Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksatte vanhenevien vanhempien (asioiden) hoitamisen?
07.07.2016 |
Omat ja appivanhemmat menevät päivä päivältä huonompaan kuntoon, ikää 70+ kaikilla. Kremppa on suurimmaksi osaksi vielä pientä mutta vakavia perussairauksiakin löytyy eikä ennuste ole tietenkään hyvä. loppu on joka päivä lähempänä.
Nyt ollaan pisteessä että pihatöissä, ikkunanpesussa ja toisen pariskunnan mökin kanssa tarvitaan apua enemmän tai vähemmän säännöllisesti ja jatkossa entistä enemmän; kaupassakäyntiä tms. en koe isona vaivana mutta pihatyöt vie paljon aikaa. Kaikki ovat pihejä; toisilla olisi varaa ostaakin palveluja mutta eivät osta. Ja nyt alkaa tulla kinaa apuvälineiden hankinnasta; mitään ei haluta ostaa eikä hankkiä. Ei seniorisänkyä vaikka tapaturman takia sängystä ylösnouseminen on vaikeaa ja kivuliasta. Ei turvapuhelinta vaikka yhdellä on Alzheimer-diagnoosi ja muutenkaan ei se kaatuminen tule etukäteen varoittemalla. Ei tukia vessaan eikä oviin. Kaikkeen tulee "ei,,, ei me nyt vielä tälläisiä tarvita... pitää miettiä..... ei, liian kallista... ei, kyllä me pärjätään. " Mutta kun ei pärjätä. Missä vaiheessa on vaan syytä kävellä vanhuksen tahdon yli ja ostaa ne turva/apuvälineet?
Ja mikä määrä apua on oikeasti järkevää? Jos nyt tarvitaan kahteen talouteen 3-5h/vko -käytännössä yksi ilta ja/tai toinen viikonlopun päivistä- ; niin tuntuu että paljon enempään ei omasta elämästä repeä. Ja tällä tahdilla ja Suomen vanhustenhoidon tasosta jotain hämärää tietävänä; niin kauan kuin vanhus jotenkin selviää päivästä toiseen; mihinkään laitokseen ei pääse/joudu. Eli enemmin tai myöhemmin on huolehtiminen pyykistä, siivouksesta ja ruokailusta omaisten harteilla ja sitten taistelu laitospaikasta, jota jonotetaan huonokuntoisena vuosia. Onko vaan pakko jaksaa?
Ja joo, ovat auttaneet meitä lastenhoidossa mutta se ei ole ikinä ollut yhtä säännöllistä eikä sitovaa; ainoastaan hätätapauksessa sairaspoissaolejen yhteydessä ja alakouluvuosien loma-aikoina muutamia päiviä.Ahdistaa!
Kommentit (247)
Vierailija kirjoitti:
Sinänsä pieni asia, mutta iso ero elämäntavoista sukupolvien välillä. Näyttäisi, että moni vanhus ei piittaa tuon taivaallista kasviksista, mutta pullaa on saatava joka välissä. Liikuntakyvyn heiketessä ei pienintäkään kuntouttavaa liikettä tee. Aika menee sohvalla tv.tä katsoen. Sitten kyllä lapsilta vaaditaan loputonta jaksamista. Itse ei yritetä sitä pienintäkään.
Sukupolvi joka nyt on vanhuksia ei oikein ole tottunut siihen että "kuntoilua" pitäisi harrastaa sen takia että liikuntakyky säilyisi tai kuntoutumisen tai kuntoilun itsensä vuoksi. Liikkuminen on heille enemmän ollut työtä tai sitä että on päästävä paikasta toiseen pyörällä/kävellen. Toisaalta usein peruskunto juuri pakollisen liikunnan takia on usein parempi kuin nuoremmilla jotka eivät liikuntaa harrasta. Aika näyttää mutta hieman epäilevä olen sen suhteen että tulevat sukupolvet vanhuksina keskimäärin (kokonaisuudessaan) on parempia kuntoutujia kuin nykyiset vanhukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sulle, joka kirjoitit "Paljon helpompi hoitaa ikäihmisten asioita, kun asuvat saman katon alla. Niin on tehty jo sata vuotta sitten, niin voi tehdä edelleen."
Sata vuotta sitten kuitenkaan harvemmin elettiin 80- , 90- tai jopa 100-vuotiaiksi, ja niin että elämästä vaikka viimeiset 20 vuotta voi olla vaikeitakin toimintakykyä rajoittavia sairauksia. Ja vielä että on neljä tällaista vanhusta hoidettavana.
Jos ajattelee noin, niin sitten ei pidä sanoa, että isovanhempien tehtävänä on olla apuna lastenlasten hoitamisessa. Ehkä he olivat joskus 100 vuotta sitten, jolloin harvemmin elettiin vanhoiksi. Nyt voi huoleti käyttää ikävuodet 50 -75 omaan elämäänsä, lastenlapsista kun huolehtivat vanhempansa.
Ymmärrätkö: ei voi vaatia isovanhemmilta "kun on aina edellisetkin sukupolvet auttaneet" jos on itse sitä mieltä, että se oli silloin se.
Meillä miehen äiti on saanut iltatähtösensä yli nelikymppisenä, mieheni täyttää tänä vuonna 36, anoppi 77. Meillä on 8- ja 5-vuotiaat lapset, kolmas tulossa. Anoppi on hoitanut lapsiamme kerran, me hoidimme sillä aikaa hänen muuttonsa. Apua hän tarvitsisi meiltä paljon enemmän kuin pystymme sitä tarjoamaan. Välimatkaa on 350 km, meillä on omat työmme, joista emme todellakaan voi taloudellisista syistä luopua. Omista vanhemmistani enää äiti on elossa, isä kuoli vakavaan sairauteen 66-vuotiaana. Isän hoito oli vaativaa, autoin siinä kyllä äitiäni sen minkä jaksoin. Kaikki lomani tuurasin äitiä, joten raskaaksi kävi hoitaa lomilla vuorokaudet ympäri kahta pientä lasta ja kaikessa apua tarvitsevaa isää. Isän kuoltua äiti tarvitsee runsaasti apuamme käytännön asioissa kun ei mm. omista ajokorttia, eikä suostu käyttämään taksia, vaikka varaa olisi. Välimatkaa 150 km. Vieläkö minun pitäisi enempään taipua? Kaikki eivät ole itse eläkeiän kynnyksellä hoitaessaan vanhenevia vanhempiaan...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä on hieman huvittavaa, että omaiset joilla on mahdollisuus jeesata vanhempiaan valittavat, että omaa aikaa ei sitten jää riittävästi. Onhan ne teidän vanhemmatkin aikanaan vuosia teitä hoitanut eikä silloinkaan sitä omaa aikaa jäänyt. Ymmärrän, että harva haluaa ryhtyä täyspäiväiseksi omaishoitajaksi (todella raskasta), mutta muutaman kerran viikossa auttaminen?
Ap:n tapauksessa suosittelen kotihoidon hommaamista, senhän maksut määräytyvät tulojen mukaan. He tekevät arviointikäynnin ja sen jälkeen arvioivat tarvittavan käyntimäärän per vrk/vko.Haluatko kuulla otteen äitini elämästä? Aamulla herätys klo 5:30 ylös sängystä ja 20 min ajomatka isoäitini luo. Siellä mummon aamutoimet, pukeminen, aamupalan laitto, syöminen, lehden haku ja päiväruuan annostelu. Siitä kasiksi työpaikalle ja kahdeksan tunnin työpäivä. Töiden jälkeen ajo mummolaan, ruuanlaitto, puutarhatöiden teko/siivoaminen/pyykinpesu/tiskaaminen/mitä nyt milloinkin, mummon suihkuttaminen/saunottaminen, iltapalan valmistus, iltatoimet, yövaatteiden vaihto. Sitten joskus alkuillasta ajo kotiin ja siellä se "oma aika" jaettuna vielä aviomiehelle ja parille teini-ikäiselle lapselle. Mummo menee nälkälakkoon jo pelkästä ajatuksesta, että kotona huseeraisi joku perheen ulkopuolinen, "mihin minä kotoani" kuuluu kerran tunnissa ja kaiken kukkuraksi vielä kaiken pitää olla tiptop ja suurinpiirtein tärkättyä.
Joo, ja tämä ihminen on 85-vuotias, todella huono liikkumaan, huono syömään yms. Ainut vaan että lanttu leikkaa ja kaiken on oltava kuten aina, vaikkei itse saa edes puseroa napitettua. Ja tämä mummo ei ole edes lapsiaan hoitanut itse vaan anoppi hoisi.
Miksi tällaiseen kukaan ryhtyy? Perinnön toivossa?
Kyllä tuossa joutuu miettimään omaa asennettaan, mikä on oikein ja missä kulkee terveen itsekkyyden raja. Kuulun keski-ikäisten naisten luokkaan jonka vanhemmat ovat olleet jo moderneja isovanhempia, eläneet omaa elämäänsä, nähneet lapsenlapsiaan omasta halustaan vain pari kertaa vuodessa. Olin vanhin lapsi ja äitini piti minua uskottunaan jo murrosikäisestä, ja isän sairastaessa olin jo teininä perheen henkinen pystyssäpitäjä. Hoidin lapseni itse aikuisiksi mieheni kanssa. Minun nuoret vanhemmat eivät kerenneet auttaa, miehen vanhemmat olivat hyvin vanhoja ja asuivat kaukana. Nyt kun omat lapseni ovat aikuisia, vanhempani alkoivat sairastaa - ja turvautuvat taas minuun. Kuuntelen monta kertaa päivässä tautien käänteet, otan lomaa järjestääkseni heidän asioitaan. Teen tuota, mutta osa minusta on alkanut miettiä omia rajoja. Olin äitini äiti jo lapsena, hän taas ei auttanut minua yhtään omien lasteni kanssa, jaksanko olla hänelle kokopäivä-äiti jatkossa? Olen ihmisenä vahvempi kuin hän, ja jo teininä tajusin olevani kypsempi kuin jotenkin lapselliseksi jäänyt äitini. Jossain kulkee kuitenkin raja, minu täytyy saada elää omaa elämääkin en voi olla jatkuvasti vastuussa jonkun ihmisen hyvinvoinnista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä on hieman huvittavaa, että omaiset joilla on mahdollisuus jeesata vanhempiaan valittavat, että omaa aikaa ei sitten jää riittävästi. Onhan ne teidän vanhemmatkin aikanaan vuosia teitä hoitanut eikä silloinkaan sitä omaa aikaa jäänyt. Ymmärrän, että harva haluaa ryhtyä täyspäiväiseksi omaishoitajaksi (todella raskasta), mutta muutaman kerran viikossa auttaminen?
Ap:n tapauksessa suosittelen kotihoidon hommaamista, senhän maksut määräytyvät tulojen mukaan. He tekevät arviointikäynnin ja sen jälkeen arvioivat tarvittavan käyntimäärän per vrk/vko.Haluatko kuulla otteen äitini elämästä? Aamulla herätys klo 5:30 ylös sängystä ja 20 min ajomatka isoäitini luo. Siellä mummon aamutoimet, pukeminen, aamupalan laitto, syöminen, lehden haku ja päiväruuan annostelu. Siitä kasiksi työpaikalle ja kahdeksan tunnin työpäivä. Töiden jälkeen ajo mummolaan, ruuanlaitto, puutarhatöiden teko/siivoaminen/pyykinpesu/tiskaaminen/mitä nyt milloinkin, mummon suihkuttaminen/saunottaminen, iltapalan valmistus, iltatoimet, yövaatteiden vaihto. Sitten joskus alkuillasta ajo kotiin ja siellä se "oma aika" jaettuna vielä aviomiehelle ja parille teini-ikäiselle lapselle. Mummo menee nälkälakkoon jo pelkästä ajatuksesta, että kotona huseeraisi joku perheen ulkopuolinen, "mihin minä kotoani" kuuluu kerran tunnissa ja kaiken kukkuraksi vielä kaiken pitää olla tiptop ja suurinpiirtein tärkättyä.
Joo, ja tämä ihminen on 85-vuotias, todella huono liikkumaan, huono syömään yms. Ainut vaan että lanttu leikkaa ja kaiken on oltava kuten aina, vaikkei itse saa edes puseroa napitettua. Ja tämä mummo ei ole edes lapsiaan hoitanut itse vaan anoppi hoisi.
Miten ihmiset sietävät tämmöisiä kusipääterroristeja?
Todellakin joillekin kannattaisi se kuoleman tuova pakkolääke syöttää heti kun tulee 70 v mittariin.
Onneksi itselläni on tieto ja pätevyys lähteä täältä heti, kun alkaa tuntua siltä että olen ongelmajäte.Lähtisin jo nyt, mutta haluan säästää perintöä lapsilleni niin kauan kuin mahdollista, sitten nappi huuleen ja good night and good luck.Tiedän ettei minua enää 65v jälkeen kukaan tarvitse tai ikävöi.Omat vanhempani lähtivät saappaat jalassa, sairauskohtausten jälkeen, enkä totta puhuen ole heitä juuri kaivannut, joten tiedän milloin on aika lähteä.
Vierailija kirjoitti:
Sinänsä pieni asia, mutta iso ero elämäntavoista sukupolvien välillä. Näyttäisi, että moni vanhus ei piittaa tuon taivaallista kasviksista, mutta pullaa on saatava joka välissä. Liikuntakyvyn heiketessä ei pienintäkään kuntouttavaa liikettä tee. Aika menee sohvalla tv.tä katsoen. Sitten kyllä lapsilta vaaditaan loputonta jaksamista. Itse ei yritetä sitä pienintäkään.
Jos pulla kerran maistuu, niin antaa mennä vain. Miten pitkään sitä pitäisi oikein elää, ja ketä varten? Taitaa olla myöhäistä alkaa rakentaa kasviksilla terveyttä enää tuossa vaiheessa, kun lähtölaskenta on jo alkanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritän kovasti olla apuna ja ainut tytär kun perheessä olen, niin tokihan itsestäänselvyyskin on että autan lähes päivittäin....
Nyt on viimevuodet olleet haastavia kun omia lapsenlapsia on kahdessa eriperheessä eli kolmessa yritän olla apuna ja tukena, toisinaan yötä myöten ja viikkojakin kerrallaan.
Olen ollut yksin jo kohta 20 vuotta ja siksi sukkuloiminen on helppoa....
Nyt on tosin omat terveyshaitat-sydän ja keuhkot- haittana ja hidasteena ja lääkärini kehoitti pohtimaan vakavasti, miten ja mistä päästä vähentää auttamisherkkyytä.
Olenkin tullut siihen johtopäätökseen, että itseäni on alettava hoitamaan, sillä muuten olen itse avunsaannin tarpeessa. Eli vanhemmilleni lisäapuja yksityiseltä ja itselleni jää vanhempieni talon siivous ja saattajan rooli lääkäreihin ja kauppoihin ja viranomaiskontaktit hakemuksineen.
Rakkaat ihanat ja ah niin suloiset lapsenlapseni hoidan aina kun pyydetään: ongelmat vain jos samaan aikaan pitäisi olla kahdessa eri kodissa = O
Toisinaan on haasteellista kun toisessa perheessä on kahdet isoäidit ja toisella useampi lapsenlapsi ja silti pitäisi monikkoisoäidin vielä revetä auttamaan perhettä, missä tukiverkkoja on useampia, kun taas itse sukkuloin neljän kodin välillä....
Onneksi aika rientää nopeasti ja lapset kasvavat, siksi jaksan ja ymmärrän, miten lyhyt aika on ennen kouluikää ja olen onnellinen kun saan olla menossa mukana.
Priorisointia, sitä saa ja joutuu tekemään. Reflektointia omasta toiminnasta ja herkkyyttä tunnistaa ja tunnustaa toimiensa tuloksia ja muutosvastarinnan murtamista: kun toisia ei voi muuttaa....itseään vain.
Vastuunottoa omista tunteista ja kykyä antaa toisille samaa eli otetaan vastuuta ja annetaan ottaa toistenkin.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tuossa joutuu miettimään omaa asennettaan, mikä on oikein ja missä kulkee terveen itsekkyyden raja. Kuulun keski-ikäisten naisten luokkaan jonka vanhemmat ovat olleet jo moderneja isovanhempia, eläneet omaa elämäänsä, nähneet lapsenlapsiaan omasta halustaan vain pari kertaa vuodessa. Olin vanhin lapsi ja äitini piti minua uskottunaan jo murrosikäisestä, ja isän sairastaessa olin jo teininä perheen henkinen pystyssäpitäjä. Hoidin lapseni itse aikuisiksi mieheni kanssa. Minun nuoret vanhemmat eivät kerenneet auttaa, miehen vanhemmat olivat hyvin vanhoja ja asuivat kaukana. Nyt kun omat lapseni ovat aikuisia, vanhempani alkoivat sairastaa - ja turvautuvat taas minuun. Kuuntelen monta kertaa päivässä tautien käänteet, otan lomaa järjestääkseni heidän asioitaan. Teen tuota, mutta osa minusta on alkanut miettiä omia rajoja. Olin äitini äiti jo lapsena, hän taas ei auttanut minua yhtään omien lasteni kanssa, jaksanko olla hänelle kokopäivä-äiti jatkossa? Olen ihmisenä vahvempi kuin hän, ja jo teininä tajusin olevani kypsempi kuin jotenkin lapselliseksi jäänyt äitini. Jossain kulkee kuitenkin raja, minu täytyy saada elää omaa elämääkin en voi olla jatkuvasti vastuussa jonkun ihmisen hyvinvoinnista.
Koskaan ei ole liian myöhäistä asettaa rajat ja on reilua myös toista kohtaan kertoa, että hän on "taakka" jos niin kokee, jotta toinen voi korjata asian.
Oma mieheni ei jaksanut mm. sitä että äitini ilmestyi millloin tahansa kotiimme ja minua se ei taas häirinnyt lainkaan, joten hänen ilmoitus miehen lähtemisestä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, tosin muitakin syitä varmaan oli...
Nyt eläkeläisenä en soita lapsilleni kuin asiasta, siis en juuri koskaan ja näen heitä hyvin harvoin, vaikka asumme samassa kaupungissa.Heillä on oma elämänsä ja se on hyvä, sillä muistan, etten joskus nuorena nähnyt äitiäni moneen kuukuaten vaikka asuimme samassa kaupungissa.
Lapsenlapsia ei ole, eikä varmaan tule, joten olen vapaa lähtemään koska tahansa.Kaikki mitä voin olen tehnyt, enempään en pysty:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tuossa joutuu miettimään omaa asennettaan, mikä on oikein ja missä kulkee terveen itsekkyyden raja. Kuulun keski-ikäisten naisten luokkaan jonka vanhemmat ovat olleet jo moderneja isovanhempia, eläneet omaa elämäänsä, nähneet lapsenlapsiaan omasta halustaan vain pari kertaa vuodessa. Olin vanhin lapsi ja äitini piti minua uskottunaan jo murrosikäisestä, ja isän sairastaessa olin jo teininä perheen henkinen pystyssäpitäjä. Hoidin lapseni itse aikuisiksi mieheni kanssa. Minun nuoret vanhemmat eivät kerenneet auttaa, miehen vanhemmat olivat hyvin vanhoja ja asuivat kaukana. Nyt kun omat lapseni ovat aikuisia, vanhempani alkoivat sairastaa - ja turvautuvat taas minuun. Kuuntelen monta kertaa päivässä tautien käänteet, otan lomaa järjestääkseni heidän asioitaan. Teen tuota, mutta osa minusta on alkanut miettiä omia rajoja. Olin äitini äiti jo lapsena, hän taas ei auttanut minua yhtään omien lasteni kanssa, jaksanko olla hänelle kokopäivä-äiti jatkossa? Olen ihmisenä vahvempi kuin hän, ja jo teininä tajusin olevani kypsempi kuin jotenkin lapselliseksi jäänyt äitini. Jossain kulkee kuitenkin raja, minu täytyy saada elää omaa elämääkin en voi olla jatkuvasti vastuussa jonkun ihmisen hyvinvoinnista.
Koskaan ei ole liian myöhäistä asettaa rajat ja on reilua myös toista kohtaan kertoa, että hän on "taakka" jos niin kokee, jotta toinen voi korjata asian.
Oma mieheni ei jaksanut mm. sitä että äitini ilmestyi millloin tahansa kotiimme ja minua se ei taas häirinnyt lainkaan, joten hänen ilmoitus miehen lähtemisestä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, tosin muitakin syitä varmaan oli...
Nyt eläkeläisenä en soita lapsilleni kuin asiasta, siis en juuri koskaan ja näen heitä hyvin harvoin, vaikka asumme samassa kaupungissa.Heillä on oma elämänsä ja se on hyvä, sillä muistan, etten joskus nuorena nähnyt äitiäni moneen kuukuaten vaikka asuimme samassa kaupungissa.
Lapsenlapsia ei ole, eikä varmaan tule, joten olen vapaa lähtemään koska tahansa.Kaikki mitä voin olen tehnyt, enempään en pysty:)
Korjaus lapsukseen: siis oman mieheni (ei suinkaan äitini miehen:) lähtemisestä jne
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinänsä pieni asia, mutta iso ero elämäntavoista sukupolvien välillä. Näyttäisi, että moni vanhus ei piittaa tuon taivaallista kasviksista, mutta pullaa on saatava joka välissä. Liikuntakyvyn heiketessä ei pienintäkään kuntouttavaa liikettä tee. Aika menee sohvalla tv.tä katsoen. Sitten kyllä lapsilta vaaditaan loputonta jaksamista. Itse ei yritetä sitä pienintäkään.
Jos pulla kerran maistuu, niin antaa mennä vain. Miten pitkään sitä pitäisi oikein elää, ja ketä varten? Taitaa olla myöhäistä alkaa rakentaa kasviksilla terveyttä enää tuossa vaiheessa, kun lähtölaskenta on jo alkanut.
Aivan, itse kyllä dokaisin ja polttasin nyt jo 64 v, mutta kun kumpikaan aine ei houkuta tipan tippaa.Vesi maistuu parhaiten ja tupakalle olen allerginen, eikä se muutenkaan maistuisi,miksi polttaa rahaa??Mutta syön mitä haluan, jäätelöä ja suklaata joka päivä, pulla ei maistu.Lapsilta en vaadi mitään, koska en ole siihen oikeutettu.Elämä on vaivatonta ilman mitään vastuita, vanhemmat kuolleet jo vuosikymmeniä sitten, eikä lapsenlapsia ole, joten voin vain nauttia itsekkäästi kaikesta.Ja sitten kun ei enää huvita, saan lähteä ilman syyllisyyttä.Kenenkään vaivaksi en jää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinänsä pieni asia, mutta iso ero elämäntavoista sukupolvien välillä. Näyttäisi, että moni vanhus ei piittaa tuon taivaallista kasviksista, mutta pullaa on saatava joka välissä. Liikuntakyvyn heiketessä ei pienintäkään kuntouttavaa liikettä tee. Aika menee sohvalla tv.tä katsoen. Sitten kyllä lapsilta vaaditaan loputonta jaksamista. Itse ei yritetä sitä pienintäkään.
Jos pulla kerran maistuu, niin antaa mennä vain. Miten pitkään sitä pitäisi oikein elää, ja ketä varten? Taitaa olla myöhäistä alkaa rakentaa kasviksilla terveyttä enää tuossa vaiheessa, kun lähtölaskenta on jo alkanut.
Pullaa voi ja pitää syödä, jos se tuottaa mielihyvää. Mutta perusravitsemuksen pitäisi olla kunnossa. Ravitsemus vaikuttaa mm. tasapainoon, virkeyteen, mielialaan, haavojen paranemiseen. Ei se huono ravitsemus välttämättä elämää lyhennä, heikentää vain elämänlaatua viimeisinä vuosina - ja tulee yhteiskunnalle kalliiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinänsä pieni asia, mutta iso ero elämäntavoista sukupolvien välillä. Näyttäisi, että moni vanhus ei piittaa tuon taivaallista kasviksista, mutta pullaa on saatava joka välissä. Liikuntakyvyn heiketessä ei pienintäkään kuntouttavaa liikettä tee. Aika menee sohvalla tv.tä katsoen. Sitten kyllä lapsilta vaaditaan loputonta jaksamista. Itse ei yritetä sitä pienintäkään.
Jos pulla kerran maistuu, niin antaa mennä vain. Miten pitkään sitä pitäisi oikein elää, ja ketä varten? Taitaa olla myöhäistä alkaa rakentaa kasviksilla terveyttä enää tuossa vaiheessa, kun lähtölaskenta on jo alkanut.
Pullaa voi ja pitää syödä, jos se tuottaa mielihyvää. Mutta perusravitsemuksen pitäisi olla kunnossa. Ravitsemus vaikuttaa mm. tasapainoon, virkeyteen, mielialaan, haavojen paranemiseen. Ei se huono ravitsemus välttämättä elämää lyhennä, heikentää vain elämänlaatua viimeisinä vuosina - ja tulee yhteiskunnalle kalliiksi.
Kuinka niin "pitäisi"?Jokainen saa syödä ja juoda ja tehdä ihan mitä huvittaa.Täällä ollaan niin vähän aikaa, että elämäni kuin hyttysen inahdus mailmankaikeudessa.Ihan sama elänkö 65v vai 85 v , joten elän just niinkuin tahdon ja lähden silloin kun tahdon, jos siltä tuntuu.Enää en mieti hetkeäkään yhteiskunnan kuluja oman ruokailuni vuoksi,koska kieltäydyn kaikesta hoidosta.Kun/jos elämänlaatu heikkenee voin aina katkaista sen.Itsemurhaa pidän valitettavana vain silloin, kun jättää jälkeensä surevia tai huollettavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä miehen äiti on saanut iltatähtösensä yli nelikymppisenä, mieheni täyttää tänä vuonna 36, anoppi 77. Meillä on 8- ja 5-vuotiaat lapset, kolmas tulossa. Anoppi on hoitanut lapsiamme kerran, me hoidimme sillä aikaa hänen muuttonsa. Apua hän tarvitsisi meiltä paljon enemmän kuin pystymme sitä tarjoamaan. Välimatkaa on 350 km, meillä on omat työmme, joista emme todellakaan voi taloudellisista syistä luopua. Omista vanhemmistani enää äiti on elossa, isä kuoli vakavaan sairauteen 66-vuotiaana. Isän hoito oli vaativaa, autoin siinä kyllä äitiäni sen minkä jaksoin. Kaikki lomani tuurasin äitiä, joten raskaaksi kävi hoitaa lomilla vuorokaudet ympäri kahta pientä lasta ja kaikessa apua tarvitsevaa isää. Isän kuoltua äiti tarvitsee runsaasti apuamme käytännön asioissa kun ei mm. omista ajokorttia, eikä suostu käyttämään taksia, vaikka varaa olisi. Välimatkaa 150 km. Vieläkö minun pitäisi enempään taipua? Kaikki eivät ole itse eläkeiän kynnyksellä hoitaessaan vanhenevia vanhempiaan...
Mitään ei pidä.Kyse on valinnoista joiden kanssa sitten eletään. Onhan vanhempia, jotka eivät asu omien alaikäisten lastensa kanssa, koska haluavat elää omaa elämäänsä.Sekä äitejä että isiä.Eikä kukaan ole oikeutettu heitäkään tuomistemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulle, joka kirjoitit "Paljon helpompi hoitaa ikäihmisten asioita, kun asuvat saman katon alla. Niin on tehty jo sata vuotta sitten, niin voi tehdä edelleen."
Sata vuotta sitten kuitenkaan harvemmin elettiin 80- , 90- tai jopa 100-vuotiaiksi, ja niin että elämästä vaikka viimeiset 20 vuotta voi olla vaikeitakin toimintakykyä rajoittavia sairauksia. Ja vielä että on neljä tällaista vanhusta hoidettavana.Jos ajattelee noin, niin sitten ei pidä sanoa, että isovanhempien tehtävänä on olla apuna lastenlasten hoitamisessa. Ehkä he olivat joskus 100 vuotta sitten, jolloin harvemmin elettiin vanhoiksi. Nyt voi huoleti käyttää ikävuodet 50 -75 omaan elämäänsä, lastenlapsista kun huolehtivat vanhempansa.
Ymmärrätkö: ei voi vaatia isovanhemmilta "kun on aina edellisetkin sukupolvet auttaneet" jos on itse sitä mieltä, että se oli silloin se.
Olet väärässä. Ennen teollistumisen aikakautta elettin maatalousyhteiskunnassa, jolloin oli hyvin tavallista, että kolme, joskus neljäkin polvea asuivat samassa taloudessa. Ihmisten elinikä oli tosin silloin huomattavasti lyhyempi kuin nykyään.
Teollistuminen ja sodan jälkeiset vuodet vaativat naisetkin työelämään. Silloin yhteiskunnan oli pakko alkaa järjestää vanhustenhoitoa uudella tavalla, jotta naisten oli ylipäätään mahdollista käydä töissä. Sama juttu päivähoidon suhteen. Molemmat ovat lähteneet yhteiskunnan tarpeista, ei kansalaisten omista haluista.
Siinä samassa tilanteessa elämme edelleenkin. On täysin kohtuutonta vaatia, että työssäkäyvät jaksaisivat hoitaa vanhuksia ja heidän asioitaan oman perheen lisäksi. Työelämä on muutenkin muuttunut kohtuuttomaksi, eli rasittaa työntekijöitä aivan eri tavalla nykyään verrattuna muutaman vuosikymmennen takaiseen aikaan.
Samoin vielä työssäkäyviä isovanhempia ei saa kohtuuttomasti rasittaa lastenlasten hoidolla, vaan on mentävä heidän ehdoillaan. Suurin osa kuitenkin haluaa tarjota apuaan, samoin suuri osa haluaa auttaa vanhenevia vanhempiaan. Tämä tosin riippuu myös siitä, millaiset ovat suhteet.
Kovasti nyt poliitikot yrittävät ujuttaa vanhustenhoitoa seuraavalle sukupolvelle. Meidän tehtävämme on äänestämällä oikein taata työssäkäyville mahdollisuus lepoon ja vanhuksille inhimillinen hoito.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä isän kanssa samanlaista. Veli asuu lähellä ja joutuu siksi tekemään enemmän, meillä muilla työt kauempana. Ei suostu omaishoitajan vapaisiin, ei kotipalvelua, ruoka-avun otti ison kinastelun jälkeen. En tajua, miksi sitä rahaa pitää säästää. Lisäksi omapäisyyden takia loukkaantui kun tuli vakava kaatumistapaturma, eikä ole sen jälkeen enää kunnolla liikkunut. Silti valittaa, kun hän ei saa enää mennä yksin mökille (hankala venematka, näkökin isällä heikko). Koetan käydä niin paljon kuin pysty ja etsin töitä lähempää. Pyhällä hengellä en valitettavasti elä ja mulla on vielä erityislapsi itsellä, joten onhan tämä melkoista säätämistä. Yritän kuitenkin veljeä auttaa niin paljon kuin pystyn. Lomastakin suurin osa menee siivoamiseen. Mikään ei saisi maksaa mitään, mutta tilillä on rahaa.
Jos omainen on liikuntarajoitteinen, oletteko ajatelleet hakea vammaisstatusta. Silloin on kaupungin toimitettava ILMAISEKSI kaikki palvelut, kotihoito, apuvälineet, tuet esim. kylppäriin, ovien suurennokset, että mahtuu pyörätuoli, korotettu sänky, sairaanhoitajan ym. kotipalvelut. - Kaupunki ei näitä tule tyrkyttämään, vaan on itse niitä älyttävä hakea. Se edellyttää että lääkäri kirjoittaa todistuksen vammaisuudesta, joka on selvä jos on liikuntarajoitteinen. Sitten kutsutaan vammaispalvelusta (kaupungin) porukka kotiin käymään ja katsomaan mitä tarvitsee korjata (esim. kynnyksiä poistetaan). Tehdään vammaisuudesta asiakirja. Sitten tulee kaupungin mies laittamaan hommat kuntoon. Jotkut ovat saaneet hissin (pyörätuolille) yläkerran ja alakerran väliin ja kylpyhuoneeseen remontin. - Miehelleni nämä kaikki olisivat kuuluneet mutta vain osa ehdittiin toteuttaa kun kun kunta viivytteli ja mies kuoli. Lienee taktiikka: säästyy kunnalta rahaa. Perusasia on siis saada ihminen vammaispalvelulain piiriin. En muista onko siinä ikärajoituksia, että esim. pitää olla alle jonkun määrätyn iän. Katsokaa netistä. Mutta olen varma että palveluita kuuluisi useammalle kuin niitä annetaan. Olkaa määrätietoisia ja vaativia, muutoin ei saa mitään nykyään. Ja sodassa olleille tarkoitettuja rahoja on kunnista palautettu valtiolle takaisin kun niitä ei ole käytetty vanhusten palveluihin. NOLOA.
Näissä ON ikäraja. Ei kuulu vanhuksille tuo apu. Eli vaikka isäni on pyörätuolissa, ei pysty askeltakaan kävelemään, niin ei saatu liuskaa, kahvoja, kynnystenmuutoksia tms. Itse tehtiin ja maksettiin.
Ei ole ikärajaa, mutta vammaispalveluissa katsotaan sitä, onko liikuntarajoitteet normaalia ikääntymisestä aiheutuvaa toimintakyvyn heikkenemistä vai johtuuko jostain tietystä vammasta/sairaudesta. Eri paikkakuntien välillä on eroja, minkälaisia linjauksia näissä on. Joissakin kunnissa asunnonmuutostöitä ja henkilökohtaista apua ym. myönnetään lepsummin.
Yleensä toivottavaa olisi kuitenkin, että ihmiset varautuisivat jo hyvissä ajoin siihen, että ikääntyessä asuminen ei enää suju kuten ennen ja teettäisivät tarvittavat muutostyöt itse jos vaan on varaa.
Jos ei ole oikeutettu vammaispalvelulain mukaisiin asunnonmuutostöihin ym. eikä ole itsellä varaa kustantaa tarvittavia remontteja, niin kannattaa tsekata myös tämä http://www.ara.fi/fi-FI/Rahoitus/Avustukset/Kuntien_myontamat_korjaus_j…
Jaksamista kaikille teille, jotka pidätte huolta ikääntyneistä omaisistanne. Tiedän ettei ole helppoa.
T: vammaispalvelujen sossu
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä isän kanssa samanlaista. Veli asuu lähellä ja joutuu siksi tekemään enemmän, meillä muilla työt kauempana. Ei suostu omaishoitajan vapaisiin, ei kotipalvelua, ruoka-avun otti ison kinastelun jälkeen. En tajua, miksi sitä rahaa pitää säästää. Lisäksi omapäisyyden takia loukkaantui kun tuli vakava kaatumistapaturma, eikä ole sen jälkeen enää kunnolla liikkunut. Silti valittaa, kun hän ei saa enää mennä yksin mökille (hankala venematka, näkökin isällä heikko). Koetan käydä niin paljon kuin pysty ja etsin töitä lähempää. Pyhällä hengellä en valitettavasti elä ja mulla on vielä erityislapsi itsellä, joten onhan tämä melkoista säätämistä. Yritän kuitenkin veljeä auttaa niin paljon kuin pystyn. Lomastakin suurin osa menee siivoamiseen. Mikään ei saisi maksaa mitään, mutta tilillä on rahaa.
Jos omainen on liikuntarajoitteinen, oletteko ajatelleet hakea vammaisstatusta. Silloin on kaupungin toimitettava ILMAISEKSI kaikki palvelut, kotihoito, apuvälineet, tuet esim. kylppäriin, ovien suurennokset, että mahtuu pyörätuoli, korotettu sänky, sairaanhoitajan ym. kotipalvelut. - Kaupunki ei näitä tule tyrkyttämään, vaan on itse niitä älyttävä hakea. Se edellyttää että lääkäri kirjoittaa todistuksen vammaisuudesta, joka on selvä jos on liikuntarajoitteinen. Sitten kutsutaan vammaispalvelusta (kaupungin) porukka kotiin käymään ja katsomaan mitä tarvitsee korjata (esim. kynnyksiä poistetaan). Tehdään vammaisuudesta asiakirja. Sitten tulee kaupungin mies laittamaan hommat kuntoon. Jotkut ovat saaneet hissin (pyörätuolille) yläkerran ja alakerran väliin ja kylpyhuoneeseen remontin. - Miehelleni nämä kaikki olisivat kuuluneet mutta vain osa ehdittiin toteuttaa kun kun kunta viivytteli ja mies kuoli. Lienee taktiikka: säästyy kunnalta rahaa. Perusasia on siis saada ihminen vammaispalvelulain piiriin. En muista onko siinä ikärajoituksia, että esim. pitää olla alle jonkun määrätyn iän. Katsokaa netistä. Mutta olen varma että palveluita kuuluisi useammalle kuin niitä annetaan. Olkaa määrätietoisia ja vaativia, muutoin ei saa mitään nykyään. Ja sodassa olleille tarkoitettuja rahoja on kunnista palautettu valtiolle takaisin kun niitä ei ole käytetty vanhusten palveluihin. NOLOA.
Näissä ON ikäraja. Ei kuulu vanhuksille tuo apu. Eli vaikka isäni on pyörätuolissa, ei pysty askeltakaan kävelemään, niin ei saatu liuskaa, kahvoja, kynnystenmuutoksia tms. Itse tehtiin ja maksettiin.
Ei ole ikärajaa, mutta vammaispalveluissa katsotaan sitä, onko liikuntarajoitteet normaalia ikääntymisestä aiheutuvaa toimintakyvyn heikkenemistä vai johtuuko jostain tietystä vammasta/sairaudesta. Eri paikkakuntien välillä on eroja, minkälaisia linjauksia näissä on. Joissakin kunnissa asunnonmuutostöitä ja henkilökohtaista apua ym. myönnetään lepsummin.
Yleensä toivottavaa olisi kuitenkin, että ihmiset varautuisivat jo hyvissä ajoin siihen, että ikääntyessä asuminen ei enää suju kuten ennen ja teettäisivät tarvittavat muutostyöt itse jos vaan on varaa.
Jos ei ole oikeutettu vammaispalvelulain mukaisiin asunnonmuutostöihin ym. eikä ole itsellä varaa kustantaa tarvittavia remontteja, niin kannattaa tsekata myös tämä http://www.ara.fi/fi-FI/Rahoitus/Avustukset/Kuntien_myontamat_korjaus_j…
Jaksamista kaikille teille, jotka pidätte huolta ikääntyneistä omaisistanne. Tiedän ettei ole helppoa.
T: vammaispalvelujen sossu
Tähän liittyen vielä olisi aiheellista miettiä hyvissä ajoin ennen vanhuuden raihnaistumista se, pystyykö oikeasti asumaan suuressa, monessa eri tasossa sijaitsevassa omakotitalossa. Usein voi vielä olla, että pesutilat sijaitsevat kellarissa tai piharakennuksessa ja postilaatikolle on monen kymmenen metrin matka. Elämä voisi olla helpompaakin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä isän kanssa samanlaista. Veli asuu lähellä ja joutuu siksi tekemään enemmän, meillä muilla työt kauempana. Ei suostu omaishoitajan vapaisiin, ei kotipalvelua, ruoka-avun otti ison kinastelun jälkeen. En tajua, miksi sitä rahaa pitää säästää. Lisäksi omapäisyyden takia loukkaantui kun tuli vakava kaatumistapaturma, eikä ole sen jälkeen enää kunnolla liikkunut. Silti valittaa, kun hän ei saa enää mennä yksin mökille (hankala venematka, näkökin isällä heikko). Koetan käydä niin paljon kuin pysty ja etsin töitä lähempää. Pyhällä hengellä en valitettavasti elä ja mulla on vielä erityislapsi itsellä, joten onhan tämä melkoista säätämistä. Yritän kuitenkin veljeä auttaa niin paljon kuin pystyn. Lomastakin suurin osa menee siivoamiseen. Mikään ei saisi maksaa mitään, mutta tilillä on rahaa.
Jos omainen on liikuntarajoitteinen, oletteko ajatelleet hakea vammaisstatusta. Silloin on kaupungin toimitettava ILMAISEKSI kaikki palvelut, kotihoito, apuvälineet, tuet esim. kylppäriin, ovien suurennokset, että mahtuu pyörätuoli, korotettu sänky, sairaanhoitajan ym. kotipalvelut. - Kaupunki ei näitä tule tyrkyttämään, vaan on itse niitä älyttävä hakea. Se edellyttää että lääkäri kirjoittaa todistuksen vammaisuudesta, joka on selvä jos on liikuntarajoitteinen. Sitten kutsutaan vammaispalvelusta (kaupungin) porukka kotiin käymään ja katsomaan mitä tarvitsee korjata (esim. kynnyksiä poistetaan). Tehdään vammaisuudesta asiakirja. Sitten tulee kaupungin mies laittamaan hommat kuntoon. Jotkut ovat saaneet hissin (pyörätuolille) yläkerran ja alakerran väliin ja kylpyhuoneeseen remontin. - Miehelleni nämä kaikki olisivat kuuluneet mutta vain osa ehdittiin toteuttaa kun kun kunta viivytteli ja mies kuoli. Lienee taktiikka: säästyy kunnalta rahaa. Perusasia on siis saada ihminen vammaispalvelulain piiriin. En muista onko siinä ikärajoituksia, että esim. pitää olla alle jonkun määrätyn iän. Katsokaa netistä. Mutta olen varma että palveluita kuuluisi useammalle kuin niitä annetaan. Olkaa määrätietoisia ja vaativia, muutoin ei saa mitään nykyään. Ja sodassa olleille tarkoitettuja rahoja on kunnista palautettu valtiolle takaisin kun niitä ei ole käytetty vanhusten palveluihin. NOLOA.
Näissä ON ikäraja. Ei kuulu vanhuksille tuo apu. Eli vaikka isäni on pyörätuolissa, ei pysty askeltakaan kävelemään, niin ei saatu liuskaa, kahvoja, kynnystenmuutoksia tms. Itse tehtiin ja maksettiin.
Ei ole ikärajaa, mutta vammaispalveluissa katsotaan sitä, onko liikuntarajoitteet normaalia ikääntymisestä aiheutuvaa toimintakyvyn heikkenemistä vai johtuuko jostain tietystä vammasta/sairaudesta. Eri paikkakuntien välillä on eroja, minkälaisia linjauksia näissä on. Joissakin kunnissa asunnonmuutostöitä ja henkilökohtaista apua ym. myönnetään lepsummin.
Yleensä toivottavaa olisi kuitenkin, että ihmiset varautuisivat jo hyvissä ajoin siihen, että ikääntyessä asuminen ei enää suju kuten ennen ja teettäisivät tarvittavat muutostyöt itse jos vaan on varaa.
Jos ei ole oikeutettu vammaispalvelulain mukaisiin asunnonmuutostöihin ym. eikä ole itsellä varaa kustantaa tarvittavia remontteja, niin kannattaa tsekata myös tämä http://www.ara.fi/fi-FI/Rahoitus/Avustukset/Kuntien_myontamat_korjaus_j…
Jaksamista kaikille teille, jotka pidätte huolta ikääntyneistä omaisistanne. Tiedän ettei ole helppoa.
T: vammaispalvelujen sossu
Tähän liittyen vielä olisi aiheellista miettiä hyvissä ajoin ennen vanhuuden raihnaistumista se, pystyykö oikeasti asumaan suuressa, monessa eri tasossa sijaitsevassa omakotitalossa. Usein voi vielä olla, että pesutilat sijaitsevat kellarissa tai piharakennuksessa ja postilaatikolle on monen kymmenen metrin matka. Elämä voisi olla helpompaakin...
Juuri niin.
Vierailija kirjoitti:
Yllättävän huonossa kunnossa kyllä sun vanhemmat ja appivanhemmat. Mun äiti on 74 ja menee kuusikymppisestä, ite tekee kaiken.
Isäni 75 hakkaa halkoja minkä ehtii.
On totta että riippuu siitäkin miten asian tekee. Toisia joutuu suostuttelemaan, joitakin käskeä, joidenkin kanssa mieluiten vain tehdä asiat kuuntelematta vastustelua.
On myös vanhuksia jotka kieltäytyvät esim. hoitajan avusta vaikka ottavat apua vastaan omaiselta tai voivat ottaa vastaan sitä joltakin hoitajalta/hoitajilta mutta ei kaikilta. Avusta vanhuksella on oikeus kieltäytyä, mutta ei päättää sitä että saa toisen hoitajan tilalle.