En halua olla äiti enää!!!!!!!!!!!!!

Sama,lapset 1,3,4,7 ja taistelua,kitinää,itkua.Aina jokin tilanne päällä :) Mut sitten kun ovat lojaaleja toisilleen ja ystä ällisiä ovat todella sitä.Koitan ottaa asian niin että nää penskat luovat omaa ikuista suhdettan ja minä autan.Ruoan kanssa en jaksa nipottaa,syövät minkä syövät ja nälkään eivät ole kuolleet.Ota löysin rantein,ei se kiukkuamalla auta eikä puuttumalla joka asiaan.Hyvä äidit!!

Vierailija kirjoitti:

Kun av:ta lukee niin tuntuu että koko pethe-elämä on yhtä taistoa ikävaiheesta toiseen, kun yhdestä selvitään niin uusi jo odottaa. :D

Itsellä ei lapsia

Niin. Niinhän se elämä on taistelua kehdosta hautaan. On lapsia tai ei. Jotkut pääsee vaan sattumalta hiukan helpommin kun toiset.

On sitten toinen juttu jos pelon vuoksi jättää lapset tekemättä...

Ja se, että lasten saamisessa ja äitiydessä on kääntöpuolena aina syyllisyys. Sen vuoksi ne ongelmat ha haasteet kuulostaa isoilta, koska se on suhteutettuna siihen onnen ja rakkauden määrään mitä lapset myös tuovat. Eli onnen ja rakkauden on oltava todellakin suurta, eikö vaan? :)

Jaksuja sulle! Noi on ihan normaalitunteita.Vaadi mieheltä enemmän ja ala harrastaa jotakin kodin ulkopuolella.Tarviit henkireiän

Sama mummu kysyy, miksi nykyään lapsia on tosiaan neljä-viisi/äiti (ja isiä pari-kolme)? Lastenhoito on rankkaa hommaa ja ainakin ennen ja kai nykyisinkin jos ei elä tukien varassa, myös kallista. Ja vaatii ison asunnon, ison auton yms. Siis miksi ihmeessä niitä lapsia pitää olla niin monta ja lyhyin välein? Tottakai siinä väsyy.

Näin sivusta on kyllä todella vaikeata katsella tuota lasten huudattamista julkisilla paikoilla, jossa siis äidit vetää tilanteet äärirajoille: "jos et tee nyt just näin, mennään autoon" ! Sanonpa vaan, että jos pelaa kortit oikein alusta saakka, näitä kärjistettyjä tilanteita ei  tule ollenkaan, vaan lapsi uskoo yhdestä ystävällisestä sanasta," ei käy" ja sillä siisti. Pahimmillaan olen nähnyt kaupassa kun alle vuoden ikäinen taapero on jätetty yksin huutamaan lattialle jonkun kamalan  tottelevaisuuskoulutustilanteen yhteydessä!

Jos lapsi  voi alusta lähtien luottaa aikuiseen eli siihen, että hänen puolella ollaan, mutta aikuinen päättää asioista, ei ikäviä tilanteita kyllä pitäisi tulla.

Ja samoin menee murrosiät jos luottamus on hyvä. Puhun kokemuksesta.

sama viisas mummo kirjoitti:

Sama mummu kysyy, miksi nykyään lapsia on tosiaan neljä-viisi/äiti (ja isiä pari-kolme)? Lastenhoito on rankkaa hommaa ja ainakin ennen ja kai nykyisinkin jos ei elä tukien varassa, myös kallista. Ja vaatii ison asunnon, ison auton yms. Siis miksi ihmeessä niitä lapsia pitää olla niin monta ja lyhyin välein? Tottakai siinä väsyy.

Näin sivusta on kyllä todella vaikeata katsella tuota lasten huudattamista julkisilla paikoilla, jossa siis äidit vetää tilanteet äärirajoille: "jos et tee nyt just näin, mennään autoon" ! Sanonpa vaan, että jos pelaa kortit oikein alusta saakka, näitä kärjistettyjä tilanteita ei  tule ollenkaan, vaan lapsi uskoo yhdestä ystävällisestä sanasta," ei käy" ja sillä siisti. Pahimmillaan olen nähnyt kaupassa kun alle vuoden ikäinen taapero on jätetty yksin huutamaan lattialle jonkun kamalan  tottelevaisuuskoulutustilanteen yhteydessä!

Jos lapsi  voi alusta lähtien luottaa aikuiseen eli siihen, että hänen puolella ollaan, mutta aikuinen päättää asioista, ei ikäviä tilanteita kyllä pitäisi tulla.

Ja samoin menee murrosiät jos luottamus on hyvä. Puhun kokemuksesta.

Niin, ei pitäisi. Mutta kun tulee. Koska lapsia on erilaisia. Vaikka kasvatat 100 lasta samalla menetelmällä niin ei sinulla ole sitten 100 lasta jotka reagoivat samalla tavalla eri asioihin, vaan yhdessä tilanteessa onkin kyllä huomattavasti enemmän reaktioita kuin yksi.

Paitsi jossain lahkossa missä kaikki on aivopesty.

Vierailija kirjoitti:

Paljonko nämä lapset kiroilevat?

Sori, pakko kysyä, en voi sietää paljon kiroilevia pienten lasten äitejä.

Eivät varsinaisesti kiroile, tosin paska on tällä hetkellä hauskempi sana kuin kakka.

Meillä 4-vuotias söi tänään pienen neuvottelun jälkeen ihan mielellään. Sanoin, että jos ei halua syödä tätä äitin tekemää ruokaa, niin voi mennä pihalta kerää kärpäsiä ja matoja ja syödä niitä. Kyllä niilläkin elää. Hän mietti hetken ja söi sit mitä oli tarjolla. Yleensä pyrin mahdollisimman rehellisesti selittää ja perustelemaan säännöt ja jos en keksi sellaista perustetta minkä lapsikin ymmärtää niin luultavasti sellainen sääntö onkin ohan turha. 2-vuotiaan kanssa tämä keskustelu ei vielä toimikaan, vaan hermot palaa useammin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun av:ta lukee niin tuntuu että koko pethe-elämä on yhtä taistoa ikävaiheesta toiseen, kun yhdestä selvitään niin uusi jo odottaa. :D

Itsellä ei lapsia

Niin. Niinhän se elämä on taistelua kehdosta hautaan. On lapsia tai ei. Jotkut pääsee vaan sattumalta hiukan helpommin kun toiset.

On sitten toinen juttu jos pelon vuoksi jättää lapset tekemättä...

Ja se, että lasten saamisessa ja äitiydessä on kääntöpuolena aina syyllisyys. Sen vuoksi ne ongelmat ha haasteet kuulostaa isoilta, koska se on suhteutettuna siihen onnen ja rakkauden määrään mitä lapset myös tuovat. Eli onnen ja rakkauden on oltava todellakin suurta, eikö vaan? :)

Ei kaikkien elämä todellakaan ole mitään "taistelua" :D! Tuo on vaan väittämä jolla yritetään parantaa niiden mieltä, joille se sitä taistelua on. Ihan kuin kenellekään ei olisi kuitenkaan paremmin. No kyllä vaan on!

Ja mitä pelolla on tekemistä sen kanssa, että ei halua "taistelun" täyttämää elämää? Sama kuin väittäisi että joku pelkää, kun ei ota kerrostaloyksiöön viittä koiraa koska niiden hoito pienessä asunnossa olisi vaikeaa.

Ps. On myös paljon asioita jotka ovat vain ja ainoastaan hankalia. Ei ongelmat aina kompensoidu jollain ihanuudella - ikävä kyllä maailma ei ole niin reilu :D. Useimmat vaan ne lapsihankaluudet kestävät joten kuten, KOSKA EI OLE VAIHTOEHTOA! Ja monet myös sanovat että eivät olisi hommaan alkaneet jos olisivat aidosti tienneet, mitä se on...

Meillä 4-vuotias söi tänään pienen neuvottelun jälkeen ihan mielellään. Sanoin, että jos ei halua syödä tätä äitin tekemää ruokaa, niin voi mennä pihalta kerää kärpäsiä ja matoja ja syödä niitä. Kyllä niilläkin elää. Hän mietti hetken ja söi sit mitä oli tarjolla. Yleensä pyrin mahdollisimman rehellisesti selittää ja perustelemaan säännöt ja jos en keksi sellaista perustetta minkä lapsikin ymmärtää niin luultavasti sellainen sääntö onkin ohan turha. 2-vuotiaan kanssa tämä keskustelu ei vielä toimikaan, vaan hermot palaa useammin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun av:ta lukee niin tuntuu että koko pethe-elämä on yhtä taistoa ikävaiheesta toiseen, kun yhdestä selvitään niin uusi jo odottaa. :D

Itsellä ei lapsia

Niin. Niinhän se elämä on taistelua kehdosta hautaan. On lapsia tai ei. Jotkut pääsee vaan sattumalta hiukan helpommin kun toiset.

On sitten toinen juttu jos pelon vuoksi jättää lapset tekemättä...

Ja se, että lasten saamisessa ja äitiydessä on kääntöpuolena aina syyllisyys. Sen vuoksi ne ongelmat ha haasteet kuulostaa isoilta, koska se on suhteutettuna siihen onnen ja rakkauden määrään mitä lapset myös tuovat. Eli onnen ja rakkauden on oltava todellakin suurta, eikö vaan? :)

Näin. Samoin kannattaa muistaa se tosiasia, että ihmiset kirjoittavat paljon helpommin niistä ongelmista kuin hyvin sujuvasta arjesta täällä palstalla. Varmasti joka perheessä on niitä vastaavia hetkiä mutta menevät ohi ja suurimmaksi osaksi elämä sujuu mukavasti. Pikkulapsiperheessä elämä on intensiivistä: paljon suuria tunteita, iloja ja suruja. Varmasti yksin eläessä elämä on tasaisempaa ja jossain mielessä helpompaa. Mutta varmaan makuasia kuinka elämänsä haluaa elää, monet haluavat elämäänsä sitä merkitystä, iloja ja suruja, joita omat lapset mukanaan tuovat. Onko helpoin elämä paras elämä vai sellainen josta jää paljon muistijälkiä aivoihin? Jokainen päättäköön itse.

Kuulostaa tutulta. Ihanan rehellinen kirjoitus! <3

Saatko lomaa - omaa aikaa karata lenkille tai kaverille tai mihin nyt haluatkaan? Saisit hetken hermolepoa. :)

Ovatko lapsesi sen ikäisiä että itse voisivat miettiä ja neuvotella? 

Jos lapsi valitsee itse illalla valmiiksi vaatteet seuraavaa päivää varten, hän saa pukea ne. Muussa tapauksessa puetaan äidin valitsemat - etkä vinkumisia kuuntele. Elämä on valintoja, myös lapsille. 

Kysy voitko auttaa jotenkin asiassa x josta lapsi vinkuu ja valittaa. Onko hänellä itsellään mielessä joku keino joka voisi auttaa muistamaan asian? Mitä hän itse ehdottaa seuraamukseksi jos sössii homman?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja koska joku tulee kuitenkin sanomaan että pitikö ihan kahta tehdä vaikkei pärjäis yhdenkään kanssa, niin sanon vaan että en tiennyt millaisia lapsia saan.

Esikoinrn oli todella hyväntuulinen, tyytyväinen ja helppo vauva, josta ei olisi ikinä voinut kuvitella että hän kehittää jo 2-vuotiaana niin törkeän uhman että kadutti että olimme jo ehtineet toisen tekemään.

Taas kerran yksi hyvä syy siihen että ei tee niitä kakaroita liian pienellä ikäerolla, tuollaista se sitten on. Kuvitellaan että pieni 1-2-vuotias tykkää kun saa perheeseen vauvan joka vie kaiken huomion, kun se nyt on tehty sun leikkikaveriksi, eipä se mitään osaa leikkiä, korkeintaan pilaa leikit.

Höpöhöpö. Meidän pojilla on ikäeroa 13kk, ja leikkivät koko ajan keskenään. Vaippa-aika oli rankkaa mutta sen jälkeen helpotti kovasti kun noista on seuraa toisilleen.

Ja minä en ymmärrä miksi teillä naisilla tuntuu olevan aina niin vaikeaa lasten kanssa. Ne on lapsia, ne on välillä vaikeita, ja toki ne välillä kitisee. Meilläkin vaimo saa aina aikaan jonkun riidan tai kinan poikien kanssa ties mistä asiasta. Mulle ne koittavat kitistä mutta lopettavat lyhyeen kun ei siitä ole apua ja en ikinä ota sitä henkilökohtaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun av:ta lukee niin tuntuu että koko pethe-elämä on yhtä taistoa ikävaiheesta toiseen, kun yhdestä selvitään niin uusi jo odottaa. :D

Itsellä ei lapsia

Niin. Niinhän se elämä on taistelua kehdosta hautaan. On lapsia tai ei. Jotkut pääsee vaan sattumalta hiukan helpommin kun toiset.

On sitten toinen juttu jos pelon vuoksi jättää lapset tekemättä...

Ja se, että lasten saamisessa ja äitiydessä on kääntöpuolena aina syyllisyys. Sen vuoksi ne ongelmat ha haasteet kuulostaa isoilta, koska se on suhteutettuna siihen onnen ja rakkauden määrään mitä lapset myös tuovat. Eli onnen ja rakkauden on oltava todellakin suurta, eikö vaan? :)

Ei kaikkien elämä todellakaan ole mitään "taistelua" :D! Tuo on vaan väittämä jolla yritetään parantaa niiden mieltä, joille se sitä taistelua on. Ihan kuin kenellekään ei olisi kuitenkaan paremmin. No kyllä vaan on!

Ja mitä pelolla on tekemistä sen kanssa, että ei halua "taistelun" täyttämää elämää? Sama kuin väittäisi että joku pelkää, kun ei ota kerrostaloyksiöön viittä koiraa koska niiden hoito pienessä asunnossa olisi vaikeaa.

Ps. On myös paljon asioita jotka ovat vain ja ainoastaan hankalia. Ei ongelmat aina kompensoidu jollain ihanuudella - ikävä kyllä maailma ei ole niin reilu :D. Useimmat vaan ne lapsihankaluudet kestävät joten kuten, KOSKA EI OLE VAIHTOEHTOA! Ja monet myös sanovat että eivät olisi hommaan alkaneet jos olisivat aidosti tienneet, mitä se on...

Se onko elämä taistelua ei ole sidonnainen lapsiin.Käsititte minun tekstini aivan väärin.Todella hyvällä kirjoitin. En tarkoittanut mitään kompensoitumista, ei. Ihan vaan sitä kun valitsee jonkun ihanan asian tai kivan asian, mikä vaan niin siihen liittyy aina kääntöpuoli.

Lasten kanssa se on syyllisyys. Syyllisyys siitä onko hyvä vai huono äiti, onko riittävä ja toimiko oikein. Jos väsyy niin tuntuu, että on huono ym. On myös tavaton huoli lapsista. Olisi pitänyt sanoa, että huoli ja syyllisyys on lasten saamisessa kääntöpuoli. Lapsi on kuitenkin lahja ja rakas sellainen. Yleensä heille ketkä lapsen haluavat ja saavat.

Lapseen liittyy myös lapsen kokoinen huoli ja syyllisyys. Yritin sanoa, että on tavallista, että lapsiperheissä nuo asiat ovat isommassa osassa yleensä kun vertaa lapsettomaan perheeseen. Tulee vastaan haasteita ja ongelmia ja ne on siis lapsen kokoisia ja näköisiä eli aivan eri mittakaava kun esimerkiksi huoli työpaikan haasteista, vaikka nekin on kantajalleen tarpeeksi.

Tuo taistelu kehdosta hautaan on sanonta. Aina ihminen painii jonkinlaisen ongelman parissa, liittyy se sitten lapsiin tai muuhun.

Tottakai lapsen saaminen yllättää tavalla tai toisella. Ihan jokaisen. Eikä se kaikki tule suoraan lapsista, mutta välillisesti kyllä, kuten uran suhteen kysymykset, perheen ja työn sovittaminen keskenään, puolisosta nousee uusia piirteitä esiin eikä ne aina ole kovin miellyttäviä, itsestä nousee yllättäviä puolia jne.

Voi tulla sairauksia ja huolia sen myötä. Mikään ei ole pahempaa kun menettää oma rakas ja usein lapsi on rakkain mitä olla voi, vaikka kuinka olisi haasteita. Siinä ollaan elämän peruskysymysten äärellä ja huomataan oma voimattomuus kaiken suuren äärellä.

Tuollaisia huolia ei tuo esim.auton hankinta tai työpaikan vaihto tai muutto ulkomaille, vaikka niihinkin voi liittyä isojakin haasteita ja murheita.

Sanotaan näin, että lapsen suhteen sen suunnattoman rakkauden voi huomata vasta jos sen meinaa menettää eikä sellaista toivo kenellekään. Siinä ymmärtää jokainen vanhempi sen mitä tarkoitan jos edes kuvittelee rakkaansa menettämistä.

Eli sen suuren rakkauden kääntöpuoli on sen kokoinen huoli ja syyllisyys eli elämän kokoinen.

En siis väittänyt tuollaista miksi sen muunsit. Teillä veloilla näyttää olevan aika usein kovin hyökkäävä asenne ja tyyli. Minulla ei ole mitään veloja vastaan, mutta ehkä teillä monilla on lapsellisia vastaan. Unohdatte ehkä sen, että meistä äideistä jokainen on ollut myös lapseton eli tällä osa-alueella meillä on enemmän kokemusta siitä mistä puhumme kun veloilla. Se ei millään tavoin kaada teidän mielipiteitä, mutta se sanonta pitää paikkansa, että oma tieto=oma kokemus sillä esim.luettu tieto ja kuultu tieto on muiden tietoa. Niistä voi ottaa itselleen osviittaa elämässä, muttei se korvaa omaa tietoa.

Se, että joku saattaa pelätä ihan oikeasti lapsen saamista. Johtuen ehkä omasta lapsuudesta tai jostain traumasta noin muuten, ja kaikkea siltä väliltä. Jonkun haasteellisen elämänvaiheen seuraaminen sivusta voi synnyttää pelon kyseistä asiaa kohtaan.

Tarkoitin, että olisi sääli jos joku jättäisi pelon vuoksi lapsen tekemättä. Sekin on jokaisen oma päätös, mutta toivon ettei pelko olisi kenelläkään syy jättää lapsi tekemättä.

Ei siis ole myöskään kovin reilua yleistää, että lapsiperheiden elämä olisi niin ongelmia täynnä ettei sellaista kannata valita ainakaan ilman, että tuo sen hyvänkin puolen esiin.

Kaikki me toisinaan tarvitsemme sen muistutuksen siitä mitä hyvää meillä on. Se auttaa jaksamaan. Myös lapsettomat on sitten vela tai ei.

Sellaista elämä on.

JATKUU

JATKUU

Tai ehkä sitten olen erityinen ja ajattelen lapsiani tavanomaista suuremmalla rakkaudella?

Olen nimittäin kamppaillut oman terveyteni kanssa jo vuosia ja on ihme, että olen hengissä.

Sellainen saa näkemään asioita uudessa valossa ja erilaisessa mittakaavassa.

Eikö toisiaan voisi kannustaa eikä lyntätä?

Minusta ei ollut kivaa tulla väsyneelle ja äärimmilleen pingotetulle ap:lle toteamaan, että lapsellisilla tuntuu elämä olevan kovin ongelmallista ym. Mitä viestilläsi toit esiin.

En ymmärrä, en. Ap tuskin katuu lapsiaan ihan oikeasti (vanhempi voi niin sanoa, mutta ei tarkoita sitä, harva lapsestaan haluaa luopua ja sekin on tuskallista) ja usein asioihin liittyy muutakin jos voimat on menneet ja silloin pienillä muutoksilla muissa asioissa voi saada asiat jälleen mallilleen. Aivan kuten moni ehdottelikin oman ajan ottoa. Se vaatii uusia järjestelyjä perheessä ja voi olla kiinni vain puolison osallistumisesta arkeen enemmän. Tmv.

Tuo kaikki ei tee ap:sta totaalisen onnetonta. Vähän sama kun velan stressi ja sietokyky ja jaksaminen tulisi uraputkessa vastaan ja itku pääsisi niin joku tulisi hymyilemään, kuinka usein huomaa, että työssäkäyvillä ja joille ura on iso asia, näkyy olevan ainaista stressiä ja suoritusta. :) Oma valinta sekin on ollut ja velalle tärkeä (puhun siis esimerkkitapauksesta) eikä hän vaihtaisi sitä muuhun. Niin auttaisiko sanottu sinua? Vaiko minua?

Kysymys kuuluukin, että miksi piti tulla vastaamaan kuten tulit? Oliko tarkoitus auttaa ap:ta vaiko lyntätä? Hehkuttaa sopivalla hetkellä omaa päätöstä? Vaikka ap olisi väsynyt niin ei häntä välttämättä hetkauttaisi sun kommentti yhtään mihinkään sillä se ei ole ollut eikä ole hänen vaihtoehto tai valinta minkä tekisi tai olisi tehnyt vaan juuri ne lapset. Joskus vaan on hankalia vaiheita.Vai miten ajattelit kommenttisi ap:ta auttavan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun av:ta lukee niin tuntuu että koko pethe-elämä on yhtä taistoa ikävaiheesta toiseen, kun yhdestä selvitään niin uusi jo odottaa. :D

Itsellä ei lapsia

Niin. Niinhän se elämä on taistelua kehdosta hautaan. On lapsia tai ei. Jotkut pääsee vaan sattumalta hiukan helpommin kun toiset.

On sitten toinen juttu jos pelon vuoksi jättää lapset tekemättä...

Ja se, että lasten saamisessa ja äitiydessä on kääntöpuolena aina syyllisyys. Sen vuoksi ne ongelmat ha haasteet kuulostaa isoilta, koska se on suhteutettuna siihen onnen ja rakkauden määrään mitä lapset myös tuovat. Eli onnen ja rakkauden on oltava todellakin suurta, eikö vaan? :)

Näin. Samoin kannattaa muistaa se tosiasia, että ihmiset kirjoittavat paljon helpommin niistä ongelmista kuin hyvin sujuvasta arjesta täällä palstalla. Varmasti joka perheessä on niitä vastaavia hetkiä mutta menevät ohi ja suurimmaksi osaksi elämä sujuu mukavasti. Pikkulapsiperheessä elämä on intensiivistä: paljon suuria tunteita, iloja ja suruja. Varmasti yksin eläessä elämä on tasaisempaa ja jossain mielessä helpompaa. Mutta varmaan makuasia kuinka elämänsä haluaa elää, monet haluavat elämäänsä sitä merkitystä, iloja ja suruja, joita omat lapset mukanaan tuovat. Onko helpoin elämä paras elämä vai sellainen josta jää paljon muistijälkiä aivoihin? Jokainen päättäköön itse.

Ainoastaan lapsellisten olen kuullut sanovan "se 5/10/15/20vuotta menee kyllä ihan hujauksessa". Ja tätä sanotaan usein! Eipä kuulosta siltä että paljoa muistijälkiä siis jäisi. Itselläni taas ei aikuisiässä ole yhtäkään viiden vuoden jaksoa joka tuntuisi "vain hujaukselta". Eli täysin päinvastoin taitaa olla, ja ihan teidän lapsellisten itse kertomana :D.

Ja sinä romaanin kirjoittaja yllä. Tässäkin ketjussa LAPSELLISET kertovat sankoin joukoin kuinka kamalaa se lapsiperheelämä on. Kuten sanoit, niin hehän sen parhaiten tietävät, joten pakkohan sitä on uskoa!

Niin ja joo, en mä tietenkään auttaa yrittänyt. Lapset ja lapsiperheet aiheuttavat niin paljon hankaluutta elämääni, että empatiaa ei näille multa löydy. Siinäpä hajoavat, ihan oikein teille.

Pari vaihtoehtoa vaatteissa. Ruuan määräät sinä, joskus voit kysyä mitä tänään tekee mieli (kerran kuussa sunnuntaisin?). Tiukat tv-katseluajat, sänkyyn mennään kun sinä määräät (viikonloppuisin pe-la vapaampaa... tunti myöhemmin). Ja aina pidät nämä rajat näin. Ei periksi antoa, muuten olet kusessa myöhemmin. Kuten jatkuvaa kiukuttelua: "Miks nyt näin ku aikasemmin ei..., sä ooot tyhmä... ääää"

Ja hei.., lapset koittelevat rajoja. Se on heidän tapansa kasvaa aikuiseksi. Uhmaikää riittää. Näin se menee lapsien kanssa.

Jep, tätä minäkin ihmettelen mm, että miksi lapset viedään kauppaan. Asun itse Ecuadorissa ja lapsia ei viedä kauppaan ruuhka-aikaan. Isät ja äidit käy silloin. Kun mennään kauppaan yhdessä, niin silloin on yleensä lauantai ja syödään samalla ulkona. Suomi on kummallinen maa.

Vierailija kirjoitti:

Kun av:ta lukee niin tuntuu että koko pethe-elämä on yhtä taistoa ikävaiheesta toiseen, kun yhdestä selvitään niin uusi jo odottaa. :D

Itsellä ei lapsia

Joillakin on, joillakin ei. Kyllä se on vanhempien omasta luonteesta kiinni, ja asenteesta, ja se vaikuttaa lapsiin. Kyllä oma esimerkki ja kasvatus vaikuttaa lapsiin, ei se ole pelkästään että kun se nyt on tällänen tempperamentti. Vanhemmalla pitää olla auktoriteetti lapsiin, muuten ne villiintyy, jos hermostuu ja hätääntyy niin lapset voittaa. 

Mun lapsilla ei ole mitään uhmaikiä ollut koskaan, joskus toki uhmaavat, mutta ne on yksittäistapauksia väsyneenä kun on jotenkin huono päivä, mutta mitään kausia ei ole että kiukuttelu olisi jokapäiväistä siinä mittakaavassa että olisi uhmasta kyse. Tietyt asiat on sellaisia jotka vaan annan olla, ja jotkut sellaisia että lapset huomaa että mun uhma on voimakkaampi, jos ei laita kenkiä jalkaan, minä laitan, tai sitten mennään ilman kenkiä, saa ihan itse valita laittaako vai käveleekö lumessa sukkasillaan. Jos ruoka ei maistu, saa mennä huoneeseensa ilman ruokaa, seuraava ruokailu on sitten uusi tilaisuus.

Meillä kun on kaksoset, niin esim. syötettiin ja puettiin heidät aika isoiksi, ei alettu odotella että syövät iltapuuron marisematta, vaan kakarat tuoleihin, ja puurokuppi siihen ja lusikalla lapattiin puuroa vuorotellen kumpaankin suuhun, ja olivat tottuneet pienestä asti avaamaan suun, jos pullautti ulos suusta, niin lusikka alle ja sama tavara niin monta kertaa takas kun meni alas kurkusta. Ihan sama että osasivat jo itsekin syödä, päivällisen saivatkin syödä, mutta väsyneenä iltapuuroa ei. Sama juttu pukemisen kanssa, jos kahden kanssa odottelee että itse pukevat talvikamppeita päälle, niin koskaan ei ehdi mihinkään ajoissa, ja kuuma tulee jollekin odottaessa ja sitten menee hermo kaikilta, me tehtiin niin että mies puki toisen ja minä toisen, jos olin yksin niin puin ne vuorotellen, ja siinä kun ei kauan nokka tuhise, ei ehtinyt juurikaan kakarat valittaa mistään kengistä tai vaatteista, nyt isompana kyllä joskus valittavat, mutta kyllä niihin äkkiä tulee vauhtia kun sanoo että tämä tai tämä, heti, tai sitten ei mitään. En ymmärrä mikä pakkomielle nykyään ihmisillä on että lasten pitää tehdä kaikki itse kun kerran voivat jo osata, vaikka siinä menisi ikuisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun av:ta lukee niin tuntuu että koko pethe-elämä on yhtä taistoa ikävaiheesta toiseen, kun yhdestä selvitään niin uusi jo odottaa. :D

Itsellä ei lapsia

Niin. Niinhän se elämä on taistelua kehdosta hautaan. On lapsia tai ei. Jotkut pääsee vaan sattumalta hiukan helpommin kun toiset.

On sitten toinen juttu jos pelon vuoksi jättää lapset tekemättä...

Ja se, että lasten saamisessa ja äitiydessä on kääntöpuolena aina syyllisyys. Sen vuoksi ne ongelmat ha haasteet kuulostaa isoilta, koska se on suhteutettuna siihen onnen ja rakkauden määrään mitä lapset myös tuovat. Eli onnen ja rakkauden on oltava todellakin suurta, eikö vaan? :)

Näin. Samoin kannattaa muistaa se tosiasia, että ihmiset kirjoittavat paljon helpommin niistä ongelmista kuin hyvin sujuvasta arjesta täällä palstalla. Varmasti joka perheessä on niitä vastaavia hetkiä mutta menevät ohi ja suurimmaksi osaksi elämä sujuu mukavasti. Pikkulapsiperheessä elämä on intensiivistä: paljon suuria tunteita, iloja ja suruja. Varmasti yksin eläessä elämä on tasaisempaa ja jossain mielessä helpompaa. Mutta varmaan makuasia kuinka elämänsä haluaa elää, monet haluavat elämäänsä sitä merkitystä, iloja ja suruja, joita omat lapset mukanaan tuovat. Onko helpoin elämä paras elämä vai sellainen josta jää paljon muistijälkiä aivoihin? Jokainen päättäköön itse.

Itse olen intensiivinen ihminen ja en todellakaan jaksaisi lapsiperhe-elämää. En vain ole yhtään äiti-ihminen. Toki voin varmaan menettää paljon, mutta tunnen itseni ja tiedän etten jaksaisi. Sisarusten jo kasvaneita lapsia jaksan päivän silloin tällöin (max 2 kertaa vuodessa).

Mutta kunnia teille, äidit! Rankkaa se on kasvattaa lapsia ja hyvä jos koette saavanne siitä hyviä ja merkityksellisiäkin juttuja takaisin.

Ja minua ei haittaa jos koette minut pelkuriksi. Ennemmin olen pelkuri muiden mielestä kuin paska äiti, joka ei jaksa ja jota ei kiinnosta.