Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksatte vanhenevien vanhempien (asioiden) hoitamisen?
07.07.2016 |
Omat ja appivanhemmat menevät päivä päivältä huonompaan kuntoon, ikää 70+ kaikilla. Kremppa on suurimmaksi osaksi vielä pientä mutta vakavia perussairauksiakin löytyy eikä ennuste ole tietenkään hyvä. loppu on joka päivä lähempänä.
Nyt ollaan pisteessä että pihatöissä, ikkunanpesussa ja toisen pariskunnan mökin kanssa tarvitaan apua enemmän tai vähemmän säännöllisesti ja jatkossa entistä enemmän; kaupassakäyntiä tms. en koe isona vaivana mutta pihatyöt vie paljon aikaa. Kaikki ovat pihejä; toisilla olisi varaa ostaakin palveluja mutta eivät osta. Ja nyt alkaa tulla kinaa apuvälineiden hankinnasta; mitään ei haluta ostaa eikä hankkiä. Ei seniorisänkyä vaikka tapaturman takia sängystä ylösnouseminen on vaikeaa ja kivuliasta. Ei turvapuhelinta vaikka yhdellä on Alzheimer-diagnoosi ja muutenkaan ei se kaatuminen tule etukäteen varoittemalla. Ei tukia vessaan eikä oviin. Kaikkeen tulee "ei,,, ei me nyt vielä tälläisiä tarvita... pitää miettiä..... ei, liian kallista... ei, kyllä me pärjätään. " Mutta kun ei pärjätä. Missä vaiheessa on vaan syytä kävellä vanhuksen tahdon yli ja ostaa ne turva/apuvälineet?
Ja mikä määrä apua on oikeasti järkevää? Jos nyt tarvitaan kahteen talouteen 3-5h/vko -käytännössä yksi ilta ja/tai toinen viikonlopun päivistä- ; niin tuntuu että paljon enempään ei omasta elämästä repeä. Ja tällä tahdilla ja Suomen vanhustenhoidon tasosta jotain hämärää tietävänä; niin kauan kuin vanhus jotenkin selviää päivästä toiseen; mihinkään laitokseen ei pääse/joudu. Eli enemmin tai myöhemmin on huolehtiminen pyykistä, siivouksesta ja ruokailusta omaisten harteilla ja sitten taistelu laitospaikasta, jota jonotetaan huonokuntoisena vuosia. Onko vaan pakko jaksaa?
Ja joo, ovat auttaneet meitä lastenhoidossa mutta se ei ole ikinä ollut yhtä säännöllistä eikä sitovaa; ainoastaan hätätapauksessa sairaspoissaolejen yhteydessä ja alakouluvuosien loma-aikoina muutamia päiviä.Ahdistaa!
Kommentit (247)
Minä en osaa huolehtia vanhuksesta.
En tiedä mitä tai miten pitäisi kysyä mitä tarvitset kun ei koskaan mitään tarvitse omien sanojensa mukaan.
Kuitenkaan ei mitään muuta jaksa kuin istua ja katsoa televisiota.
Valittaa jaksaa kun piha on siinä ja tuossa kunnossa.
En tiedä mitä/miten sille hehtaarin villiintyneelle pusikko pihalle pitäisi tehdä.
Hän kuuluisi jo jonkinlaiseen palvelutaloon, mutta sinne häntä EI saa laittaa.
Lapsenlapset hoitavat kauppareissut.
Itselläni ei ole lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten voit ajatella ettei vanhempien hoito ole lasten velvollisuus. Ehkä ei laissa, mutta kyllä moraalisesti on, meillä jokaisella ihmisellä on velvollisuus auttaa hädässä olevaa. Jos jokainen ihminen ajattelisi kanssasi samoin, olisi maailma jo tuhoutunut. Yök!
Vierailija kirjoitti:
Autoin äitiäni jatkuvasti, päivittäin. Hän soitti ja valitti huonoa oloa ja yksinäisyyttä. Minä kävin usein monta kertaa päivässä. Kunnes sairastuin itse vakavasti-en kertonut omille lapsilleni-en pyytänyt mitään apua. Totesin äidilleni: muutat keskustaan vanhusten kerrostaloon -sinulla on palvelut ja seuraa lähellä. Mutta kun ei. Kohta on vuosi mennyt ja keskityn nyt ihan omaan elämääni. Kun elämää on vielä, on tehtävä ratkaisuja. Silläkin uhalla että vanhus sanoo tekevänsä sinut perinnöttömäksi. Apua on tarjottu, mutta kun ei kelpaa. Ja se pihiys...
Kyllähän voinee sanoa, että toivon sinun käyttävänkin rahat omaan hyvään elämään, älä säästä minulle.
On olemassa houtokodit. Kannattaa antaa ajoissa maallinen omaisuus lapsille.
Vierailija kirjoitti:
On olemassa houtokodit. Kannattaa antaa ajoissa maallinen omaisuus lapsille.
Miksi se omaisuus pitäisi antaa lapsille, jos lapset eivät aio edes hoitaa? Onko tää taas tätä "mulla ei ole vastuuta tahi velvollisuutta, mutta tietysti mulle kuuluu etuja" - ajattelua. Omaisuuden voi käyttää ihan itseensä ja omaan hyvinvointiinsa. Eri asia on, jos lapset oikeasti hoitavat ja pitävät huolta.
Oma äitini vastusti alkuunsa kaikkea ulkopuolista apua ja muuttoa pois omasta kodista sekä kaikkia apuvälineitä. Me veljen kanssa vaan kylmästi hankimme/ostimme/lainasimme ne apuvälineet ja paljolti kysymättä laitoimme paikalleen Vähitellen hän tajusi, että me emme veljen kanssa vaan pysty häntä auttamaan niin paljon kuin hän apua tarvitsi kun avun tarve kasvoi. Oli siinä riitelyä ja keskustelua ja perusteluita ja vaikka mitä pahaa oloa puolin ja toisin, mutta lopulta palvelukoti olikin hyväksyttävä vaihtoehto. Laitoimme hänelle kauniin huoneiston sinne ja tärkeät tavarat jotka sinne mahtuivat ja nyt mamma on lähes tyytyväisenä siellä. Eihän se ole sama asia kuin oma koti, jossa on pitkään asunut ja elämänsä elänyt, mutta elämä on helpompaa kaikille. Ja nyt on myös aikaa jutella ja olla äidin kanssa kun siellä käy, eikä se ole työsiirtola...pieniä askareita tulee tehtyä, mutta se nyt on puuhastelua. Ihan sama jääkö perintöä vai ei, mutta nyt äiti saa tarvitsemansa turvan ja me pääsemme helpommalla. Hoitokoti siis ei myöskään saa mielestäni tarkoittaa, että vanhus sitten vain lykätään sinne ja unohdetaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksa hoitaa ja se on suuri rasite ja kuormitus. Kuitenkin kaikki vain olettavat itsestäänselvyytenä, että hoidan kaiken. Omiakin ongelmia on paljon, mutta ei tämä vanha ja sairas vanhempani sitä ymmärrä, koska ongelmat ovat erilaisia. Olen itse köyhä työtön ja joudun olosuhteiden pakosta vielä asutaankin tuon luona. Ei tuo ymmärrä, että en jaksa, enkä pysty kotitöitä kunnolla tekemään, enkä toki haluakaan ja että eivät tuon asioita hoitaessani usein saamani ahdistuskohtaukset tai valon ja sosiaalisuuden välttely mitään vitsejä tai laiskuutta ole. Kärsin siis pahasta ahdistuksesta ja ilmeisesti olen myös autismikirjolla. En pysty kunnolla huolehtimaan edes itsestäni. Silti kaikki vain olettavat, että huolehdin hankalasta toisesta ihmisestä hankaline vaatimuksineen. Sossusta ei ole ollut apua. Toivon itse pääseväni eläkkeelle tai saavani edes viralliset diagnoosit omista vaivoistani.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä on hieman huvittavaa, että omaiset joilla on mahdollisuus jeesata vanhempiaan valittavat, että omaa aikaa ei sitten jää riittävästi. Onhan ne teidän vanhemmatkin aikanaan vuosia teitä hoitanut eikä silloinkaan sitä omaa aikaa jäänyt. Ymmärrän, että harva haluaa ryhtyä täyspäiväiseksi omaishoitajaksi (todella raskasta), mutta muutaman kerran viikossa auttaminen?
Ap:n tapauksessa suosittelen kotihoidon hommaamista, senhän maksut määräytyvät tulojen mukaan. He tekevät arviointikäynnin ja sen jälkeen arvioivat tarvittavan käyntimäärän per vrk/vko.
Vanhemmat on halunnut lapsia. Hoitaa niitä ja nähdä sen elämän kehityskaaren. Opettaa ja opastaa.
Mutta lapset taas ei oo pyytäneet saada syntyä. Eikä varsinkaan pyytäneet saada syntyä omaishoitajaksi tai vanhuudenturvaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän sama kuin tuolla aiemmin, me siskokset vaan asensimme niitä apuvälineitä, kun huomasimme mitä tarvittiin ja tutkittiin, mitä apuvälineitä on. Ei kyselty tai juuri asiasta keskusteltu (jos olisi keskusteltu, niin vanha jäärä olisi kieltänyt) vaan todettiin, että sulle tulee nyt tämmöinen ja miten sitä käytetään. Sitten alkoi se "en minä tämmöisiä tarvitse" jäkätys. Mutta kun isä huomasi, kuinka paljon nämä apuvälineet auttoivat, ymmärsi hän myös, että apua tarvitsee ja sen jälkeen kaikki muukin ulkopuolinen apu oli helpompaa. Ei toimi varmaan kaikille, mutta meidän pässinpäälle keino toimi.
Vierailija kirjoitti:
Hoidin alkoholistivanhempaani vuosia vähintään tuon 5h viikossa. Vaihtoehto oli jättää kuolemaan. En todellakaan jaksanut. Ei sellaista kukaan jaksa.
Onneksi ei ole kuin yksi vanhempi, jota pitää hoitaa vanhuksena. Kun se tilanne tulee eteen, aion auttaa niin paljon kuin jaksan. Kun voimat loppuu, en aio uuvuttaa itseäni vaan taistella kaiken mahdollisen kotiavun ja kauppapalvelut mitä voi saada. Lopulta laitokseen, kun ei enää pärjää. Minusta ei tule mitään omaishoitajaa toista kertaa.
Hoitokotiin pääsee vain, jos on muistisairaus tai jalat ei pelaa.
Eläkeläisiä on vaipoissa kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hoidin alkoholistivanhempaani vuosia vähintään tuon 5h viikossa. Vaihtoehto oli jättää kuolemaan. En todellakaan jaksanut. Ei sellaista kukaan jaksa.
Onneksi ei ole kuin yksi vanhempi, jota pitää hoitaa vanhuksena. Kun se tilanne tulee eteen, aion auttaa niin paljon kuin jaksan. Kun voimat loppuu, en aio uuvuttaa itseäni vaan taistella kaiken mahdollisen kotiavun ja kauppapalvelut mitä voi saada. Lopulta laitokseen, kun ei enää pärjää. Minusta ei tule mitään omaishoitajaa toista kertaa.
Hoitokotiin pääsee vain, jos on muistisairaus tai jalat ei pelaa.
Eläkeläisiä on vaipoissa kotona.
Eläkeläisiä on miljoona kuusisataa tuhatta. Lehdessä oli ettei apua ja hoitoa riitä kaikille, vaikka 10 vuoden sisällä palkataan 200 000 hoitajaa lisää.
Vierailija kirjoitti:
Miten voit ajatella ettei vanhempien hoito ole lasten velvollisuus. Ehkä ei laissa, mutta kyllä moraalisesti on, meillä jokaisella ihmisellä on velvollisuus auttaa hädässä olevaa. Jos jokainen ihminen ajattelisi kanssasi samoin, olisi maailma jo tuhoutunut. Yök!
Kuule. Minä en ole mitään moraalisesti velkaa vanhemmilleni jotka kaltoinkohteli ja pahoinpiteli minua lapsuuteni ja nuoruuteni, ja jotka koko aikuisuuteni on yrittäneet nujertaa ja alistaa kaikin tavoin. Korkeintaan voin hoitaa samalla lailla kuin he minua: piiskaten, lyöden, karjuen, ulos pakkaseen lukiten. Jos sun mielestä velka pitää vanhemmille maksaa, maksan sen sitten yhtä hyvällä hoidolla kuin mitä itse sain.
Kaikilla ei katsos ole hyviä ja rakastavia vanhempia!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On olemassa houtokodit. Kannattaa antaa ajoissa maallinen omaisuus lapsille.
Joo, vanhempani teki näin, mutta vain yhdelle suosikkilapselle. Arvaa kiinnostaako muita, täysin ilman jääviä auttaa enää yhtään?
Vanha ketju, joka noussut uudestaan etusivulle. Samaan aiheeseen liittyvä toinenkin ketju on pyörinyt viime päivinä etusivulla.
Mä olen onnekas, koska omat vahempani eivät ole jääräpäitä. Ovat nyt jo yli 90-vuotiaita ja asuvat edelleen kahdestaan kotona. Äiti jo jonkin verran muistisairas, isällä polvet huonona ja kulkee ulkona rollaattorin kanssa, sisällä pärjää ilman. Muuttivat jo neljännesvuosisata sitten lähemmäksi meitä tyttäriään. Tekevät vielä paljon asioita itse, mutta joitain asioita olen joutunut opettamaan. Kuten esimerkiksi päivittäistavaroiden tilaamisen kotiinkuljetuksella. Asuvat kaksikerroksisessa asunnossa ja vuosi takaperin hankkivat sinne porrashissin. Siis sellaisen, missä voi istua ja hissi vie alakerrasta yläkertaan. Toistaiseksi isä vielä imuroi itse, mutta jos muuttuu liian vaikeaksi, hommataan robotti-imurit. Viime talvena käytiin siskoni kanssa tekemässä lumityöt, mutta ei pienessä rivitalon pihassa niitä onneksi paljon ole. Ulkopuolista apua eivät mielellään ota, minkä ymmärrän ihan hyvin. Tämä tarjoaakin mahdollisuuden antaa heille aineettomia lahjoja eli esim joku lapsenlapsista voi antaa vaikkapa joululahjaksi ikkunoiden pesun ja käydä keväämmällä pesemässä isovanhempien ikkunat. Äiti ei laita enää ruokaa, mutta isä osaa oikein hyvin hyödyntää erilaiset puolivalmisteet. Ja jos isää ei jonain päivänä huvita laittaa ruokaa ollenkaan, hän soittaa paikalliseen pizzeriaan ja tilaa sieltä jotain.
Voin kuvitella, että "änkyrävanhukset" ovat haastavia eikä mikään, mitä yrittää ehdottaa heidän elämänsä ja arkensa helpottamiseksi, kelpaa. Mä toivon olevani aikanaan yhtä helppo kuin mun vanhempanikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hoidin alkoholistivanhempaani vuosia vähintään tuon 5h viikossa. Vaihtoehto oli jättää kuolemaan. En todellakaan jaksanut. Ei sellaista kukaan jaksa.
Onneksi ei ole kuin yksi vanhempi, jota pitää hoitaa vanhuksena. Kun se tilanne tulee eteen, aion auttaa niin paljon kuin jaksan. Kun voimat loppuu, en aio uuvuttaa itseäni vaan taistella kaiken mahdollisen kotiavun ja kauppapalvelut mitä voi saada. Lopulta laitokseen, kun ei enää pärjää. Minusta ei tule mitään omaishoitajaa toista kertaa.
Hoitokotiin pääsee vain, jos on muistisairaus tai jalat ei pelaa.
Eläkeläisiä on vaipoissa kotona.
Eläkeläisiä on miljoona kuusisataa tuhatta. Lehdessä oli ettei apua ja hoitoa riitä kaikille, vaikka 10 vuoden sisällä palkataan 200 000 hoitajaa lisää.
Työttömiä ei voi siirtää joten varsinkin Helsingissä tulee olemaan vaikea tilanne.
Helsinkiin ei haluta muuttaa, koska kalliit vuokrat ja omistusasunnot kalliita.
Vanha keskustelu, mutta aihe tuskin on vanhentunut.
Ymmärrättehän, että jos vähän väliä ravaatte kaukaa ylläpitämään jotain omakotitaloja yms. te mahdollistatte iäkkään ihmisen jumittamisen siihen tilanteeseen, joka ei enää ole hänelle oikeasti toimiva? Miksipä hän haluaisi muutosta, jos kaikki hänen näkökulmastaan pelaa ja palvelijat ravaavat jatkuvasti?
Ihmisen ensimmäinen velvollisuus on huolehtia itsestään, sitten mahdollisista lapsistaan ja puolisostaan. Jos ei huolehdi itsestään, ei kohta ole enää kelvollinen yhtään mihinkään. Muita velvollisuuksia ei ole, omista vanhemmista ei kannata tehdä itselleen kivirekeä, jolla pahimmillaan pilaa elämänsä ja myös perheensä elämän. Yhteyttä voi pitää ilman, että taakka kaatuu niskaan ja ilman, että toivoo vanhojen vanhempiensa kuolemaa. Ei se kuntakaan mitään tee, jos huomaa, että omaiset tekevät.
Minä olen aivan loppu äitini auttamiseen. Enkä edes hoida häntä yksin, vaan meitä on yhteensä neljä. Autoimme jo silloin, kun isä vielä eli. Tätä auttamista on siis jatkunut jo toista vuosikymmentä.
Haluaisin laittaa asiat uusiksi. Ei ole oikein, että työssäkäynnin ja perhe-elämän lisäksi pitää sumplia jääräpäisen äidin hoito. Me lapset (hah, yli neljänkympin ollaan) emme voi lomailla samaan aikaan. Jonkun pitää aina päivystää äitiä. En jaksa!! Enkä halua. En enää. Mutta en halua jättää sisaruksilleni enempää taakkaa, olemme kaikki kuormittuneita.
Tein huoli-ilmoituksen ja sosiaalityöntekijät tulivat kotikäynnille. Äiti vaan sanoi, että hän ei ota ulkopuolista apua vastaan, lapset auttaa.
Olisi edes joku muhkea perintö odottamassa, mutta ei. Meille ei tule jäämään kun roskien siivous. Kuulostan nyt todella inhottavalta, mutta se johtuu tämän tilanteen pitkittymisestä. Koska koittaa se vapaus, mikä aikuisuuteen kuuluisi?
Äidillä on keskivaikea dementia. Saisi kotihoidon palveluja mutta ei halua niitä. Lääkkeitä syö miten sattuu muistamaan, harhailee välillä öisin kaupungilla jne. Jos mielensä ei muutu, niin tulevaisuudessa ainoa keino saada hänelle palveluja, on hommata hänelle edunvalvoja. Siinä prosessissa menisi yli puoli vuotta ja edunvalvojaksi saatettaisiin valita virkamies eikä jompaa kumpaa meistä lapsista. Hankalaa on ja niin tuttu tuo joidenkin mainitsema pelkoreaktio, kun puhelin soi. Mitä nyt tällä kertaa?
Mä annan sulle neuvon: lopeta auttaminen tai ainakin vähennä sitä. Syyksi sanot, ettet jaksa.
Itselläni on myös saman kaltainen tilanne. Minun pitää ajella lomillani toiselle puolelle suomea auttamaan iäkästä äitiä. Teen 3-vuorotyötä ja mulla on lapsia. Stressaan näitä reissuja etukäteen koska tiedän, että siihen kuluu lomani/ vapaani, jotka oikeasti pitäisi käyttää palautumiseen. Tein vuodelle 2023 lupauksen, että tästä lähtien mun terveys on 1. sijalla.
Paras ystäväni kuoli syöpään viime vuonna ja hän yritti saada mut tajuamaan, että terveys on tärkein, sen jälkeen tulee kaikki muu. Olen sairastanut pari burn outia ja oppinut niistä, että ellei ihminen itse tajua hidastaa tahtia, kroppa sanoo itsensä irti. Stressin seurauksena sairastuin autoimmuunitautiin. Ehkä tuo mylly piti käydä läpi, että oivalsin sen, että ensin kuuluu huolehtia itsestä ja sitten vasta muista. Ja kuten edellä joku sanoikin, ensisijaisesti huolehditaan itsestä ja omista lapsista. Jos sairastut stressistä, niin sitten susta ei ole hyötyä kellekään.
Vierailija kirjoitti:
Vanha ketju, joka noussut uudestaan etusivulle. Samaan aiheeseen liittyvä toinenkin ketju on pyörinyt viime päivinä etusivulla.
Mä olen onnekas, koska omat vahempani eivät ole jääräpäitä. Ovat nyt jo yli 90-vuotiaita ja asuvat edelleen kahdestaan kotona. Äiti jo jonkin verran muistisairas, isällä polvet huonona ja kulkee ulkona rollaattorin kanssa, sisällä pärjää ilman. Muuttivat jo neljännesvuosisata sitten lähemmäksi meitä tyttäriään. Tekevät vielä paljon asioita itse, mutta joitain asioita olen joutunut opettamaan. Kuten esimerkiksi päivittäistavaroiden tilaamisen kotiinkuljetuksella. Asuvat kaksikerroksisessa asunnossa ja vuosi takaperin hankkivat sinne porrashissin. Siis sellaisen, missä voi istua ja hissi vie alakerrasta yläkertaan. Toistaiseksi isä vielä imuroi itse, mutta jos muuttuu liian vaikeaksi, hommataan robotti-imurit. Viime talvena käytiin siskoni kanssa tekemässä lumityöt, mutta ei pienessä rivitalon pihassa niitä onneksi paljon ole. Ulkopuolista apua eivät mielellään ota, minkä ymmärrän ihan hyvin. Tämä tarjoaakin mahdollisuuden antaa heille aineettomia lahjoja eli esim joku lapsenlapsista voi antaa vaikkapa joululahjaksi ikkunoiden pesun ja käydä keväämmällä pesemässä isovanhempien ikkunat. Äiti ei laita enää ruokaa, mutta isä osaa oikein hyvin hyödyntää erilaiset puolivalmisteet. Ja jos isää ei jonain päivänä huvita laittaa ruokaa ollenkaan, hän soittaa paikalliseen pizzeriaan ja tilaa sieltä jotain.
Voin kuvitella, että "änkyrävanhukset" ovat haastavia eikä mikään, mitä yrittää ehdottaa heidän elämänsä ja arkensa helpottamiseksi, kelpaa. Mä toivon olevani aikanaan yhtä helppo kuin mun vanhempanikin.
Voiko robotti-imuriin kompastua?
Siskoni jaksaa hyvin, kun ei välitä vanhemmistamme ollenkaan, vaikka ei miehensä kanssa ole töissä. Minä, töissä käyvä, hoidan vanhusten asiat täältä kauempaa. Ei sitä aina oikein jaksaisikaan. Täytyy yrittää pitää itsensä kunnossa ja ottaa itsellekin välillä aikaa. Työpaikallani on sovittu, että tarvittaessa voin ottaa lomaa, kun käyn vanhusten luona.