Miten te muut äkkipikaiset ja ärtyisät pidätte parisuhteen kunnossa?

Terve ap,

En lukenut kaikkia tähän mennessä tehtyjä vastauksia joten en tiedä on joku jo maininnut tästä. Sulla on sama ongelma kuin mullakin, eli lyhyesti sanottuna räjähtävä temperamentti. Se on oikeasti ongelma mutta siitä voi päästä yli. Mulla on tilanne parantunut vuodessa merkittävästi kun aloin aktiivisesti pyrkiä tilanteen korjaamiseen.

On sellainen hyvä nettisivusto josta asiasta löytyy lisätietoa (linkki alempana). Kannattaa lueskella. Välillä noita lukiessa huomaa että tämä ei koske minua, mutta ne kohdat voi jättää vähemmälle huomiolle. Siinä on jonkun verran juttua niille jotka saattavat ruveta väkivaltaisiksi, sehän ei taida koskea sinut. Kannattaa silti lukea kaikki, kaikessa rauhassa ja useampaan kertaan.

Sullahan on lapsia, joten pääset varmasti ainakin yhden kerran juttelemeaan terveyskeskuksen psykologin kanssa (pienten lasten vanhemmilla on ainakin täällä Espoossa helppoa saada palveluja terveyskeskuksesta). Kävin pari kertaa, ei liene yllätys että ammattilaiselta saa hyviä neuvoja. Jos tuntuu että on vähän kynnystä tarttua puhelimeen niin koita olla välittämättä, kyllä se maksaa vaivan.

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito…

Suosittelen keskustelua esim. Psykoterapeutin kanssa. Syvään juurtuneiden tapojen purku olisi helpompaa

Minä olen tuollaisen kotiäyskijän lapsi. Ap, mene terapiaan purkamaan räyhäämisesi perimmäisiä syitä ja opettele uusia käytösmalleja ennen kuin hankit lapsia. Tai jätä lapset hankkimatta.

Ei ole kovinkaan läheiset välit kumpaankaan vanhempaan. Isä on jäänyt etäiseksi räyhäämisen ja äyskimisen takia, äitiä taas en ymmärrä lainkaan - miksi piti perustaa perhe tuollaisen miehen kanssa ja jatkaa elämistä kotityrannin kanssa sen sijaan että olisi eronnut (muistan btw jo noin 5-vuotiaana toivoneeni että vanhemmat eroaisivat ettei tarvitsisi kuunnella isän kiukuttelua ja pillastumista milloin mistäkin pikkuasiasta).

Aikuisena olen oppinut ymmärtämään isän käytöstä (liian vaativa ja stressaava työ, kaikki paukut menivät siihen että jaksoi pysyä töissä asiallisena ja kaikki paineet purkautuivat kotona) mutta ei se minun lapsuuttani mihinkään muuta. Isääni muuten on aina pidetty leppoisana ja hauskana miehenä.

Oletko miettinyt mitä poikaystäväsi saa suhteestanne? Miksi hän suostuu ottamaan uhmaikäisen käytöstä vastaan aikuiselta naiselta? Mieti millaista on elää lannistavan ja hyvän tunnelman pilaavan kotityrannin (sinun) kanssa - aikuinen sentään pystyy hyökkäämään samalla mitalla (mitä tossukkapoikaystäväsi ei pysty tekemään), lapsi on tyhjästä raivostuvan ja tiuskivan vanhemman kanssa pienenä täysin hukassa, murrosikäisenä jo täysin välinpitämätön.

Vierailija kirjoitti:

Löysin miehen joka tykkää äkkipikaisuudestani.

Olen hänestä kuulemma söpö ja seksikäs kun kiukuttelen tai raivostun :D

Vihaisena minua kyllä ärsyttää entistä enemmän kun mies pitää minua söpönä vaikka haluaisin olla pelottava.

Onhan se pieni pikkumyymäinen kiukuttelu joistain söpöä, mut ei mun miestä kyllä naurata kun latelen sille listaa asioista mitä se on tehnyt väärin ja mitä se AINA tekee väärin... Ja mä en ainakaan haluaisi olla pelottava, enkä varmaan olekaan vaan ihan vaan saatanan ärsyttävä.

Olen myös samaa kastia kuin monet tässä ketjussa. Yritän opetella siitä pois.

Vierailija kirjoitti:

Löysin miehen joka tykkää äkkipikaisuudestani.

Olen hänestä kuulemma söpö ja seksikäs kun kiukuttelen tai raivostun :D

Vihaisena minua kyllä ärsyttää entistä enemmän kun mies pitää minua söpönä vaikka haluaisin olla pelottava.

Tänämä palsta saa minut rakastamaan miestäni aina vain enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Terve ap,

En lukenut kaikkia tähän mennessä tehtyjä vastauksia joten en tiedä on joku jo maininnut tästä. Sulla on sama ongelma kuin mullakin, eli lyhyesti sanottuna räjähtävä temperamentti. Se on oikeasti ongelma mutta siitä voi päästä yli. Mulla on tilanne parantunut vuodessa merkittävästi kun aloin aktiivisesti pyrkiä tilanteen korjaamiseen.

On sellainen hyvä nettisivusto josta asiasta löytyy lisätietoa (linkki alempana). Kannattaa lueskella. Välillä noita lukiessa huomaa että tämä ei koske minua, mutta ne kohdat voi jättää vähemmälle huomiolle. Siinä on jonkun verran juttua niille jotka saattavat ruveta väkivaltaisiksi, sehän ei taida koskea sinut. Kannattaa silti lukea kaikki, kaikessa rauhassa ja useampaan kertaan.

Sullahan on lapsia, joten pääset varmasti ainakin yhden kerran juttelemeaan terveyskeskuksen psykologin kanssa (pienten lasten vanhemmilla on ainakin täällä Espoossa helppoa saada palveluja terveyskeskuksesta). Kävin pari kertaa, ei liene yllätys että ammattilaiselta saa hyviä neuvoja. Jos tuntuu että on vähän kynnystä tarttua puhelimeen niin koita olla välittämättä, kyllä se maksaa vaivan.

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito…

En ole ap, mutta kommentoin. Olet varmaan oikeassa, räjähtävä temperamenttihan se on, ei mikään helppo piirre parisuhdette ajatellen.

Ap:n aloituksen luettuani tunnistin osan minusta. Olen myös iloinen ja sosiaalinen ystäville ja töissä ja asiakaspalvelutyössä sitä vaaditaan, MUTTA kotona saatan räjähtää nollasta sataan ihan mitättömästäkin... Saatan olla samanlainen rähisijä myös äidilleni, joka on myös todella temperamenttinen tapaus. Mieheni on sellainen, että tykkää oikein tahallaan ärsyttääkin. Saattaa esim. huijata, ettei tuonut kaupasta sitä kaikkein tärkeintä (vaikka olisikin tuonut), on "leikkisästi" piilotellut tavaroitani (esim. puhelin), kun tietää, että minulla on kiire ja saan melkoiset raivarit, kun asiat ei mene nappiin. Sitten voi vielä nauraa hekottaa, kun olen niin raivoissani ja sekös lisää ärtymystä... Vihaspäissäni saatan sanoa vaikka mitä ja jos oikein pahalle tuulelle satun, niin voin vaikka hajottaakin jotain. Ei ole normaalia, mutta mieheni pitäisi myös tiedostaa, ettei kannata kaivaa verta nenästä... Ollaan 3v. oltu yhdessä ja harvoin mieheni riitelee kanssani, se olen minä joka räyhään. Jos mies ei kestä, niin saattaa lähteä vaikka lenkille rauhoittumaan...

Vierailija kirjoitti:

Oletko miettinyt mitä poikaystäväsi saa suhteestanne? Miksi hän suostuu ottamaan uhmaikäisen käytöstä vastaan aikuiselta naiselta? Mieti millaista on elää lannistavan ja hyvän tunnelman pilaavan kotityrannin (sinun) kanssa - aikuinen sentään pystyy hyökkäämään samalla mitalla (mitä tossukkapoikaystäväsi ei pysty tekemään), lapsi on tyhjästä raivostuvan ja tiuskivan vanhemman kanssa pienenä täysin hukassa, murrosikäisenä jo täysin välinpitämätön.

En ole ap:n poikaystävä, mutta olen samanlaisessa tilanteess kuin ap:n poikaystävä, äyskivän kotityrannin aviopuoliso. Vastaisin tuohon kysymykseen, että minulle äyskintä ja kotityrannisuus paljastui vasta suhteen kestettyä kaksi vuotta, sitä ennen oli kai alkuhuumaa ja puoliso sai pidettyä piilossa tuon huonon puolensa. No joo, empä paljoa saa tästä suhteesta silloin kun tuo äyskintä on päällä. Hyviä hetkiä kuitenkin usein on ja niiden takia olen jäänyt. Uhmaikäisen käytöksen vastaanottamista ei meinaakaan jaksaa, ihmettelen itsekin mikä on saanut sitä tähän asti sietämään ja hävettää että on sietänyt. Itse kyllä hyökkään lopulta takaisin kun olen aikani kiukuttelua katsonut. Mutta se on noin kuin sanot, meidän lapsi ei osaa hyökätä vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Alan olla epätoivoinen. Olen 29-vuotias, ja kolmannessa seurustelusuhteessa elämäni aikana. Aiemmat ovat kestäneet 2 ja 4 vuotta, tämä toistaiseksi 1,5. Asumme yhdessä. Aiemmat suhteeni ovat päättyneet moninaisista syistä, joista suinkaan vähäisin ei ole perusluonteeni. Olen oikeastaan aika negatiivinen persoona kotioloissa. Stressi ja väsymys vaikuttavat minuun todella paljon, ja niiltähän ei voi elämässä välttyä. Olen siis herkästi ärsyyntyvä, äkkipikainen ja kiukkuinen. Jos fiilis on huono, hermostun mistä tahansa miehen tekemistä pienistä mokista. Erityisen paljon häpeän sitä, että saatan ärähtää jostain, mitä hän ei ole tehnyt tahallaan (esim. unohtaa tuoda kaupasta jotain tärkeää, pesee pyykit vahingossa liian kuumalla vedellä ja sen sellaista). Tulen myös ärtyneeksi, jos en saa töiden jälkeen vaikka lukea lehteä rauhassa. Tämä on kuitenkin yhteinen kotimme, enkä voi vaatia, että saisin olla omassa kuplassani silloin kun huvittaa.

Vaikka tiedostan käytökseni olevan rasittavaa ja epäreilua, en voi luonteelleni mitään. Olen ollut tällainen aina. Ja nimenomaan kotioloissa; töissä ja ystävien keskuudessa olen oikea päivänpaiste, kaikille kiltti, ja venyn äärirajoille saakka muiden takia. Eli teen sen klassisen virheen, ja puran negatiiviset tunteeni juuri niihin, joita minun pitäisi eniten rakastaa. Millainenkohan äiti mahtaisin olla?

Tällä luonteellani olen onnistunut pilaamaan kaksi parisuhdetta (vaikka muitakin ongelmia toki oli), ja tunnen surua ja voimattomuutta sen ajatuksen edessä, että ehkä teen lopulta saman myös tässä suhteessa. En halua menettää miestäni. Aiempiin kokemuksiin peilaaminen saa minut kärsimään huonosta itsetunnosta tässä suhteessa, ja se saa minut surumieliseksi. Mieskin jo automaattisesti epäilee, että olenko vihainen jostain, jos olen vain väsynyt tai mietteliäs muista syistä :(

Miten te muut tällaisella luonteella varustetut selviätte? Haluan kohdella rakkaitani hyvin, mutta minä yksinkertaisesti olen kotioloissa herkästi ärsyyntyvä, omaa rauhaa kaipaava synkistelijä. En tietenkään aina, mutta sen verran usein että se häiritsee minua, ja varmasti muitakin. Ainakin ensimmäinen poikaystäväni antoi hyvinkin suoraa palautetta aikoinaan siitä, ettei sellaisen ihmisen kanssa jaksa olla, joka on aina pahalla tuulella. Me olimmekin toki vääränlaiset toisillemme, joten ärsytyskynnys oli matala, mutta jotain johtopäätöksiä tuosta voi silti tehdä.

Olen ahdistunut. Miksi osaan olla kaikkialla muualla ihana ja aurinkoinen, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta en kotona :(

Mä olen samanlainen. Mulla on myös diagnoosina ADHD, eihän sulla ole mahdollista olla sitä? Toki siihen kuuluu paljon muutakin, mutta tuo äkkipikaisuus, impulssiherkkyys ja ärtyisyys on ihan peruskauraa.

Ja mulla on myös niitä lapsia, ja saavat kyllä osansa :( Toisaalta mä en yksinkertaisesti pysty parempaan. Vastapainoksi olen heille myös superihana, ja yritän itsekin sanoittaa paljon olemistani ja tekemistäni, etten vaan räjähtele milloin sattuu.

Ja joo, mun parisuhde kesti 13 vuotta, ja sitten mies kyllästyi. ENkä ihmettele, yksi lapsistakin on ADHD, joten onhan tässä porukassa kestämistä. Toisaalta ollaan me ekstraihaniakin. Eikä meidän kanssa ainakaan tylsää ole.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen tuollaisen kotiäyskijän lapsi. Ap, mene terapiaan purkamaan räyhäämisesi perimmäisiä syitä ja opettele uusia käytösmalleja ennen kuin hankit lapsia. Tai jätä lapset hankkimatta.

Ei ole kovinkaan läheiset välit kumpaankaan vanhempaan. Isä on jäänyt etäiseksi räyhäämisen ja äyskimisen takia, äitiä taas en ymmärrä lainkaan - miksi piti perustaa perhe tuollaisen miehen kanssa ja jatkaa elämistä kotityrannin kanssa sen sijaan että olisi eronnut (muistan btw jo noin 5-vuotiaana toivoneeni että vanhemmat eroaisivat ettei tarvitsisi kuunnella isän kiukuttelua ja pillastumista milloin mistäkin pikkuasiasta).

Aikuisena olen oppinut ymmärtämään isän käytöstä (liian vaativa ja stressaava työ, kaikki paukut menivät siihen että jaksoi pysyä töissä asiallisena ja kaikki paineet purkautuivat kotona) mutta ei se minun lapsuuttani mihinkään muuta. Isääni muuten on aina pidetty leppoisana ja hauskana miehenä.

Oletko miettinyt mitä poikaystäväsi saa suhteestanne? Miksi hän suostuu ottamaan uhmaikäisen käytöstä vastaan aikuiselta naiselta? Mieti millaista on elää lannistavan ja hyvän tunnelman pilaavan kotityrannin (sinun) kanssa - aikuinen sentään pystyy hyökkäämään samalla mitalla (mitä tossukkapoikaystäväsi ei pysty tekemään), lapsi on tyhjästä raivostuvan ja tiuskivan vanhemman kanssa pienenä täysin hukassa, murrosikäisenä jo täysin välinpitämätön.

Kirjoitin jo aiemmin, äitini oli meillä tuo ennalta-arvaamaton myrsky. Surettaa isäni puolesta. Ne hetket kun isä olisi tukea tarvinnut, mm.akuutisti  masennuttuaan, piti aikuisena lapsena mennä väliin, äitini kun yritti hoitaa miehensä masennusta huutamalla. Niinhän hän on kaiken hankalan tottunut käsittelemään. Säälin molempia, ja toivoisin, että ap tosissaan haluaisi opetella toisen tavan käyttäytyä, räjähtävä ihminen on melkoinen taakka läheisilleen.

Vierailija kirjoitti:

Löysin miehen joka tykkää äkkipikaisuudestani.

Olen hänestä kuulemma söpö ja seksikäs kun kiukuttelen tai raivostun :D

Vihaisena minua kyllä ärsyttää entistä enemmän kun mies pitää minua söpönä vaikka haluaisin olla pelottava.

Voihan se olla aluksi söpöä ja seksikästä joo, mutta hullukaan ei kestä sitä montaa vuotta. Söpöys karisee äkkiä tuosta... Viimeistään kun aletaan tekemään lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Ap:n aloituksen luettuani tunnistin osan minusta. Olen myös iloinen ja sosiaalinen ystäville ja töissä ja asiakaspalvelutyössä sitä vaaditaan, MUTTA kotona saatan räjähtää nollasta sataan ihan mitättömästäkin... Saatan olla samanlainen rähisijä myös äidilleni, joka on myös todella temperamenttinen tapaus. Mieheni on sellainen, että tykkää oikein tahallaan ärsyttääkin. Saattaa esim. huijata, ettei tuonut kaupasta sitä kaikkein tärkeintä (vaikka olisikin tuonut), on "leikkisästi" piilotellut tavaroitani (esim. puhelin), kun tietää, että minulla on kiire ja saan melkoiset raivarit, kun asiat ei mene nappiin. Sitten voi vielä nauraa hekottaa, kun olen niin raivoissani ja sekös lisää ärtymystä... Vihaspäissäni saatan sanoa vaikka mitä ja jos oikein pahalle tuulelle satun, niin voin vaikka hajottaakin jotain. Ei ole normaalia, mutta mieheni pitäisi myös tiedostaa, ettei kannata kaivaa verta nenästä... Ollaan 3v. oltu yhdessä ja harvoin mieheni riitelee kanssani, se olen minä joka räyhään. Jos mies ei kestä, niin saattaa lähteä vaikka lenkille rauhoittumaan...

Tuo on miehesi keino yrittää kestää ja sietää hankalaa persoonaasi. Lyödä asia leikiksi ja huumoriksi ja nauraa sinulle ja sinun kustannuksella. Ei se taida miestä kuitenkaan hirveän onnelliseksi tehdä :(

Onhan niitä masokisteja olemassa, jotka sietävät kamalia kumppaneita, mutta minä en katselisi. Yhdellä ystävälläni on mies, joka kiukuttelee lähes koko ajan. Minulla ei ikinä kestäisi hermot katsella sellaista aikuista vauvaa kumppaninani, mutta ystäväni ajattelee, että jää koko elämäkseen yksin, joutuu olemaan erossa lapsistaan, eikä saa asua omakotitalossa, jos jättää miehen. He ovat käyneet kaikki mahdolliset terapiat, mutta mies ei muutu.

Te äkkipikaiset temperamenttiset räyhääjät, jotka kaadatte pahan olonne puolison niskaan, ymmärrättekö ollenkaan, kuinka hirveän paljon puolisonne tuosta kärsii???

En ole ap:n poikaystävä, mutta olen samanlaisessa tilanteess kuin ap:n poikaystävä, äyskivän kotityrannin aviopuoliso. Vastaisin tuohon kysymykseen, että minulle äyskintä ja kotityrannisuus paljastui vasta suhteen kestettyä kaksi vuotta, sitä ennen oli kai alkuhuumaa ja puoliso sai pidettyä piilossa tuon huonon puolensa. No joo, empä paljoa saa tästä suhteesta silloin kun tuo äyskintä on päällä. Hyviä hetkiä kuitenkin usein on ja niiden takia olen jäänyt. Uhmaikäisen käytöksen vastaanottamista ei meinaakaan jaksaa, ihmettelen itsekin mikä on saanut sitä tähän asti sietämään ja hävettää että on sietänyt. Itse kyllä hyökkään lopulta takaisin kun olen aikani kiukuttelua katsonut. Mutta se on noin kuin sanot, meidän lapsi ei osaa hyökätä vastaan.

Oletko miettinyt millaista lapsen on kasvaa tuollaisessa kodissa, tuollaisen isän kanssa? Kuunnella äyskimistä ja tiuskimista ja miettiä että miksi isä taas huutaa?

Omasta kokemuksestani voin kertoa että ikävuodet 1-12 lapsi syyttää isän järjettömästä käytöksestä itseään ja murrosikäisenä alkaa vähitellen ymmärtää että ei se kohtuuton meuhkaaminen itse asiassa johdukaan minusta.

Jälkensä tuollaisesta jää. Mukavaa että sinä jaksat hyvien hetkien voimalla eteenpäin, niin kuin alkoholistien tai väkivaltaisten miesten puolisot. Toivoisin että pysähdyt miettimään millaisen lapsuuden ja aikuisuuden lapsellesi haluat. Käytösmallit opitaan, eli lapsestasi tulee samanlainen räyhääjä tai alistuva lammas niin kuin ap:n poikaystävästä.

T. 44, jolla nousi katkeruus pintaan kun alkoi miettiä omaa lapsuuttaan, nuoruuttaan ja sitä loputonta huudon määrää.

Löydän itseni aloittajasta.

Se on alitajuntaan piintynyt malli ja oppi, jo varhaislapsuudesta. -Tai jostain muusta.. mutta helkkarin hankalaa oppia siitä pois. Mutta opettelua se vaatii. Ammattilaisia on siihen koulutettu auttamaan. Eikun etsimään oikeanlaista terapeuttia.. (joka on sinulle sopiva..eli joka osaa laittaa sinut lujille ja käytänössä auttaa löytämään uuden ajatusmallin..

Puhu miehen kanssa ja kerro avoimesti mikä sinua painaa. Meillä on auttanut se, että olen opetellut tunnistamaan ne epäreilut kiukkukohtaukset. Saatan sanoa miehelle ääneen, että nyt ärsyttää, olen väsynyt ja nälkäinen. Mies osaa olla hiljaa ja antaa minun olla rauhassa sen aikaa, että esimerkiksi saan töiden jälkeen syötyä ja mieli hieman paranee.

Toki on tärkeää myös niellä ylpeytensä ja pyytää turhan raivoamisen jälkeen anteeksi. Itseään ei voi kokonaan muuttaa toisenlaiseksi mutta heikkoudet voi oppia tunnistamaan ja kehittämään niitä. Ei kannata vain verhota kaikkea sen "mutku mä olen tämmöinen enkä itselleni voi mitään" -lauseen taakse. Yritä opetella tunnistamaan tilanteet, joissa sinua ärsyttää ja olet valmis tiuskimaan miehelle ja mieluummin niele kiukkusi. Tiedän, vaikeaa on mutta sinnikkään harjoittelun jälkeen se helpottuu. Jos raivoat turhasta, rauhoitu hetki ja pyydä reilusti anteeksi. Et säkään varmaan ihan aina ole pahalla tuulella :) Muista huomioida miestä hyvinä päivinä ja kerro avoimesti mikä sinua ärsyttää.

Äläkä lannistu jo valmiiksi. Jos ette ole muutenkaan toisillenne sopivia, ero saattaa olla parempi ratkaisu. Mutta älä mieti sitä etukäteen. Jos teillä on muilta osin hyvä suhde, koittakaa työstää yhdessä ongelmaasi jotta teidän ei tarvitsisi erota.

Mainitsit myös, että olet töissä aina aurinkoinen ja joka suuntaan venyvä ja joustava. Olisiko tässä itsetutkiskelun paikka? Voisitko mahdollisesti joustaa hieman vähemmän muualla ja näyttää tunteitasi myös kavereille? Myös töissä on lupa olla huonoja päiviä, vaikka käytöstavat toki täytyy muistaa. Jos olisit terveellä tavalla hieman enemmän itsekäs, voi olla että elämäsi saattaisi muuttua onnellisemmaksi.

On hienoa, että tiedostat ongelmasi :) Tsemppiä ja kaikkea hyvää teille!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n aloituksen luettuani tunnistin osan minusta. Olen myös iloinen ja sosiaalinen ystäville ja töissä ja asiakaspalvelutyössä sitä vaaditaan, MUTTA kotona saatan räjähtää nollasta sataan ihan mitättömästäkin... Saatan olla samanlainen rähisijä myös äidilleni, joka on myös todella temperamenttinen tapaus. Mieheni on sellainen, että tykkää oikein tahallaan ärsyttääkin. Saattaa esim. huijata, ettei tuonut kaupasta sitä kaikkein tärkeintä (vaikka olisikin tuonut), on "leikkisästi" piilotellut tavaroitani (esim. puhelin), kun tietää, että minulla on kiire ja saan melkoiset raivarit, kun asiat ei mene nappiin. Sitten voi vielä nauraa hekottaa, kun olen niin raivoissani ja sekös lisää ärtymystä... Vihaspäissäni saatan sanoa vaikka mitä ja jos oikein pahalle tuulelle satun, niin voin vaikka hajottaakin jotain. Ei ole normaalia, mutta mieheni pitäisi myös tiedostaa, ettei kannata kaivaa verta nenästä... Ollaan 3v. oltu yhdessä ja harvoin mieheni riitelee kanssani, se olen minä joka räyhään. Jos mies ei kestä, niin saattaa lähteä vaikka lenkille rauhoittumaan...

Tuo on miehesi keino yrittää kestää ja sietää hankalaa persoonaasi. Lyödä asia leikiksi ja huumoriksi ja nauraa sinulle ja sinun kustannuksella. Ei se taida miestä kuitenkaan hirveän onnelliseksi tehdä :(

Ja sekös pahalta tuntuukin, kun nauraa minun kustannuksella. Minusta ei ole hauskaa olla raivoissani ja vihainen, mutta välillä tuntuu, että mies nauttii siitä. Kyllä hän ihan onnelliselta vaikuttaa ja olen minäkin, kun asiat menevät mallikkaasti. Tiedän, että aina ei asiat voi mennä nappiin ja olen liian äkkipikainen, mutta monelta raivokohtaukselta oltaisiin vältytty, jos mieheni ei olisi kiusannut. Kyllähän sitä välillä itsekin ihan nauraa, kuinka hölmö taas olin, kun vedin niin ylikierroksia, mutta kyllä se rasittaa. Olen oikeasti todella väsynyt töistä ja kun siellä pitää olla jatkuvasti hyvällä tuulella ja olla kohtelias myös vittumaisille ihmisille. Kotona helposti purkautuu, jos asiat ei mene nappiin. Äitini osaa olla myös hyvin ärsyttävä, kun osaa nalkuttamisen jalon taidon ja kohdistaa usein vähättelyä minuun ja siitäpä vasta riemu repeää...

Uskon että noi ongelmat kumpuaa täysin sun lapsuudesta. Oliko lapsuudenkodissasi seuraavanlaista:

*Negatiivisia tunteita ei saanut näyttää

* millainen oli vanhempiesi parisuhde? Onko jotkut tietyt jutut mahdollisesti miehesi tai aiempien käytöksissä mikä saa veresi kiehumaan? Millä tavalla se voisi linkittyä lapsuutesi kotiin?

Raivo ja kiukku purkautuu kun parisuhteessa tulee turvallinen olo ja voisit työstää lapsuudessasi saamiasi malleja ja uskomuksia uudelleen. Et ole näitä luultavastikaan työstänyt aiemmissa suhteissasi kun toistat samaa kaavaa. Nyt sinulla on kuitenkin mahdollisuus eheytyä nykyisesi kanssa ☺

Vierailija kirjoitti:

Te äkkipikaiset temperamenttiset räyhääjät, jotka kaadatte pahan olonne puolison niskaan, ymmärrättekö ollenkaan, kuinka hirveän paljon puolisonne tuosta kärsii???

Tajuan.. Kärsin itsekin kireyden lisäksi siitä, että puolisoni kärsii..