.

Joku täällä esitteli viestien hyökkäävää sävyä, sekavuutta, ja artikkelin poistamista, miksi?

Vierailija kirjoitti:

Joku täällä esitteli viestien hyökkäävää sävyä, sekavuutta, ja artikkelin poistamista, miksi?

Koska toi lähdesuojasta puhuva henkilö viittasi artikkeliin jota ei hänen viesteissään ollut, ja ilmeisesti vastanneen tyypin edellinen viesti oli ilmiannettu ja poistettu kun kysyi tätä artikkelia ja viestin vihaisuudesta. Näin sen ymmärsin.

Miksi kysyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Arvatkaa miltä tuntuu aloittaa lapsen uusi päiväkoti kun lapsi on tilapäisesti avohuollon sijoituksesta, jonka pitäisi päättyä pian? Miltä tuntuu kun ns. vapaaehtoinen avohuolto vie lapseni taksilla aamuisin päiväkotiin enkä minä?

Ikään kuin koko edeltänyt vuosi olisi ollut muutenkaan helppo. Ei: en ole juoppo, en ole narkkari, minulla on maisteritutkinto, masennuspisteet eivät riitä edes masennusdiagnoosiin. Tilanteen vuoksi kärsin post-traumaattisesta stressioireesta, mutta olen onnellinen joka ikisestä hetkestä lapseni kanssa. Minulla ei ole persoonallisuushäiriötä, ei maanisdepressiivisyyttä ei epävakaata persoonaa.

Olen nuoruudessa toiminut au-pairina, lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyisessä työssäni (kiireellisessä miljöössä kaupallisella alalla) lähes kahdeksan vuotta. Koulutukseni puolesta ymmärrän jonkin verran lapsen kehitystä ja kiintymyssuhdetta.

Koko vauva-ajan suoritin äitiyttä ihan yksin. Imetin pidempää kuin muut, kävelin yksin vaunulenkkejä, neuvolassa ihasteltiin, lapsi kehittyi nopeasti. Menin töihin jo lapsen ollessa hieman päälle yksi vuotta miehen työttömyyden ja työpaikkani puolesta peläten, kotka jatkuvat yt:t. Töin töitä lähes burn out:n partaalle. Sitten jouduin turvakotiin ja kompensoin poissaoloni yrittäen tehdä työni entistä tehokkaammin.

Muutin, hain uutta päiväkotipaikkaa uuden kotini läheltä ja sain sen vasta nyt. Stigmatisoivaa on vain se, että minä esittäydyn päiväkotiin ja kerron lapseni aloittavan siellä. Elämän piti alkaa pyödältä, uusi päiväkoti kotini lähellä, uusi arki.

Tunnen suunnatonta häpeää. Miksi minä olen nyt tässä? Olen hakenut Kelan kognitiivista terapiaa, olen puhunut työterveyspsykiatrilla, hoidan työni. Joka päivä töiden jälkeen kiirehdin lapseni luokse. Yritän pitää pokan töissä vaikka sydän itkee. Lapsi palaa pian kotiin, mutta viimeinen vuosi on ollut pahin kauhuelokuva.

Väitätkö, että kaupallinen koulutus antaa ammatilliset valmiudet lapsen kehityksen ja kasvun tukemiseen?

Väitinkö että minulla on kaupallinen koulutus? Maisteritutkinto on ihan muulta alalta. Aika moni VTM työskentelee yksityisellä sektorilla kaupallisella alalla.

Entäs muu saamani kritiikki?

"SaamaNi kritiikki"? Sun saama vai mun saama? Että puhuin tässä omista tunteistani enkä lapsesta? Tervetuloa seuraamaan kuka nukuttaa, kylvettää ja ulkoiluttaa lapsensa? Minä. Kyllä. Joka päivä ja joka ikinen.

SaamaSI kritiikki siis, jos sinun oli typon vuoksi vaikea ymmärtää.

Onpas aggressiivinen vastaus, vaikka kysymys oli ihan asiallinen. En edes ole kukaan näistä, joka aiemmin kritisoi tekstiäsi.

Vastauksesi puoltaa juuri sitä mitä ylempänä sanottiin. Luultavasti suoritat äitiyttä mekaanisesti, sillä nytkin vain luettelit mitä toimintoja teet lapselle. Ehkä tyydytä lapsen emotionaalisia tarpeita, koska olet kiinnostunut vain omista tunteistasi. Lisäksi vaikutat ilkeältä ihmiseltä. Ehkä on näillä spekseillä hyvä että olet lastensuojelun piirissä...?

Ei kannata varmaan tulla keskustelupalstalle avautumaan jollei halua kuulla muiden mielipiteitä.

Sä todellakin tunnet minut. Tiedät miten minua on lyöty ja vainottu. Tiedät miten olen suojellut lastani. Miksi minun pitäisi avautua sinulle kuin psykiatrille. Jokainen täysjärkinen ja normaali ihminen on havainnut äärimmäisen kiintymyksen lapseeni. Sen sijaan en puutu tässä epäolennaisuuksiin kuten siihen että eksäni sanoi sos tt nähdessään, että tuota naista ei pane mies edes silmät kiinni, vaikka nainen oli minua nuorempi mutta kuollut jo syntyessään vailla tunteita, hersyvyyttä ja elämäniloa. Minä kohtasin vastakohtani. That is it. Ja sattumalta saman työntekijän toinen asiakas oli myös syynissä ja hän oli vielä minuakin kauniimpi.

"Vielä minuakin kauniimpi?" :D Ja eksäsi joka ilmeisesti jätti sinut totaali-yh:ksi on pätevä arvostelemaan työntekijöitä? Ja vielä arvostat sen mielipidettä? Onhan pantavuus tärkeä seikka lastensuojelutyössä! Ja se ämmä on vaan kade!

Vaikutat oikeen elämäniloiselta ja suorastaan hersyvältä.

Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa! :D