Lue keskustelun säännöt.
Pystyyn kuollut avioliitto
turhautunut
07.08.2016 |
10 vuotta yhdessä, kaksi lasta 1 v ja 4v. Ja minusta tuntuu että liitto on ihan pystyyn kuollut. Meillä ei ole mitään yhteistä - paitsi lapset ja jaetaan sama huusholli.
Mies on töissä päivät pitkät, minä hoidan lapsia. Mies ei halua vaihtaa osia, vaikka lukuisia kertoja olen pyytänyt. Vapaa-ajalla mies käy treeneissä ja peleissä, vedoten terveyteen. Näkee kavereita, vedoten siihen että menee vasta kun lapset on laitettu unille. Viettää paljon aikaa vanhemmillaan, vedoten siihen että minä saan "levätä" kun ottaa isomman lapsen mukaansa. Nytkin lähti vanhemmilleen esikoisen kanssa ja palaa vasta ilta kahdeksalta.
Mitä minä teen. Kykin kotona, hoidan pienempää. Hoidan kotityöt. Elukat. Ei ole autoa millä mennä kauemmas, ei ole varaakaan.
Olisi mukavaa jos edes joskus mies jotenkin huomioisi. Tai huomioi hän aina kun haluaa seksiä. Hellyys mitä hän osoittaa, johtaa aina siihen. Kahdestaan ollaan vietetty iltaa viimeksi vuosi sitten, sitä ennenkin taisi vuosi vierähtää. Olen miehelle pelkkä lasten- ja kodinhoitaja. Ja tietty makkarissa kelpaan seuraksi kerran viikossa. Iltaisin katsellaan yhdessä telkkaria, mutta AINA ohjelmia jota mies haluaa. Jos katsotaan jotain mistä minä ensisijaisesti pitäisin, se nukahtaa pystyyn.
Jos lapsia ei olisi nostaisin kytkintä heti. Mies ei välitä, vaikka olen sanonut asiasta lukuisia kertoja. Jotenkin ei tunnu menevän tajuntaansa että olen tosissani. Ja hänen mielestään meillä on kaikki ihan hyvin.... joopa joo. Olen alkanut oireilla jo siinä määrin, että tänäänkin haukuin miehen pystyyn autossa lasten kuullen. Eikä se urpo siltikään tajua. Tai ei vaan välitä. Minulla on vaan pelkkä musta möykky sisällä, ei enää edes juuri haluja miestäni kohtaan. Miksi olisi, koska aina tulee pettymys.
Vertaistukea?
Kommentit (31)
Ap samat tunteet täällä. Lapset 6,4 ja 2 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Akat puskee kakaroita ja itkee kun mies käy töissä? Oletteko miten vajaita?
Vierailija kirjoitti:
Akat puskee kakaroita ja itkee kun mies käy töissä? Oletteko miten vajaita?
Jos joku on sun kanssa lisääntynyt niin se akka kyllä onkin vajaa. Sikäli totta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies näkökulmaa (omat 3 ja 5).. Teidän kuopuksenne on jo sen verran vanha, että miehen pitää pystyä hoitamaan häntä yksin ainakin vuorokausi, siis vaikka kokonaan, mutta lapselle ei varmaan ole hyväksi olla erossa vanhemmasta yli vuorokautta (tietysti riippuu lapsesta ja siitä paljonko isä on hoitanut). Jos ei mies tähän vielä pysty niin opetelkoot. Meillä on käyty oikeastaan lasten syntymästä kokoajan riitaa siitä että "kun sinä et tee mitää ja aina vain omia menoja". Silloin kun olin töissä vaimo oli sitä mieltä, että minä pääsen niin helpolla kun saan olla töissä ja voin illat ja vkl hoitaa lapsia ja hän saa levätä. Sitten kun vaimo aloitti työt, niin hän valittaa siitä kuinka raskasta on käydä töissä. Itse olin hoitovapaalla+ pidin kertyneet lomat, eli yhteensä 2 kuukautta kotona, kun vaimo aloitti työt kuopuksen jälkeen. Kuopus oli tuolloin 1,5 vuotias. Tottakai tuon ikäisten lasten kanssa on jo helpompaa olla kotona ja tietysti tuollaisessa lyhessä 2 kk pätkässä on myös sitä "alku innostusta". Minä pidin kotona ollessani kunnia asiana, että paikat on siistit, pyykit pesty ja ruokalaitettu. Muistan oikein hyvin, kun jossain noin 1,5 kk kotona oltuani vaimo rupesi oikein riehumaan, kun sitä ja tätä ei oltu tehty. Sanoin hänelle rauhallisesti, että mitä kotitöitä sinä olet tehnyt viimeisen 1,5 kk aikana. Vaimo meni hiljaiseksi... Tajusi, ettei ollut tehnyt mitää. Siis ihan oikeasti ei yhtään mitään. Silloin hän viimeistään havahtui, että hän aina ajatteli minun pääseväni helpommalla. Tuon jälkeen meillä on riidat vähenytynyt huomattavasti ja olemme laittaneet työnjaon ja ns. oman ajan paperille ylös. On sovittu siitä mikä on kummankin homma ja on myös sovittu, ettei toiselle tarvitse valittaa siitä, jos nuo omat hommat on vaikka parilta päivltä tekemättä.. Myös molempien vapaa ajat on sovittu aika tarkasti. Siis molemmilla on vapaus lähteä esim. keikalle tms. mutta asia laitetaan ylös ja toinen saa sitten tehdä jotain muuta. Ei niin, että vuorotellen vaan toinen saa käydä vaikka 10 kertaa peräkkäin jos haluaa, mutta ne laitetaan ylös ja toinen saa mennä sitten kun huvittaa...
Tästä viestistä tuli aikamoinen sekamelska... Mutta se mitä haluan sanoa on se, että matematiikka ei valehtele. "kellottakaa kotityöt" Jos kaupassakäyntiin menee 30 minuuttia x 2/vko ja toinen hoitaa tuon, niin toinen hoitaa sitten asian, jonka hoitamiseen menee 1 tunti/vko ja niin edelleen. Myös vapaa aika voidaan sopia noin. On perheen kesken vietettävä yhteinen aika, molempien oma vapaa-aika ja sitten olisi hyvä jos pääsisitte käymään vaikka yhdessä baarissa tms... Meillä asioiden sopiminen matematiikkaa (joka ei ole kummankaan puolella) apuna käyttäen on vähentänyt kitkaa huomattavasti...
Olen itseasiassa pariinkiin otteeseen koittanut tuota paperille asioiden merkkaamista. Mutta ei se auttanut, koska mies ei ollut hommassa mukana eikä näin ollen niitä noudattanut.
Menot ei ole koskaan mennyt yks yhteen, meillä se on mies joka on mennyt, menee monta kertaa viikossa. Minä en. Joskus menen ja lopputulos on lapsille ja minulle äksyilevä "mies" = pikkupoika.
Mies ei kuopuksesta pitänyt edes isyyslomaa kuin viikon, senkin vasta kun kuopus oli jo 8 kk. Jäin yksin heti kun vauva syntyi ja yksin ollut siitä saakka... esikoisesta sentään piti isyyslomansa, isyyskuukauden pyörsi vedoten työtilanteeseen ja hoitovapaalle ei sitten jäänyt kun tulinkin raskaaksi ja siten minun oli "kätevämpää" olla kotona.
Loisinut kotona.. voi jeesus. Mihin ne lapset sitten olisi pitänyt tunkea? Vauva komeroon työpäivän ajaksi? Miehen piti pitää isyyslomat, isyyskuukauden ja vielä osa hoitovapaastakin. Ei pitänyt syistä x ja y. Ja nyt tilanne on se, että on suoraan vaan kieltäytynyt jäämästä kotiin lapsia hoitamaan, kun minä olisin halunnut palata töihin jo aikoja sitten. Ja lopputulos on se että meidän kuopus joutuu nyt sitten päiväkotiin 1,5 vuoden ikäisenä, koska isä ei pysty heitä itse kotona hoitamaan ja minä en enää jaksa. Ja se tuntuu pahalta, koska tälläisestä ei todellakaan sovittu. Olisin halunnut että kuopuskin saa olla kotona vähintään 2 vuoden ikään saakka ja niin oltiin sovittu. Mutta mitäpä tuosta, minä ja lapset taivutaan taas.. niinkuin aina. Kun herralle ei kelpaa eikä sovi.
-ap
Sanot, että nyt tehdään se lista. Jos ei suostu kanssasi sitä tekemään, niin teet sen itse. Sitten kysyt kumman osan hän haluaa vastuulleen. Jos ei suostu ottamaan, niin sitten heität kolikkoa. Ja sitten vain lopetat viileästi tekemästä työt, jotka eivät sinulle kuulu. Mitä tulee vapaa-aikoihin, niin alat vaan laittamaan ylös ja sittenkun siltä tuntuu lähdet vaikka kaverille yöksi ja teette yhdessä jotain kivaa. Itse olen luonteeltani tuollainen aika myötäilevä ja toista ymmärtävä ja vaimoni taas vähän niinkuin miehesi.. Miksi meille myötäileville sattuu aina tuollaiset omaa etuaan ajavat kumppanit :) T. Se mies, jonka viestiin vastasit
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, miehet ei vaan tapaa huomata sitä kuinka jumissa vaimo voi lasten kanssa olla kotona. Meillä oli samanlaista kun kaksoset syntyi, mies käy joka ilta kävelylenkillä, ja silloin kävi vanhan äitinsä luona monta kertaa viikossa (anoppi kuoli vuosi sitten). Mies on vuorotyössä jossa vuorot on 11-13h, eli todella pitkiä aikoja olin lasten kanssa yksin kun tietysti miehen pitää nukkuakin. Minä olin kaikki illat yksin vaikka miehellä oli vapaa-päivä, just ne illat kun lapset alkaa olla väsyneenä iltavillissä, ja kyllä seki vitutti että mies kuluttaa aikaansa mielummin äitinsä luona kahvitellen kuin perheensä kanssa, tai vaimonsa kanssa. Me ei juuri koskaan katsota telkkarista samoja ohjelmia, se on ihan jees että katotaan omista telkkareista ja muutenkin minä valvon myöhempään, en odota lasten nukkumaanmenon jälkeen mitään yhteistä aikaa, mutta esimerkiksi se että tehdään yhdessä jotain, vaikka kotitöitäkin, niin ne sujuu paljon mukavemmin ja nopeammin.
Kun valitin asiasta, niin mies sanoi että sen kun menet, kyllä hän on lasten kanssa. Mutta eipä mulla juuri ollut mitään mihin olisin halunnut mennä, mulla oli ne kaupassakäynnit ainoa aika mitä en ollut lasten kanssa. Kotityöt tein aina yksin, mies vei roskat ja siivosi kissanhiekat, ja jos oikein pyysin niin tamppasi matot. Mutta sitten se meni siihen että minä en enää jaksanut tehdä kotitöitä, mies valitti kun tiskit oli pöydällä monta päivää, minä tiskasin kun jaksoin, yleensä osan kerrallaan, olin kovilla tietysti jo raskausaikana, mutta mies ei huomannut mitään vaikka minä jouduin nojaamaan kyynärpäihin kun tiskasin ja istumaan välillä kun huimasi. Käännekohta tuli jossain vaiheessa kun joidenkin vieraiden aikana sanoin että meillä kun ei ole tiskikonetta, minä olen tiskannut viimeiset 6-7 vuotta, ja kyllä se alkaa nyt väsyttää. Siitä mies jotenkin otti itseensä ja alkoi tiskata, ja siitä se meni niin, että mies tiskasi joka päivä ettei tiskiä enää kertynyt, ja minä hoidin pyykit, ja mies alkoi pikkuhiljaa ottaa vastuuta myös imuroinnista ja lattian pesusta. Ja lapset kun kasvoivat mies oli koko ajan enemmän lasten kanssa, alkoi käydä joka päivä lasten kanssa ulkona, laittoi rattaisiin ja menivät läheisen koulun leikkikentälle ym. Ja toki lasten kanssa käytiin anopin luona kerran viikossa, se oli mulle pakkopullaa, ja kun lapset vielä vähän kasvoivat jäin pois niiltä kyläilyreissuilta lähes kokonaan, sain olla yksin kotona kun mies meni anoppilaan lasten kanssa.
Nyt olen hivuttanut vastuuta lapsista enemmän ja enemmän miehelle kun olen itsekin töissä. Ja miehelle se on ok, koska hänelle lapset on tärkeintä maailmassa, kuten toki mullekin. Lapset menee nyt kouluun, ja minä en ole kertaakaan käynyt Wilmassa lasten päiväkoti- ja eskariaikana, mies on hoitanut kaiken. Meillä on muotoutunut systeemi ilman sopimatta, että mitä kotitöitä kumpikin tekee, eikä toinen niistä sitten huomatuttele, mies joskus valittaa aina kun on sotkua ja roskaa, mutta minä teen mitä jaksan, enkä muuta voi. Mies kyllä tietää että se vaivaa minua että olen vieläkin koko ajan uupunut, enkä jaksa tehdä niitä asioita joita haluaisin.
Mun neuvo on, että alat ap vaan käymään jossain, ja siirrät vastuuta lapsista miehelle, varmasti lapset ovat tärkeitä miehellesi, ja itsekin tajuaa ettei omien lasten kanssa oleminen ole mitään rakettitiedettä.
Mä en tajua miten tämä asia on nykymaailmassa niin vaikeaa. Kummallekin parisuhteessa on tärkeää olla jotain omaa, jolla saa rahaa ja hyvinvointia. Mä en oikein tajua miksi monet naiset just haluavat luopua siitä.
Mene hyvä ihminen töihin. Sulla ilmeisesti on työpaikka. Soitat maanantai-aamuna esimiehelle ja kerrot muuttuneista suunnitelmista ja selvität mahdollisuuksia.
Sitten alat selvittämään päivähoitomahdollisuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanot sille ukolle seuraavan kerran kun on menossa kavereilleen että nyt tehäänkin niin että minä lähen rimpasalle ja sinä vahdit muksuja. Soroo!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itseasiassa pariinkiin otteeseen koittanut tuota paperille asioiden merkkaamista. Mutta ei se auttanut, koska mies ei ollut hommassa mukana eikä näin ollen niitä noudattanut.
Menot ei ole koskaan mennyt yks yhteen, meillä se on mies joka on mennyt, menee monta kertaa viikossa. Minä en. Joskus menen ja lopputulos on lapsille ja minulle äksyilevä "mies" = pikkupoika.
Mies ei kuopuksesta pitänyt edes isyyslomaa kuin viikon, senkin vasta kun kuopus oli jo 8 kk. Jäin yksin heti kun vauva syntyi ja yksin ollut siitä saakka... esikoisesta sentään piti isyyslomansa, isyyskuukauden pyörsi vedoten työtilanteeseen ja hoitovapaalle ei sitten jäänyt kun tulinkin raskaaksi ja siten minun oli "kätevämpää" olla kotona.
Loisinut kotona.. voi jeesus. Mihin ne lapset sitten olisi pitänyt tunkea? Vauva komeroon työpäivän ajaksi? Miehen piti pitää isyyslomat, isyyskuukauden ja vielä osa hoitovapaastakin. Ei pitänyt syistä x ja y. Ja nyt tilanne on se, että on suoraan vaan kieltäytynyt jäämästä kotiin lapsia hoitamaan, kun minä olisin halunnut palata töihin jo aikoja sitten. Ja lopputulos on se että meidän kuopus joutuu nyt sitten päiväkotiin 1,5 vuoden ikäisenä, koska isä ei pysty heitä itse kotona hoitamaan ja minä en enää jaksa. Ja se tuntuu pahalta, koska tälläisestä ei todellakaan sovittu. Olisin halunnut että kuopuskin saa olla kotona vähintään 2 vuoden ikään saakka ja niin oltiin sovittu. Mutta mitäpä tuosta, minä ja lapset taivutaan taas.. niinkuin aina. Kun herralle ei kelpaa eikä sovi.
-ap