Miksei miehet halua naista jolla on lapsia?

Minä taas voin kertoa sellaisen tosielämän tarinan, että kyllä monella yli 3-kymppisellekin miehelle on "ongelma" jos naisella on lapsia. Erosin siis lastemme isästä (koska hän harjoitti henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä), ja päädyin sinkuksi ensimmäistä kertaa aikuisena. Tosin meillä yhteishuoltajuus, joten mikään varsinainen yh en ollut. Mutta moni yli 3-kymppinenkin mies tosiaan pelkää sitä tilannetta, johon luulee joutuvansa jos alkaa suhteeseen naisen kanssa jolla on jo lapsia. Ja ymmärrän sen täysin, esim. sellaisissa tapauksissa kuin minulla, jossa eksä ei ole ihan terve, vaan yrittää hankaloittaa kaikkien elämää.

Törmäsin moneen hyvään mieheen, jotka olivat kiinnostuneita minusta, mutta tämä "hankala elämäntilanteeni" oli loppujen lopuksi aina se asia, joka päätti suhteen (näin olen jälkeenpäin päätellyt, syyksi kyllä ilmoitettiin aina jotain muuta). Ajattelin kuitenkin, että nämä miehet eivät sitten oikeasti välittäneet MINUSTA tarpeeksi, että olisivat halunneet jatkaa suhdetta, vaikeasta taustasta huolimatta. Ja että kyllä jossakin välissä löytyy aikuinen mies, joka rakastuu minuun, ja on siten valmis menemään läpi harmaan kiven minun vuokseni.

Ja niin loppujen lopuksi kävikin. Kaiken lisäksi tämä normaali, fiksu ja mukava mies ei koskaan ole halunnut lapsia (eikä niitä halua tulevaisuudessakaan), mutta hän hyväksyy ja pitää minun lapsistani, koska lapset ovat niin tärkeä osa MINUA ja minun elämääni, ja hän ymmärtää että jos rakastaa minua ja haluaa oikeasti olla minun kanssani, niin lapset todellakin tulevat siinä paketissa mukana.

Tämä samainen mies oli sinkku yli 10 vuotta, eikä nuorempana suostunut edes tapailemaan naisia joilla oli lapsi/lapsia (koska hän ei halunnut lapsia millään tavalla elämäänsä). Mutta viimein oikeasti rakastuttuaan, hän ymmärsi että aina elämä ei mene kuten on suunnitellut. Eikä hän halunnut luopua rakkaudesta vain siksi että toisella on jo lapsia!

Erottiin exäni kanssa lapsen ollessa 2v. Ennen lapsen saantia meillä oli takana 6vuotta mukavaa yhteiseloa.. Lapsen saannin myötä hän muuttui täysin. Kaikista miehistä ei vaan ole isäksi. Nykyinen mieheni oli tavatessamme lapseton, eikä häntä kaihertanut poikani lainkaan. Hoitanut poikaa alusta asti kuin omaansa ja nyt meillä 2 yhteistä lasta ja kaikki samanarvoisia hänen silmissään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 21v yh. Mulla pyörii nää ajatukset kaiken aikaa päässä mitä täällä lukee

"Kuka haluaa toisen miehen äpärän"

"Kuka haluaa käytetyn naisen jonka edellinen mies on todennut huonoksi"

Mun lapsen isä jäi yhtäkkiä koukkuun huumeisiin, hakkasi mut pahasti ja petti. Nyt oon lapsen kanssa yksin ja mietin päivittäin että miksi näin kävi. Kukaan ei enää halua mua ja lapseni on miesten mielestä toisen miehen äpärä..

Oon stressannut asiaa niin paljon että mielenterveys kohta menee. Mitä sanon lapselleni, mun tosi suloiselle sinisilmälle että sun isä ei tykännyt susta eikä sulla tuu olemaan koskaan isän korviketta koska oikea isäsi nyt päätti vaan hylätä ja muistakin miehistä olet äpärä?

Ootteko miehet oikeasti tota mieltä ja tää ketju taas pilasi päiväni :( Onneksi ex menee tuolla onnellisena naiset perässä mutta minä olen alinta roskaa äpäräni kanssa.

Hei mietipä nyt vähän itsekin. Sun ikäisillä miehillä aika harvalla on vielä lapsia. Tuossa iässä miehillä on usein vasta armeija käyty ja opinnot kesken. Eletään parasta nuoruusaikaa ja tulevaisuus on vielä täynnä mahdollisuuksia. Ei välttämättä edes vielä tiedetä, halutaanko koskaan lapsia, mihin päin maailmaa asetutaan aloilleen ja milloin se tapahtuu. Parisuhteessakin halutaan ensimmäiset vuodet käyttää kahdestaan elämiseen, ystäväpariskuntien kanssa seurusteluun, harrastuksiin, festareilla käynteihin, mahdollisesti matkusteluun  ja koko lapsiasia tulee esille vasta myöhemmin. Moni mies haluaa olla mukana oman lapsensa synnytyksessä ja hoitaa lastaan heti alusta lähtien. 

Vaikka oletkin nuori, olet silti jo nk toisella kierroksella. Kokenut jo kaiken sen, mitä ikäisilläsi miehillä on vielä edessä. Sun ikäisesi miehet eivät halua vielä "ukkoutua", unohtaa kaikki tulevaisuudensuunnitelmansa ja ryhtyä aviomieheksi ja isäksi lapselle, joka ei edes ole oma. Jos olisit 10 vuotta vanhempi, voisi tilanne ollakin toinen ja voisit löytää mukavan miehen, joka itsekin on jo toisella kierroksella. Mun poikani on nyt 23 v eikä todellakaan pidä yksinhuoltajia roskasakkina eikä yksinhuoltajien lapsia äpärinä. Koska on itsekin yksinhuoltajan lapsi. Siitä huolimatta hänellä ei ole aikomustakaan perustaa perhettä vielä moneen vuoteen eikä varmaankaan alkaisi seurustelemaan nuoren naisen kanssa, jolla on jo lapsia. Kyllä hänkin mieluummin ydinperheen valitsee, vaikka äitinsä ja isänsä ovatkin aina tulleet hyvin toimeen keskenään erosta huolimatta eikä hän ole elänyt isätöntä lapsuutta. Jos joskus käy niin, että hän eroaa ja hänellä on silloin lapsia, en usko, etteikö hän silloin voisi alkaa suhteeseen jonkun yksinhuoltajaäidin kanssa. Mutta ei näin nuorena eikä silloin, jos hän ei itse ole vielä toisella kierroksella. 

Muuten samaa mieltä, mutta on toki niitäkin nuoria miehiä, jotka haluavat asettua aikasemminkin aloilleen kuin kolmekymppisenä ja tietävät jo suht aikaisin haluavatko lapsia vai ei. Sama pätee naisiin myös, ei kaikki halua kiertää maailmaa ja festareita läpi ja osa pitää seurustelun aloittamista sellaisena, jossa tähdätään yhteiseen perheeseen, eikä seurustella huvin vuoksi.

Ihmiset ovat erilaisia, nuoretkin. 

Nimen omaan. Itse olen esimerkiksi sellainen nuori nainen, joka on aina tiennyt haluavansa nuorena asettua aloilleen ja haluavansa kunnon miehen ja perheen. Matkustelu on toki kivaa, mutta ei elämäni tarkoitus. Festareilla en viihdy. En ole koskaan seurustellut muuten kuin vakavasti. Löysin täydellisen puoliskoni, kiltin, ujon ja älykkään miehen, parikymppisenä enkä oikein osaa edes kuvitella tilannetta, jossa joutuisin yksinhuoltajaksi muuten kuin toisen kuoleman kautta. Tein yksinkertaisesti niin hyvän valinnan.

En ikinä jättäisi miestäni, eikä hän minua. Mikään ei heiluta suhdettamme, se on kuin kallio. Toisillemme emme ole koskaan vaikeuksia aiheuttaneet, vaikka niitä muuten on ollut. Jotta toisesta tulisi yksinhuoltaja, toinen olisi kuollut, sillä muuten emme toisiamme jättäisi. Jos puolisoni kuolisi, en tietenkään haluaisi uutta ja huonompaa tilalle, vaan olisin mieluummin yksin.

En oikein ymmärrä naisia, jotka jättävät miehen jostain mitättömästä syystä, kuten että oli tylsää yhdessä sen alku huuman jälkeen, ja sitten kiltti ja oikeasti hyvä mies suree sydän rikki, kun lapsetki vietiin ja lapsi suree, kun hyvä ja rakastava isä vietiin. Se on minusta todella itsekästä. Yhtä itsekästä on toki sekin, että mies jättää äidin ja lapset tai että jompi kumpi pettää. En vaan tajua... MINÄMINÄMINÄ

Emme elä 50-luvulla. Ehkäisy on keksitty. Abortti on sallittua. Eikö niiden lasten tekemistä voi odottaa sen verran, että tietää, että haluaa viettää toisen kanssa ainakin niin kauan, että he ovat aikuisia.

Varmaan nyt sohaisen muurahaispesää, kun tässä ketjussa luonnollisesti on paljon yh-vanhempia, mutta ihmisten itsekkyys viattomien lasten suhteen ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä. Sen voi vielä jotenkin ymmärtää, että kerran käy niin, että on pakko erota, vaikka on lapsia ja joutuu yh.n etsimään uutta puolisoa ja lapset joutuvat sopeutumaan uuteen uusvanhempaan, mutta on tajuttoman itsekästä aloittaa joka viides vuosi vakava suhde ja erota heti jostain syystä, kun lapsi vihdoinkin saa vähän turvaa elämäänsä. Miltä tämä lapsesta tuntuu...

Jos sen sijaan valitsee aina kusipäitä ja siksi pakko erota, voi omia kriteerejään muuttaa. Jos itse on se kusipää, ei ehkä olisi lapsia pitänyt hankkia ollenkaan ja ne todennäköisesti kannattaisi antaa sen paremman vanhemman kasvatettavaksi, kun hän sen paremmin osaa.

Kun jäin yh:ksi vähän alle kolmekymppisenä, ei ollut mitään ongelmia löytää miestä kun erosta oli toipunut.

Uudella miehellä ei ollut lapsia, mutta suhtautui lapseen avoimin mielin. Varsinkin kun minulla oli tukiverkko parempi kuin hyvä, ja lapsi kävi välillä yökylässä muilla perheenjäsenillä, kuten mummolla, niin saimme omaa aikaa ja tapailla/tutustua rauhassa.

Ihan työssäkäyvä (vieläpä oikein komea!) normaali mies, eikä mikään juoppo.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin kuitenkin, että nämä miehet eivät sitten oikeasti välittäneet MINUSTA tarpeeksi, että olisivat halunneet jatkaa suhdetta, vaikeasta taustasta huolimatta. Ja että kyllä jossakin välissä löytyy aikuinen mies, joka rakastuu minuun, ja on siten valmis menemään läpi harmaan kiven minun vuokseni.

Onpa hassu näkemys. Ei minun, yli kolmikymppisen miehen, pariutumisvalintaa ainakaan ohjaa mikään sokea, typerä rakkaus vaan se, miten hyvin uskon yhteisen suhteen toimivan. Olen järki-ihminen ja osaan kyllä vieroittaa itseni toisesta, jos suhde tuntuu vievän minua väärään suuntaan elämässäni. Paskaltahan se tuntuu varmasti molemmista, mutta kun kerran tiedän, etten tuollaista perhekuviota halua enkä sellaisessa viihdy, miksi ihmeessä haluaisit miehen hakkaavan päätään seinään tunteidensa vuoksi?

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miksi joillekin on niin kova pala myöntää, että yh:t voivat löytää ihan tasokkaan lapsettoman miehen omasta ikäluokastaan. Varmasti on miehiä, joille yksinhuoltajat eivät kelpaa, mutta se on kuitenkin fakta, että monelle lapset eivät ole este. Vaikka miten alapeukutatte niin totuutta se ei muuta miksikään. Sen tietää jokainen nuori yh, joka on miehen itselleen löytänyt.

No sittenhän tässä ei ole mitään hätää. Kaikki voittaa. Eikö niin? :3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin kuitenkin, että nämä miehet eivät sitten oikeasti välittäneet MINUSTA tarpeeksi, että olisivat halunneet jatkaa suhdetta, vaikeasta taustasta huolimatta. Ja että kyllä jossakin välissä löytyy aikuinen mies, joka rakastuu minuun, ja on siten valmis menemään läpi harmaan kiven minun vuokseni.

Onpa hassu näkemys. Ei minun, yli kolmikymppisen miehen, pariutumisvalintaa ainakaan ohjaa mikään sokea, typerä rakkaus vaan se, miten hyvin uskon yhteisen suhteen toimivan. Olen järki-ihminen ja osaan kyllä vieroittaa itseni toisesta, jos suhde tuntuu vievän minua väärään suuntaan elämässäni. Paskaltahan se tuntuu varmasti molemmista, mutta kun kerran tiedän, etten tuollaista perhekuviota halua enkä sellaisessa viihdy, miksi ihmeessä haluaisit miehen hakkaavan päätään seinään tunteidensa vuoksi?

Tunneihmiset luulevat kaikkien muidenkin tekevän päätökset vain tunteiden perusteella.

Riittää, että yksi haluaa, se oikea ❤ . Terv. Omansa löytänyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin kuitenkin, että nämä miehet eivät sitten oikeasti välittäneet MINUSTA tarpeeksi, että olisivat halunneet jatkaa suhdetta, vaikeasta taustasta huolimatta. Ja että kyllä jossakin välissä löytyy aikuinen mies, joka rakastuu minuun, ja on siten valmis menemään läpi harmaan kiven minun vuokseni.

Onpa hassu näkemys. Ei minun, yli kolmikymppisen miehen, pariutumisvalintaa ainakaan ohjaa mikään sokea, typerä rakkaus vaan se, miten hyvin uskon yhteisen suhteen toimivan. Olen järki-ihminen ja osaan kyllä vieroittaa itseni toisesta, jos suhde tuntuu vievän minua väärään suuntaan elämässäni. Paskaltahan se tuntuu varmasti molemmista, mutta kun kerran tiedän, etten tuollaista perhekuviota halua enkä sellaisessa viihdy, miksi ihmeessä haluaisit miehen hakkaavan päätään seinään tunteidensa vuoksi?

No nimenomaan en halua, vaan kerroin, että nämä miehet eivät olleet valmiita tuollaiseen suhteeseen, eivätkä siis loppujen lopuksi minustakaan sitten niin paljon välittäneet, että se ihastuminen minuun olisi riittänyt syyksi jäädä. Eivät olleet kunnolla valmiita katsomaan edes minkälaiseksi suhde kehittyisi. Eli miksi mies, joka tietää ettei halua sellaista perhekuviota, alkaa sellaiseen, ja sitten myöhemmin ilmoittaa, että lähtee, koska ei halunnutkaan sellaista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin kuitenkin, että nämä miehet eivät sitten oikeasti välittäneet MINUSTA tarpeeksi, että olisivat halunneet jatkaa suhdetta, vaikeasta taustasta huolimatta. Ja että kyllä jossakin välissä löytyy aikuinen mies, joka rakastuu minuun, ja on siten valmis menemään läpi harmaan kiven minun vuokseni.

Onpa hassu näkemys. Ei minun, yli kolmikymppisen miehen, pariutumisvalintaa ainakaan ohjaa mikään sokea, typerä rakkaus vaan se, miten hyvin uskon yhteisen suhteen toimivan. Olen järki-ihminen ja osaan kyllä vieroittaa itseni toisesta, jos suhde tuntuu vievän minua väärään suuntaan elämässäni. Paskaltahan se tuntuu varmasti molemmista, mutta kun kerran tiedän, etten tuollaista perhekuviota halua enkä sellaisessa viihdy, miksi ihmeessä haluaisit miehen hakkaavan päätään seinään tunteidensa vuoksi?

No nimenomaan en halua, vaan kerroin, että nämä miehet eivät olleet valmiita tuollaiseen suhteeseen, eivätkä siis loppujen lopuksi minustakaan sitten niin paljon välittäneet, että se ihastuminen minuun olisi riittänyt syyksi jäädä. Eivät olleet kunnolla valmiita katsomaan edes minkälaiseksi suhde kehittyisi. Eli miksi mies, joka tietää ettei halua sellaista perhekuviota, alkaa sellaiseen, ja sitten myöhemmin ilmoittaa, että lähtee, koska ei halunnutkaan sellaista?

Joskus aikoinaan miesten keskuudessa kiersi juttua, että yksinhuoltajaäideiltä saa helposti. 

Voivoi. KYllä elämä opettaa. Ja antaa mahdollisuuden oppia jotakin rakkaudesta. Elämästä itsestään. Mulla on lapsia- ei mitään erosta traumatisoituneita vaan fiksuja, hienoja nuoria ihmisiä. Itsekään en ole mikään epätoivoinen yh. Vaikka yh olenkin. Lapsillani on huolehtiva isä. Ja minulla kaikki asiat kunnossa ihan yksinänikin. Sitten minulla on ihana miesystävä, ja hänellä myös lapsia. Joille voin ihan helposti olla turvallinen, hyvä aikuinen ja rakastaa ja arvostaa heidän isäänsä, että saavat hyvää parisuhteen mallia elämäänsä. En ole vastuussa mieheni lapsisita, eikä hän minun, mutta koska rakastamme toisiamme syvästi, meillä on varaa jakaa sitä hyvää myös toistemme lapsille. Just yks päivä mietittiin että kyllä olis tylsää jos koko elämämme tuijoteltais vain omaa ja toistemme napaa. Lapset ovat rikkaus. Ne toisenkin lapset. 

Mä en ainakaan halua ruveta elättämään toisen miehen lapsia. Yhtäkkiä tarvitaan sitä ja tätä, kun oma isukki saa tietää äidin uudesta ja pistää rahahanat kiinni.

1) lapset vievät aikaa, energiaa ja rahaa pois yhteiseltä parisuhteelta ja elämältä. Kaikki pitää suunnitella lasten tarpeiden ympärille. Tämä kaikki on tietenkin ymmärrettävää, mutta itse en moiseen ruljanssiin halua lähteä mukaan, varsinkaan kun lapset ovat jonkun toisen miehen. Se, että nainen vaihtoehtoisesti suunilleen hylkää omat lapsensa uuden miesrakkauden perässä on vain kymmenkertaisesti pahempaa. Moiset naiset pitäisi toimittaa hoitoon, kastroida ja laittaa lapset adoptioon. 

2) En halua laittaa omaa rahaani, aikaani tai energiaani vieraisiin lapsiin. Sitten kun panostan lapsiin, haluan ehdottomasti että ne ovat minun omiani. 

Niinhän se on, että lapset ovat vähän kuin HIV-positiivisuus - ne joilla se on, tapailevat toisiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin kuitenkin, että nämä miehet eivät sitten oikeasti välittäneet MINUSTA tarpeeksi, että olisivat halunneet jatkaa suhdetta, vaikeasta taustasta huolimatta. Ja että kyllä jossakin välissä löytyy aikuinen mies, joka rakastuu minuun, ja on siten valmis menemään läpi harmaan kiven minun vuokseni.

Onpa hassu näkemys. Ei minun, yli kolmikymppisen miehen, pariutumisvalintaa ainakaan ohjaa mikään sokea, typerä rakkaus vaan se, miten hyvin uskon yhteisen suhteen toimivan. Olen järki-ihminen ja osaan kyllä vieroittaa itseni toisesta, jos suhde tuntuu vievän minua väärään suuntaan elämässäni. Paskaltahan se tuntuu varmasti molemmista, mutta kun kerran tiedän, etten tuollaista perhekuviota halua enkä sellaisessa viihdy, miksi ihmeessä haluaisit miehen hakkaavan päätään seinään tunteidensa vuoksi?

No nimenomaan en halua, vaan kerroin, että nämä miehet eivät olleet valmiita tuollaiseen suhteeseen, eivätkä siis loppujen lopuksi minustakaan sitten niin paljon välittäneet, että se ihastuminen minuun olisi riittänyt syyksi jäädä. Eivät olleet kunnolla valmiita katsomaan edes minkälaiseksi suhde kehittyisi. Eli miksi mies, joka tietää ettei halua sellaista perhekuviota, alkaa sellaiseen, ja sitten myöhemmin ilmoittaa, että lähtee, koska ei halunnutkaan sellaista?

Virheoletuksesi on siinä, että luulet jäämisen oelvan kiinni rakkauden määrästä. "Kunhan tapaan jonkun, joka rakastaa minua tarpeeksi..." Näinhän ei ole. Minä voin olla vaikka kuinka rakastanut toiseen, mutta jos suhde ei toimi, ei siihen auta jäädä roikkumaan. Sinulta on tosi epäreilua sanoa, etteivät näiden kariutuneiden suhteiden miehet rakastaneet sinua tarpeeksi, kun tässä tilanteessa yhteinen onni on kiinni kaikesta muusta kuin rakkaudesta.

Tämäon kyllä hauska palsta! :D Ihan jo siitä syystä, että hyvin monet ei osaa sisälukutaitoa, vaan vastaielvat johonkin mitä _kuvittelivat_ toisen kirjoittaneen tai kysyneen!

Täällä on unohtunut se, että aloittaja ei ollut se 21v. yh. Aloittaja oli joku ihan muu, katsokaapa vaan se eka viesti.

Se oikea aloitus on tehty provosointimielessä. Sen on tehnyt mies joka olisi halunnut ryhtyä suhteeseen yksinhuoltajan kanssa muttei yksinhuoltajalle kelvannutkaan.

Ihan samasta syystä kuin nainen ei halua miestä, jolla on lapsia. Uusperhekuviot on perseestä, enkä minä pidä lapsista.

N32

Vierailija kirjoitti:

Eikö heistä ole miestä kantamaan vastuuta ja olla isä?

Eikö sinussa ole naista kantamaan vastuuta tekemistäsi lapsista, kun haluat miehen kantamaan sen vastuun niistä lapsista joihin hän on täysin syytön?

En mäkään ottais mitään käytettyä miestä jolla kakaroita.

Vierailija kirjoitti:

Voivoi. KYllä elämä opettaa. Ja antaa mahdollisuuden oppia jotakin rakkaudesta. Elämästä itsestään. Mulla on lapsia- ei mitään erosta traumatisoituneita vaan fiksuja, hienoja nuoria ihmisiä. Itsekään en ole mikään epätoivoinen yh. Vaikka yh olenkin. Lapsillani on huolehtiva isä. Ja minulla kaikki asiat kunnossa ihan yksinänikin. Sitten minulla on ihana miesystävä, ja hänellä myös lapsia. Joille voin ihan helposti olla turvallinen, hyvä aikuinen ja rakastaa ja arvostaa heidän isäänsä, että saavat hyvää parisuhteen mallia elämäänsä. En ole vastuussa mieheni lapsisita, eikä hän minun, mutta koska rakastamme toisiamme syvästi, meillä on varaa jakaa sitä hyvää myös toistemme lapsille. Just yks päivä mietittiin että kyllä olis tylsää jos koko elämämme tuijoteltais vain omaa ja toistemme napaa. Lapset ovat rikkaus. Ne toisenkin lapset. 

Minkä ihmeen takia sitten erosit miehestäsi jos hän on niin huolehtiva isä? Eikö tuolla logiikalla hän ole myös hyvä ja huolehtiva puoliso? Vai oliko kyse siitä, että mies ei ollut juuri sellainen puoliso kuin sinä halusit?