Lue keskustelun säännöt.
Ei kai noi lastensuojelu uhri tarinat ole totta?? Eihän tuollaista oikeasti voi tapahtua??
08.08.2016 |
Siellä joku mamma tosissaan väittää kuinka hänelle on tehty laiton sijoitus ja sun muuta...... Nyt lapset kotona kuitenkin.... Vissiinkin. Tulipas ahdistava olo koko keskustelusta! Pakkohan noissa on olla joku päihde ongelma tai joku muu vakava syy... Eihän tuollainen voi olla totta, että ovelle tullaan ja napataan vaan muksu.
Kommentit (435)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laki suojaa enemmän vanhempaa kuin lasta. Sijoituspäätökset ovat lähes aina sellaisia, että lapset palautetaan, jos näkyy mitään merkkejä siitä että vanhempi kiinnostuu lapsestaan ja vanhemmuudestaan. Ei oikeastaan ole mitään rajaa sillä, kuinka monta kertaa lapsi joutuu "kokeilemaan" osaisiko se äiti tai isä tällä kertaa olla aikuinen ja vanhempi ja kauanko sitä tällä kertaa jaksaa oma lapsi kiinnostaa. Mutta tällainen on laki; sijoitus tehdään tietyin perustein, jos joku näistä perusteista poistuu, täytyy sijoituskin purkaa.
Voitte myös pohtia tätä; sosiaalityöntekijä ei voi tehdä viranhaltijapäätöstä muuta kuin kiireellisestä sijoituksesta (poliisi soittaa keränneensä sammuneen äidin ojasta, pyytää hakemaan lapset talteen lastenkotiin, josta äiti sitten heräiltyään noutaa ja saa ne kotiin) tai sellaisesta sijoituksesta, johon vanhemmat ovat itse suostuneet. Jos vanhemmat eivät suostu, päätöksen sijoituksen tarpeellisuudesta tekee käräjäoikeuden tuomari, ei sossu. Sossun pitää vain esittää oikeuteen perusteet ja todisteet. Ja niiden pohjalta tuomari päättää.
Järjestelmä on siis kaikella tapaa rakennettu suojelemaan vanhempia ja antamaan heille loputtomasti "uusia mahdollisuuksia".
Tiesitkö, että ihmiset voi muuttua? Tiesitkö, että joskus saattaa käydä niin ettei päihde elämä enää kiinnosta ja haluaakin olla parempi äiti lapsilleen? Tiesitkö, että jotkut osaa myös rohkistua ja tulee halu näyttää kyllä minä tähän pystyn? Alkaakin halut tulla mamma kerhoihin ja muihin lapsiin juttuihin. Alkaa lasten asiat kiinnostaa entistä enemmän. Tekee mieli muuttua. Ja vanha elämä saada jäädä taakse. Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia. Jos joku toinen tekee väärin, toinen taas saattaa oikeasti vaikka muuttuakin. Sori nyt vaan mutta sun tekstistä tulee helposti sellainen mielikuva, että pidät kaikkia huostaanotettuja vanhempia samanlaisina. Ja lapsia jota vaan voin antaa muille, ihan kuin Lemmikki eläimiä konsanaan. Ihan hyvä juttu on, että laki myös suojaa meitä, sinun kaltaisilta ihmisiltä.
Tiedätkö sinä, kuinka moni päihdeongelmainen tekee lapsen, koska ajattelee siten pääsevänsä kuiville? Tai kuinka moni mt/päihdeongelmainen tekee lapsen, jotta olisi joku joka rakastaa ehdoitta ja jonka kautta voi korjata oman sairaan lapsuutensa? Aika moni.
Tiedän, mutta en pidä kaikkia ihmisiä samanlaisina. Kaikki ei toimi samoin kuin sinä kuvittelet. Esimerkiksi minä en tehnyt toista lasta sen takia, että pääsisin kuiville. Olin jo ajat sitten päättänyt, että alkoholi ei kuulu enään minun elämääni. Eikä sen jälkeen ole kuulunu.Esikoiseni huostaanottaminen oli todella kova pala mulle. Nyt keskityn olemaan parempi äiti ja nautin elämästäni selvinpäin. Toista huostaanottoa EN HALUA KOKEA.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvatkaa miltä tuntuu aloittaa lapsen uusi päiväkoti kun lapsi on tilapäisesti avohuollon sijoituksesta, jonka pitäisi päättyä pian? Miltä tuntuu kun ns. vapaaehtoinen avohuolto vie lapseni taksilla aamuisin päiväkotiin enkä minä?
Ikään kuin koko edeltänyt vuosi olisi ollut muutenkaan helppo. Ei: en ole juoppo, en ole narkkari, minulla on maisteritutkinto, masennuspisteet eivät riitä edes masennusdiagnoosiin. Tilanteen vuoksi kärsin post-traumaattisesta stressioireesta, mutta olen onnellinen joka ikisestä hetkestä lapseni kanssa. Minulla ei ole persoonallisuushäiriötä, ei maanisdepressiivisyyttä ei epävakaata persoonaa.
Olen nuoruudessa toiminut au-pairina, lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyisessä työssäni (kiireellisessä miljöössä kaupallisella alalla) lähes kahdeksan vuotta. Koulutukseni puolesta ymmärrän jonkin verran lapsen kehitystä ja kiintymyssuhdetta.
Koko vauva-ajan suoritin äitiyttä ihan yksin. Imetin pidempää kuin muut, kävelin yksin vaunulenkkejä, neuvolassa ihasteltiin, lapsi kehittyi nopeasti. Menin töihin jo lapsen ollessa hieman päälle yksi vuotta miehen työttömyyden ja työpaikkani puolesta peläten, kotka jatkuvat yt:t. Töin töitä lähes burn out:n partaalle. Sitten jouduin turvakotiin ja kompensoin poissaoloni yrittäen tehdä työni entistä tehokkaammin.
Muutin, hain uutta päiväkotipaikkaa uuden kotini läheltä ja sain sen vasta nyt. Stigmatisoivaa on vain se, että minä esittäydyn päiväkotiin ja kerron lapseni aloittavan siellä. Elämän piti alkaa pyödältä, uusi päiväkoti kotini lähellä, uusi arki.
Tunnen suunnatonta häpeää. Miksi minä olen nyt tässä? Olen hakenut Kelan kognitiivista terapiaa, olen puhunut työterveyspsykiatrilla, hoidan työni. Joka päivä töiden jälkeen kiirehdin lapseni luokse. Yritän pitää pokan töissä vaikka sydän itkee. Lapsi palaa pian kotiin, mutta viimeinen vuosi on ollut pahin kauhuelokuva.
Montako minä -sanaa löytyy tästä kirjoitusta? Montako viittausta tällä äidillä hänen omiin tunteisiin ja ajatuksiin? Montako viittausta tilanteeseen lapsen näkökulmasta? Sinne turvakotiin lienee joutunut lapsikin...
Muistutan itseäni: Älä enää koskaan kirjoita aaveelle, koska eihän muut sinua tunne. Eivät he tiedä, mitä sinulle on tapahtunut. Eivät he tiedä oletko juossut henkesi edestä. Eivät he tiedä montako kertaa sydämesi on lähes pysähtynyt juostessasi rattaiden kanssa pakoon soittaen poliisille. Eivät he tiedä miksi olet ollut niin yksin vaikka toinen ei ole antanutkaan sinun olla yksin. He eivät tiedä yhtään mitään. Älä enää koskaan pura sydäntäsi, koska eivät nämä kasvottomat lukijat ehkä koskaan tule elämään siinä pelossa jossa sinä olet elänyt.
Missä tässä on aito huoli lapsesta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laki suojaa enemmän vanhempaa kuin lasta. Sijoituspäätökset ovat lähes aina sellaisia, että lapset palautetaan, jos näkyy mitään merkkejä siitä että vanhempi kiinnostuu lapsestaan ja vanhemmuudestaan. Ei oikeastaan ole mitään rajaa sillä, kuinka monta kertaa lapsi joutuu "kokeilemaan" osaisiko se äiti tai isä tällä kertaa olla aikuinen ja vanhempi ja kauanko sitä tällä kertaa jaksaa oma lapsi kiinnostaa. Mutta tällainen on laki; sijoitus tehdään tietyin perustein, jos joku näistä perusteista poistuu, täytyy sijoituskin purkaa.
Voitte myös pohtia tätä; sosiaalityöntekijä ei voi tehdä viranhaltijapäätöstä muuta kuin kiireellisestä sijoituksesta (poliisi soittaa keränneensä sammuneen äidin ojasta, pyytää hakemaan lapset talteen lastenkotiin, josta äiti sitten heräiltyään noutaa ja saa ne kotiin) tai sellaisesta sijoituksesta, johon vanhemmat ovat itse suostuneet. Jos vanhemmat eivät suostu, päätöksen sijoituksen tarpeellisuudesta tekee käräjäoikeuden tuomari, ei sossu. Sossun pitää vain esittää oikeuteen perusteet ja todisteet. Ja niiden pohjalta tuomari päättää.
Järjestelmä on siis kaikella tapaa rakennettu suojelemaan vanhempia ja antamaan heille loputtomasti "uusia mahdollisuuksia".
Tiesitkö, että ihmiset voi muuttua? Tiesitkö, että joskus saattaa käydä niin ettei päihde elämä enää kiinnosta ja haluaakin olla parempi äiti lapsilleen? Tiesitkö, että jotkut osaa myös rohkistua ja tulee halu näyttää kyllä minä tähän pystyn? Alkaakin halut tulla mamma kerhoihin ja muihin lapsiin juttuihin. Alkaa lasten asiat kiinnostaa entistä enemmän. Tekee mieli muuttua. Ja vanha elämä saada jäädä taakse. Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia. Jos joku toinen tekee väärin, toinen taas saattaa oikeasti vaikka muuttuakin. Sori nyt vaan mutta sun tekstistä tulee helposti sellainen mielikuva, että pidät kaikkia huostaanotettuja vanhempia samanlaisina. Ja lapsia jota vaan voin antaa muille, ihan kuin Lemmikki eläimiä konsanaan. Ihan hyvä juttu on, että laki myös suojaa meitä, sinun kaltaisilta ihmisiltä.
Tiedätkö sinä, kuinka moni päihdeongelmainen tekee lapsen, koska ajattelee siten pääsevänsä kuiville? Tai kuinka moni mt/päihdeongelmainen tekee lapsen, jotta olisi joku joka rakastaa ehdoitta ja jonka kautta voi korjata oman sairaan lapsuutensa? Aika moni.
Tiedän, mutta en pidä kaikkia ihmisiä samanlaisina. Kaikki ei toimi samoin kuin sinä kuvittelet. Esimerkiksi minä en tehnyt toista lasta sen takia, että pääsisin kuiville. Olin jo ajat sitten päättänyt, että alkoholi ei kuulu enään minun elämääni. Eikä sen jälkeen ole kuulunu.Esikoiseni huostaanottaminen oli todella kova pala mulle. Nyt keskityn olemaan parempi äiti ja nautin elämästäni selvinpäin. Toista huostaanottoa EN HALUA KOKEA.
Teit sitten esikoisen vähän kuin testikappaleeksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, lasten kanssa työskentelevänä (en ole sossu), niin huostaanotot on oikeasti TODELLA harvinaisia pienillä tai alakouluikäisillä lapsilla. En muista äkkiä neljään vuoteen yhtään tapausta, vaikka kohtaan jatkuvasti ongelmia vanhemmuudessa, suoranaista laiminlyöntiä. Kaikesta näkee, että lapsella on asiat tosi huonosti ihan lähtien vaatteista. Lapsi voi olla joulukuussa edelleen syystakissa vailla hanskoja, koska "äitillä ei ole rahaa", mutta satunpa tietämään, että äiti käyttää kuukaudessa satoja Euroja päihteisiin ja vuokratkin on maksamatta, kun nekin rahat menee viinaan. Ja sitten sossu maksaa erikseen vielä rästivuokria, ettei jäisi lapsensa kanssa kodittomaksi. Yksi äiti pitää 7-vuotiasta yksin kotona myöhään illalla, kun itse istuu lähiräkälässä iltaa. Sossusta vaan lässytetään ja tuetaan. On tapauksia, joilla ei ole koulureppua edes kouluun mennessä, kun vanhemmalla on sille 15 Eurolla parempaa käyttöä. Ainakin tupakkaa palaa pari askia päivässä. On lapsia, joilla on saastaiset vaatteet, jatkuva nälkä, väsy päivisin ja tauoton täiepidemia lapsiporukassa, kun yhden vanhemmat ei saa tapettua niitä täitä pois. Kyllä näitä nähty on ja yksikään näistä tapauksista ei ole päätynyt edes huostaanottoon, vaikka pahaa tekee katsoa vierestä.
Ja sitten me ei saada lapsia ja adoptioon on hiton hankalaa 😞 Tuntuu niin epäreilulta. Talousasiat kunnossa, ei alkoholismia tai muitakaan päihteitä, ihana tukiverkko ympärillä ( olis molemmat mummot ja papat ja tädit ja sedät ja serkut) ja rakkautta ja huolenpitoa riittäisi mutta ei. Lapsettomuus painaa mieltä just eniten kun tällaista lukee.
Ei sen lapsen kuulu olla mikään biologisen lapsen korvike. Jotenkin ajatus siitä, että lasta epätoivoisesti kaipaava pari saa sijaislapsen on väärä. Perhe kiintyy lapseen, ja kun vanhemmat saavat asiansa kuntoon, (raitistuvat, saavat oikean lääkityksen ja sitoutuvat hoitoon, vapautuvat vankilasta ym.)perhe vastustaa tai pitkittää huostaanoton purkua, koska pitävät lasta omanaan. Ja auta armias, jos biologinen vanhempi on köyhä yksinhuoltaja. Mitenhän mahtanee käydä... Suosittelisin sitä adoptiota, jos hedelmöityshoidot eivät tuota tulosta. Se lapsi olisi ihan oikeasti teidän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, lasten kanssa työskentelevänä (en ole sossu), niin huostaanotot on oikeasti TODELLA harvinaisia pienillä tai alakouluikäisillä lapsilla. En muista äkkiä neljään vuoteen yhtään tapausta, vaikka kohtaan jatkuvasti ongelmia vanhemmuudessa, suoranaista laiminlyöntiä. Kaikesta näkee, että lapsella on asiat tosi huonosti ihan lähtien vaatteista. Lapsi voi olla joulukuussa edelleen syystakissa vailla hanskoja, koska "äitillä ei ole rahaa", mutta satunpa tietämään, että äiti käyttää kuukaudessa satoja Euroja päihteisiin ja vuokratkin on maksamatta, kun nekin rahat menee viinaan. Ja sitten sossu maksaa erikseen vielä rästivuokria, ettei jäisi lapsensa kanssa kodittomaksi. Yksi äiti pitää 7-vuotiasta yksin kotona myöhään illalla, kun itse istuu lähiräkälässä iltaa. Sossusta vaan lässytetään ja tuetaan. On tapauksia, joilla ei ole koulureppua edes kouluun mennessä, kun vanhemmalla on sille 15 Eurolla parempaa käyttöä. Ainakin tupakkaa palaa pari askia päivässä. On lapsia, joilla on saastaiset vaatteet, jatkuva nälkä, väsy päivisin ja tauoton täiepidemia lapsiporukassa, kun yhden vanhemmat ei saa tapettua niitä täitä pois. Kyllä näitä nähty on ja yksikään näistä tapauksista ei ole päätynyt edes huostaanottoon, vaikka pahaa tekee katsoa vierestä.
Ja sitten me ei saada lapsia ja adoptioon on hiton hankalaa 😞 Tuntuu niin epäreilulta. Talousasiat kunnossa, ei alkoholismia tai muitakaan päihteitä, ihana tukiverkko ympärillä ( olis molemmat mummot ja papat ja tädit ja sedät ja serkut) ja rakkautta ja huolenpitoa riittäisi mutta ei. Lapsettomuus painaa mieltä just eniten kun tällaista lukee.
Ei sen lapsen kuulu olla mikään biologisen lapsen korvike. Jotenkin ajatus siitä, että lasta epätoivoisesti kaipaava pari saa sijaislapsen on väärä. Perhe kiintyy lapseen, ja kun vanhemmat saavat asiansa kuntoon, (raitistuvat, saavat oikean lääkityksen ja sitoutuvat hoitoon, vapautuvat vankilasta ym.)perhe vastustaa tai pitkittää huostaanoton purkua, koska pitävät lasta omanaan. Ja auta armias, jos biologinen vanhempi on köyhä yksinhuoltaja. Mitenhän mahtanee käydä... Suosittelisin sitä adoptiota, jos hedelmöityshoidot eivät tuota tulosta. Se lapsi olisi ihan oikeasti teidän.
Olen täysin samaa mieltä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niitä adoptiolapsia ei tod ole kaikille. Karu fakta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvatkaa miltä tuntuu aloittaa lapsen uusi päiväkoti kun lapsi on tilapäisesti avohuollon sijoituksesta, jonka pitäisi päättyä pian? Miltä tuntuu kun ns. vapaaehtoinen avohuolto vie lapseni taksilla aamuisin päiväkotiin enkä minä?
Ikään kuin koko edeltänyt vuosi olisi ollut muutenkaan helppo. Ei: en ole juoppo, en ole narkkari, minulla on maisteritutkinto, masennuspisteet eivät riitä edes masennusdiagnoosiin. Tilanteen vuoksi kärsin post-traumaattisesta stressioireesta, mutta olen onnellinen joka ikisestä hetkestä lapseni kanssa. Minulla ei ole persoonallisuushäiriötä, ei maanisdepressiivisyyttä ei epävakaata persoonaa.
Olen nuoruudessa toiminut au-pairina, lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyisessä työssäni (kiireellisessä miljöössä kaupallisella alalla) lähes kahdeksan vuotta. Koulutukseni puolesta ymmärrän jonkin verran lapsen kehitystä ja kiintymyssuhdetta.
Koko vauva-ajan suoritin äitiyttä ihan yksin. Imetin pidempää kuin muut, kävelin yksin vaunulenkkejä, neuvolassa ihasteltiin, lapsi kehittyi nopeasti. Menin töihin jo lapsen ollessa hieman päälle yksi vuotta miehen työttömyyden ja työpaikkani puolesta peläten, kotka jatkuvat yt:t. Töin töitä lähes burn out:n partaalle. Sitten jouduin turvakotiin ja kompensoin poissaoloni yrittäen tehdä työni entistä tehokkaammin.
Muutin, hain uutta päiväkotipaikkaa uuden kotini läheltä ja sain sen vasta nyt. Stigmatisoivaa on vain se, että minä esittäydyn päiväkotiin ja kerron lapseni aloittavan siellä. Elämän piti alkaa pyödältä, uusi päiväkoti kotini lähellä, uusi arki.
Tunnen suunnatonta häpeää. Miksi minä olen nyt tässä? Olen hakenut Kelan kognitiivista terapiaa, olen puhunut työterveyspsykiatrilla, hoidan työni. Joka päivä töiden jälkeen kiirehdin lapseni luokse. Yritän pitää pokan töissä vaikka sydän itkee. Lapsi palaa pian kotiin, mutta viimeinen vuosi on ollut pahin kauhuelokuva.
Montako minä -sanaa löytyy tästä kirjoitusta? Montako viittausta tällä äidillä hänen omiin tunteisiin ja ajatuksiin? Montako viittausta tilanteeseen lapsen näkökulmasta? Sinne turvakotiin lienee joutunut lapsikin...
Muistutan itseäni: Älä enää koskaan kirjoita aaveelle, koska eihän muut sinua tunne. Eivät he tiedä, mitä sinulle on tapahtunut. Eivät he tiedä oletko juossut henkesi edestä. Eivät he tiedä montako kertaa sydämesi on lähes pysähtynyt juostessasi rattaiden kanssa pakoon soittaen poliisille. Eivät he tiedä miksi olet ollut niin yksin vaikka toinen ei ole antanutkaan sinun olla yksin. He eivät tiedä yhtään mitään. Älä enää koskaan pura sydäntäsi, koska eivät nämä kasvottomat lukijat ehkä koskaan tule elämään siinä pelossa jossa sinä olet elänyt.
Ihan oikeasti: kyllä sinua yritettiin ymmärtää.
Mutta jos tekstistäsi ei parhaalla tahdollakaan löydy muuta asiaa, minkä kokisit ongelmaksi, kuin se että lapsesi tuodaan päiväkotiin avohoidon sijoituksesta (tjsp) taksilla - niin että se on sinulle häpeä, vaikka muuten olet täydellinen (ja kauniimpi kuin lasun virkailija)....niin minkäs teet?
Kyllä minä - kuten monet muutkin! - yritin parhaani, arvailin jopa että väkivaltaa on ollut, mutta et sinä siihen välittänyt kommentoida.
Etkä muillekaan - paitsi kertomalla kuinka kaunis olet.Kirjoitustyylisi on kovin kryptistä ja vaikeasti avautuvaa; hieman selkeämmällä kirjallisella ilmaisulla - kuten tämä viestisi nyt tässä yllä! - saisit ihan erilaisen vastaanoton tärkeälle asiallesi.
Edelleen, hyvää jatkoa sinulle ja lapsellesi.
Olette selvinneet paljosta, mutta nyt jo valoisampaa?
Ei ollut aikaa kommentoida koska vietin aikaa lapseni kanssa kuten päivittäin teen. Sen sijaan miehesi ostaa teille jääkaapin täyteen korvikkeita koska rinnoistasi ei tule maitoa. Olet epänainen ja tarvitset korvikkeiden muodossa naisten viagraa. (Sori Solsidan sitaatti ;-D).
Että häpeä, mitä se on? Olenko mä kehunut itseäni kauniiksi? Minähän vain olen havainnut hauskan huomion, että monilla samassa paikassa olevilla lapsilla on kaunis äiti. En tiedä onko se vain sattumaa vai saako kauniit naiset paskoja miehiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvatkaa miltä tuntuu aloittaa lapsen uusi päiväkoti kun lapsi on tilapäisesti avohuollon sijoituksesta, jonka pitäisi päättyä pian? Miltä tuntuu kun ns. vapaaehtoinen avohuolto vie lapseni taksilla aamuisin päiväkotiin enkä minä?
Ikään kuin koko edeltänyt vuosi olisi ollut muutenkaan helppo. Ei: en ole juoppo, en ole narkkari, minulla on maisteritutkinto, masennuspisteet eivät riitä edes masennusdiagnoosiin. Tilanteen vuoksi kärsin post-traumaattisesta stressioireesta, mutta olen onnellinen joka ikisestä hetkestä lapseni kanssa. Minulla ei ole persoonallisuushäiriötä, ei maanisdepressiivisyyttä ei epävakaata persoonaa.
Olen nuoruudessa toiminut au-pairina, lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyisessä työssäni (kiireellisessä miljöössä kaupallisella alalla) lähes kahdeksan vuotta. Koulutukseni puolesta ymmärrän jonkin verran lapsen kehitystä ja kiintymyssuhdetta.
Koko vauva-ajan suoritin äitiyttä ihan yksin. Imetin pidempää kuin muut, kävelin yksin vaunulenkkejä, neuvolassa ihasteltiin, lapsi kehittyi nopeasti. Menin töihin jo lapsen ollessa hieman päälle yksi vuotta miehen työttömyyden ja työpaikkani puolesta peläten, kotka jatkuvat yt:t. Töin töitä lähes burn out:n partaalle. Sitten jouduin turvakotiin ja kompensoin poissaoloni yrittäen tehdä työni entistä tehokkaammin.
Muutin, hain uutta päiväkotipaikkaa uuden kotini läheltä ja sain sen vasta nyt. Stigmatisoivaa on vain se, että minä esittäydyn päiväkotiin ja kerron lapseni aloittavan siellä. Elämän piti alkaa pyödältä, uusi päiväkoti kotini lähellä, uusi arki.
Tunnen suunnatonta häpeää. Miksi minä olen nyt tässä? Olen hakenut Kelan kognitiivista terapiaa, olen puhunut työterveyspsykiatrilla, hoidan työni. Joka päivä töiden jälkeen kiirehdin lapseni luokse. Yritän pitää pokan töissä vaikka sydän itkee. Lapsi palaa pian kotiin, mutta viimeinen vuosi on ollut pahin kauhuelokuva.
Montako minä -sanaa löytyy tästä kirjoitusta? Montako viittausta tällä äidillä hänen omiin tunteisiin ja ajatuksiin? Montako viittausta tilanteeseen lapsen näkökulmasta? Sinne turvakotiin lienee joutunut lapsikin...
Muistutan itseäni: Älä enää koskaan kirjoita aaveelle, koska eihän muut sinua tunne. Eivät he tiedä, mitä sinulle on tapahtunut. Eivät he tiedä oletko juossut henkesi edestä. Eivät he tiedä montako kertaa sydämesi on lähes pysähtynyt juostessasi rattaiden kanssa pakoon soittaen poliisille. Eivät he tiedä miksi olet ollut niin yksin vaikka toinen ei ole antanutkaan sinun olla yksin. He eivät tiedä yhtään mitään. Älä enää koskaan pura sydäntäsi, koska eivät nämä kasvottomat lukijat ehkä koskaan tule elämään siinä pelossa jossa sinä olet elänyt.
Ihan oikeasti: kyllä sinua yritettiin ymmärtää.
Mutta jos tekstistäsi ei parhaalla tahdollakaan löydy muuta asiaa, minkä kokisit ongelmaksi, kuin se että lapsesi tuodaan päiväkotiin avohoidon sijoituksesta (tjsp) taksilla - niin että se on sinulle häpeä, vaikka muuten olet täydellinen (ja kauniimpi kuin lasun virkailija)....niin minkäs teet?
Kyllä minä - kuten monet muutkin! - yritin parhaani, arvailin jopa että väkivaltaa on ollut, mutta et sinä siihen välittänyt kommentoida.
Etkä muillekaan - paitsi kertomalla kuinka kaunis olet.Kirjoitustyylisi on kovin kryptistä ja vaikeasti avautuvaa; hieman selkeämmällä kirjallisella ilmaisulla - kuten tämä viestisi nyt tässä yllä! - saisit ihan erilaisen vastaanoton tärkeälle asiallesi.
Edelleen, hyvää jatkoa sinulle ja lapsellesi.
Olette selvinneet paljosta, mutta nyt jo valoisampaa?Ei ollut aikaa kommentoida koska vietin aikaa lapseni kanssa kuten päivittäin teen. Sen sijaan miehesi ostaa teille jääkaapin täyteen korvikkeita koska rinnoistasi ei tule maitoa. Olet epänainen ja tarvitset korvikkeiden muodossa naisten viagraa. (Sori Solsidan sitaatti ;-D).
Että häpeä, mitä se on? Olenko mä kehunut itseäni kauniiksi? Minähän vain olen havainnut hauskan huomion, että monilla samassa paikassa olevilla lapsilla on kaunis äiti. En tiedä onko se vain sattumaa vai saako kauniit naiset paskoja miehiä?
Tää tyyppi on kyllä itsekehuineen, rintamaitojuttuineen ja koulutuksineen niin sekaisin, etten ihmettele huolta lapsen tilanteesta.
Ja onko se lapsi nyt sijoituksessa vai ei? Hoidat häntä joka ilta mutta menee taxilla päikkäriin? Hän on siis päivähoidossa , ja selität rintamaidosta. Jotain viisivuotiastako imetät? :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvatkaa miltä tuntuu aloittaa lapsen uusi päiväkoti kun lapsi on tilapäisesti avohuollon sijoituksesta, jonka pitäisi päättyä pian? Miltä tuntuu kun ns. vapaaehtoinen avohuolto vie lapseni taksilla aamuisin päiväkotiin enkä minä?
Ikään kuin koko edeltänyt vuosi olisi ollut muutenkaan helppo. Ei: en ole juoppo, en ole narkkari, minulla on maisteritutkinto, masennuspisteet eivät riitä edes masennusdiagnoosiin. Tilanteen vuoksi kärsin post-traumaattisesta stressioireesta, mutta olen onnellinen joka ikisestä hetkestä lapseni kanssa. Minulla ei ole persoonallisuushäiriötä, ei maanisdepressiivisyyttä ei epävakaata persoonaa.
Olen nuoruudessa toiminut au-pairina, lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyisessä työssäni (kiireellisessä miljöössä kaupallisella alalla) lähes kahdeksan vuotta. Koulutukseni puolesta ymmärrän jonkin verran lapsen kehitystä ja kiintymyssuhdetta.
Koko vauva-ajan suoritin äitiyttä ihan yksin. Imetin pidempää kuin muut, kävelin yksin vaunulenkkejä, neuvolassa ihasteltiin, lapsi kehittyi nopeasti. Menin töihin jo lapsen ollessa hieman päälle yksi vuotta miehen työttömyyden ja työpaikkani puolesta peläten, kotka jatkuvat yt:t. Töin töitä lähes burn out:n partaalle. Sitten jouduin turvakotiin ja kompensoin poissaoloni yrittäen tehdä työni entistä tehokkaammin.
Muutin, hain uutta päiväkotipaikkaa uuden kotini läheltä ja sain sen vasta nyt. Stigmatisoivaa on vain se, että minä esittäydyn päiväkotiin ja kerron lapseni aloittavan siellä. Elämän piti alkaa pyödältä, uusi päiväkoti kotini lähellä, uusi arki.
Tunnen suunnatonta häpeää. Miksi minä olen nyt tässä? Olen hakenut Kelan kognitiivista terapiaa, olen puhunut työterveyspsykiatrilla, hoidan työni. Joka päivä töiden jälkeen kiirehdin lapseni luokse. Yritän pitää pokan töissä vaikka sydän itkee. Lapsi palaa pian kotiin, mutta viimeinen vuosi on ollut pahin kauhuelokuva.
Montako minä -sanaa löytyy tästä kirjoitusta? Montako viittausta tällä äidillä hänen omiin tunteisiin ja ajatuksiin? Montako viittausta tilanteeseen lapsen näkökulmasta? Sinne turvakotiin lienee joutunut lapsikin...
Muistutan itseäni: Älä enää koskaan kirjoita aaveelle, koska eihän muut sinua tunne. Eivät he tiedä, mitä sinulle on tapahtunut. Eivät he tiedä oletko juossut henkesi edestä. Eivät he tiedä montako kertaa sydämesi on lähes pysähtynyt juostessasi rattaiden kanssa pakoon soittaen poliisille. Eivät he tiedä miksi olet ollut niin yksin vaikka toinen ei ole antanutkaan sinun olla yksin. He eivät tiedä yhtään mitään. Älä enää koskaan pura sydäntäsi, koska eivät nämä kasvottomat lukijat ehkä koskaan tule elämään siinä pelossa jossa sinä olet elänyt.
Ihan oikeasti: kyllä sinua yritettiin ymmärtää.
Mutta jos tekstistäsi ei parhaalla tahdollakaan löydy muuta asiaa, minkä kokisit ongelmaksi, kuin se että lapsesi tuodaan päiväkotiin avohoidon sijoituksesta (tjsp) taksilla - niin että se on sinulle häpeä, vaikka muuten olet täydellinen (ja kauniimpi kuin lasun virkailija)....niin minkäs teet?
Kyllä minä - kuten monet muutkin! - yritin parhaani, arvailin jopa että väkivaltaa on ollut, mutta et sinä siihen välittänyt kommentoida.
Etkä muillekaan - paitsi kertomalla kuinka kaunis olet.Kirjoitustyylisi on kovin kryptistä ja vaikeasti avautuvaa; hieman selkeämmällä kirjallisella ilmaisulla - kuten tämä viestisi nyt tässä yllä! - saisit ihan erilaisen vastaanoton tärkeälle asiallesi.
Edelleen, hyvää jatkoa sinulle ja lapsellesi.
Olette selvinneet paljosta, mutta nyt jo valoisampaa?Ei ollut aikaa kommentoida koska vietin aikaa lapseni kanssa kuten päivittäin teen. Sen sijaan miehesi ostaa teille jääkaapin täyteen korvikkeita koska rinnoistasi ei tule maitoa. Olet epänainen ja tarvitset korvikkeiden muodossa naisten viagraa. (Sori Solsidan sitaatti ;-D).
Että häpeä, mitä se on? Olenko mä kehunut itseäni kauniiksi? Minähän vain olen havainnut hauskan huomion, että monilla samassa paikassa olevilla lapsilla on kaunis äiti. En tiedä onko se vain sattumaa vai saako kauniit naiset paskoja miehiä?
Tää tyyppi on kyllä itsekehuineen, rintamaitojuttuineen ja koulutuksineen niin sekaisin, etten ihmettele huolta lapsen tilanteesta.
Ja onko se lapsi nyt sijoituksessa vai ei? Hoidat häntä joka ilta mutta menee taxilla päikkäriin? Hän on siis päivähoidossa , ja selität rintamaidosta. Jotain viisivuotiastako imetät? :D
Kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ohiksena, onpa kamalaa että jotkut yhä pitävät jotain rintamaidon tuottoa "oikean naisen" mittarina. Itse imetin vuoden koska maitoa riitti, kaverini joutui siirtymään kolmen kuukauden jälkeen korvikkeisiin. Syyllistys ja vähättely esimerkiksi tämän äidin puolelta teki kaverille todella pahan mielen. "Et vaan yritä tarpeeksi" ja "kyllä sitä maitoa tulee kun vaan jaksat pumpata". Eiköhän äitiydessä ja naiseudessa ole muitakin tärkeitä asioita kuin se, paljonko maitoa tuottaa.
Eräs kirjoitti:
Koska lastensuojeluun joka tapauksessa liittyy riski mielivaltaisuudesta, niin tuo riski voi huonolla tuurilla osua raskaasti jonkun perheen kohdalle. Lastensuojelussa - ihan kuten muissakin työtehtävissä - on joukossa myös huonoja työntekijöitä. Miettikääpä, miten helposti pahansuovan tai narsistin olisi tehdä tuhojaan lastensuojelun kautta kun valtaa on niin paljon? Tiedän erään ihmisen, jolla on vahvasti narsistin piirteitä (aiheuttanut mm. vakavaa tuhoa lähipiirissään). Niin vain hän porskuttaa lastensuojelussa ja pyrkii jopa vapaa-ajallaan tekemään "lastensuojelua" tuttujen piirissä = on innokas tulemaan kylään ja sitten pahaa-aavistamattomille tutuille paljastuukin, että vierailija onkin tullut tonkimaan perheen asioita.
Minusta on älyllisesti epärehellistä väittää, että lastensuojelu ei tee virheitä. Kun kerran oikeuslaitos voi tehdä virheitä ja tuomita väärin niin miten ihmeessä maallikot eivät "tuomitsisi" joskus väärin? Sosiaalityöntekijä myös harvoin joutuu vastuuseen mahdollisista virheistään.
Ei sosiaalityöntekijöilläkään ole käytössän kristallipalloa, jotta tietäisi satavarmasti mitä tulevan pitää ja tekisi sitten taatusti oikeat ratkaisut. Jos äiti hortoaa viikon miehissä ja aineissa ja pienet lapset ovat kotona yksin ilman ruokaa ja hoitoa, niin pakkohan se siinä on toimia siinä ja heti ja ottaa lapset talteen. Vaikka sitten sijoituspaikassa olisikin joku joka lähmisi takapuolelle myöhemmin seksuaalisesti. Sitähän se sossu ei ratkaisuaan tehdessä voinut tietää. Eikä sitä korjasiko äiti käytöksensä ja liittyi seuraavalla viikolla kirkkokuoroon raitistuneena. Vaikka joku sossu voi olla tyhmä tai manipuloitavissa tai itse manipuloiva, ei se poista sitä faktaa etteikö lastensuojelua kipeästi tarvittaisi tässä maassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niitä adoptiolapsia ei tod ole kaikille. Karu fakta.
Eiköhän maailmassa riitä orpoja lapsia kaikille adoptiota haluaville pariskunnille.
[quote =Ei sosiaalityöntekijöilläkään ole käytössän kristallipalloa, jotta tietäisi satavarmasti mitä tulevan pitää ja tekisi sitten taatusti oikeat ratkaisut. Jos äiti hortoaa viikon miehissä ja aineissa ja pienet lapset ovat kotona yksin ilman ruokaa ja hoitoa, niin pakkohan se siinä on toimia siinä ja heti ja ottaa lapset talteen. Vaikka sitten sijoituspaikassa olisikin joku joka lähmisi takapuolelle myöhemmin seksuaalisesti. Sitähän se sossu ei ratkaisuaan tehdessä voinut tietää. Eikä sitä korjasiko äiti käytöksensä ja liittyi seuraavalla viikolla kirkkokuoroon raitistuneena. Vaikka joku sossu voi olla tyhmä tai manipuloitavissa tai itse manipuloiva, ei se poista sitä faktaa etteikö lastensuojelua kipeästi tarvittaisi tässä maassa.[/quote]
Taidatkos sen paremmin sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvatkaa miltä tuntuu aloittaa lapsen uusi päiväkoti kun lapsi on tilapäisesti avohuollon sijoituksesta, jonka pitäisi päättyä pian? Miltä tuntuu kun ns. vapaaehtoinen avohuolto vie lapseni taksilla aamuisin päiväkotiin enkä minä?
Ikään kuin koko edeltänyt vuosi olisi ollut muutenkaan helppo. Ei: en ole juoppo, en ole narkkari, minulla on maisteritutkinto, masennuspisteet eivät riitä edes masennusdiagnoosiin. Tilanteen vuoksi kärsin post-traumaattisesta stressioireesta, mutta olen onnellinen joka ikisestä hetkestä lapseni kanssa. Minulla ei ole persoonallisuushäiriötä, ei maanisdepressiivisyyttä ei epävakaata persoonaa.
Olen nuoruudessa toiminut au-pairina, lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyisessä työssäni (kiireellisessä miljöössä kaupallisella alalla) lähes kahdeksan vuotta. Koulutukseni puolesta ymmärrän jonkin verran lapsen kehitystä ja kiintymyssuhdetta.
Koko vauva-ajan suoritin äitiyttä ihan yksin. Imetin pidempää kuin muut, kävelin yksin vaunulenkkejä, neuvolassa ihasteltiin, lapsi kehittyi nopeasti. Menin töihin jo lapsen ollessa hieman päälle yksi vuotta miehen työttömyyden ja työpaikkani puolesta peläten, kotka jatkuvat yt:t. Töin töitä lähes burn out:n partaalle. Sitten jouduin turvakotiin ja kompensoin poissaoloni yrittäen tehdä työni entistä tehokkaammin.
Muutin, hain uutta päiväkotipaikkaa uuden kotini läheltä ja sain sen vasta nyt. Stigmatisoivaa on vain se, että minä esittäydyn päiväkotiin ja kerron lapseni aloittavan siellä. Elämän piti alkaa pyödältä, uusi päiväkoti kotini lähellä, uusi arki.
Tunnen suunnatonta häpeää. Miksi minä olen nyt tässä? Olen hakenut Kelan kognitiivista terapiaa, olen puhunut työterveyspsykiatrilla, hoidan työni. Joka päivä töiden jälkeen kiirehdin lapseni luokse. Yritän pitää pokan töissä vaikka sydän itkee. Lapsi palaa pian kotiin, mutta viimeinen vuosi on ollut pahin kauhuelokuva.
Montako minä -sanaa löytyy tästä kirjoitusta? Montako viittausta tällä äidillä hänen omiin tunteisiin ja ajatuksiin? Montako viittausta tilanteeseen lapsen näkökulmasta? Sinne turvakotiin lienee joutunut lapsikin...
Muistutan itseäni: Älä enää koskaan kirjoita aaveelle, koska eihän muut sinua tunne. Eivät he tiedä, mitä sinulle on tapahtunut. Eivät he tiedä oletko juossut henkesi edestä. Eivät he tiedä montako kertaa sydämesi on lähes pysähtynyt juostessasi rattaiden kanssa pakoon soittaen poliisille. Eivät he tiedä miksi olet ollut niin yksin vaikka toinen ei ole antanutkaan sinun olla yksin. He eivät tiedä yhtään mitään. Älä enää koskaan pura sydäntäsi, koska eivät nämä kasvottomat lukijat ehkä koskaan tule elämään siinä pelossa jossa sinä olet elänyt.
Ihan oikeasti: kyllä sinua yritettiin ymmärtää.
Mutta jos tekstistäsi ei parhaalla tahdollakaan löydy muuta asiaa, minkä kokisit ongelmaksi, kuin se että lapsesi tuodaan päiväkotiin avohoidon sijoituksesta (tjsp) taksilla - niin että se on sinulle häpeä, vaikka muuten olet täydellinen (ja kauniimpi kuin lasun virkailija)....niin minkäs teet?
Kyllä minä - kuten monet muutkin! - yritin parhaani, arvailin jopa että väkivaltaa on ollut, mutta et sinä siihen välittänyt kommentoida.
Etkä muillekaan - paitsi kertomalla kuinka kaunis olet.Kirjoitustyylisi on kovin kryptistä ja vaikeasti avautuvaa; hieman selkeämmällä kirjallisella ilmaisulla - kuten tämä viestisi nyt tässä yllä! - saisit ihan erilaisen vastaanoton tärkeälle asiallesi.
Edelleen, hyvää jatkoa sinulle ja lapsellesi.
Olette selvinneet paljosta, mutta nyt jo valoisampaa?Ei ollut aikaa kommentoida koska vietin aikaa lapseni kanssa kuten päivittäin teen. Sen sijaan miehesi ostaa teille jääkaapin täyteen korvikkeita koska rinnoistasi ei tule maitoa. Olet epänainen ja tarvitset korvikkeiden muodossa naisten viagraa. (Sori Solsidan sitaatti ;-D).
Että häpeä, mitä se on? Olenko mä kehunut itseäni kauniiksi? Minähän vain olen havainnut hauskan huomion, että monilla samassa paikassa olevilla lapsilla on kaunis äiti. En tiedä onko se vain sattumaa vai saako kauniit naiset paskoja miehiä?
Tää tyyppi on kyllä itsekehuineen, rintamaitojuttuineen ja koulutuksineen niin sekaisin, etten ihmettele huolta lapsen tilanteesta.
Ja onko se lapsi nyt sijoituksessa vai ei? Hoidat häntä joka ilta mutta menee taxilla päikkäriin? Hän on siis päivähoidossa , ja selität rintamaidosta. Jotain viisivuotiastako imetät? :D
Tämä paikka on niin turha purkaa sydäntä. Vastauksista päätellen ihmiset eivät tiedä asioista yhtään mitään. Lähipiiri tietää ja se riittää. Elämä on tarua ihmeellisempää. On myös ns hyviä äitejä jotka joutuvat kohtaamaan syviä suruja. Joo minä hoidan lastani joka päivä. Finito finissimo.
Vierailija kirjoitti:
Eräs kirjoitti:
Koska lastensuojeluun joka tapauksessa liittyy riski mielivaltaisuudesta, niin tuo riski voi huonolla tuurilla osua raskaasti jonkun perheen kohdalle. Lastensuojelussa - ihan kuten muissakin työtehtävissä - on joukossa myös huonoja työntekijöitä. Miettikääpä, miten helposti pahansuovan tai narsistin olisi tehdä tuhojaan lastensuojelun kautta kun valtaa on niin paljon? Tiedän erään ihmisen, jolla on vahvasti narsistin piirteitä (aiheuttanut mm. vakavaa tuhoa lähipiirissään). Niin vain hän porskuttaa lastensuojelussa ja pyrkii jopa vapaa-ajallaan tekemään "lastensuojelua" tuttujen piirissä = on innokas tulemaan kylään ja sitten pahaa-aavistamattomille tutuille paljastuukin, että vierailija onkin tullut tonkimaan perheen asioita.
Minusta on älyllisesti epärehellistä väittää, että lastensuojelu ei tee virheitä. Kun kerran oikeuslaitos voi tehdä virheitä ja tuomita väärin niin miten ihmeessä maallikot eivät "tuomitsisi" joskus väärin? Sosiaalityöntekijä myös harvoin joutuu vastuuseen mahdollisista virheistään.
Ei sosiaalityöntekijöilläkään ole käytössän kristallipalloa, jotta tietäisi satavarmasti mitä tulevan pitää ja tekisi sitten taatusti oikeat ratkaisut. Jos äiti hortoaa viikon miehissä ja aineissa ja pienet lapset ovat kotona yksin ilman ruokaa ja hoitoa, niin pakkohan se siinä on toimia siinä ja heti ja ottaa lapset talteen. Vaikka sitten sijoituspaikassa olisikin joku joka lähmisi takapuolelle myöhemmin seksuaalisesti. Sitähän se sossu ei ratkaisuaan tehdessä voinut tietää. Eikä sitä korjasiko äiti käytöksensä ja liittyi seuraavalla viikolla kirkkokuoroon raitistuneena. Vaikka joku sossu voi olla tyhmä tai manipuloitavissa tai itse manipuloiva, ei se poista sitä faktaa etteikö lastensuojelua kipeästi tarvittaisi tässä maassa.
Kaikki äidit eivät ole juoppoja, hulluja eivätkä narkkareita. Jotkut ovat eläneet vaikeassa suhteessa joka on jättänyt pelon. On naisia joiden eksät vainoavat ovessa ja rappukäytävässä. Soittelevat puhelimella 20 soittoa per pvä. En toivoisi tätä edes pahimmalle vihamiehellenikään. Mies ei suostu eroon. Esittää muille että on sujut eron kanssa mutta totuus on että elän jatkuvassa pelon ilmapiirissä. Selvinpäin esittää viranomaisille normi-ihmistä. Kännissä on pelottavan väkivaltainen ja vainoharhainen.
Minua on kohdeltu huonosti lastensuojelulaitoksessa. 2000-luvun alussa. Rangaistuksina oli yhteydenpitorajoituksia perheeseen, vaikka en ollut siellä lainkaan heidän takiaan, vaan ihan muista teini-iän sekoiluista johtuvista syistä. Ohjaajat kertoivat toisille nuorille henkilökohtaisia/salaisia asioita nuorista. Eivät puuttuneet seksin harrastamiseen, seurauksena mm. 14-v raskaus. Pienin lapsista 9-vee sai säännöllisesti tukkapöllyä, tämäkään äitinsä hylkäämä poika ei olisi mielestäni tarvinnut muuta kuin rakkautta, rakkautta ja rakkautta. Mä yritin olla vähän kuin isosisko, pitää kainalossa leffaa katsoessa yms.. Yksinäistä oli tällä pojalla. Vieläkin harmittaa hänen puolestaan.. Kirjeet luettiin yms..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eräs kirjoitti:
Koska lastensuojeluun joka tapauksessa liittyy riski mielivaltaisuudesta, niin tuo riski voi huonolla tuurilla osua raskaasti jonkun perheen kohdalle. Lastensuojelussa - ihan kuten muissakin työtehtävissä - on joukossa myös huonoja työntekijöitä. Miettikääpä, miten helposti pahansuovan tai narsistin olisi tehdä tuhojaan lastensuojelun kautta kun valtaa on niin paljon? Tiedän erään ihmisen, jolla on vahvasti narsistin piirteitä (aiheuttanut mm. vakavaa tuhoa lähipiirissään). Niin vain hän porskuttaa lastensuojelussa ja pyrkii jopa vapaa-ajallaan tekemään "lastensuojelua" tuttujen piirissä = on innokas tulemaan kylään ja sitten pahaa-aavistamattomille tutuille paljastuukin, että vierailija onkin tullut tonkimaan perheen asioita.
Minusta on älyllisesti epärehellistä väittää, että lastensuojelu ei tee virheitä. Kun kerran oikeuslaitos voi tehdä virheitä ja tuomita väärin niin miten ihmeessä maallikot eivät "tuomitsisi" joskus väärin? Sosiaalityöntekijä myös harvoin joutuu vastuuseen mahdollisista virheistään.
Ei sosiaalityöntekijöilläkään ole käytössän kristallipalloa, jotta tietäisi satavarmasti mitä tulevan pitää ja tekisi sitten taatusti oikeat ratkaisut. Jos äiti hortoaa viikon miehissä ja aineissa ja pienet lapset ovat kotona yksin ilman ruokaa ja hoitoa, niin pakkohan se siinä on toimia siinä ja heti ja ottaa lapset talteen. Vaikka sitten sijoituspaikassa olisikin joku joka lähmisi takapuolelle myöhemmin seksuaalisesti. Sitähän se sossu ei ratkaisuaan tehdessä voinut tietää. Eikä sitä korjasiko äiti käytöksensä ja liittyi seuraavalla viikolla kirkkokuoroon raitistuneena. Vaikka joku sossu voi olla tyhmä tai manipuloitavissa tai itse manipuloiva, ei se poista sitä faktaa etteikö lastensuojelua kipeästi tarvittaisi tässä maassa.
Kaikki äidit eivät ole juoppoja, hulluja eivätkä narkkareita. Jotkut ovat eläneet vaikeassa suhteessa joka on jättänyt pelon. On naisia joiden eksät vainoavat ovessa ja rappukäytävässä. Soittelevat puhelimella 20 soittoa per pvä. En toivoisi tätä edes pahimmalle vihamiehellenikään. Mies ei suostu eroon. Esittää muille että on sujut eron kanssa mutta totuus on että elän jatkuvassa pelon ilmapiirissä. Selvinpäin esittää viranomaisille normi-ihmistä. Kännissä on pelottavan väkivaltainen ja vainoharhainen.
Ei sen miehen tarvitse eroon suostua, kun sitä voi hakea yksin. Jos häiriköi, teet rikosilmoituksen ja haet laajennettua lähestymiskieltoa. Kuulosta siltä, että olet itse riippuvainen tuosta roikkujasta.
Ja kyllä aivojaan saa käyttää myös siinä vaiheessa kun miestä valitsee... Ei esim missin tarvitse jäädä hakkaajansa luo. Se on jokin kummallinen naistyyppi, joka päättää elon jonkun hakkaajan varjossa. Peritty malli?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvatkaa miltä tuntuu aloittaa lapsen uusi päiväkoti kun lapsi on tilapäisesti avohuollon sijoituksesta, jonka pitäisi päättyä pian? Miltä tuntuu kun ns. vapaaehtoinen avohuolto vie lapseni taksilla aamuisin päiväkotiin enkä minä?
Ikään kuin koko edeltänyt vuosi olisi ollut muutenkaan helppo. Ei: en ole juoppo, en ole narkkari, minulla on maisteritutkinto, masennuspisteet eivät riitä edes masennusdiagnoosiin. Tilanteen vuoksi kärsin post-traumaattisesta stressioireesta, mutta olen onnellinen joka ikisestä hetkestä lapseni kanssa. Minulla ei ole persoonallisuushäiriötä, ei maanisdepressiivisyyttä ei epävakaata persoonaa.
Olen nuoruudessa toiminut au-pairina, lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyisessä työssäni (kiireellisessä miljöössä kaupallisella alalla) lähes kahdeksan vuotta. Koulutukseni puolesta ymmärrän jonkin verran lapsen kehitystä ja kiintymyssuhdetta.
Koko vauva-ajan suoritin äitiyttä ihan yksin. Imetin pidempää kuin muut, kävelin yksin vaunulenkkejä, neuvolassa ihasteltiin, lapsi kehittyi nopeasti. Menin töihin jo lapsen ollessa hieman päälle yksi vuotta miehen työttömyyden ja työpaikkani puolesta peläten, kotka jatkuvat yt:t. Töin töitä lähes burn out:n partaalle. Sitten jouduin turvakotiin ja kompensoin poissaoloni yrittäen tehdä työni entistä tehokkaammin.
Muutin, hain uutta päiväkotipaikkaa uuden kotini läheltä ja sain sen vasta nyt. Stigmatisoivaa on vain se, että minä esittäydyn päiväkotiin ja kerron lapseni aloittavan siellä. Elämän piti alkaa pyödältä, uusi päiväkoti kotini lähellä, uusi arki.
Tunnen suunnatonta häpeää. Miksi minä olen nyt tässä? Olen hakenut Kelan kognitiivista terapiaa, olen puhunut työterveyspsykiatrilla, hoidan työni. Joka päivä töiden jälkeen kiirehdin lapseni luokse. Yritän pitää pokan töissä vaikka sydän itkee. Lapsi palaa pian kotiin, mutta viimeinen vuosi on ollut pahin kauhuelokuva.
Montako minä -sanaa löytyy tästä kirjoitusta? Montako viittausta tällä äidillä hänen omiin tunteisiin ja ajatuksiin? Montako viittausta tilanteeseen lapsen näkökulmasta? Sinne turvakotiin lienee joutunut lapsikin...
Muistutan itseäni: Älä enää koskaan kirjoita aaveelle, koska eihän muut sinua tunne. Eivät he tiedä, mitä sinulle on tapahtunut. Eivät he tiedä oletko juossut henkesi edestä. Eivät he tiedä montako kertaa sydämesi on lähes pysähtynyt juostessasi rattaiden kanssa pakoon soittaen poliisille. Eivät he tiedä miksi olet ollut niin yksin vaikka toinen ei ole antanutkaan sinun olla yksin. He eivät tiedä yhtään mitään. Älä enää koskaan pura sydäntäsi, koska eivät nämä kasvottomat lukijat ehkä koskaan tule elämään siinä pelossa jossa sinä olet elänyt.
Ihan oikeasti: kyllä sinua yritettiin ymmärtää.
Mutta jos tekstistäsi ei parhaalla tahdollakaan löydy muuta asiaa, minkä kokisit ongelmaksi, kuin se että lapsesi tuodaan päiväkotiin avohoidon sijoituksesta (tjsp) taksilla - niin että se on sinulle häpeä, vaikka muuten olet täydellinen (ja kauniimpi kuin lasun virkailija)....niin minkäs teet?
Kyllä minä - kuten monet muutkin! - yritin parhaani, arvailin jopa että väkivaltaa on ollut, mutta et sinä siihen välittänyt kommentoida.
Etkä muillekaan - paitsi kertomalla kuinka kaunis olet.Kirjoitustyylisi on kovin kryptistä ja vaikeasti avautuvaa; hieman selkeämmällä kirjallisella ilmaisulla - kuten tämä viestisi nyt tässä yllä! - saisit ihan erilaisen vastaanoton tärkeälle asiallesi.
Edelleen, hyvää jatkoa sinulle ja lapsellesi.
Olette selvinneet paljosta, mutta nyt jo valoisampaa?Ei ollut aikaa kommentoida koska vietin aikaa lapseni kanssa kuten päivittäin teen. Sen sijaan miehesi ostaa teille jääkaapin täyteen korvikkeita koska rinnoistasi ei tule maitoa. Olet epänainen ja tarvitset korvikkeiden muodossa naisten viagraa. (Sori Solsidan sitaatti ;-D).
Että häpeä, mitä se on? Olenko mä kehunut itseäni kauniiksi? Minähän vain olen havainnut hauskan huomion, että monilla samassa paikassa olevilla lapsilla on kaunis äiti. En tiedä onko se vain sattumaa vai saako kauniit naiset paskoja miehiä?
Tää tyyppi on kyllä itsekehuineen, rintamaitojuttuineen ja koulutuksineen niin sekaisin, etten ihmettele huolta lapsen tilanteesta.
Ja onko se lapsi nyt sijoituksessa vai ei? Hoidat häntä joka ilta mutta menee taxilla päikkäriin? Hän on siis päivähoidossa , ja selität rintamaidosta. Jotain viisivuotiastako imetät? :DTämä paikka on niin turha purkaa sydäntä. Vastauksista päätellen ihmiset eivät tiedä asioista yhtään mitään. Lähipiiri tietää ja se riittää. Elämä on tarua ihmeellisempää. On myös ns hyviä äitejä jotka joutuvat kohtaamaan syviä suruja. Joo minä hoidan lastani joka päivä. Finito finissimo.
Ihan vinkkinä, jos jatkossa haluat purkaa täällä sydäntäsi:
1. Kirjoita looginen kertomus tilanteestasi. Kertomus joka etenee pisteestä A pisteen B kautta C:hen.
2. Yritä saada myös objektiivisuutta kertomukseesi, äläkä vain korosta itseäsi.
3. Älä oleta että muut tietävät mitä sinulle on tapahtunut. Et voi suuttua jos joku sekavan tekstin perusteella tekee sinusta vääriä oletuksia. Korjaa nämä oletukset asiallisesti.
4. Yritä pitäytyä asiassa, älä höpise sekavia imetyksestä ja kauneudesta jollei se perustellusti avaa jotenkin kertomaasi asiaa. Mutu-tuntumat aiheuttavat vastareaktion.
5. Kun saat vastauksia, vastaa niihin asiallisesti ja huom! vastaten kysyttyihin kysymyksiin. Yhä, älä aloita kertoilemaan esim. exäsi mielipiteistä sos.työntekijän ulkonäöstä, jollei joku juuri sitä kysynyt. Näin et vaikuta sekopäältä.
Ja tadaa! Luultavasti saat täältä teetä ja sympatiaa, sekä onnentoivotuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arvatkaa miltä tuntuu aloittaa lapsen uusi päiväkoti kun lapsi on tilapäisesti avohuollon sijoituksesta, jonka pitäisi päättyä pian? Miltä tuntuu kun ns. vapaaehtoinen avohuolto vie lapseni taksilla aamuisin päiväkotiin enkä minä?
Ikään kuin koko edeltänyt vuosi olisi ollut muutenkaan helppo. Ei: en ole juoppo, en ole narkkari, minulla on maisteritutkinto, masennuspisteet eivät riitä edes masennusdiagnoosiin. Tilanteen vuoksi kärsin post-traumaattisesta stressioireesta, mutta olen onnellinen joka ikisestä hetkestä lapseni kanssa. Minulla ei ole persoonallisuushäiriötä, ei maanisdepressiivisyyttä ei epävakaata persoonaa.
Olen nuoruudessa toiminut au-pairina, lastenhoitajana päiväkodissa ja nykyisessä työssäni (kiireellisessä miljöössä kaupallisella alalla) lähes kahdeksan vuotta. Koulutukseni puolesta ymmärrän jonkin verran lapsen kehitystä ja kiintymyssuhdetta.
Koko vauva-ajan suoritin äitiyttä ihan yksin. Imetin pidempää kuin muut, kävelin yksin vaunulenkkejä, neuvolassa ihasteltiin, lapsi kehittyi nopeasti. Menin töihin jo lapsen ollessa hieman päälle yksi vuotta miehen työttömyyden ja työpaikkani puolesta peläten, kotka jatkuvat yt:t. Töin töitä lähes burn out:n partaalle. Sitten jouduin turvakotiin ja kompensoin poissaoloni yrittäen tehdä työni entistä tehokkaammin.
Muutin, hain uutta päiväkotipaikkaa uuden kotini läheltä ja sain sen vasta nyt. Stigmatisoivaa on vain se, että minä esittäydyn päiväkotiin ja kerron lapseni aloittavan siellä. Elämän piti alkaa pyödältä, uusi päiväkoti kotini lähellä, uusi arki.
Tunnen suunnatonta häpeää. Miksi minä olen nyt tässä? Olen hakenut Kelan kognitiivista terapiaa, olen puhunut työterveyspsykiatrilla, hoidan työni. Joka päivä töiden jälkeen kiirehdin lapseni luokse. Yritän pitää pokan töissä vaikka sydän itkee. Lapsi palaa pian kotiin, mutta viimeinen vuosi on ollut pahin kauhuelokuva.
Montako minä -sanaa löytyy tästä kirjoitusta? Montako viittausta tällä äidillä hänen omiin tunteisiin ja ajatuksiin? Montako viittausta tilanteeseen lapsen näkökulmasta? Sinne turvakotiin lienee joutunut lapsikin...
Muistutan itseäni: Älä enää koskaan kirjoita aaveelle, koska eihän muut sinua tunne. Eivät he tiedä, mitä sinulle on tapahtunut. Eivät he tiedä oletko juossut henkesi edestä. Eivät he tiedä montako kertaa sydämesi on lähes pysähtynyt juostessasi rattaiden kanssa pakoon soittaen poliisille. Eivät he tiedä miksi olet ollut niin yksin vaikka toinen ei ole antanutkaan sinun olla yksin. He eivät tiedä yhtään mitään. Älä enää koskaan pura sydäntäsi, koska eivät nämä kasvottomat lukijat ehkä koskaan tule elämään siinä pelossa jossa sinä olet elänyt.
Ihan oikeasti: kyllä sinua yritettiin ymmärtää.
Mutta jos tekstistäsi ei parhaalla tahdollakaan löydy muuta asiaa, minkä kokisit ongelmaksi, kuin se että lapsesi tuodaan päiväkotiin avohoidon sijoituksesta (tjsp) taksilla - niin että se on sinulle häpeä, vaikka muuten olet täydellinen (ja kauniimpi kuin lasun virkailija)....niin minkäs teet?
Kyllä minä - kuten monet muutkin! - yritin parhaani, arvailin jopa että väkivaltaa on ollut, mutta et sinä siihen välittänyt kommentoida.
Etkä muillekaan - paitsi kertomalla kuinka kaunis olet.Kirjoitustyylisi on kovin kryptistä ja vaikeasti avautuvaa; hieman selkeämmällä kirjallisella ilmaisulla - kuten tämä viestisi nyt tässä yllä! - saisit ihan erilaisen vastaanoton tärkeälle asiallesi.
Edelleen, hyvää jatkoa sinulle ja lapsellesi.
Olette selvinneet paljosta, mutta nyt jo valoisampaa?Ei ollut aikaa kommentoida koska vietin aikaa lapseni kanssa kuten päivittäin teen. Sen sijaan miehesi ostaa teille jääkaapin täyteen korvikkeita koska rinnoistasi ei tule maitoa. Olet epänainen ja tarvitset korvikkeiden muodossa naisten viagraa. (Sori Solsidan sitaatti ;-D).
Että häpeä, mitä se on? Olenko mä kehunut itseäni kauniiksi? Minähän vain olen havainnut hauskan huomion, että monilla samassa paikassa olevilla lapsilla on kaunis äiti. En tiedä onko se vain sattumaa vai saako kauniit naiset paskoja miehiä?
Tää tyyppi on kyllä itsekehuineen, rintamaitojuttuineen ja koulutuksineen niin sekaisin, etten ihmettele huolta lapsen tilanteesta.
Ja onko se lapsi nyt sijoituksessa vai ei? Hoidat häntä joka ilta mutta menee taxilla päikkäriin? Hän on siis päivähoidossa , ja selität rintamaidosta. Jotain viisivuotiastako imetät? :DTämä paikka on niin turha purkaa sydäntä. Vastauksista päätellen ihmiset eivät tiedä asioista yhtään mitään. Lähipiiri tietää ja se riittää. Elämä on tarua ihmeellisempää. On myös ns hyviä äitejä jotka joutuvat kohtaamaan syviä suruja. Joo minä hoidan lastani joka päivä. Finito finissimo.
Ihan vinkkinä, jos jatkossa haluat purkaa täällä sydäntäsi:
1. Kirjoita looginen kertomus tilanteestasi. Kertomus joka etenee pisteestä A pisteen B kautta C:hen.
2. Yritä saada myös objektiivisuutta kertomukseesi, äläkä vain korosta itseäsi.
3. Älä oleta että muut tietävät mitä sinulle on tapahtunut. Et voi suuttua jos joku sekavan tekstin perusteella tekee sinusta vääriä oletuksia. Korjaa nämä oletukset asiallisesti.
4. Yritä pitäytyä asiassa, älä höpise sekavia imetyksestä ja kauneudesta jollei se perustellusti avaa jotenkin kertomaasi asiaa. Mutu-tuntumat aiheuttavat vastareaktion.
5. Kun saat vastauksia, vastaa niihin asiallisesti ja huom! vastaten kysyttyihin kysymyksiin. Yhä, älä aloita kertoilemaan esim. exäsi mielipiteistä sos.työntekijän ulkonäöstä, jollei joku juuri sitä kysynyt. Näin et vaikuta sekopäältä.Ja tadaa! Luultavasti saat täältä teetä ja sympatiaa, sekä onnentoivotuksia.
Ehkä tänne ei halua kertoa kaikkia tapahtumia pisteestä A pisteeseen B. Ei halua olla täysin tunnistettavissa.
Minä en myöskään halua kertoa lapsestani sillä hän on yksityishenkilö kuten minäkin.
Yhtä kaikki. Tämä oli vain tälläinen purkaus tilanteeseen. Lapseni nähden en itke vaan pidän kiinni normaalista arjesta. Annan hänelle tunteen, että äiti on tässä aina läsnä. Äiti ei hylkää. Pidän lapseni kanssa hauskaa ja toivon että hänellä on tunne siitä että äiti välittää. Teemme pyöräretkiä, käymme piknikillä, kirjastossa, jätskillä ja luen hänelle paljon kirjoja. Annan kaiken mitä vain voin. Lähden kotiini vasta kun lapseni on syvässä unessa.
Ihan oikeasti: kyllä sinua yritettiin ymmärtää.
Mutta jos tekstistäsi ei parhaalla tahdollakaan löydy muuta asiaa, minkä kokisit ongelmaksi, kuin se että lapsesi tuodaan päiväkotiin avohoidon sijoituksesta (tjsp) taksilla - niin että se on sinulle häpeä, vaikka muuten olet täydellinen (ja kauniimpi kuin lasun virkailija)....niin minkäs teet?
Kyllä minä - kuten monet muutkin! - yritin parhaani, arvailin jopa että väkivaltaa on ollut, mutta et sinä siihen välittänyt kommentoida.
Etkä muillekaan - paitsi kertomalla kuinka kaunis olet.
Kirjoitustyylisi on kovin kryptistä ja vaikeasti avautuvaa; hieman selkeämmällä kirjallisella ilmaisulla - kuten tämä viestisi nyt tässä yllä! - saisit ihan erilaisen vastaanoton tärkeälle asiallesi.
Edelleen, hyvää jatkoa sinulle ja lapsellesi.
Olette selvinneet paljosta, mutta nyt jo valoisampaa?