Ärsyttääkö muita yli-innokas anoppi (vauvan isoäiti) ?

Yli-innokas anoppi voi olla helvetistä. Omani oli 72-vuotias kun vanhin lapseni syntyi. Puuttui kaikkeen negatiivisesti, nevoi koko ajan ja teki seläntakana mitä ihmeellisimpiä asioita vaarantaen lapsen. Antoi mm. 1,5-vuptiaan leikkiä yksinään pesujauheelka kun vain piipahti sadan metrin päässä. Lähti autolla lapsen kanssa kauppaan vaikka liikkuminen oli hankalaa jo yksinkin. Lienee sanomattakin selvää että olin se paha miniä joka ei antanut anopille lapsia hoitoon.

Anoppi oli myös sitä mieltä että voimme antaa hänelle vahimman lapsemme kun hän niin haluaisi.

Se mitä kadun että en katkaissut jo tuolloin välejä häneen. Siedin tuota 10-vuotta parisuhteen kustannuksella. Mies katkaisi myös välit äitiinsä myöhemmin. Tiedän että kuulostaa pahalta mutta kuka haluaa olla ihmisen seurassa joka käyttäytyy huonosti ja on ilkeä 95 prosenttia ajastaan.

Näissä avauksissa on aina paljon viestejä, että ole iloinen hössötyksestä saat hyvän lapsenlikan, mutta ei se niinkään mene. Teidän perhe on teidän perhe, ja mummo on mummo. Tehkää rajat oman rauhan suhteen selviksi, ja sen että kun sinä olet paikalla niin lapsi on sinun halutessasi sinun sylissäsi. Muuten se vain pahenee. Ja älä anna hoitoon ennen kuin koet että sinä ja lapsi olette valmiita, oli se sitten vuoden päästä tai kahden kuukauden. Nyt on se vaihe elämässä, jolloin rajoja pitää tehdä, vaikka toiset ihan hyvyyttäänkin niitä talloisivat. Mummot on ihania ja on tärkeää, että lapsella on paljon rakastavia aikuisia elämässä. Mutta ei se sitä tarkoita, että ne mummot pitäisi päästää osaksi vauva-arkea.

Ja meillä aikoinaan mummo esikoisen kanssa:

-pyysi hoitoon viikon iässä, ja jatkoi tuota tyyliin ikuisuuden.

-kutsui itseään äidiksi lapselle

-puhui vauvan kautta minulle "voi etkö sinä muka pärjäisi mummon kanssa, mummohan rakastaa sinua niin paljon."

-soitteli joka toinen päivä vähintään, halusi tietää aivan kaikki arjestamme

-vei itkevää vauvaa pois luotani (vaikka aina vain hain takaisin, ei tajunnut vihjeistä)

-vähätteli aivan kaikkia päätöksiäni vauvan vaatteista sen ruokailuun

-yritti sanella kuka saa vierailla meillä ensin, ja kylässä yritti päättää kuka sitä saa sylitellä

-jne.

Eihän näitä oikeasti tajua semmoiset, jotka eivät ole kokeneet kun isoäiti luulee että lapsi on hänelle tehty lahjaksi. Meillä tosiaan se lapsi meni vasta 3-vuotiaana mummon hoitoon, johtuen mummon huonosta kunnosta, ei olisi siis edes pystynyt nostamaan vauvaa syliin itse. Löytyi kyllä innokaita ja sisaruksia ja kummeja, joten ei täytynyt tehdä mitään mikä itsestä tuntui pahalta, vain sen vuoksi että saisi joskus tulevaisuudessa lapsenlikan mummosta.

Se menee vaan hullummaksi jos ei laita rajoja heti ja niissä tilanteissa missä niitä pitäisi laittaa. Meillä tilanne vuoden päästä oli niin paha, että mies katkaisi välit äitiinsä. Keskusteluyhteyden syntymiseen meni pari vuotta ja nyt tilanne on rauhoittunut. Nyt miehen äiti suhtautuu mieheen kuin aikuiseen. Älyttömimmän väännön ne kävi siitä kun mies kehtasi ostaa omalle lapselleen vaatteita äidiltään kysymättä. Anoppi ei mun kimpussa oo koskaan ollut ja sillon kun mä olen paikalla niin mieskin saa olla rauhassa, mutta kun mä oon poissa se sätti miestä tauotta. Kyl se vieläkin kommentoi jos miehellä on eripari sukat tai pipo puuttuu tai mitä millonkin äidillistä hössötystä minkä voi päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta esikoisen vauvavuonna se oli todella aggressiivista se päällepäsmäys. Se tuli oven taakse, se soitteli 30 kertaa peräkkäin, se raivosi ihan ihmeellisistä asioista. Nyt jälkikäteen oon miettinyt oisko sille iskenyt pahat vaihdevuodet yhtä aikaa? 

Vierailija kirjoitti:

Anna hänen olla mukana. Tulee vielä hetkiä, jolloin arvostat sitä, että hän on kiinnostunut lapsestasi. Hössötys tasaantuu ajan kanssa.

Anoppi on varmasti saanut olla omien lastensa vauva-ajassa mukana. Vauvavuosi on niin lyhyt, ettei sitä kyllä vanhempien tarvitse jakaa kenekään kanssa. Normaaliälyinen mummokin säilyttää kyllä kiinnostuksen lapsenlapseensa, vaikka ei sitä viikottain näkisi ja joka reissulla saisi sylitellä tuntitolkulla. Jos mummo ei pysty ymmärtämään rajoja vauvaperheen ja isovanhempien välillä, niin oletettavissa on että sellaisen mummon kiinnostuksella ja avulla ei paljon tee tulevaisuudessakaan.

Harva perhe kai on täysin mummojen avussa kiinni. Ei kenenkään pidä vauvavuonna suostua siihen että oma vauva revitään sylistä, vain jotta se mummo sitten olisi kiinnostunut lapsesta leikki-iässäkin. On tervettä tuntea omaa vauvaa kohtaan jonkinlaista omistushalua ja empatiaa, eikä haluta huudattaa sitä toisten syleissä jos ei viihdy. Tämä on kiintymyssuhteellekin tärkeää, siis äidin tunne siitä että se lapsi todella on oma lapsi ja kuuluu äitinsä syliin. Sitten jos muutaman vuoden päästä äiti ei jätä lastaan ikinä hoitoon, niin voidaan puhua ongelmasta.

.

Vierailija kirjoitti:

Näissä avauksissa on aina paljon viestejä, että ole iloinen hössötyksestä saat hyvän lapsenlikan, mutta ei se niinkään mene. Teidän perhe on teidän perhe, ja mummo on mummo. Tehkää rajat oman rauhan suhteen selviksi, ja sen että kun sinä olet paikalla niin lapsi on sinun halutessasi sinun sylissäsi. Muuten se vain pahenee. Ja älä anna hoitoon ennen kuin koet että sinä ja lapsi olette valmiita, oli se sitten vuoden päästä tai kahden kuukauden. Nyt on se vaihe elämässä, jolloin rajoja pitää tehdä, vaikka toiset ihan hyvyyttäänkin niitä talloisivat. Mummot on ihania ja on tärkeää, että lapsella on paljon rakastavia aikuisia elämässä. Mutta ei se sitä tarkoita, että ne mummot pitäisi päästää osaksi vauva-arkea.

Ja meillä aikoinaan mummo esikoisen kanssa:

-pyysi hoitoon viikon iässä, ja jatkoi tuota tyyliin ikuisuuden.

-kutsui itseään äidiksi lapselle

-puhui vauvan kautta minulle "voi etkö sinä muka pärjäisi mummon kanssa, mummohan rakastaa sinua niin paljon."

-soitteli joka toinen päivä vähintään, halusi tietää aivan kaikki arjestamme

-vei itkevää vauvaa pois luotani (vaikka aina vain hain takaisin, ei tajunnut vihjeistä)

-vähätteli aivan kaikkia päätöksiäni vauvan vaatteista sen ruokailuun

-yritti sanella kuka saa vierailla meillä ensin, ja kylässä yritti päättää kuka sitä saa sylitellä

-jne.

Eihän näitä oikeasti tajua semmoiset, jotka eivät ole kokeneet kun isoäiti luulee että lapsi on hänelle tehty lahjaksi. Meillä tosiaan se lapsi meni vasta 3-vuotiaana mummon hoitoon, johtuen mummon huonosta kunnosta, ei olisi siis edes pystynyt nostamaan vauvaa syliin itse. Löytyi kyllä innokaita ja sisaruksia ja kummeja, joten ei täytynyt tehdä mitään mikä itsestä tuntui pahalta, vain sen vuoksi että saisi joskus tulevaisuudessa lapsenlikan mummosta.

Minulla on ihanat appivanhemmat, jotka varmasti sekoavat kun esikoisemme syntyy, ja olen tästä erittäin kiitollinen (olisi hirveää, jos vanhempiamme ei kiinnostaisi lapsenlapset).

Mutta rajansa kaikella! Mummo, joka kutsuu itseään lapsen ÄIDIKSI!!!! Ottaa itkevän vauvan äidin sylistä ja vielä arvostelee päälle! Ei se ole rakkautta miniää ja lapsenlasta kohtaan vaan oman hoivavietin itsekästä tyydyttämistä ja kateellisuutta miniälle vauvasta.

Sen sijaan vauvalle lässyttäminen on saa vauvan tuntemaan itsensä rakastetuksi ja toive nähdä lasta paljon on luonnollista myös (esim. muutaman kerran viikossa enintään). Toisten kotiin omilla avaimilla meno taas ei ole ikinä hyväksyttävää!

Mun anoppi loukkaantui sydänjuuriaan myöten kun mies oli puhunut sille siitä, että meidän perheessä asiat tehdään meidän perheen tavalla. Anoppi huusi etteihän häntä voida sulkea noin vain perheen ulkopuolelle. Hmm...Mutta kun anoppi oli ollut muutaman viikon mykkäkoulussa tilanne raukesi itsestään. Kai se jonkin oivalluksen oli saanut. Mummolassa sitten asiat tehdään mummon tavalla. Vähän siinä on ongelmaa että mummo "vähän vaan" antoi 3-viikkoiselle appelsiinimehua vaikka erikseen sanottiin että älä anna kun kysyi. Siis sanottiin ei ja tyyppi oli menny jääkaapille ja antanut. "Minä vähän vaan". Ei kyllä tulisi mieleenikään jättää vauvaa hoitoon kun meidän ohjeiden kunnioitus on tuota luokkaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsytti. Ongelma ratkesi, kun hermoni vihdoin pettivät ja valehtelematta karjaisin "nyt jumalauta" ja tykitin totuuksia suoraan päin anopin naamaa.

Anoppi tietysti loukkaantui ja heittäytyi marttyyriksi, mutta joutui taipumaan kun tajusi, että minulle on ihan sama, vaikkei hän tapaisi lasta enää ikinä. (Mies yritti parhaansa mukaan sovitella, mutta toisaalta oli samaa mieltä siitä, että äitinsä käytös oli mennyt liian pitkälle, ja varmaankin luotti myös siihen, että jompikumpi vielä antaa periksi, eli mitään radikaalia ei tapahdu.)

Ensimmäisillä tapaamisilla riidan jälkeen anoppi kyseli kaikkeen mahdolliseen lupaa ja mielipidettä minulta ihan vain vittuillakseen, mutta sekin sitten loppui, kun rupesin vain systemaattisesti tekemään lähtöä sanaakaan sanomatta. Tämän jälkeen ongelmat onneksi loppuivat. Jälkeenpäin kadun ainoastaan sitä, etten puhunut anopille suoraan jo silloin, kun olisin pystynyt tekemään sen vielä asiallisesti.

No hoiditpa "sivistyneesti". Miehestäkin oli varmaan kiva joutua tuollaiseen väliin ja miehesi varmaan saa puhua omalle äidillesi samoin? Olikohan tämän voinut hoitaa toisin? Niinkun.. no emmätiiä.. milä se nyt onkaan toi toi.. aikuinen?

Oma äitini ei onneksi käyttäydy siten, että hänelle tarvitsisi räjähtää. Yksityisyyden rajat on asetettu jo varhaisessa aikuisuudessa. Ja jos hän kuitenkin käyttäytyisi huonosti, hoitaisin asian aikailematta, jo ennen kuin mies ehtisi. Miehen reaktiokyky hänen vanhempiensa törttöilyyn on vaan... No, passiivisempi.

Kuten sanoin, en ole ylpeä siitä, että räjähdin. Tilanne vaan pääsi kärjistymään. Miestä ei räjähdykseni siinä mielessä haitannut, että hän oli kanssani samaa mieltä: anopin käytös oli mennyt liian pitkälle ja siihen piti puuttua. Hänestä oli siis hyvä asia, että ongelma tuli hoidettua (ilman, että hänen piti liata käsiään), vaikka nätimminkin olisi voinut sanoa. Hän ei kuitenkaan missään vaiheessa odottanut minun pyytävän anteeksi äidiltään, vaan toivoi minun vain antavan anteeksi tälle.

Meillä anoppi pysyi ihan täysjärkisenä vaikka toki halusi nähdä ensimmäistö lapsenlastaan mahdollisimman paljon, pari kertaa viikossa.

Oli niin ihanaa kun luonamme oli rauhallinen ja ihana nainen, joka kunnioitti meitä perheenä.

Oma äitini sitten taas... tiesi aina mua paremmin miksi vauva itkee, voivotteli kun ei huolinut tuttia vaikka kuinka yritti koska minähän aiheutin itkut antamalla rintaa itkuihin.

Söin väärin, laitoin lasta väärin nukkumaan jne.

Kun olimme äidin luona oli pakko todella tiukasti sanoa että anna lapsi nyt minulle, ja oli pakko jättää käymättä jonkin aikaa kun vain hän tiesi miten vauvaa hoidetaan. (On kuitenkin osannut sitten taas olla suht järkevä veljieni vauvojen kanssa...)

Minulla on nyt kolme lasta ja kyllä äiti edelleen tietäisi parhaiten miten heitä kasvattaa jne, onneksi meillä on vastapainona ihana anoppi joka kannustaa meitä ja kehuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä avauksissa on aina paljon viestejä, että ole iloinen hössötyksestä saat hyvän lapsenlikan, mutta ei se niinkään mene. Teidän perhe on teidän perhe, ja mummo on mummo. Tehkää rajat oman rauhan suhteen selviksi, ja sen että kun sinä olet paikalla niin lapsi on sinun halutessasi sinun sylissäsi. Muuten se vain pahenee. Ja älä anna hoitoon ennen kuin koet että sinä ja lapsi olette valmiita, oli se sitten vuoden päästä tai kahden kuukauden. Nyt on se vaihe elämässä, jolloin rajoja pitää tehdä, vaikka toiset ihan hyvyyttäänkin niitä talloisivat. Mummot on ihania ja on tärkeää, että lapsella on paljon rakastavia aikuisia elämässä. Mutta ei se sitä tarkoita, että ne mummot pitäisi päästää osaksi vauva-arkea.

Ja meillä aikoinaan mummo esikoisen kanssa:

-pyysi hoitoon viikon iässä, ja jatkoi tuota tyyliin ikuisuuden.

-kutsui itseään äidiksi lapselle

-puhui vauvan kautta minulle "voi etkö sinä muka pärjäisi mummon kanssa, mummohan rakastaa sinua niin paljon."

-soitteli joka toinen päivä vähintään, halusi tietää aivan kaikki arjestamme

-vei itkevää vauvaa pois luotani (vaikka aina vain hain takaisin, ei tajunnut vihjeistä)

-vähätteli aivan kaikkia päätöksiäni vauvan vaatteista sen ruokailuun

-yritti sanella kuka saa vierailla meillä ensin, ja kylässä yritti päättää kuka sitä saa sylitellä

-jne.

Eihän näitä oikeasti tajua semmoiset, jotka eivät ole kokeneet kun isoäiti luulee että lapsi on hänelle tehty lahjaksi. Meillä tosiaan se lapsi meni vasta 3-vuotiaana mummon hoitoon, johtuen mummon huonosta kunnosta, ei olisi siis edes pystynyt nostamaan vauvaa syliin itse. Löytyi kyllä innokaita ja sisaruksia ja kummeja, joten ei täytynyt tehdä mitään mikä itsestä tuntui pahalta, vain sen vuoksi että saisi joskus tulevaisuudessa lapsenlikan mummosta.

Minulla on ihanat appivanhemmat, jotka varmasti sekoavat kun esikoisemme syntyy, ja olen tästä erittäin kiitollinen (olisi hirveää, jos vanhempiamme ei kiinnostaisi lapsenlapset).

Mutta rajansa kaikella! Mummo, joka kutsuu itseään lapsen ÄIDIKSI!!!! Ottaa itkevän vauvan äidin sylistä ja vielä arvostelee päälle! Ei se ole rakkautta miniää ja lapsenlasta kohtaan vaan oman hoivavietin itsekästä tyydyttämistä ja kateellisuutta miniälle vauvasta.

Sen sijaan vauvalle lässyttäminen on saa vauvan tuntemaan itsensä rakastetuksi ja toive nähdä lasta paljon on luonnollista myös (esim. muutaman kerran viikossa enintään). Toisten kotiin omilla avaimilla meno taas ei ole ikinä hyväksyttävää!

Jep, omani oli varmaan astetta pahempi kuin monen muun. Mutta peruspointtihan on se, että äidin ja vauvan suhdetta pitää muiden vaalia, eikä äidin vaalia vauvan suhdetta muihin. Vauvalle lässyttäminen on hyväksi vauvalle, jos vauva ei siinä lässytellessä itke äitinsä perään. Kyllä jokaisen äidin pitää tunnustella mikä tuntuu itsestä hyvältä omalle vauvalle, ja toimia sen mukaan. Muut ihmissuhteet tulevat tärkeiksi sitten myöhemmin. Vauva ei ole lelu, näin kärjistetysti :) Mutta toki niistä isovanhemmista kannattaa iloita, mutta varaudu siihen sinäkin, että synnytyksen jälkeen asiat saattavat näyttää tosi eriltä ja hössöttävät mummot saattavat tuntua enemmänkin rasitteelta kuin ilolta. Toki voi toisinkin olla, mutta kyllä ne hormonitkin tekevät paljon äidin ja vauvan symbioosin edistämiseksi. Siihen ei välttämättä mahdu liian paljon hössöttävää mummoa väliin, vaikka on alunperin kuvitellut että sellainen olisi kivaa. Noh, toki kaikki kokee nämä niin kuin kokee. Tarkoitin vain, että ap:n viesti on ihan kaikinpuolin ymmärrettävä, vaikka monen silmään mummo ei mitään pahaa tekisikään.

-se jota lainasit

.

Inhottavaa on jos lapsenlapsi on kummankin porukoille se ensimmäinen JA molemman vanhemmat on eronnut. Siinä saa aika paljon tasapainotella että ketä näkee ja millon. Jokaisen luona pitäisi viettää se ensimmäinen joulu, koska onhan hän kuitenkin mummo! Niitäkin kuitenkin mummoja on kuitenkin kaksi ja lisäksi papat. Kaksi kertaa viikossa tapaaminen on ok, mutta kun näitä vähintään kaksi kertaa viikossa tavattavia on neljä!

Ja kun oma äitisi tekee samaa, ei ärsytä?

Vierailija kirjoitti:

Ja kun oma äitisi tekee samaa, ei ärsytä?

Niin siis anoppi ja äitihän aina tekevät samoja asioita. Jos anoppi on raskas ihminen niin se on vaan ap:n asenteesta kiinni? Mitä jos tän anopin poikakin on samaa mieltä? Onko silläkin asennevamma vai painaako miehen sana tässä jostain syystä enemmän?

Mulla oli esikoisen aikana ihan samanlaisia fiiliksiä . Oma äiti oli mulle sellainen että se sai hoitaa vauvaa niin paljon kuin halusi, mut heti ku anoppi vähänki otti vauvaa syliin niin alko ärsyttää. Mä uskon että fiilis mikä tulee niin on joku hormoneihin liittyvä tunnetila, mikä menee ohi sit ajan kanssa:-).

Meillä on kaksi poikaa 2v ja 5kk.

Mun anoppi on tietyissä asioissa ihan äärimmäisen raivostuttava: jos vauva itkee niin ei anna sitä heti minulle, vaikka näkee et selvästi on nälkä, kuuma tai muuten vaan kaipaa äitiä. Jos ollaan siellä kylässä niin koko ajan suojelee vauvaa esikoiselta, jos esikoinen menee vähänkin "liian lähelle" vauvaa niin anoppi on käsi edessä ettei vaan satu mitään. Huoh, meillä esikoinen osaa varoa vauvaa oikeesti hyvin, joten turhan suojelevainen anoppi on.

Osaan arvostaa anopin apua, mutta hän on sellainen hössäles välillä että oksat pois.

Isovanhempien rakkautta lapsia kohtaan en aio pois viedä, vaikka itseä välillä ärsyttää appivanhemmat. Isovanhemmat on lapsille ihan yhtä tärkeitä ku lapset heille:-).

Vierailija kirjoitti:

Ja kun oma äitisi tekee samaa, ei ärsytä?

 

Entäs jos oma äiti ei tee samaa? Kuten aikaisemmin jo kirjoitin, kun äitini tulee tapaamaan vauvaa (vaikka asuu monen sadan kilometrin päässä meistä ja näkee lasta harvemmin) ei hän "omi" lastani,  antaa apua sitä PYYDETTÄESSÄ ja tilaa.

Nuo tunkeilevat ja vauvaa väkisin riistävät anopit ja mummot täyttävät vain ja ainoastaan omia tarpeitaan muita (vauvaa, näiden vanhempia) huomioimatta ja se on ongelman perimmäinen syy.

Pitäisi omata sosiaalisia taitoja sen verran, että kunnioitetaan toisia ja kysytään miten voin auttaa ja kuunnella nuoren perheen omia tapoja ja toimia niiden mukaan eikä vain porskuttaa oma napa -asenteella. Veikkaan, että omakin asenne anoppiin olisi ihan toinen jos näin toimien mentäisiin. T. Nro 24

Vierailija kirjoitti:

Nuo tunkeilevat ja vauvaa väkisin riistävät anopit ja mummot täyttävät vain ja ainoastaan omia tarpeitaan muita (vauvaa, näiden vanhempia) huomioimatta ja se on ongelman perimmäinen syy.

Pitäisi omata sosiaalisia taitoja sen verran, että kunnioitetaan toisia ja kysytään miten voin auttaa ja kuunnella nuoren perheen omia tapoja ja toimia niiden mukaan eikä vain porskuttaa oma napa -asenteella. Veikkaan, että omakin asenne anoppiin olisi ihan toinen jos näin toimien mentäisiin. T. Nro 24

Ajattelen täsmälleen näin! Olen sitä mieltä, että anoppini on saanut omat lapsensa hoitaa parhaalla katsomallaan tavalla ja elää vauva-arkea, nyt hänen täytyisi myös sallia sama pojalleen ja tämän perheelle. Kaikki ei kaipaa jatkuvaa hyysäämistä ja kyläilyjä.. Mielestäni minulla on oikeus tuntea ja toimia sen mukaan mikä tuntuu hyvältä, eikä ahdista. Toki yritän olla loukkaamatta ketään ja käyttätynyt kohteliaasti aina, kun olemme siellä käyneet/he meillä. Olen vain tottunut elämään vapaasti jo vuosia , niin tuntuu välillä vaikealta, kun pitäisi käydä kylässä ja nähdä ihmisiä vasten tahtoani. Vauvan syntymä riistää vapauden päättää asioista, täytyykö sen mennä niin..?

Vierailija kirjoitti:

Meillä on toimittu niin, että ei mennä isovanhemmille käymään eikä kutsuta heitä meille. On sanottu, että kun on tarvetta, niin ollaan yhteyksissä.

10 vuoden kuluttua:

- Hei anoppi, voisitko hoitaa Mattia, niin me pääsisimme viettämään vähän kahdenkeskistä aikaa?

- En voisi.

Mitä tämä jatkuva hyysääminen on? Jos päivittäistä niin ymmärrettävästi alkaa ärsyttää, mutta jos he nyt kerran viikossa käyvät alkuinnostuksessa niin kai sinä sen kestät. Ovathan he kuitenkin miehesi vanhemmat ja varmasti toivot samaa myös omilta lapsiltasi, jos sinusta joskus tulee mummi.