Riittääkö vuosi seurustelua kun aletaan yrittämään lasta?

Ero tulee jos on tullakseen tai ei tule. Joka 2. pari eroaa kuitenkin niin ihan sama onko seurusteltu vuosi vai 10 ennen lasta. Toisesta ihmisestä ei ikinä tiedä miten muuttuu ja kuinka sitä itsekin muuttuu vuosien varrella.

Ikää sulla on jo sen verran että heti hommiin kun olette muuttaneet yhteen. Ehkä tärppää heti, ehkä myöhemmin tai ei koskaan. 

Me muutimme yhteen 2 viikon seurustelun jälkeen. Lapsia tosin aloimme tekemään vasta 4 vuoden seurustelun jälkeen kun olimme vielä nuoria ja piti ensin opiskella. Yhdessä olemme olleet nyt 25 vuotta.

Ei riitä. Mutta jos olet riittävän varma siitä, että pärjäät yksinhuoltajana, niin anna mennä. Vuodessa ET OPI tuntemaan toista riittävän hyvin. Hän on nyt varmaan tällä hetkellä loistava puoliso, mutta teillä tulee olemaan rankkoja hetkiä vielä edessä. Kuten tuossa joku sanoi, TUURILLA on iso merkitys tässä asiassa. 

Meillä oli yhteistä taivalta takana kumppanin kanssa noin 30 minuuttia, kun mentiin yökerhon vessaan yrittämään lasta. Erosimme tuon jälkeen, koska ajatukset elämästämme oli niin erilaiset. Lapsi jäi minulle.

N21, onnellinen pienen pojan äiti

Jos vuosi tuntuu riittävältä, niin siitä vaan. Parhaiten tiedätte itse, omat tuntemukset ovat paras peruste. Jos liian kauan odottaa, niin voi olla, ettei mitään koskaan tapahdukaan.

Olen itse nelikymppinen mies, jolla on takana kaksi pitkää parisuhdetta. Kummassakin nainen halusi lasta, mutta mielestäni koskaan ei ollut sopiva aika. Nyt kaduttaa, vaikka näin miehenä mikään ei ole vielä myöhäistä.

Halusin sanoa nimenomaan sen, että jos lapsen hankkiminen tuntuu teistä itsestänne sopivalta, niin tehkää se ihmeessä.

Miksi helvetissä kolmekymppisen ihmisen pitää tälläistä kysyä?

Ei siihen ole mitään normia koska lapsia aletaan tekemään... varsinkaan kun täällä ei kukaan tunne teitä. Tt tosin taida tuntea itsekään?

No ei kait sitä vuoden jälkeen vielä juurikaan toista tunne, muutenkin on vielä rakastumisvaihe menossa! Yhdessäasuminen on aivan eri asia kun vain käydä toisen luona kylästelemässä... 

Me ollaan ukkoseni kanssa oltu yhdessä 5v., vuosi asuttu yhdessä, ikää molemmilla kolmenkympin puolesta välistä ja nyt vasta tuntuu, että voisi alkaa yrittämään lasta! Nyt tiedetään jo toistemme hyvät ja huonot puolet!

"Riittää, jos SINÄ haluat lapsen. Koska yksinhän sinä lapsen kanssa jäät, jos mies ei jaksakaan." - Olenko ainoa, jota hämmentää oletus siitä, että Se on aina ja yksin nainen, joka kantaa vastuun ja ainoastaan ja vain  hän voi jäädä lapsen kanssa kahden, eikä hylätä lasta ja jättää sitä miehen hoidetavaksi? - Esimerkiksi jos nainen päätyisi sairaalan vuodeosastolle pian synnytyksen jälkeen, niin lapsi varmaan annettaisin äidin ystävättärelle hoitoon tai ehkä hänen vanhemmilleen vai mihin? Ajatusta siitä, että  mies ei yksin (päävastuullisena)  yhdessä omien ja lapsen läheisten kanssa saattaisi pärjätä lapsen kanssa pidetään täysin mahdottomana. Miksi?    

Kyllä se tuossa iässä riittää, jos molemmat haluatte lasta! Ei voi jäädä kauaksi aikaa vitkastelemaan! ;)

Me oltiin oltu 9 kk yhdessä kun olin jo raskaana. Nyt lapsi on 2 vuotta eikä tässä enää muista,että oltiin niinkin vähän aikaa yhdessä ennen lasta :) Mitään 'yllätyksiä" ei ole tullut; mies halusi lasta ehkä enemmän kuin minä, on huolehtiva isä ja kotona viihtyvää sorttia. Nopealtahan se kuulostaa eikä voi varsinaisesti suositella, mutta voi se toimiakin. Jos kyynisiä ollaan, en voi tietää mitä kolmen vuoden päästä, mutta ikinä et voi tietää. Kyllä parit jotka on seurustelleet sen 5 -10 vuoden ajan, eroavat pikkulapsiaikana että ei se seurusteluaika mikään tae ole.

"Meillä oli yhteistä taivalta takana kumppanin kanssa noin 30 minuuttia, kun mentiin yökerhon vessaan yrittämään lasta. Erosimme tuon jälkeen, koska ajatukset elämästämme oli niin erilaiset. Lapsi jäi minulle.

N21, onnellinen pienen pojan äiti"

Toivotan hyviä voimia ja jaksamista - Toivottavast onni on myötä niin sinulla kuin lapsellasi. Ja toivottavasti se, että te erositte miehen kanssa ei estä poikaa tutustumasta ja tapaamasta myös isäänsä. Vai onko niin, että lapsen äidillä on aina oikeus lapseen mutta lapsen isällä ei kun hänen olsi pitänyt ymmärtää mitä teki. - Eli jos nainen on ilman mitään tutustumista valmis harrastamaan seksiä ilman ehkäisyä, niin miehen tulisi ymmärtää, että siinä toteutetaan vain nasen tarpeita ja toiveita ei miehen, vaikka mies itse muutoin haaveielisi tai olisi haaveillut joskus saavansa lapsen mutta ei se sentään noin lyhyen tapaamisen jälkeen tai seurauksena voi olla mahdollista, 

Mihin sen pitäisi riittää? Mä en usko mihinkään muiden asettamiin ns. normaaliaikatauluihin. Jokainen tehköön oman aikataulunsa mukaan. Eihän kukaan ulkopuolinen voi tietää suhteesta mitään.

Yhdessä kannattaisi kyllä asua ensin. Ei riitä että "käytännössä" vietetään kaikki vapaa-aika yhdessä jos molemmilla on kuitenkin oma asunto johon tarvittaessa vetäytyä. Sitten kun konkreettisesti on yksi asunto, yksi sänky, yksi jääkaappi, yksi wc jne niin näkee kunnolla millaista on elää toisen kanssa. Se, että punkkaa toisen luona esim. 5 viikkoa yöstä on silti eri asia kuin asua yhdessä 24/7.

Kun aloin seurustella mieheni kanssa, niin hän punkkasi luonani ensimmäiset 4 kk. Nukkui lähes joka yö luonani. Olimme molemmat työttömiä joten yhteistä aikaa riitti. Silti tämä yhdessäoloaika ei vastannut sitä oikeaa yhdessä asumista. 4 kk jälkeen hankimme isomman asunnon yhdessä ja muutimme siis virallisesti yhteen. Vasta silloin arki toisen kanssa konkretisoitui kun käytössä todella oli vain yksi asunto ja ei ollut mitään toista paikkaa missä käydä edes kääntymässä ja saada hetken omaa rauhaa.

Juurihan tuolla edellä todettiin, että muutama minuutti seurustelua riittää. Ei siihen vuotta tarvita tai edes omaa rakasta aviomiestä lapsen alulle laittamiseen. Hölmö mies tietenkin mukisematta allekirjoittaa isyyspaperit.

Hyvä ap, kun tuollaista av:lla kyselet, niin eri riitä. Joku painaa kyselyn taustalla.

Mutta kuten täällä on jo sanottu, niin joka tapauksessa lapsi muuttaa suhdetta, onko takana vuosi tai kymmenen vuotta seurustelua.

Älyttömiä musta nämä että pitää asua yhdessä tyyliin viisi vuotta, pitää olla tehtynä se ja tämä ja tuo. Siinä vaiheessa kun ap on miehensä kanssa asunut vuosia yhdessä, käynyt läpi isot kriisit (esim neljänkympin) ja katsonut miten sujuu yhteiset hankinnat ja ehkä kokeillut talon rakennukset jne., niin menopaussi on jo tullut ja mennyt eikä adoptiokaan ole enää mahdollinen. Se nyt on tietty hyvä miettiä, että pärjääkö yksin jos niin käy, mutta kaikki muu mahdoton varmisteleminen tuossa iässä on ajan haaskausta. Jos siis kumpikin on aikuinen ja sen lapsen haluaa. Voi siitä ap:stakin kuoriutua vaikka mitä yllättävää lapsen myötä. Voi tulla vaikka pitkäkestoinen lapsivuodepsykoosi. Ja sehän johtuu vain siitä ettei ole asuttu tarpeeksi kauan yhdessä. Eikun...

6kk seurustelun jälkeen muutettiin yhteen koska asuttiin muutenkin jatkuvasti saman katon alla.

10kk seurustelun jälkeen luovuttiin ehkäisystä.

1v10kk jälkeen aloin odottaa lasta joka syntyi 9kk myöhemmin, noin 2,5v seurustelun jälkeen.

1,5 vuotta esikoista aloin odottamaan toista.

Nyt 6 vuotta seurustelua takana enkä olisi ryhtynyt tähän jos olisin tuntenut toisen täysin

Ei ole olemassa mitään onnistuvan perhe-elämän kaavaa.

Ensitreffeillä umpikännissä alkanut raskaus voi johtaa vuosikymmenien onnelliseen perheidylliin.

Pitkän kaavan mukaan sinetöity vuosisadan rakkaustarina voi päättyä riitaiseen eroon 20 vuoden yhteiselon jälkeen ja kouluikäiset lapset jäävät heitteille isän ja äidin lähtiessä uuden onnen ja vuosituhannen rakkaustarinan matkaan.

Riskillä mennään ja mitään takeita ei ole milloinkaan.  Liian usein ne onnea ja tasapainoa hehkuneet ja pitkään yhdessä olleet parit ovat eronneet. 

Minä olin 32-v., kun tapasin mieheni, joka oli silloin 36-v. Vuoden päästä menimme kihloihin ja jätimme ehkäisyn pois. Viiden vuoden päästä saimme esikoisen. Toista ei ikinä tullut. Jos olisin ruvennut kauankin katselemaan ja odottamaan niitä miehen pahoja puolia, meillä ei olisi varmaan yhtäkään lasta.

Vierailija kirjoitti:

Älyttömiä musta nämä että pitää asua yhdessä tyyliin viisi vuotta, pitää olla tehtynä se ja tämä ja tuo. Siinä vaiheessa kun ap on miehensä kanssa asunut vuosia yhdessä, käynyt läpi isot kriisit (esim neljänkympin) ja katsonut miten sujuu yhteiset hankinnat ja ehkä kokeillut talon rakennukset jne., niin menopaussi on jo tullut ja mennyt eikä adoptiokaan ole enää mahdollinen. Se nyt on tietty hyvä miettiä, että pärjääkö yksin jos niin käy, mutta kaikki muu mahdoton varmisteleminen tuossa iässä on ajan haaskausta. Jos siis kumpikin on aikuinen ja sen lapsen haluaa. Voi siitä ap:stakin kuoriutua vaikka mitä yllättävää lapsen myötä. Voi tulla vaikka pitkäkestoinen lapsivuodepsykoosi. Ja sehän johtuu vain siitä ettei ole asuttu tarpeeksi kauan yhdessä. Eikun...

Jatkan vielä, että musta kuulostaa vaan hyvältä että ap pohtii tällaisia. Musta se kertoo tietynlaisesta luonteesta. Paljon huolestuneempi lapsenhankinnasta olisin jos ap ei miettisi näitä. Jos se mies ois jotain ihmeellistä ja parisuhde ruusuisin ikinä ja kaikki ois ihquu ja varmaa ja upeeta ja vaaleanpunaista. Jos pohtien ja järjellä mennään niin voi myös päättää että ne kriisitkin selvitetään ja kurjista asioista puhutaan ja yhdessä pysytään ja vastuu lapsesta jaetaan. Kyllä noista voi ihan järjellä päättää, vaikka tunteet muuttuiskin (ja tietty ne muuttuu).

Riippuu ihan ihmisistä, noin yleisesti kolmekymppiset tuntevat itsensä paremmin, joten lyhyempikin aika riittää. Meillä oli yhteisen omistusasunnon tuparit ennen seurustelumme ensimmäistä vuosipäivää ja raskaana olin puolen vuoden kuluttua tupareista. Lapsi on nyt kaks eikä meillä ole ollut mitään ongelmaa tämän aikataulun kanssa.

Meillä yhteenmuutto välittömästi seurustelun alettua - käytännön syistä.

Kihlat 3 kk seurustelun jälkeen.

Raskaus alulle 4 kk seurustelun jälkeen. (Ei vahinko)

Naimisiin 9 kk seurustelun jälkeen.

Vauva maailmaan vajaan vuoden seurustelun jälkeen.

Miksi ei näinkin.