Lue keskustelun säännöt.
En halua olla äiti enää!!!!!!!!!!!!!
19.07.2016 |
En vaan jaksa enää!
Juuri kun vaikuttaa siltä että kyllä tämä tästä, kyllä näistä ihan ihmisiä tule niin ei, ei jumalauta, ei voi totella tai tehdä mitä pyytää/käskee.
Rajoja on, sääntöjä on, rakkautta on, johdonmukaisuutta on, ja silti joka helvetin päivä samat saatanan taistelut!
Saavat valita kahdesta eri vaatteesta mitkä ottavat, aivan vatun sama mitkä paidat/housut/sukat on vaihtoehtona niin ne on väärät.
Aivan sama mitä on aamupalaksi, lounaaksi, välipalaksi, päivälliseksi tai iltapalaksi niin pitäisi saada jotain muuta. Vaikka tortaina sit saisi mutä maanantaina vinkui niin ei maistu, pitää olla jotain muuta.
Joka kerta, vaikka ikinä eivät muuta saa. Sr on sitä mitä tarjotaan tai ei mitään.
Helvetinpersepaskasaatananperkele, jos nää jaksavat nyt jo uhmata joka helvetin päivä niin että must tuntuu eträ päädyn kohta suljetulle, niin millaista sitten on kun ovat teinejä!!!???
Ymmärrän kyllä miksi jotkut antavat muksuilleen periksi kaikessa.
En tiedä kauanko pysyn järjissäni kun koitan opettaa tottelemaan, ja että sääntöjä on.
Kommentit (179)
Meillä ruoka ongelmaan auttaa ihan kun kysyy siltä lapselta että otatko leipää, jugurttia vai hedelmää... jos hedelmää nii saa valita itse minkä syö.. sama leivässä, tummaa vai vaaleaa, voita vai tuorejuustoa, kinkkua, juustoa, kurkkua...? Työlästä, mutta ei tarvitse kinata meillä näin... muistan meinaan hyvin kuinka paljon inhosin pienenä sitä valmiiksi tehtyä leipää/ jonkun muun valitsemaa jugurttia... se että eilen halusin kinkku leivän kurkulla ei tosiaan tarkoita että haluaisin sellaisen tänäänkin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ellei lapselle ole diagnosoitua käytöshäiriötä, niin vanhemmat on ne jotka lapsiin sen käytöksen iskostaa. Marisevalla, stressaantuneella ja kiukkuisella ap:lla on marisevat lapset, ihme ja kumma. Valitettavasti ap ei ole vielä oppinut, että lapset seuraa käytöstä, ilmeitä ja tunnelmaa, ei niinkään sanoja. Lapsilla ei ole vielä suuria kykyjä muuttaa käytöstään oma-aloitteisesti, mutta aikuisella on. Lapsi on matkimisvaiheessa, mikä on geneettinen eloonjäämisvaisto. Hän näkee marisevan ja pahantuulisen aikuisen ja olettaa, että tämä toimintatapa on se, millä elämässä selvitään joten hän matkii sitä.
Takaan ap, jos itse muutat käytöksesi, niin lapsesi muuttuvat kuin taianomaisesti. Eivät täydellisiksi, koska et sitä sinäkään ole, mutta jos käyttäydyt johdonmukaisen vahvasti ja rauhallisesti niin lapsesikin rauhoittuvat. Edellyttäen tietysti, ettet ylläpidä esim jatkuvaa sokerihumalaa tms. mutta ne luule että ongelmat tästä johtuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja koska joku tulee kuitenkin sanomaan että pitikö ihan kahta tehdä vaikkei pärjäis yhdenkään kanssa, niin sanon vaan että en tiennyt millaisia lapsia saan.
Esikoinrn oli todella hyväntuulinen, tyytyväinen ja helppo vauva, josta ei olisi ikinä voinut kuvitella että hän kehittää jo 2-vuotiaana niin törkeän uhman että kadutti että olimme jo ehtineet toisen tekemään.2-vuotiaalla ei ole vielä uhmaa. Todennäköisesti vauvan tulo oli esikoiselle kova paikka ja hänen persoonallisuutensa muuttui kerta heitolla.
Otsikosta, älä koskaan sano tai näytä lapsellesi tätä.
Toinen:
Juuri kun vaikuttaa siltä että kyllä tämä tästä, kyllä näistä ihan ihmisiä tule niin ei, ei jumalauta, ei voi totella tai tehdä mitä pyytää/käskee.
Lapsi ei ole esine. Hänellä on tunteet.
Sinä päätät mitä puetaan, syödään, katsotaan jne. Ei lapsi!! Heti pois vaihtoehdot ja kuria lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinä päätät mitä puetaan, syödään, katsotaan jne. Ei lapsi!! Heti pois vaihtoehdot ja kuria lisää.
Tuo ei poista kuitenkaan sitä vinkunaa ja valitusta.
Ap, tuo on normaalia menoa ja meininkiä. olet vain uupunut ja kyllästynyt jokapäiväisiin rutiineihin ja rutinoihin. Olet siis loman tarpeessa. Siis tarkoitan lapsivapaan loman tarpeessa. Toivottvasti pystyt ottamaan sen.
Meidän perhe tunsi Uudessakaupungissa erään parin jossa ensin pariskunta tykkäsi lapsestaan, mutta sitten loppui tykkääminen kuin seinään, mies alkoi ryypätä työkseen ja naisen möllykkä ei vaan osannut hoitaa tai halunnut hoitaa 2 vuotiasta poikaansa, nyt tuo poika on asunut jo 10 vuotta toisessa hoitoperheessä, mahtaakohan poika vihata vanhempiaan? -Varmasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko teillä liian tiukat säännöt.
Anna lapsille joissakin asioissa enemmän vapautta ja pidä tiukat säännöt toisissa.
Kannattaa valita ne taistelut joihin lähtee. Joka asiasta ei kannata vääntää.
Itse huomasin lasten ollessa pieniä, että jos olen väsynyt ja hermostunut niin lapset käyttäytyvät huonosti. Sitten kun olin tyytyväinen ja iloisempi niin lapset käyttäyttyivät hyvin.
Yritä ap saada itsellesi lepoa ja mieliala paremmaksi. Semmoinen auttoi ainakin meillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun av:ta lukee niin tuntuu että koko pethe-elämä on yhtä taistoa ikävaiheesta toiseen, kun yhdestä selvitään niin uusi jo odottaa. :D
Itsellä ei lapsiaNiin. Niinhän se elämä on taistelua kehdosta hautaan. On lapsia tai ei. Jotkut pääsee vaan sattumalta hiukan helpommin kun toiset.
On sitten toinen juttu jos pelon vuoksi jättää lapset tekemättä...
Ja se, että lasten saamisessa ja äitiydessä on kääntöpuolena aina syyllisyys. Sen vuoksi ne ongelmat ha haasteet kuulostaa isoilta, koska se on suhteutettuna siihen onnen ja rakkauden määrään mitä lapset myös tuovat. Eli onnen ja rakkauden on oltava todellakin suurta, eikö vaan? :)
Näin. Samoin kannattaa muistaa se tosiasia, että ihmiset kirjoittavat paljon helpommin niistä ongelmista kuin hyvin sujuvasta arjesta täällä palstalla. Varmasti joka perheessä on niitä vastaavia hetkiä mutta menevät ohi ja suurimmaksi osaksi elämä sujuu mukavasti. Pikkulapsiperheessä elämä on intensiivistä: paljon suuria tunteita, iloja ja suruja. Varmasti yksin eläessä elämä on tasaisempaa ja jossain mielessä helpompaa. Mutta varmaan makuasia kuinka elämänsä haluaa elää, monet haluavat elämäänsä sitä merkitystä, iloja ja suruja, joita omat lapset mukanaan tuovat. Onko helpoin elämä paras elämä vai sellainen josta jää paljon muistijälkiä aivoihin? Jokainen päättäköön itse.
Itse olen intensiivinen ihminen ja en todellakaan jaksaisi lapsiperhe-elämää. En vain ole yhtään äiti-ihminen. Toki voin varmaan menettää paljon, mutta tunnen itseni ja tiedän etten jaksaisi. Sisarusten jo kasvaneita lapsia jaksan päivän silloin tällöin (max 2 kertaa vuodessa).
Mutta kunnia teille, äidit! Rankkaa se on kasvattaa lapsia ja hyvä jos koette saavanne siitä hyviä ja merkityksellisiäkin juttuja takaisin.
Ja minua ei haittaa jos koette minut pelkuriksi. Ennemmin olen pelkuri muiden mielestä kuin paska äiti, joka ei jaksa ja jota ei kiinnosta.
Käyn palstalla satunnaisesti siksi hidas vastaus, mutta yo. vela, jos satut vielä lukemaan: Kunnia sinulle myös, tiedät mitä haluat ja mitä et. Tuo ajatukseni oli yleinen, ei pelkkiä lapsien hankkimiseen liittyvä. En esko, että kovinkaan monet elävät elämäänsä ajatuksella miten vain helpoiten päivästä selviää. Kyllä ihmisillä on unelmia ja tarpeita jonka vuoksi ponnistelevat. Hyvin monet haluavat opiskella vaikka kotona lorviminen olisi helpompaa, menevät haastavaan työhän, muuttavat uusiin paikkoihin ja uusiin maihin, opettelevat soittamaan, maalaamaan, pelaamaan ja tekevät tuota vaikka unen kustannuksella innostuessaan. Jos ainut tarkoitus elämässä on vain selvitä päivä mahdollisimman vähällä vaivalla seuraavan päivään ei niitä muistijälkiä jää. Jos taas tekee itselle tärkeitä suuria päätöksiä elämässään ja toteuttaa niitä ei tuo ylimääräinen rasitus yleenä harmita, siitä saa paljon koska se on asia jota haluaa elämäänsä. ja jokainen valitkoot itse. Hetkellisesti jokainen voi olla valintojensa kanssa väsynyt, oli se pienten lasten tappeluhetki, unelmamatkan jet lag, unelmatyön liian suuret haasteet tai uuden koiranpennun kusilaikut tai oksennukset. Tällä palstalla noista valitetaan, harvemmin kerrotaan niistä onnen ja onnistumisen kokemuksista kun se kiukutteleva lapsi painautuu syliin turvaa hakien, vauva kikattaa onnellisena, töissä hankala homma onnistuukin tai koiranpentu juoksee iloisesti luoksesi. Noiden hetkien takiahan jokainen niihin omiin päätöksiinsä on kuitenkin tyytyväinen. Ainakin minä elän onnellisena, elin onnellisena uraihmisenä ennen lapsia kun ne omat valinnat tarkoitti pitkiä päiviä opiskellen ja töitä tehden, elin hyvin onnellisena vaikka välillä väsyneenä pikkulapsiajan ja elän nyt onnellisena aikuistuvien lasten kanssa.
Aika rasittavaahan se on. MUTTA: jossakin mielesi sopukoissa voit olla iloinen lapsistasi, jotka uskaltavat kertoa ja näyttää mitä haluavat. Olet siis siltä osin ONNISTUNUT äitinä. Kamalaa minusta olisi, jos lapsi vain alistuneena aina suostuisi kaikkeen mitä eteen pannaan eikä lainkaan uskaltaisi tai haluaisi ilmaista tahtoaan. Lapsistasi tulee vielä reippaita ja vahvoja aikuisia. :) Sitä paitsi voihan olla, että kun nyt saavat mölistä, eivät sitten teininä enää viitsi/jaksa. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos et halua olla äiti, niin älä ole. Lapset voi kuulemma antaa pois. Oma äitini aina puhuu että sejase "antoi lapset pois". En tiedä miten se käytännössä menee, kun on lakiin perustuva elatusvelvollisuus jne. Mutta soita siihen numeroon, mihin lapset voi antaa, niin tulevat hakemaan. Kai se elatusvelvollisuuskin raukeaa? Äitini varmaan tietäisi kertoa enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun av:ta lukee niin tuntuu että koko pethe-elämä on yhtä taistoa ikävaiheesta toiseen, kun yhdestä selvitään niin uusi jo odottaa. :D
Itsellä ei lapsiaNiin. Niinhän se elämä on taistelua kehdosta hautaan. On lapsia tai ei. Jotkut pääsee vaan sattumalta hiukan helpommin kun toiset.
On sitten toinen juttu jos pelon vuoksi jättää lapset tekemättä...
Ja se, että lasten saamisessa ja äitiydessä on kääntöpuolena aina syyllisyys. Sen vuoksi ne ongelmat ha haasteet kuulostaa isoilta, koska se on suhteutettuna siihen onnen ja rakkauden määrään mitä lapset myös tuovat. Eli onnen ja rakkauden on oltava todellakin suurta, eikö vaan? :)
Näin. Samoin kannattaa muistaa se tosiasia, että ihmiset kirjoittavat paljon helpommin niistä ongelmista kuin hyvin sujuvasta arjesta täällä palstalla. Varmasti joka perheessä on niitä vastaavia hetkiä mutta menevät ohi ja suurimmaksi osaksi elämä sujuu mukavasti. Pikkulapsiperheessä elämä on intensiivistä: paljon suuria tunteita, iloja ja suruja. Varmasti yksin eläessä elämä on tasaisempaa ja jossain mielessä helpompaa. Mutta varmaan makuasia kuinka elämänsä haluaa elää, monet haluavat elämäänsä sitä merkitystä, iloja ja suruja, joita omat lapset mukanaan tuovat. Onko helpoin elämä paras elämä vai sellainen josta jää paljon muistijälkiä aivoihin? Jokainen päättäköön itse.
Ainoastaan lapsellisten olen kuullut sanovan "se 5/10/15/20vuotta menee kyllä ihan hujauksessa". Ja tätä sanotaan usein! Eipä kuulosta siltä että paljoa muistijälkiä siis jäisi. Itselläni taas ei aikuisiässä ole yhtäkään viiden vuoden jaksoa joka tuntuisi "vain hujaukselta". Eli täysin päinvastoin taitaa olla, ja ihan teidän lapsellisten itse kertomana :D.
Ja sinä romaanin kirjoittaja yllä. Tässäkin ketjussa LAPSELLISET kertovat sankoin joukoin kuinka kamalaa se lapsiperheelämä on. Kuten sanoit, niin hehän sen parhaiten tietävät, joten pakkohan sitä on uskoa!
Sellaista se on, kun on hauskaa. Jos elämä ei mene hujauksella, niin kuulostaa tappavan tylsältä. t: ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun av:ta lukee niin tuntuu että koko pethe-elämä on yhtä taistoa ikävaiheesta toiseen, kun yhdestä selvitään niin uusi jo odottaa. :D
Itsellä ei lapsiaNiin. Niinhän se elämä on taistelua kehdosta hautaan. On lapsia tai ei. Jotkut pääsee vaan sattumalta hiukan helpommin kun toiset.
On sitten toinen juttu jos pelon vuoksi jättää lapset tekemättä...
Ja se, että lasten saamisessa ja äitiydessä on kääntöpuolena aina syyllisyys. Sen vuoksi ne ongelmat ha haasteet kuulostaa isoilta, koska se on suhteutettuna siihen onnen ja rakkauden määrään mitä lapset myös tuovat. Eli onnen ja rakkauden on oltava todellakin suurta, eikö vaan? :)
Näin. Samoin kannattaa muistaa se tosiasia, että ihmiset kirjoittavat paljon helpommin niistä ongelmista kuin hyvin sujuvasta arjesta täällä palstalla. Varmasti joka perheessä on niitä vastaavia hetkiä mutta menevät ohi ja suurimmaksi osaksi elämä sujuu mukavasti. Pikkulapsiperheessä elämä on intensiivistä: paljon suuria tunteita, iloja ja suruja. Varmasti yksin eläessä elämä on tasaisempaa ja jossain mielessä helpompaa. Mutta varmaan makuasia kuinka elämänsä haluaa elää, monet haluavat elämäänsä sitä merkitystä, iloja ja suruja, joita omat lapset mukanaan tuovat. Onko helpoin elämä paras elämä vai sellainen josta jää paljon muistijälkiä aivoihin? Jokainen päättäköön itse.
Itse olen intensiivinen ihminen ja en todellakaan jaksaisi lapsiperhe-elämää. En vain ole yhtään äiti-ihminen. Toki voin varmaan menettää paljon, mutta tunnen itseni ja tiedän etten jaksaisi. Sisarusten jo kasvaneita lapsia jaksan päivän silloin tällöin (max 2 kertaa vuodessa).
Mutta kunnia teille, äidit! Rankkaa se on kasvattaa lapsia ja hyvä jos koette saavanne siitä hyviä ja merkityksellisiäkin juttuja takaisin.
Ja minua ei haittaa jos koette minut pelkuriksi. Ennemmin olen pelkuri muiden mielestä kuin paska äiti, joka ei jaksa ja jota ei kiinnosta.
Käyn palstalla satunnaisesti siksi hidas vastaus, mutta yo. vela, jos satut vielä lukemaan: Kunnia sinulle myös, tiedät mitä haluat ja mitä et. Tuo ajatukseni oli yleinen, ei pelkkiä lapsien hankkimiseen liittyvä. En esko, että kovinkaan monet elävät elämäänsä ajatuksella miten vain helpoiten päivästä selviää. Kyllä ihmisillä on unelmia ja tarpeita jonka vuoksi ponnistelevat. Hyvin monet haluavat opiskella vaikka kotona lorviminen olisi helpompaa, menevät haastavaan työhän, muuttavat uusiin paikkoihin ja uusiin maihin, opettelevat soittamaan, maalaamaan, pelaamaan ja tekevät tuota vaikka unen kustannuksella innostuessaan. Jos ainut tarkoitus elämässä on vain selvitä päivä mahdollisimman vähällä vaivalla seuraavan päivään ei niitä muistijälkiä jää. Jos taas tekee itselle tärkeitä suuria päätöksiä elämässään ja toteuttaa niitä ei tuo ylimääräinen rasitus yleenä harmita, siitä saa paljon koska se on asia jota haluaa elämäänsä. ja jokainen valitkoot itse. Hetkellisesti jokainen voi olla valintojensa kanssa väsynyt, oli se pienten lasten tappeluhetki, unelmamatkan jet lag, unelmatyön liian suuret haasteet tai uuden koiranpennun kusilaikut tai oksennukset. Tällä palstalla noista valitetaan, harvemmin kerrotaan niistä onnen ja onnistumisen kokemuksista kun se kiukutteleva lapsi painautuu syliin turvaa hakien, vauva kikattaa onnellisena, töissä hankala homma onnistuukin tai koiranpentu juoksee iloisesti luoksesi. Noiden hetkien takiahan jokainen niihin omiin päätöksiinsä on kuitenkin tyytyväinen. Ainakin minä elän onnellisena, elin onnellisena uraihmisenä ennen lapsia kun ne omat valinnat tarkoitti pitkiä päiviä opiskellen ja töitä tehden, elin hyvin onnellisena vaikka välillä väsyneenä pikkulapsiajan ja elän nyt onnellisena aikuistuvien lasten kanssa.
Tää oli mahtavasti kirjoitettu.
Aika aikansa kutakin.
Vaikeaa on mutta kun katselee noita lapsiaan ei voi olla kuin onnellinen.Ihania tenavia.
Rakkaus on kantava voima ja elämä on ihanan haastavaa.
T.4.n pienen äiti
En pysty oikeasti ymmärtämään näitä äitejä jotka pystyvät kirjoittamaan "en halua olla äiti enää"-juttuja.Itselleni lapset ovat maailman tärkein asia enkä edes huonoimmalla hetkellä voisi kirjoittaa tuollaista.
On tietysti haastavia lapsia mutta äidin vajoaminen tuollaiseen järkyttävään ulinaan on jotenkin epäreilua jo lapsiakin kohtaan.
En vaan pysty sympatioimaan tuollaista.
Lapset on lahja ja me vanhemmat täällä heitä varten.Jos kasvattaminen niin hankalaa niin kannattaa priorisoida mikä mäkätys on tärkeää ja mikä ei.Ja ottaa vähän rauhallisemmin.Joka helvetin asiasta ei kannata vetää pulttia.
Ja mitäön väliä täällä ei näytä olevan sillä vaikka kokeneet monen lapsen äidit neuvoja antavat.Suurimpia valittajia ovat ne yhden lapsen äidit joilla
pitäisi omien sanojensa mukaan olla kaikki aika sille ainokaiselleen.
Lopettakaa kitinä,lähtekää lasten kanssa ulos,menkää eväsretkelle...ja löysentäkää vannetta...
T.4.n äiti
Vierailija kirjoitti:
En pysty oikeasti ymmärtämään näitä äitejä jotka pystyvät kirjoittamaan "en halua olla äiti enää"-juttuja.Itselleni lapset ovat maailman tärkein asia enkä edes huonoimmalla hetkellä voisi kirjoittaa tuollaista.
On tietysti haastavia lapsia mutta äidin vajoaminen tuollaiseen järkyttävään ulinaan on jotenkin epäreilua jo lapsiakin kohtaan.
En vaan pysty sympatioimaan tuollaista.
Lapset on lahja ja me vanhemmat täällä heitä varten.Jos kasvattaminen niin hankalaa niin kannattaa priorisoida mikä mäkätys on tärkeää ja mikä ei.Ja ottaa vähän rauhallisemmin.Joka helvetin asiasta ei kannata vetää pulttia.
Ja mitäön väliä täällä ei näytä olevan sillä vaikka kokeneet monen lapsen äidit neuvoja antavat.Suurimpia valittajia ovat ne yhden lapsen äidit joilla
pitäisi omien sanojensa mukaan olla kaikki aika sille ainokaiselleen.
Lopettakaa kitinä,lähtekää lasten kanssa ulos,menkää eväsretkelle...ja löysentäkää vannetta...
T.4.n äiti
No ei tullu mieleen et ehkä se on hätähuuto että Nyt väsyttää ja paljon. Ja että auttakaa väsynyttä äitiä. Tuskin oikeasti lapsistaan eroon haluaa mut nyt vaan on totaalisesti palamassa loppuun väsymyksestä.
Enkä minä halunnut isäksi kun tiesin millaista tuo on!!!!
Vierailija kirjoitti:
Sinä päätät mitä puetaan, syödään, katsotaan jne. Ei lapsi!! Heti pois vaihtoehdot ja kuria lisää.
Toinen lapsihan on jo viisivuotias, kyllä aivan varmasti saa ja kuuluukin päättää moniakin asioita. Jos aikuinen päättää että lapsi tekee kaiken kuten aikuinen sanoo ja lisää vain kuria, niin lapsi joko kapinoi entistä enemmän tai alistuu kynnysmatoksi. Kumman haluaa kasvattaa? Vanhemmistaan etääntyvän lapsen vai kynnysmaton?
Kyllä lastakin voi kuunnella, itse asiassa se voi helpottaa jo paljonkin siihen marinaan, jos sillä haetaan huomiota. "NYT se vihdoin kuuntelee mua."
Jos ei ole tulisen temperamentin lasta kasvattanut niin parempi olla hiljaa. Mukautuvan temperamentin lasta kun ei tarvi juuri kasvattaa, sehän tekee kuten pyytää ja kapinoi ehkä kaksi kertaa elämässään. Tällaisten rauhallisten lasten vanhemmat tuntevat itse olevansa erittäin päteviä kasvattajia, vaikka pienillä lapsilla kasvatus ei vielä paljon vaikutakaan, ennemmin temperamentti. Silti he kiittävät itseään, kun kaksi-kolmevuotias istuu tunnin hiljaa kirkossa. Ei sillä ole tippaakaan tekemistä kasvatuksen kanssa, kaksivuotias ei edes muista mitä hänelle ennen istuntoa kerrottiin. Sattuu vaan olemaan luonteeltaan sellainen, ettei juoksentelu tai härvääminen kiinnosta, vaan istuu mieluusti omissa ajatuksissaan.
Näillä vanhemmilla ei ole aavistustakaan millainen on lapsi, joka on vilkas, impulsiivinen ja jolla on todellakin oma tahto. "Lisää kuria" tuskin auttaa, sillä ap on jo kasvattanut hyvin rajat pitämällä. Jos kuri olisi ratkaisu, niin asia olisi jo ratkennut. Kuka tahansa osaa lisätä kuria.
Ap voisi pohtia, miksi hän vaatii ehdotonta tottelua. Mitä pahaa tapahtuu, jos myötäisikin? Pelkäätkö menettäväsi auktoriteettisi? Auktoriteetti tulee muustakin kuin komentamisesta. Se tulee luotettavuudesta, reiluudesta, oikeudenmukaisuudesta, läsnäolosta, kuuntelusta. Miten sinut ap kasvatettiin? Edellytettiinkö ehdotonta tottelua? Mitä tapahtui, jos et totellutkaan vanhempiasi? Kiellettiinkö sinulta kiukuttelu ja marina? Jos kieltäydyit ruoasta ruokapöydästä, mitä vanhempasi tekivät? Jostain alitajunnasta se kumpuaa, että koet sen hirveän vääränä, että lapsi on eri mieltä vanhemman kanssa, tai väittää vastaan. Se on sinusta niiiiin väärin, että se on sinulle ihan sietämätöntä, olet valmis lopettamaan vanhemman pestisi tähän. Ehkä jos voisit ottaa sen vähemmän henkilökohtaisesti, helpottaisko se. Lapset vaan on sellaisia, eikä se tarkoita mitään juuri sinua kohtaan. Ja vähän kannattaa antaakin periksi. Loputon marina helpottaa kun lapsi saa jossain päättää.
Valitse taistelusi.
Älkää nyt helvetti tehkö niitä lapsia jos ette niitä jaksa/halua hoitaa!
Kyllä mäkin haluaisin joskus oman vauvan ja nähdä kun omat lapset kasvaa jne, mutta en niitä tee koska tunnen itseni sen verran hyvin että tiedän etten 18 vuotta jaksa joka päivä huolehtia toisesta ihmisestä ja kuunnella ekaa vuotta joka päivä itkua tai nousta öisin syöttämään muutaman tunnin välein vauvaa.
Ja luojan kiitos en niitä ole vielä tehnyt (olen nyt 29v) enkä aika 100% varmasti teekkään sillä ensimmäistä lasta en halua enää sen jälkeen kun olen 30v täyttänyt, enkä kyllä muutenkaan juurikin tuon em. syyn takia niitä lapsia tahdo.
Valitsin ammatin jossa olen päivittäin töissä ala-aste ikäisten lasten kanssa, ja siskon lapsia olen aina välillä ottanut yökylään hoitoon sillon kun on tarvinnut palautusta maan päälle kun on alkanut taas vauvakuume tulemaan.
Miehen kanssa eletään onnellisesti kaksin, tosin meillä on kolme koiraa ja olemme kasvattajia. Koira vaatii ensimmäisen elinvuotensa todella paljon hoitoa ja huomiota, mutta sen jälkeen helpottaa. 1v lapsi ei tosiaan ole yhtä helppo kuin saman ikäinen koira.
2-vuotiaalla ei ole vielä uhmaa. Todennäköisesti vauvan tulo oli esikoiselle kova paikka ja hänen persoonallisuutensa muuttui kerta heitolla.