Miten te muut äkkipikaiset ja ärtyisät pidätte parisuhteen kunnossa?

Joo, voit helliä mielessäsi tällaista haavekuvaa itsestäsi. Räyhäävän ja lyhytpinnaisen äidin lapsena voin kertoa mitä lapsesi sinusta ajattelee: arvaamaton ja epäluotettava.

Lapsena yritin parhaani mukaan käyttäytyä niin, ettei äidin pinna katkea. Oli raskasta yrittää leikki- ja kouluikäisen ymmärryksellä ja elämänkokemuksella ennakoida mitä milloinkin olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä ryöpytyksen välttämiseksi. Teininä aloin ottaa välimatkaa ja huutaa takaisin samalla mitalla - jälkikäteen olen tajunnut että lähestyvät vaihdevuodet kiristivät mamman ruuveja entisestään. Muutin kotoa pois 17-vuotiaana. Aikuisena olen keskittynyt pitämään äitiä mahdollisimman etäällä, muut sisarukset myös. Nykyään äiti vetää marttyyrilinjaa, kun lapset eivät käy eivätkä pidä yhteyttä, nyyhkis. Olen äidille ihan suoraan sanonut että viileät välit ovat seuraus äidin käytöksestä. "Mutta mä olen temperamenttinen ja helposti suuttuva luonne, en mä mitään itselleni voi" oli vastaus. No, sitä saa mitä tilaa.

Vierailija kirjoitti:

Tein äsken aloituksen "olen aina ärsyyntynyt" ja huomasin ketjusi, en siis ole ainoa. En ole ajatellut että ärtyneisyys on luonteenpiirteeni, koska toisinaan en ärsyynny mistään vaan olen onneni kukkuloilla vaikka mitä tapahtuisi. Olen kuin toinen ihminen, minulla on rauha.

Ja siitä millainen äiti sinusta tulisi niin varmaan tiuskiva, tiukka, mutta hyvin rakastava. Kärsisit kovista omantunnon tuskista ja joka ilta sängyssä miettisit kyyneleet silmissä että olitpa taas paska äiti ja vannoisit itsellesi olevasi huomenna rennompi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Kiitos kun kirjoitit! Kuulostaa tosiaan siltä, että miehesi on kuin  minä ja sinä olet kuin mieheni. Meillä tilanne ei ole ihan niin paha kuin teillä, ja yritän tietoisesti joka ikinen päivä olla purkamatta kaikkea pahaa mieltä mieheeni. Olet luultavasti tulkinnut aivan oikein sen, että miehellesi on raskasta peittää stressiä ja ärtymystä töissä, sillä luulen omalla kohdallanikin asian olevan juuri niin. Kannan töissä kaikkien murheet ja selvitän vaikeatkin tilanteet, enkä anna itselleni koskaan lupaa valittaa mistään. Se on raskasta ihmiselle, joka hermostuu ja ahdistuu helposti. Olen myös perfektionisti, joten pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan.

Osaan jo aika hyvin tunnistaa pahan mieleni ja myös kerron sen miehelle, että nyt on huono fiilis. Vaikeinta on silloin, kun hän oikeasti tekee jotain mikä harmittaa minua. Huomautan liian kärkkäästi asiasta ja pahoitan hänen mielensä, sillä hän ei tee asioita tahallaan väärin. Tässä asiassa minulla on eniten työstämistä, sillä sellaista parisuhdetta ei ole, jossa toinen osaisi aina lukea ajatukseni eikä koskaan tekisi mitään "väärin".

Mitä toivon kumppaniltani? Sitä, että hän kuuntelisi minua enemmän. Hän ei usein ota kuuleviin korviinsa sitä, jos pyydän hetken rauhaa. Ja kun kerron olevani pahalla tuulella, niin hän silti ihmettelee hetken päästä olenko vihainen hänelle. Se turhauttaa, kun olen huonosta tuulestani huolimatta yrittänyt kommunikoida, eikä viesti mene perille. Tätä toivoisin, muuta en voi häneltä vaatia.

ap

Sori jos tämä on jo puitu läpi, vastaan kesken ketjun.

On miehelläsi myös kasvun varaa, juuri tuo tummennettu kertoo, että hän ei kunnioita reviiriäsi. Ja se on hallitsemisyritys, eikä hyvä juttu ollenkaan.

Kylläpä koskettaa läheltä tämä aihe. Olen melko tuoreessa suhteessa mahtavan naisen kanssa, joka on kuvatunlainen tapaus. Ihmetyttää todella paljon, kun kotona on kolme päivää viikossa todella ärtyisä ja kiukkuinen tunnelma, eikä rehellisesti sanottuna mitään oikeaa riidan aihetta. Rauhoituttuaan hän kehuu minua maasta taivaaseen ja aidosti pitää minusta ja siitä millainen olen. Joudun tämän tästä sanomaan, että olen käyttäytynyt niin huomioivasti, siististi, ahkerasti ja kunnioittavasti kuin vain ihminen voi, eli en kertakaikkiaan ole voinut tehdä mitään mistä terve aikuinen ihminen voisi suuttua - silti olen jatkuvasti kohde, jolle ollaan ilkeänä.

Syyksi tälle ärtymiselle hän sanoo usein stressin ja väsyttävän arjen. Ei oikeasti tarkoita pahaa käytöksellään, sanoo vain kaiken olevan niin uuvuttavaa. Ymmärrän täysin hänen arkensa olevan välillä kovinkin raskasta. Sitten taas koen melko ahdistavana hänen toiveensa siitä, ettei arki olisi arkea (??) öö, eivätköhän kaikki ihmiset toivo arjen olevan mahdollisimman mielekästä, mutta missä on sellainen ihmemies, joka taikoo siivouksen, pyykinpesun, kaupassakäynnin, ruoanlaiton, tiskit ja tuhat muuta asiaa pois arjesta? 

Mun suhteessa helpottaa se, että vaikka itse olen äkkipikainen, mies on hyväntuulinen viilipytty. Jos itse ärryn jotain asiasta, mies osaa suhtautua siihen rauhallisesti ja järkeillen. Riitelemme todella harvoin; vaikka olisinkin huonolla tuulella, niin mies on sellainen, ettei hänelle oikein voi suuttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n aloituksen luettuani tunnistin osan minusta. Olen myös iloinen ja sosiaalinen ystäville ja töissä ja asiakaspalvelutyössä sitä vaaditaan, MUTTA kotona saatan räjähtää nollasta sataan ihan mitättömästäkin... Saatan olla samanlainen rähisijä myös äidilleni, joka on myös todella temperamenttinen tapaus. Mieheni on sellainen, että tykkää oikein tahallaan ärsyttääkin. Saattaa esim. huijata, ettei tuonut kaupasta sitä kaikkein tärkeintä (vaikka olisikin tuonut), on "leikkisästi" piilotellut tavaroitani (esim. puhelin), kun tietää, että minulla on kiire ja saan melkoiset raivarit, kun asiat ei mene nappiin. Sitten voi vielä nauraa hekottaa, kun olen niin raivoissani ja sekös lisää ärtymystä... Vihaspäissäni saatan sanoa vaikka mitä ja jos oikein pahalle tuulelle satun, niin voin vaikka hajottaakin jotain. Ei ole normaalia, mutta mieheni pitäisi myös tiedostaa, ettei kannata kaivaa verta nenästä... Ollaan 3v. oltu yhdessä ja harvoin mieheni riitelee kanssani, se olen minä joka räyhään. Jos mies ei kestä, niin saattaa lähteä vaikka lenkille rauhoittumaan...

Tuo on miehesi keino yrittää kestää ja sietää hankalaa persoonaasi. Lyödä asia leikiksi ja huumoriksi ja nauraa sinulle ja sinun kustannuksella. Ei se taida miestä kuitenkaan hirveän onnelliseksi tehdä :(

Olenko ainoa jonka mielestä tuo toisen kustannuksella nauraminen eli kusetus on pahempi paha parisuhteessa kuin temperamenttisuus?

Olen siis tuo, jonka mies tekee aika ajoin kiusaa. Joskus sellainen leikkisä kiusaaminen on hauskaa ja tehdään sitä puolin ja toisin, mutta sellainen tahallinen ärsyttäminen ei ole kivaa. Juurikin vaikka tuo puhelinjuttu... Olen lähdössä jonnekin kiireellä ja etsin puhelintani raivon vallassa ympäri kämppää ja pyydän miestäni soittamaan siihen, niin ei soita ja kyselee vaan "no, mihinkä olet jättänyt"... Etsin ja etsin, heitän sohvatyynyjä ympäri kämppää ja raivoan missä se puhelin nyt on... Sitten tuhahdan, että lähden sitten ilman puhelinta, niin mies nauraen tuo puhelimen ja laittaa vaikka kaula-aukosta sisään. Sai hetken naureskella ja nauttia katsoessaan minun riehaantumista... Näin teki myös kerran autonavaimen kanssa...

Tuo on kyllä vaan puhdasta kiusaamista. Eikö sinun tekisi mielesi jäädä sille tiellesi kun vihdoin pääset lähtemään miehen paljastettua puhelimen olinpaikan?

Kyllä ja olenkin todella vihainen pitkään! Tätä ei onneksi tapahdu kovin usein, mutta kai hän saa revittyä jotain huumoria siitä, kun raivostumiseni ei ole mitään pientä nikottelua ja tuhisemista, vaan puhdasta vihaa. Tietää, että ärsyynnyn paljon pienemmästäkin.

Parikymmentä vuotta kun katselee käsittämätöntä raivoa jonkun pienen asian, juuri esim. lompakon, puhelimen tai avainten etsimistä, yrittää auttaa ja saa vain hillitöntä purkausta vastineeksi kyllä tympääntyy. Tuollaisen jälkeen ei jaksa välittää toisen tunteista, kun tuokaan ei muiden tunteita raivossaan ota huomioon. Kiitos kun muistutit kuinka ällöttävää tuo yhteiselo exän kanssa oli. Toivottavasti teillä ei ole lapsia.

Yrittää auttaa? Kiusallaan piilottaa.

En ole tuo mies, mutta vastaavan kalatisen raivoetsijän kanssa yhdessä elänyt. Tuskin tuokaan mies piilottaa, mutta kun rauhallisena ja systemaattisesti paikkoja katselee nuo etsimät tavarat pistävät silmään. Mies on varmaan hoksannut paikan ja tuo etsityn tavaran naiselle. Ja tuo pilkka voi olla se oma puolustus tilanteessa, yrittää osoittaa naiselle kuinka typerää hänen käyttäytymisensä on. En tiedä mikä olisi paras suhtautuminen, minun oli totaalikyllästys, autoin etsimisessä vain jos olin itse lähdössä samalla kyydillä muuten hävisin paikalta. Jos aikuinen ihminen ei kykene hoitamaan asioitaan ilman totaaliraivoa mitä minä siihen viereen jään haukuttavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Kiitos kun kirjoitit! Kuulostaa tosiaan siltä, että miehesi on kuin  minä ja sinä olet kuin mieheni. Meillä tilanne ei ole ihan niin paha kuin teillä, ja yritän tietoisesti joka ikinen päivä olla purkamatta kaikkea pahaa mieltä mieheeni. Olet luultavasti tulkinnut aivan oikein sen, että miehellesi on raskasta peittää stressiä ja ärtymystä töissä, sillä luulen omalla kohdallanikin asian olevan juuri niin. Kannan töissä kaikkien murheet ja selvitän vaikeatkin tilanteet, enkä anna itselleni koskaan lupaa valittaa mistään. Se on raskasta ihmiselle, joka hermostuu ja ahdistuu helposti. Olen myös perfektionisti, joten pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan.

Osaan jo aika hyvin tunnistaa pahan mieleni ja myös kerron sen miehelle, että nyt on huono fiilis. Vaikeinta on silloin, kun hän oikeasti tekee jotain mikä harmittaa minua. Huomautan liian kärkkäästi asiasta ja pahoitan hänen mielensä, sillä hän ei tee asioita tahallaan väärin. Tässä asiassa minulla on eniten työstämistä, sillä sellaista parisuhdetta ei ole, jossa toinen osaisi aina lukea ajatukseni eikä koskaan tekisi mitään "väärin".

Mitä toivon kumppaniltani? Sitä, että hän kuuntelisi minua enemmän. Hän ei usein ota kuuleviin korviinsa sitä, jos pyydän hetken rauhaa. Ja kun kerron olevani pahalla tuulella, niin hän silti ihmettelee hetken päästä olenko vihainen hänelle. Se turhauttaa, kun olen huonosta tuulestani huolimatta yrittänyt kommunikoida, eikä viesti mene perille. Tätä toivoisin, muuta en voi häneltä vaatia.

ap

Vähän tuntuisi että introvertti vastaan ekstrovertti. Introvertti on kuluttanut kaiken energiansa ihmisiin töissä ja tarvitsisi hetken rauhoittumiseen kotona mutta ekstrovertti ei ymmärrä jättää rauhaan kun hänen maailmassaan asioista keskustellaan ja vatvotaan ja vatvotaan.

Minä en jaksanut sellaisessa parisuhteessa. Muutenkin tuntui että seurusteli pikkulapsen kanssa kun tarvitsi selittää kaikki hitaasti ja moneen kertaan ja mies ei silti oppinut pesemään pyykkejä tai laittaan tiskejä koneeseen. Totesin hänet tyhmäksi. Älykkäämmän kanssa ei tosiaan tarvitse kiukustua tai tiuskia, kun tarvitsee sanoa van kerran.

Hyvä, että ymmärsit erota. Miehesi kannalta. Olen sivusta seurannut sinunlaisiasi äitejä, miten he käyttäytyvät lapsilleen. Ja siinä sitten todennut, että tuo nainen on hirviö.

On olemassa sellainen ihmistyyppi, joka suhtautuu kaikkeen puhtaan pragmaattisesti. Pyykit ja tiskit pitäisi aina pestä sinun tavallasi, koska sinun tapasi on se paras. Et voi ymmärtää, miksi joku muu tekisi eri tavalla, koska persoonasi ei salli ymmärtää asioita toisen ihmisen näkökulmasta. Jos joku ottaa arjen askareet leppoisammin ja huolettomammin, hän on sinusta tyhmä. Raivoat ja nalkutat niin, että tavallisesta arkielämästä tulee sille toiselle suorittamista. Kuin suorittaisi sinun virittämääsi esterataa: kulje läpi mahdollisimman nopeasti ja virheittä.

Kaltaisesi hirviö oli mm. kolleganani. Voin käsi sydämellä kertoa, että sen ihmisen kanssa sekä oma työn jälkeni että yhteinen suorituksemme oli paljon surkeampi kuin päivinä, jolloin tein töitä muiden ihmisten kanssa tai yksin. Hänen painostavassa tavassaan oli paljon järjellä perusteltuja etuja. Mutta hän oli kykenemätön näkemään monia vivahteita. Hänen kanssaan sähläsin älyttömästi ihan vain siksi, että hänen aggressiivinen suoraviivaisuutensa ei sovi persoonani kanssa yhteen. Voin lyödä vetoa, että hän piti minua tyhmänä. Eikä olisi uskonut silmiään, miten näppärä olin toisen kollegan kanssa, jonka kanssa neuvottelimme ihan eri hengessä, kuuntelimme toisiamme. Ja tehtiin eri tavalla kuin tyrannin tapa, nopeammin ja ennen muuta laadukkaammin. Olisipa voinut istuttaa hänet nurkkaan hiljaa seuraamaan meidän työntekoa, sillä se olisi ainoa tapa, jolla hänet saisi ehkä ymmärtämään meitä "hitaita ja tyhmiä".

Jos joku on hitaampi ajattelija tai ottaa asiat rennommin ei tarkoita, että hän olisi tyhmä. Se sinun miehesi on ehkä seuraavassa suhteessaan ihan eri ihminen kuin sinun kanssasi - älykäs, reipas, huomioonottava. Kun sinä et ole imemässä hänestä näitä ominaisuuksia.

Oli ohis, sori. Ap:lle tsempit siitä, että kykenet ymmärtämään ongelmasi ja läheistesi näkemykset tässä. Aloin vaan kärytä punaista tälle yhdelle kirjoittajalle. Aina joskus koen olevani todella väärinymmärretty, ja väärinymmärtäjä on AINA persoonaltaan tuollainen kuin henkilö, jolle tämän kirjoituksen osoitan. Onneksi olen nykyään niin vahva, etteivät he enää murra minua syyttämään itseäni ja huonouttani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n aloituksen luettuani tunnistin osan minusta. Olen myös iloinen ja sosiaalinen ystäville ja töissä ja asiakaspalvelutyössä sitä vaaditaan, MUTTA kotona saatan räjähtää nollasta sataan ihan mitättömästäkin... Saatan olla samanlainen rähisijä myös äidilleni, joka on myös todella temperamenttinen tapaus. Mieheni on sellainen, että tykkää oikein tahallaan ärsyttääkin. Saattaa esim. huijata, ettei tuonut kaupasta sitä kaikkein tärkeintä (vaikka olisikin tuonut), on "leikkisästi" piilotellut tavaroitani (esim. puhelin), kun tietää, että minulla on kiire ja saan melkoiset raivarit, kun asiat ei mene nappiin. Sitten voi vielä nauraa hekottaa, kun olen niin raivoissani ja sekös lisää ärtymystä... Vihaspäissäni saatan sanoa vaikka mitä ja jos oikein pahalle tuulelle satun, niin voin vaikka hajottaakin jotain. Ei ole normaalia, mutta mieheni pitäisi myös tiedostaa, ettei kannata kaivaa verta nenästä... Ollaan 3v. oltu yhdessä ja harvoin mieheni riitelee kanssani, se olen minä joka räyhään. Jos mies ei kestä, niin saattaa lähteä vaikka lenkille rauhoittumaan...

Tuo on miehesi keino yrittää kestää ja sietää hankalaa persoonaasi. Lyödä asia leikiksi ja huumoriksi ja nauraa sinulle ja sinun kustannuksella. Ei se taida miestä kuitenkaan hirveän onnelliseksi tehdä :(

Olenko ainoa jonka mielestä tuo toisen kustannuksella nauraminen eli kusetus on pahempi paha parisuhteessa kuin temperamenttisuus?

Olen siis tuo, jonka mies tekee aika ajoin kiusaa. Joskus sellainen leikkisä kiusaaminen on hauskaa ja tehdään sitä puolin ja toisin, mutta sellainen tahallinen ärsyttäminen ei ole kivaa. Juurikin vaikka tuo puhelinjuttu... Olen lähdössä jonnekin kiireellä ja etsin puhelintani raivon vallassa ympäri kämppää ja pyydän miestäni soittamaan siihen, niin ei soita ja kyselee vaan "no, mihinkä olet jättänyt"... Etsin ja etsin, heitän sohvatyynyjä ympäri kämppää ja raivoan missä se puhelin nyt on... Sitten tuhahdan, että lähden sitten ilman puhelinta, niin mies nauraen tuo puhelimen ja laittaa vaikka kaula-aukosta sisään. Sai hetken naureskella ja nauttia katsoessaan minun riehaantumista... Näin teki myös kerran autonavaimen kanssa...

Tuo on kyllä vaan puhdasta kiusaamista. Eikö sinun tekisi mielesi jäädä sille tiellesi kun vihdoin pääset lähtemään miehen paljastettua puhelimen olinpaikan?

Kyllä ja olenkin todella vihainen pitkään! Tätä ei onneksi tapahdu kovin usein, mutta kai hän saa revittyä jotain huumoria siitä, kun raivostumiseni ei ole mitään pientä nikottelua ja tuhisemista, vaan puhdasta vihaa. Tietää, että ärsyynnyn paljon pienemmästäkin.

Parikymmentä vuotta kun katselee käsittämätöntä raivoa jonkun pienen asian, juuri esim. lompakon, puhelimen tai avainten etsimistä, yrittää auttaa ja saa vain hillitöntä purkausta vastineeksi kyllä tympääntyy. Tuollaisen jälkeen ei jaksa välittää toisen tunteista, kun tuokaan ei muiden tunteita raivossaan ota huomioon. Kiitos kun muistutit kuinka ällöttävää tuo yhteiselo exän kanssa oli. Toivottavasti teillä ei ole lapsia.

Yrittää auttaa? Kiusallaan piilottaa.

En ole tuo mies, mutta vastaavan kalatisen raivoetsijän kanssa yhdessä elänyt. Tuskin tuokaan mies piilottaa, mutta kun rauhallisena ja systemaattisesti paikkoja katselee nuo etsimät tavarat pistävät silmään. Mies on varmaan hoksannut paikan ja tuo etsityn tavaran naiselle. Ja tuo pilkka voi olla se oma puolustus tilanteessa, yrittää osoittaa naiselle kuinka typerää hänen käyttäytymisensä on. En tiedä mikä olisi paras suhtautuminen, minun oli totaalikyllästys, autoin etsimisessä vain jos olin itse lähdössä samalla kyydillä muuten hävisin paikalta. Jos aikuinen ihminen ei kykene hoitamaan asioitaan ilman totaaliraivoa mitä minä siihen viereen jään haukuttavaksi.

Minä olen tämä nainen, jonka mies IHAN OIKEASTI tekee kiusaa! Piilottaa kiusallaan. Olen ihan omin silmin nähnyt, kun vaivihkaa ottaa avaimet lipaston päältä selkänsä taakse, kun tietää, että olen lähdössä ja tarvin niitä. Silloin tietysti antaa heti, kun tietää, että näin. Kyllä se silloin hymyilyttää, mutta ei siinä vaiheessa, kun tosissaan tavarat on "hukassa". Harvoin minulta itseltä menee mikään hukkaan, kun olen aika järjestelmällinen ja pyrin pitämään tavarat järjestyksessä oikeilla paikoilla. Joo, raivoetsiminen ei ehkä ole kypsää, mutta en vaan sille mahda mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n aloituksen luettuani tunnistin osan minusta. Olen myös iloinen ja sosiaalinen ystäville ja töissä ja asiakaspalvelutyössä sitä vaaditaan, MUTTA kotona saatan räjähtää nollasta sataan ihan mitättömästäkin... Saatan olla samanlainen rähisijä myös äidilleni, joka on myös todella temperamenttinen tapaus. Mieheni on sellainen, että tykkää oikein tahallaan ärsyttääkin. Saattaa esim. huijata, ettei tuonut kaupasta sitä kaikkein tärkeintä (vaikka olisikin tuonut), on "leikkisästi" piilotellut tavaroitani (esim. puhelin), kun tietää, että minulla on kiire ja saan melkoiset raivarit, kun asiat ei mene nappiin. Sitten voi vielä nauraa hekottaa, kun olen niin raivoissani ja sekös lisää ärtymystä... Vihaspäissäni saatan sanoa vaikka mitä ja jos oikein pahalle tuulelle satun, niin voin vaikka hajottaakin jotain. Ei ole normaalia, mutta mieheni pitäisi myös tiedostaa, ettei kannata kaivaa verta nenästä... Ollaan 3v. oltu yhdessä ja harvoin mieheni riitelee kanssani, se olen minä joka räyhään. Jos mies ei kestä, niin saattaa lähteä vaikka lenkille rauhoittumaan...

Tuo on miehesi keino yrittää kestää ja sietää hankalaa persoonaasi. Lyödä asia leikiksi ja huumoriksi ja nauraa sinulle ja sinun kustannuksella. Ei se taida miestä kuitenkaan hirveän onnelliseksi tehdä :(

Olenko ainoa jonka mielestä tuo toisen kustannuksella nauraminen eli kusetus on pahempi paha parisuhteessa kuin temperamenttisuus?

Olen siis tuo, jonka mies tekee aika ajoin kiusaa. Joskus sellainen leikkisä kiusaaminen on hauskaa ja tehdään sitä puolin ja toisin, mutta sellainen tahallinen ärsyttäminen ei ole kivaa. Juurikin vaikka tuo puhelinjuttu... Olen lähdössä jonnekin kiireellä ja etsin puhelintani raivon vallassa ympäri kämppää ja pyydän miestäni soittamaan siihen, niin ei soita ja kyselee vaan "no, mihinkä olet jättänyt"... Etsin ja etsin, heitän sohvatyynyjä ympäri kämppää ja raivoan missä se puhelin nyt on... Sitten tuhahdan, että lähden sitten ilman puhelinta, niin mies nauraen tuo puhelimen ja laittaa vaikka kaula-aukosta sisään. Sai hetken naureskella ja nauttia katsoessaan minun riehaantumista... Näin teki myös kerran autonavaimen kanssa...

Tuo on kyllä vaan puhdasta kiusaamista. Eikö sinun tekisi mielesi jäädä sille tiellesi kun vihdoin pääset lähtemään miehen paljastettua puhelimen olinpaikan?

Kyllä ja olenkin todella vihainen pitkään! Tätä ei onneksi tapahdu kovin usein, mutta kai hän saa revittyä jotain huumoria siitä, kun raivostumiseni ei ole mitään pientä nikottelua ja tuhisemista, vaan puhdasta vihaa. Tietää, että ärsyynnyn paljon pienemmästäkin.

Parikymmentä vuotta kun katselee käsittämätöntä raivoa jonkun pienen asian, juuri esim. lompakon, puhelimen tai avainten etsimistä, yrittää auttaa ja saa vain hillitöntä purkausta vastineeksi kyllä tympääntyy. Tuollaisen jälkeen ei jaksa välittää toisen tunteista, kun tuokaan ei muiden tunteita raivossaan ota huomioon. Kiitos kun muistutit kuinka ällöttävää tuo yhteiselo exän kanssa oli. Toivottavasti teillä ei ole lapsia.

Niin toivottavasti ei ole lapsia koska mies kiusaisi sairaasti heitäkin. Tulee mieleen yhden eri ketjun eksyttäjä-isät jotka vaihtoivat auton parkkipaikkaa kun perhe oli kaupassa. Ei todellakaan ole tervettä.

Mitäs katselit parikymmentä vuotta raivoamista mutta se ei oikeuta mihinkään kiusaamiseen. Lauseesi 'tuollaisen jälkeen ei jaksa välittää toisen tunteista' kertoo kaiken sinusta ja miksi myös exäsi mielestä yhteiselonne oli ällöttävää ja raivostuttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä koskettaa läheltä tämä aihe. Olen melko tuoreessa suhteessa mahtavan naisen kanssa, joka on kuvatunlainen tapaus. Ihmetyttää todella paljon, kun kotona on kolme päivää viikossa todella ärtyisä ja kiukkuinen tunnelma, eikä rehellisesti sanottuna mitään oikeaa riidan aihetta. Rauhoituttuaan hän kehuu minua maasta taivaaseen ja aidosti pitää minusta ja siitä millainen olen. Joudun tämän tästä sanomaan, että olen käyttäytynyt niin huomioivasti, siististi, ahkerasti ja kunnioittavasti kuin vain ihminen voi, eli en kertakaikkiaan ole voinut tehdä mitään mistä terve aikuinen ihminen voisi suuttua - silti olen jatkuvasti kohde, jolle ollaan ilkeänä.

Syyksi tälle ärtymiselle hän sanoo usein stressin ja väsyttävän arjen. Ei oikeasti tarkoita pahaa käytöksellään, sanoo vain kaiken olevan niin uuvuttavaa. Ymmärrän täysin hänen arkensa olevan välillä kovinkin raskasta. Sitten taas koen melko ahdistavana hänen toiveensa siitä, ettei arki olisi arkea (??) öö, eivätköhän kaikki ihmiset toivo arjen olevan mahdollisimman mielekästä, mutta missä on sellainen ihmemies, joka taikoo siivouksen, pyykinpesun, kaupassakäynnin, ruoanlaiton, tiskit ja tuhat muuta asiaa pois arjesta? 

Hei. Olen kohtalotoverisi. Pari vuotta ollaan asuttu nyt yhdessä, ja avopuoliso on juurikin tuollainen parin päivän välein kiukuissaan ja ärtyneenä oleva ja kotona on hiljainen, äkäinen tai vihamielinen tunnelma. Minäkin elän kuin sinä, otan ihan oikeasti hänen toiveet huomioon ja teen ahkerasti yhteisen kodin eteen. En tee mitään mistä oikeasti voisi suuttua. Jos panin yhden teemukin väärään paikkaan kerran niin siitä tulee hirveä huuto niskaani, vaikka ei ole koskaan ennen ollut aiheesta edes puhetta. Ja toisina päivinä taas minua kehutaan ja ihaillaan vaikka olisin ihan samanlainen kuin muinakin päivinä. Ei vaan lakkaa ihmetyttämästä tämä. Meilläkin syynä on kuulemma stressaava arki. No se arjen stressi ei ole minun syy. Minäkään en ole ihmemies vaikka hoidankin kotona tiskaamiset ja auton huollot ja kauppareissut jne. Ei ymmärrä ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Kiitos kun kirjoitit! Kuulostaa tosiaan siltä, että miehesi on kuin  minä ja sinä olet kuin mieheni. Meillä tilanne ei ole ihan niin paha kuin teillä, ja yritän tietoisesti joka ikinen päivä olla purkamatta kaikkea pahaa mieltä mieheeni. Olet luultavasti tulkinnut aivan oikein sen, että miehellesi on raskasta peittää stressiä ja ärtymystä töissä, sillä luulen omalla kohdallanikin asian olevan juuri niin. Kannan töissä kaikkien murheet ja selvitän vaikeatkin tilanteet, enkä anna itselleni koskaan lupaa valittaa mistään. Se on raskasta ihmiselle, joka hermostuu ja ahdistuu helposti. Olen myös perfektionisti, joten pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan.

Osaan jo aika hyvin tunnistaa pahan mieleni ja myös kerron sen miehelle, että nyt on huono fiilis. Vaikeinta on silloin, kun hän oikeasti tekee jotain mikä harmittaa minua. Huomautan liian kärkkäästi asiasta ja pahoitan hänen mielensä, sillä hän ei tee asioita tahallaan väärin. Tässä asiassa minulla on eniten työstämistä, sillä sellaista parisuhdetta ei ole, jossa toinen osaisi aina lukea ajatukseni eikä koskaan tekisi mitään "väärin".

Mitä toivon kumppaniltani? Sitä, että hän kuuntelisi minua enemmän. Hän ei usein ota kuuleviin korviinsa sitä, jos pyydän hetken rauhaa. Ja kun kerron olevani pahalla tuulella, niin hän silti ihmettelee hetken päästä olenko vihainen hänelle. Se turhauttaa, kun olen huonosta tuulestani huolimatta yrittänyt kommunikoida, eikä viesti mene perille. Tätä toivoisin, muuta en voi häneltä vaatia.

ap

Vähän tuntuisi että introvertti vastaan ekstrovertti. Introvertti on kuluttanut kaiken energiansa ihmisiin töissä ja tarvitsisi hetken rauhoittumiseen kotona mutta ekstrovertti ei ymmärrä jättää rauhaan kun hänen maailmassaan asioista keskustellaan ja vatvotaan ja vatvotaan.

Minä en jaksanut sellaisessa parisuhteessa. Muutenkin tuntui että seurusteli pikkulapsen kanssa kun tarvitsi selittää kaikki hitaasti ja moneen kertaan ja mies ei silti oppinut pesemään pyykkejä tai laittaan tiskejä koneeseen. Totesin hänet tyhmäksi. Älykkäämmän kanssa ei tosiaan tarvitse kiukustua tai tiuskia, kun tarvitsee sanoa van kerran.

Hyvä, että ymmärsit erota. Miehesi kannalta. Olen sivusta seurannut sinunlaisiasi äitejä, miten he käyttäytyvät lapsilleen. Ja siinä sitten todennut, että tuo nainen on hirviö.

On olemassa sellainen ihmistyyppi, joka suhtautuu kaikkeen puhtaan pragmaattisesti. Pyykit ja tiskit pitäisi aina pestä sinun tavallasi, koska sinun tapasi on se paras. Et voi ymmärtää, miksi joku muu tekisi eri tavalla, koska persoonasi ei salli ymmärtää asioita toisen ihmisen näkökulmasta. Jos joku ottaa arjen askareet leppoisammin ja huolettomammin, hän on sinusta tyhmä. Raivoat ja nalkutat niin, että tavallisesta arkielämästä tulee sille toiselle suorittamista. Kuin suorittaisi sinun virittämääsi esterataa: kulje läpi mahdollisimman nopeasti ja virheittä.

Kaltaisesi hirviö oli mm. kolleganani. Voin käsi sydämellä kertoa, että sen ihmisen kanssa sekä oma työn jälkeni että yhteinen suorituksemme oli paljon surkeampi kuin päivinä, jolloin tein töitä muiden ihmisten kanssa tai yksin. Hänen painostavassa tavassaan oli paljon järjellä perusteltuja etuja. Mutta hän oli kykenemätön näkemään monia vivahteita. Hänen kanssaan sähläsin älyttömästi ihan vain siksi, että hänen aggressiivinen suoraviivaisuutensa ei sovi persoonani kanssa yhteen. Voin lyödä vetoa, että hän piti minua tyhmänä. Eikä olisi uskonut silmiään, miten näppärä olin toisen kollegan kanssa, jonka kanssa neuvottelimme ihan eri hengessä, kuuntelimme toisiamme. Ja tehtiin eri tavalla kuin tyrannin tapa, nopeammin ja ennen muuta laadukkaammin. Olisipa voinut istuttaa hänet nurkkaan hiljaa seuraamaan meidän työntekoa, sillä se olisi ainoa tapa, jolla hänet saisi ehkä ymmärtämään meitä "hitaita ja tyhmiä".

Jos joku on hitaampi ajattelija tai ottaa asiat rennommin ei tarkoita, että hän olisi tyhmä. Se sinun miehesi on ehkä seuraavassa suhteessaan ihan eri ihminen kuin sinun kanssasi - älykäs, reipas, huomioonottava. Kun sinä et ole imemässä hänestä näitä ominaisuuksia.

Oli ohis, sori. Ap:lle tsempit siitä, että kykenet ymmärtämään ongelmasi ja läheistesi näkemykset tässä. Aloin vaan kärytä punaista tälle yhdelle kirjoittajalle. Aina joskus koen olevani todella väärinymmärretty, ja väärinymmärtäjä on AINA persoonaltaan tuollainen kuin henkilö, jolle tämän kirjoituksen osoitan. Onneksi olen nykyään niin vahva, etteivät he enää murra minua syyttämään itseäni ja huonouttani.

Minulla ei ole mitään yhteistä kollegani kanssa. Älä viitsi omaa ongelmaasi liittää minun asiaani. Sinä et tule toimeen töissä jonkun kanssa ja ykskaks minä olen jokin tyranni ja hirviöäiti vaikka minulla ei ole lapsia. Mene kertomaan nämä asiat sille kollegalleen koska minä olen väärä osoite tunteilleni.

Minä jo yhdessä kommentissa selitin että mies teki nuo asiat tahallaan väärin ja joko oli tyhmä tai leikki tyhmää mutta minä en jaksanut enää. Ja samaa hän jatkoi seuraavan naisensa kanssa joten tiedän ettei vika ollut minussa. Hassua kuinka sinun mielestä vika on AINA tietynlaisissa persoonissa eikä sinussa. Et kovin vahvalta kuulosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Kiitos kun kirjoitit! Kuulostaa tosiaan siltä, että miehesi on kuin  minä ja sinä olet kuin mieheni. Meillä tilanne ei ole ihan niin paha kuin teillä, ja yritän tietoisesti joka ikinen päivä olla purkamatta kaikkea pahaa mieltä mieheeni. Olet luultavasti tulkinnut aivan oikein sen, että miehellesi on raskasta peittää stressiä ja ärtymystä töissä, sillä luulen omalla kohdallanikin asian olevan juuri niin. Kannan töissä kaikkien murheet ja selvitän vaikeatkin tilanteet, enkä anna itselleni koskaan lupaa valittaa mistään. Se on raskasta ihmiselle, joka hermostuu ja ahdistuu helposti. Olen myös perfektionisti, joten pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan.

Osaan jo aika hyvin tunnistaa pahan mieleni ja myös kerron sen miehelle, että nyt on huono fiilis. Vaikeinta on silloin, kun hän oikeasti tekee jotain mikä harmittaa minua. Huomautan liian kärkkäästi asiasta ja pahoitan hänen mielensä, sillä hän ei tee asioita tahallaan väärin. Tässä asiassa minulla on eniten työstämistä, sillä sellaista parisuhdetta ei ole, jossa toinen osaisi aina lukea ajatukseni eikä koskaan tekisi mitään "väärin".

Mitä toivon kumppaniltani? Sitä, että hän kuuntelisi minua enemmän. Hän ei usein ota kuuleviin korviinsa sitä, jos pyydän hetken rauhaa. Ja kun kerron olevani pahalla tuulella, niin hän silti ihmettelee hetken päästä olenko vihainen hänelle. Se turhauttaa, kun olen huonosta tuulestani huolimatta yrittänyt kommunikoida, eikä viesti mene perille. Tätä toivoisin, muuta en voi häneltä vaatia.

ap

Vähän tuntuisi että introvertti vastaan ekstrovertti. Introvertti on kuluttanut kaiken energiansa ihmisiin töissä ja tarvitsisi hetken rauhoittumiseen kotona mutta ekstrovertti ei ymmärrä jättää rauhaan kun hänen maailmassaan asioista keskustellaan ja vatvotaan ja vatvotaan.

Minä en jaksanut sellaisessa parisuhteessa. Muutenkin tuntui että seurusteli pikkulapsen kanssa kun tarvitsi selittää kaikki hitaasti ja moneen kertaan ja mies ei silti oppinut pesemään pyykkejä tai laittaan tiskejä koneeseen. Totesin hänet tyhmäksi. Älykkäämmän kanssa ei tosiaan tarvitse kiukustua tai tiuskia, kun tarvitsee sanoa van kerran.

Hyvä, että ymmärsit erota. Miehesi kannalta. Olen sivusta seurannut sinunlaisiasi äitejä, miten he käyttäytyvät lapsilleen. Ja siinä sitten todennut, että tuo nainen on hirviö.

On olemassa sellainen ihmistyyppi, joka suhtautuu kaikkeen puhtaan pragmaattisesti. Pyykit ja tiskit pitäisi aina pestä sinun tavallasi, koska sinun tapasi on se paras. Et voi ymmärtää, miksi joku muu tekisi eri tavalla, koska persoonasi ei salli ymmärtää asioita toisen ihmisen näkökulmasta. Jos joku ottaa arjen askareet leppoisammin ja huolettomammin, hän on sinusta tyhmä. Raivoat ja nalkutat niin, että tavallisesta arkielämästä tulee sille toiselle suorittamista. Kuin suorittaisi sinun virittämääsi esterataa: kulje läpi mahdollisimman nopeasti ja virheittä.

Kaltaisesi hirviö oli mm. kolleganani. Voin käsi sydämellä kertoa, että sen ihmisen kanssa sekä oma työn jälkeni että yhteinen suorituksemme oli paljon surkeampi kuin päivinä, jolloin tein töitä muiden ihmisten kanssa tai yksin. Hänen painostavassa tavassaan oli paljon järjellä perusteltuja etuja. Mutta hän oli kykenemätön näkemään monia vivahteita. Hänen kanssaan sähläsin älyttömästi ihan vain siksi, että hänen aggressiivinen suoraviivaisuutensa ei sovi persoonani kanssa yhteen. Voin lyödä vetoa, että hän piti minua tyhmänä. Eikä olisi uskonut silmiään, miten näppärä olin toisen kollegan kanssa, jonka kanssa neuvottelimme ihan eri hengessä, kuuntelimme toisiamme. Ja tehtiin eri tavalla kuin tyrannin tapa, nopeammin ja ennen muuta laadukkaammin. Olisipa voinut istuttaa hänet nurkkaan hiljaa seuraamaan meidän työntekoa, sillä se olisi ainoa tapa, jolla hänet saisi ehkä ymmärtämään meitä "hitaita ja tyhmiä".

Jos joku on hitaampi ajattelija tai ottaa asiat rennommin ei tarkoita, että hän olisi tyhmä. Se sinun miehesi on ehkä seuraavassa suhteessaan ihan eri ihminen kuin sinun kanssasi - älykäs, reipas, huomioonottava. Kun sinä et ole imemässä hänestä näitä ominaisuuksia.

Oli ohis, sori. Ap:lle tsempit siitä, että kykenet ymmärtämään ongelmasi ja läheistesi näkemykset tässä. Aloin vaan kärytä punaista tälle yhdelle kirjoittajalle. Aina joskus koen olevani todella väärinymmärretty, ja väärinymmärtäjä on AINA persoonaltaan tuollainen kuin henkilö, jolle tämän kirjoituksen osoitan. Onneksi olen nykyään niin vahva, etteivät he enää murra minua syyttämään itseäni ja huonouttani.

Minulla ei ole mitään yhteistä kollegani kanssa. Älä viitsi omaa ongelmaasi liittää minun asiaani. Sinä et tule toimeen töissä jonkun kanssa ja ykskaks minä olen jokin tyranni ja hirviöäiti vaikka minulla ei ole lapsia. Mene kertomaan nämä asiat sille kollegalleen koska minä olen väärä osoite tunteilleni.

Minä jo yhdessä kommentissa selitin että mies teki nuo asiat tahallaan väärin ja joko oli tyhmä tai leikki tyhmää mutta minä en jaksanut enää. Ja samaa hän jatkoi seuraavan naisensa kanssa joten tiedän ettei vika ollut minussa. Hassua kuinka sinun mielestä vika on AINA tietynlaisissa persoonissa eikä sinussa. Et kovin vahvalta kuulosta.

Siis kollegasi kanssa. *Raivoaa autocorrectille*

Vierailija kirjoitti:

Joo, voit helliä mielessäsi tällaista haavekuvaa itsestäsi. Räyhäävän ja lyhytpinnaisen äidin lapsena voin kertoa mitä lapsesi sinusta ajattelee: arvaamaton ja epäluotettava.

Lapsena yritin parhaani mukaan käyttäytyä niin, ettei äidin pinna katkea. Oli raskasta yrittää leikki- ja kouluikäisen ymmärryksellä ja elämänkokemuksella ennakoida mitä milloinkin olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä ryöpytyksen välttämiseksi. Teininä aloin ottaa välimatkaa ja huutaa takaisin samalla mitalla - jälkikäteen olen tajunnut että lähestyvät vaihdevuodet kiristivät mamman ruuveja entisestään. Muutin kotoa pois 17-vuotiaana. Aikuisena olen keskittynyt pitämään äitiä mahdollisimman etäällä, muut sisarukset myös. Nykyään äiti vetää marttyyrilinjaa, kun lapset eivät käy eivätkä pidä yhteyttä, nyyhkis. Olen äidille ihan suoraan sanonut että viileät välit ovat seuraus äidin käytöksestä. "Mutta mä olen temperamenttinen ja helposti suuttuva luonne, en mä mitään itselleni voi" oli vastaus. No, sitä saa mitä tilaa.

Vierailija kirjoitti:

Tein äsken aloituksen "olen aina ärsyyntynyt" ja huomasin ketjusi, en siis ole ainoa. En ole ajatellut että ärtyneisyys on luonteenpiirteeni, koska toisinaan en ärsyynny mistään vaan olen onneni kukkuloilla vaikka mitä tapahtuisi. Olen kuin toinen ihminen, minulla on rauha.

Ja siitä millainen äiti sinusta tulisi niin varmaan tiuskiva, tiukka, mutta hyvin rakastava. Kärsisit kovista omantunnon tuskista ja joka ilta sängyssä miettisit kyyneleet silmissä että olitpa taas paska äiti ja vannoisit itsellesi olevasi huomenna rennompi.

Äksyilevien äkkipikaisten ja hetkessä tyhjästä raivostuvien lapsille ja puolisoille käy juuri näin. Aletaan pelkäämään koska seuraava räjähdys tulee. Aiemmat räjähdykset ovat olleet ennakoimattomia, koska eivät johdu läsnäolevien tekemisistä vaan jostain räyhääjän huonosta päivästä, siitä sitten opitaan että vaikka päällään seisoisi niin toinen saattaa alkaa rähjäämään tai ilkeilemään (purkamaan omaa pahaa oloaan muiden niskaan). Puoliso ja lapset alkaa olemaan koko ajan varpaillaan, vähän kuin kävelisi lasinsiruilla. On jatkuva ahdistus takaraivossa että koska taas räjähtää. Yrittää olla mahdollisimman kiva tai huomaamaton jottei toinen vaan keksisi mitään mukasyytä mistä taas kerran kiukutella.

Vierailija kirjoitti:

Joo, voit helliä mielessäsi tällaista haavekuvaa itsestäsi. Räyhäävän ja lyhytpinnaisen äidin lapsena voin kertoa mitä lapsesi sinusta ajattelee: arvaamaton ja epäluotettava.

Lapsena yritin parhaani mukaan käyttäytyä niin, ettei äidin pinna katkea. Oli raskasta yrittää leikki- ja kouluikäisen ymmärryksellä ja elämänkokemuksella ennakoida mitä milloinkin olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä ryöpytyksen välttämiseksi. Teininä aloin ottaa välimatkaa ja huutaa takaisin samalla mitalla - jälkikäteen olen tajunnut että lähestyvät vaihdevuodet kiristivät mamman ruuveja entisestään. Muutin kotoa pois 17-vuotiaana. Aikuisena olen keskittynyt pitämään äitiä mahdollisimman etäällä, muut sisarukset myös. Nykyään äiti vetää marttyyrilinjaa, kun lapset eivät käy eivätkä pidä yhteyttä, nyyhkis. Olen äidille ihan suoraan sanonut että viileät välit ovat seuraus äidin käytöksestä. "Mutta mä olen temperamenttinen ja helposti suuttuva luonne, en mä mitään itselleni voi" oli vastaus. No, sitä saa mitä tilaa.

Pistän paremmaksi. Lähdin 15 - vuotiaana. Äitini raivokohtaukset olivat kohtuuttomia. Hän on myös kaksinaamainen eli pitää huolen hyvän äidin kulisseista veljeeni päin. Tuollainen luonne tekee ihmisestä lopulta valehtelijan. Äitini arkea on ollut selittää itselleen parhain päin mielipuoliset raivokohtaukset joka päivä. Ikinä hän ei näitä myönnä. Vaikka jäisi valehtelusta kiinni kun tuohduksissaan sekoilee, ei mitään väliä, aina on selitys. Tuollainen alistaa ja vaikuttaa lapseen aina. Vihaan äitiäni ja jos en olisi velvollisuudentuntoinen, pistäisin välit poikki.

Varmaan aluksi koet vain olevasi vähän ärsyyntynyt. Mutta kun noille selityksille annat pikkusormesi, niin kohta et erota mikä on jokapäiväistä sairasta tyranniaa.

Vierailija kirjoitti:

Tein äsken aloituksen "olen aina ärsyyntynyt" ja huomasin ketjusi, en siis ole ainoa. En ole ajatellut että ärtyneisyys on luonteenpiirteeni, koska toisinaan en ärsyynny mistään vaan olen onneni kukkuloilla vaikka mitä tapahtuisi. Olen kuin toinen ihminen, minulla on rauha.

Ja siitä millainen äiti sinusta tulisi niin varmaan tiuskiva, tiukka, mutta hyvin rakastava. Kärsisit kovista omantunnon tuskista ja joka ilta sängyssä miettisit kyyneleet silmissä että olitpa taas paska äiti ja vannoisit itsellesi olevasi huomenna rennompi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Kiitos kun kirjoitit! Kuulostaa tosiaan siltä, että miehesi on kuin  minä ja sinä olet kuin mieheni. Meillä tilanne ei ole ihan niin paha kuin teillä, ja yritän tietoisesti joka ikinen päivä olla purkamatta kaikkea pahaa mieltä mieheeni. Olet luultavasti tulkinnut aivan oikein sen, että miehellesi on raskasta peittää stressiä ja ärtymystä töissä, sillä luulen omalla kohdallanikin asian olevan juuri niin. Kannan töissä kaikkien murheet ja selvitän vaikeatkin tilanteet, enkä anna itselleni koskaan lupaa valittaa mistään. Se on raskasta ihmiselle, joka hermostuu ja ahdistuu helposti. Olen myös perfektionisti, joten pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan.

Osaan jo aika hyvin tunnistaa pahan mieleni ja myös kerron sen miehelle, että nyt on huono fiilis. Vaikeinta on silloin, kun hän oikeasti tekee jotain mikä harmittaa minua. Huomautan liian kärkkäästi asiasta ja pahoitan hänen mielensä, sillä hän ei tee asioita tahallaan väärin. Tässä asiassa minulla on eniten työstämistä, sillä sellaista parisuhdetta ei ole, jossa toinen osaisi aina lukea ajatukseni eikä koskaan tekisi mitään "väärin".

Mitä toivon kumppaniltani? Sitä, että hän kuuntelisi minua enemmän. Hän ei usein ota kuuleviin korviinsa sitä, jos pyydän hetken rauhaa. Ja kun kerron olevani pahalla tuulella, niin hän silti ihmettelee hetken päästä olenko vihainen hänelle. Se turhauttaa, kun olen huonosta tuulestani huolimatta yrittänyt kommunikoida, eikä viesti mene perille. Tätä toivoisin, muuta en voi häneltä vaatia.

ap

Vähän tuntuisi että introvertti vastaan ekstrovertti. Introvertti on kuluttanut kaiken energiansa ihmisiin töissä ja tarvitsisi hetken rauhoittumiseen kotona mutta ekstrovertti ei ymmärrä jättää rauhaan kun hänen maailmassaan asioista keskustellaan ja vatvotaan ja vatvotaan.

Minä en jaksanut sellaisessa parisuhteessa. Muutenkin tuntui että seurusteli pikkulapsen kanssa kun tarvitsi selittää kaikki hitaasti ja moneen kertaan ja mies ei silti oppinut pesemään pyykkejä tai laittaan tiskejä koneeseen. Totesin hänet tyhmäksi. Älykkäämmän kanssa ei tosiaan tarvitse kiukustua tai tiuskia, kun tarvitsee sanoa van kerran.

Hyvä, että ymmärsit erota. Miehesi kannalta. Olen sivusta seurannut sinunlaisiasi äitejä, miten he käyttäytyvät lapsilleen. Ja siinä sitten todennut, että tuo nainen on hirviö.

On olemassa sellainen ihmistyyppi, joka suhtautuu kaikkeen puhtaan pragmaattisesti. Pyykit ja tiskit pitäisi aina pestä sinun tavallasi, koska sinun tapasi on se paras. Et voi ymmärtää, miksi joku muu tekisi eri tavalla, koska persoonasi ei salli ymmärtää asioita toisen ihmisen näkökulmasta. Jos joku ottaa arjen askareet leppoisammin ja huolettomammin, hän on sinusta tyhmä. Raivoat ja nalkutat niin, että tavallisesta arkielämästä tulee sille toiselle suorittamista. Kuin suorittaisi sinun virittämääsi esterataa: kulje läpi mahdollisimman nopeasti ja virheittä.

Kaltaisesi hirviö oli mm. kolleganani. Voin käsi sydämellä kertoa, että sen ihmisen kanssa sekä oma työn jälkeni että yhteinen suorituksemme oli paljon surkeampi kuin päivinä, jolloin tein töitä muiden ihmisten kanssa tai yksin. Hänen painostavassa tavassaan oli paljon järjellä perusteltuja etuja. Mutta hän oli kykenemätön näkemään monia vivahteita. Hänen kanssaan sähläsin älyttömästi ihan vain siksi, että hänen aggressiivinen suoraviivaisuutensa ei sovi persoonani kanssa yhteen. Voin lyödä vetoa, että hän piti minua tyhmänä. Eikä olisi uskonut silmiään, miten näppärä olin toisen kollegan kanssa, jonka kanssa neuvottelimme ihan eri hengessä, kuuntelimme toisiamme. Ja tehtiin eri tavalla kuin tyrannin tapa, nopeammin ja ennen muuta laadukkaammin. Olisipa voinut istuttaa hänet nurkkaan hiljaa seuraamaan meidän työntekoa, sillä se olisi ainoa tapa, jolla hänet saisi ehkä ymmärtämään meitä "hitaita ja tyhmiä".

Jos joku on hitaampi ajattelija tai ottaa asiat rennommin ei tarkoita, että hän olisi tyhmä. Se sinun miehesi on ehkä seuraavassa suhteessaan ihan eri ihminen kuin sinun kanssasi - älykäs, reipas, huomioonottava. Kun sinä et ole imemässä hänestä näitä ominaisuuksia.

Oli ohis, sori. Ap:lle tsempit siitä, että kykenet ymmärtämään ongelmasi ja läheistesi näkemykset tässä. Aloin vaan kärytä punaista tälle yhdelle kirjoittajalle. Aina joskus koen olevani todella väärinymmärretty, ja väärinymmärtäjä on AINA persoonaltaan tuollainen kuin henkilö, jolle tämän kirjoituksen osoitan. Onneksi olen nykyään niin vahva, etteivät he enää murra minua syyttämään itseäni ja huonouttani.

Minulla ei ole mitään yhteistä kollegani kanssa. Älä viitsi omaa ongelmaasi liittää minun asiaani. Sinä et tule toimeen töissä jonkun kanssa ja ykskaks minä olen jokin tyranni ja hirviöäiti vaikka minulla ei ole lapsia. Mene kertomaan nämä asiat sille kollegalleen koska minä olen väärä osoite tunteilleni.

Minä jo yhdessä kommentissa selitin että mies teki nuo asiat tahallaan väärin ja joko oli tyhmä tai leikki tyhmää mutta minä en jaksanut enää. Ja samaa hän jatkoi seuraavan naisensa kanssa joten tiedän ettei vika ollut minussa. Hassua kuinka sinun mielestä vika on AINA tietynlaisissa persoonissa eikä sinussa. Et kovin vahvalta kuulosta.

Siis kollegasi kanssa. *Raivoaa autocorrectille*

Ohi! Ja tunteillesi väärä osoite. Hiton autocorrect lähtee nyt pois. Heitän kännykän seinää päin kun olen niin raivotar.

Kiitos kaikille vastanneille, hyviä ja yllättäviäkin uusia näkökulmia olen saanut asiaan! Ja erittäin lohduttavaa tietää, etten ole ainut joka näitä asioita miettii :)

Mielestäni en ole täysin mahdoton tapaus (aiemmissa suhteissa olin paljon pahempi), ja yritän, yritän ja yritän kehittyä paremmaksi. En halua olla miehelleni kohtuuton, enkä arvaamaton. Enkä yritä missään nimessä puolustautua sillä, että tämä on luonteenpiirre! Se on totta, että luonteenpiirre tämä on, mutta se on huono sellainen, ja siitä on päästävä eroon tavalla tai toisella. Haluan sitä aivan epätoivoisen paljon, sillä rakastan miestäni ja haluan olla hänelle hyvä puoliso.

ap

Vierailija kirjoitti:

Alan olla epätoivoinen. Olen 29-vuotias, ja kolmannessa seurustelusuhteessa elämäni aikana. Aiemmat ovat kestäneet 2 ja 4 vuotta, tämä toistaiseksi 1,5. Asumme yhdessä. Aiemmat suhteeni ovat päättyneet moninaisista syistä, joista suinkaan vähäisin ei ole perusluonteeni. Olen oikeastaan aika negatiivinen persoona kotioloissa. Stressi ja väsymys vaikuttavat minuun todella paljon, ja niiltähän ei voi elämässä välttyä. Olen siis herkästi ärsyyntyvä, äkkipikainen ja kiukkuinen. Jos fiilis on huono, hermostun mistä tahansa miehen tekemistä pienistä mokista. Erityisen paljon häpeän sitä, että saatan ärähtää jostain, mitä hän ei ole tehnyt tahallaan (esim. unohtaa tuoda kaupasta jotain tärkeää, pesee pyykit vahingossa liian kuumalla vedellä ja sen sellaista). Tulen myös ärtyneeksi, jos en saa töiden jälkeen vaikka lukea lehteä rauhassa. Tämä on kuitenkin yhteinen kotimme, enkä voi vaatia, että saisin olla omassa kuplassani silloin kun huvittaa.

Vaikka tiedostan käytökseni olevan rasittavaa ja epäreilua, en voi luonteelleni mitään. Olen ollut tällainen aina. Ja nimenomaan kotioloissa; töissä ja ystävien keskuudessa olen oikea päivänpaiste, kaikille kiltti, ja venyn äärirajoille saakka muiden takia. Eli teen sen klassisen virheen, ja puran negatiiviset tunteeni juuri niihin, joita minun pitäisi eniten rakastaa. Millainenkohan äiti mahtaisin olla?

Tällä luonteellani olen onnistunut pilaamaan kaksi parisuhdetta (vaikka muitakin ongelmia toki oli), ja tunnen surua ja voimattomuutta sen ajatuksen edessä, että ehkä teen lopulta saman myös tässä suhteessa. En halua menettää miestäni. Aiempiin kokemuksiin peilaaminen saa minut kärsimään huonosta itsetunnosta tässä suhteessa, ja se saa minut surumieliseksi. Mieskin jo automaattisesti epäilee, että olenko vihainen jostain, jos olen vain väsynyt tai mietteliäs muista syistä :(

Miten te muut tällaisella luonteella varustetut selviätte? Haluan kohdella rakkaitani hyvin, mutta minä yksinkertaisesti olen kotioloissa herkästi ärsyyntyvä, omaa rauhaa kaipaava synkistelijä. En tietenkään aina, mutta sen verran usein että se häiritsee minua, ja varmasti muitakin. Ainakin ensimmäinen poikaystäväni antoi hyvinkin suoraa palautetta aikoinaan siitä, ettei sellaisen ihmisen kanssa jaksa olla, joka on aina pahalla tuulella. Me olimmekin toki vääränlaiset toisillemme, joten ärsytyskynnys oli matala, mutta jotain johtopäätöksiä tuosta voi silti tehdä.

Olen ahdistunut. Miksi osaan olla kaikkialla muualla ihana ja aurinkoinen, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta en kotona :(

Kylläpä kuulostaa tutulta. Itse olen hyvin haastava persoona. Hyvin usein ärtynyt ja suutun aika herkästi. Juurikin väsymys ja oman rauhan kaipuu tekevät minusta ärtyneen. Ajattelin myös negatiivisesti monista asioista. Nyt kun lapsia on, niin olen yrittänyt näitä taipumuksia hillitä enemmän.

Lueskelin oikein ajatuksella tätä ketjua. Moni kirjoittaa olevansa samanlainen kuin ap. Kaikki heistä, ap mukaan lukien sanoo tietävänsä että parisuhde on koetuksella heidän kiukkuisuuden ja luonteen vuoksi ja että pelkää parisuhteen päättyvän koska omaa räjähdysherkän temperamentin. Onko se sitten ihan aidon oikeasti kamalan vaikea muuttaa käyttäytymistään? Siis jos tietää toimivansa väärin ja tietää että puoliso kärsii. Onko se mahdottoman hankalaa toimia toisin? Kysyy erään äkäilijän aviomies.

Vierailija kirjoitti:

Lueskelin oikein ajatuksella tätä ketjua. Moni kirjoittaa olevansa samanlainen kuin ap. Kaikki heistä, ap mukaan lukien sanoo tietävänsä että parisuhde on koetuksella heidän kiukkuisuuden ja luonteen vuoksi ja että pelkää parisuhteen päättyvän koska omaa räjähdysherkän temperamentin. Onko se sitten ihan aidon oikeasti kamalan vaikea muuttaa käyttäytymistään? Siis jos tietää toimivansa väärin ja tietää että puoliso kärsii. Onko se mahdottoman hankalaa toimia toisin? Kysyy erään äkäilijän aviomies.

Kyllä se on mahdottoman hankalaa toimia luonnettaan vastaan. Voisikohan tyynelle ihmiselle olla samalla lailla hankalaa yrittää ylireagoida asioihin? Vaikea sanoa. Minulla keittää helposti yli jos olen stressaantunut, väsynyt, ahdistunut jne., ja tietoisesti tähän on vaikea vaikuttaa. Vaikka onnistunkin olemaan huutamatta ja raivoamatta, en onnistu peittämään ärtynyttä sävyä puheessani, sillä olen oikeastikin ärtynyt!

ap

Vierailija kirjoitti:

Lueskelin oikein ajatuksella tätä ketjua. Moni kirjoittaa olevansa samanlainen kuin ap. Kaikki heistä, ap mukaan lukien sanoo tietävänsä että parisuhde on koetuksella heidän kiukkuisuuden ja luonteen vuoksi ja että pelkää parisuhteen päättyvän koska omaa räjähdysherkän temperamentin. Onko se sitten ihan aidon oikeasti kamalan vaikea muuttaa käyttäytymistään? Siis jos tietää toimivansa väärin ja tietää että puoliso kärsii. Onko se mahdottoman hankalaa toimia toisin? Kysyy erään äkäilijän aviomies.

Naiivi kommentti. Jos muuttuminen ei olisi ihmiselle vaikeaa niin sittenhän kaikki olisivat jo huomenna onnellisia, ahkeria ja parempia ihmisiä kaikin puolin. Oletko itse yrittänyt olla tuntematta mitään kun äkäilijä äkäilee? Jos sanon että ole kärsimättä ja ole loukkaantumatta sitten jos se kerran on niin helppoa hallita tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lueskelin oikein ajatuksella tätä ketjua. Moni kirjoittaa olevansa samanlainen kuin ap. Kaikki heistä, ap mukaan lukien sanoo tietävänsä että parisuhde on koetuksella heidän kiukkuisuuden ja luonteen vuoksi ja että pelkää parisuhteen päättyvän koska omaa räjähdysherkän temperamentin. Onko se sitten ihan aidon oikeasti kamalan vaikea muuttaa käyttäytymistään? Siis jos tietää toimivansa väärin ja tietää että puoliso kärsii. Onko se mahdottoman hankalaa toimia toisin? Kysyy erään äkäilijän aviomies.

Naiivi kommentti. Jos muuttuminen ei olisi ihmiselle vaikeaa niin sittenhän kaikki olisivat jo huomenna onnellisia, ahkeria ja parempia ihmisiä kaikin puolin. Oletko itse yrittänyt olla tuntematta mitään kun äkäilijä äkäilee? Jos sanon että ole kärsimättä ja ole loukkaantumatta sitten jos se kerran on niin helppoa hallita tunteita.

Olen yrittänyt olla tuntematta mitään. Ennen ahdistuin ja suututti takaisin. Enää tunnen vain kyllästymistä.