Lue keskustelun säännöt.
Miten te muut äkkipikaiset ja ärtyisät pidätte parisuhteen kunnossa?
18.06.2016 |
Alan olla epätoivoinen. Olen 29-vuotias, ja kolmannessa seurustelusuhteessa elämäni aikana. Aiemmat ovat kestäneet 2 ja 4 vuotta, tämä toistaiseksi 1,5. Asumme yhdessä. Aiemmat suhteeni ovat päättyneet moninaisista syistä, joista suinkaan vähäisin ei ole perusluonteeni. Olen oikeastaan aika negatiivinen persoona kotioloissa. Stressi ja väsymys vaikuttavat minuun todella paljon, ja niiltähän ei voi elämässä välttyä. Olen siis herkästi ärsyyntyvä, äkkipikainen ja kiukkuinen. Jos fiilis on huono, hermostun mistä tahansa miehen tekemistä pienistä mokista. Erityisen paljon häpeän sitä, että saatan ärähtää jostain, mitä hän ei ole tehnyt tahallaan (esim. unohtaa tuoda kaupasta jotain tärkeää, pesee pyykit vahingossa liian kuumalla vedellä ja sen sellaista). Tulen myös ärtyneeksi, jos en saa töiden jälkeen vaikka lukea lehteä rauhassa. Tämä on kuitenkin yhteinen kotimme, enkä voi vaatia, että saisin olla omassa kuplassani silloin kun huvittaa.
Vaikka tiedostan käytökseni olevan rasittavaa ja epäreilua, en voi luonteelleni mitään. Olen ollut tällainen aina. Ja nimenomaan kotioloissa; töissä ja ystävien keskuudessa olen oikea päivänpaiste, kaikille kiltti, ja venyn äärirajoille saakka muiden takia. Eli teen sen klassisen virheen, ja puran negatiiviset tunteeni juuri niihin, joita minun pitäisi eniten rakastaa. Millainenkohan äiti mahtaisin olla?
Tällä luonteellani olen onnistunut pilaamaan kaksi parisuhdetta (vaikka muitakin ongelmia toki oli), ja tunnen surua ja voimattomuutta sen ajatuksen edessä, että ehkä teen lopulta saman myös tässä suhteessa. En halua menettää miestäni. Aiempiin kokemuksiin peilaaminen saa minut kärsimään huonosta itsetunnosta tässä suhteessa, ja se saa minut surumieliseksi. Mieskin jo automaattisesti epäilee, että olenko vihainen jostain, jos olen vain väsynyt tai mietteliäs muista syistä :(
Miten te muut tällaisella luonteella varustetut selviätte? Haluan kohdella rakkaitani hyvin, mutta minä yksinkertaisesti olen kotioloissa herkästi ärsyyntyvä, omaa rauhaa kaipaava synkistelijä. En tietenkään aina, mutta sen verran usein että se häiritsee minua, ja varmasti muitakin. Ainakin ensimmäinen poikaystäväni antoi hyvinkin suoraa palautetta aikoinaan siitä, ettei sellaisen ihmisen kanssa jaksa olla, joka on aina pahalla tuulella. Me olimmekin toki vääränlaiset toisillemme, joten ärsytyskynnys oli matala, mutta jotain johtopäätöksiä tuosta voi silti tehdä.
Olen ahdistunut. Miksi osaan olla kaikkialla muualla ihana ja aurinkoinen, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta en kotona :(
Kommentit (154)
Vierailija kirjoitti:
Te äkkipikaiset temperamenttiset räyhääjät, jotka kaadatte pahan olonne puolison niskaan, ymmärrättekö ollenkaan, kuinka hirveän paljon puolisonne tuosta kärsii???
Kyllä ymmärrän ja inhoan itseäni sen vuoksi. Joka kerta kun menetän malttini inhoan itseäni vain enemmän. Loputon kierre, joka täytyisi saada jotenkin katkaistua...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
59 jatkaa... Äitini siis myös melkoisen temperamenttinen nalkuttaja, mutta isäni on myös samanlainen, kuin mieheni, että ottaa yleensä kaiken huumorilla ja rennosti ja saattaa myös tehdä kiusaa. Äidiltäni olen varmaan tämän perinyt... Kaksi samanlaista kiukkupussia ei tulisi toimeen. Olen mukava, rauhallinen, humoristinen ja leikkisä, kun asiat sujuvat hyvin, kuin myös äitini.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te äkkipikaiset temperamenttiset räyhääjät, jotka kaadatte pahan olonne puolison niskaan, ymmärrättekö ollenkaan, kuinka hirveän paljon puolisonne tuosta kärsii???
Kyllä ymmärrän ja inhoan itseäni sen vuoksi. Joka kerta kun menetän malttini inhoan itseäni vain enemmän. Loputon kierre, joka täytyisi saada jotenkin katkaistua...
Loputon kierre joo, koska itseinhokaan ei ole hyväksi parisuhteelle. Itseään inhoavaa puolisoa voi olla vaikea rakastaa :( . Ja itseinhonsa keskellä voi olla vaikea rakastaa ketään kun ei oikein itsestäänkään enää pidä :( .
Vierailija kirjoitti:
Tein äsken aloituksen "olen aina ärsyyntynyt" ja huomasin ketjusi, en siis ole ainoa. En ole ajatellut että ärtyneisyys on luonteenpiirteeni, koska toisinaan en ärsyynny mistään vaan olen onneni kukkuloilla vaikka mitä tapahtuisi. Olen kuin toinen ihminen, minulla on rauha.
Ja siitä millainen äiti sinusta tulisi niin varmaan tiuskiva, tiukka, mutta hyvin rakastava. Kärsisit kovista omantunnon tuskista ja joka ilta sängyssä miettisit kyyneleet silmissä että olitpa taas paska äiti ja vannoisit itsellesi olevasi huomenna rennompi.
Sanoisin että jos ärtyneisyys tai herkästi ärsyyntyminen on jatkunut vuosia, niin kyseessä vois olla luonteenpiirre. Taas jos ei oo ennen ollu tuollainen vaan yhtäkkiä on muuttunut niin vousko olla masennus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te äkkipikaiset temperamenttiset räyhääjät, jotka kaadatte pahan olonne puolison niskaan, ymmärrättekö ollenkaan, kuinka hirveän paljon puolisonne tuosta kärsii???
Kyllä ymmärrän ja inhoan itseäni sen vuoksi. Joka kerta kun menetän malttini inhoan itseäni vain enemmän. Loputon kierre, joka täytyisi saada jotenkin katkaistua...
Onneksi yksi tämmöinen vaihtaa työpaikkaa. Ikävänkin asian voi sanoa kivasti, kun taas tämmöisiltä kiukuttelijoilta kuulee kivankin asian ikävästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n aloituksen luettuani tunnistin osan minusta. Olen myös iloinen ja sosiaalinen ystäville ja töissä ja asiakaspalvelutyössä sitä vaaditaan, MUTTA kotona saatan räjähtää nollasta sataan ihan mitättömästäkin... Saatan olla samanlainen rähisijä myös äidilleni, joka on myös todella temperamenttinen tapaus. Mieheni on sellainen, että tykkää oikein tahallaan ärsyttääkin. Saattaa esim. huijata, ettei tuonut kaupasta sitä kaikkein tärkeintä (vaikka olisikin tuonut), on "leikkisästi" piilotellut tavaroitani (esim. puhelin), kun tietää, että minulla on kiire ja saan melkoiset raivarit, kun asiat ei mene nappiin. Sitten voi vielä nauraa hekottaa, kun olen niin raivoissani ja sekös lisää ärtymystä... Vihaspäissäni saatan sanoa vaikka mitä ja jos oikein pahalle tuulelle satun, niin voin vaikka hajottaakin jotain. Ei ole normaalia, mutta mieheni pitäisi myös tiedostaa, ettei kannata kaivaa verta nenästä... Ollaan 3v. oltu yhdessä ja harvoin mieheni riitelee kanssani, se olen minä joka räyhään. Jos mies ei kestä, niin saattaa lähteä vaikka lenkille rauhoittumaan...
Tuo on miehesi keino yrittää kestää ja sietää hankalaa persoonaasi. Lyödä asia leikiksi ja huumoriksi ja nauraa sinulle ja sinun kustannuksella. Ei se taida miestä kuitenkaan hirveän onnelliseksi tehdä :(
Olenko ainoa jonka mielestä tuo toisen kustannuksella nauraminen eli kusetus on pahempi paha parisuhteessa kuin temperamenttisuus?
Vierailija kirjoitti:
Te äkkipikaiset temperamenttiset räyhääjät, jotka kaadatte pahan olonne puolison niskaan, ymmärrättekö ollenkaan, kuinka hirveän paljon puolisonne tuosta kärsii???
Mutta entäpä, jos puoliso antaa aihetta!? Tietää, että suuttuminen ei ole pelkästään tuhahtelua ja olan kohauttelua, mutta silti ärsyttää tekemällä tahallaan asioita, joista toinen raivostuu. Mieheni tietää, etten siedä sitä, kun parran ajon jälkeen jättää karvoja lavuaariin, mutta silti jättää ja tietää, että saa aikamoisen hyeenan vastaansa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin kun asian ymmärtää itse ja haluaa muuttua, on jo askeleen lähempänä muutosta. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n aloituksen luettuani tunnistin osan minusta. Olen myös iloinen ja sosiaalinen ystäville ja töissä ja asiakaspalvelutyössä sitä vaaditaan, MUTTA kotona saatan räjähtää nollasta sataan ihan mitättömästäkin... Saatan olla samanlainen rähisijä myös äidilleni, joka on myös todella temperamenttinen tapaus. Mieheni on sellainen, että tykkää oikein tahallaan ärsyttääkin. Saattaa esim. huijata, ettei tuonut kaupasta sitä kaikkein tärkeintä (vaikka olisikin tuonut), on "leikkisästi" piilotellut tavaroitani (esim. puhelin), kun tietää, että minulla on kiire ja saan melkoiset raivarit, kun asiat ei mene nappiin. Sitten voi vielä nauraa hekottaa, kun olen niin raivoissani ja sekös lisää ärtymystä... Vihaspäissäni saatan sanoa vaikka mitä ja jos oikein pahalle tuulelle satun, niin voin vaikka hajottaakin jotain. Ei ole normaalia, mutta mieheni pitäisi myös tiedostaa, ettei kannata kaivaa verta nenästä... Ollaan 3v. oltu yhdessä ja harvoin mieheni riitelee kanssani, se olen minä joka räyhään. Jos mies ei kestä, niin saattaa lähteä vaikka lenkille rauhoittumaan...
Tuo on miehesi keino yrittää kestää ja sietää hankalaa persoonaasi. Lyödä asia leikiksi ja huumoriksi ja nauraa sinulle ja sinun kustannuksella. Ei se taida miestä kuitenkaan hirveän onnelliseksi tehdä :(
Olenko ainoa jonka mielestä tuo toisen kustannuksella nauraminen eli kusetus on pahempi paha parisuhteessa kuin temperamenttisuus?
Et. Minusta toisen ihmisen tahallinen provosointi ja kiusaaminen ei ole tervettä käytöstä. Huumorin kanssa sillä ei ole mitään yhteistä. Pahan olon aiheuttaminen toiselle huumorin varjolla on epäkypsää ja raukkamaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei kuule! Tää oli kuin SUORAAN mun kynästä. Mulla on just keväällä 4 vuoden parisuhde päättynyt, suurimpana syynä se ettei mies jaksanut ko. käytöstä enää. Haluisitko sähköpostitella tms? En yleensä ehdota tällasta missään, mutta nyt osu ja uppos kympillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n aloituksen luettuani tunnistin osan minusta. Olen myös iloinen ja sosiaalinen ystäville ja töissä ja asiakaspalvelutyössä sitä vaaditaan, MUTTA kotona saatan räjähtää nollasta sataan ihan mitättömästäkin... Saatan olla samanlainen rähisijä myös äidilleni, joka on myös todella temperamenttinen tapaus. Mieheni on sellainen, että tykkää oikein tahallaan ärsyttääkin. Saattaa esim. huijata, ettei tuonut kaupasta sitä kaikkein tärkeintä (vaikka olisikin tuonut), on "leikkisästi" piilotellut tavaroitani (esim. puhelin), kun tietää, että minulla on kiire ja saan melkoiset raivarit, kun asiat ei mene nappiin. Sitten voi vielä nauraa hekottaa, kun olen niin raivoissani ja sekös lisää ärtymystä... Vihaspäissäni saatan sanoa vaikka mitä ja jos oikein pahalle tuulelle satun, niin voin vaikka hajottaakin jotain. Ei ole normaalia, mutta mieheni pitäisi myös tiedostaa, ettei kannata kaivaa verta nenästä... Ollaan 3v. oltu yhdessä ja harvoin mieheni riitelee kanssani, se olen minä joka räyhään. Jos mies ei kestä, niin saattaa lähteä vaikka lenkille rauhoittumaan...
Tuo on miehesi keino yrittää kestää ja sietää hankalaa persoonaasi. Lyödä asia leikiksi ja huumoriksi ja nauraa sinulle ja sinun kustannuksella. Ei se taida miestä kuitenkaan hirveän onnelliseksi tehdä :(
Olenko ainoa jonka mielestä tuo toisen kustannuksella nauraminen eli kusetus on pahempi paha parisuhteessa kuin temperamenttisuus?
Olen siis tuo, jonka mies tekee aika ajoin kiusaa. Joskus sellainen leikkisä kiusaaminen on hauskaa ja tehdään sitä puolin ja toisin, mutta sellainen tahallinen ärsyttäminen ei ole kivaa. Juurikin vaikka tuo puhelinjuttu... Olen lähdössä jonnekin kiireellä ja etsin puhelintani raivon vallassa ympäri kämppää ja pyydän miestäni soittamaan siihen, niin ei soita ja kyselee vaan "no, mihinkä olet jättänyt"... Etsin ja etsin, heitän sohvatyynyjä ympäri kämppää ja raivoan missä se puhelin nyt on... Sitten tuhahdan, että lähden sitten ilman puhelinta, niin mies nauraen tuo puhelimen ja laittaa vaikka kaula-aukosta sisään. Sai hetken naureskella ja nauttia katsoessaan minun riehaantumista... Näin teki myös kerran autonavaimen kanssa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n aloituksen luettuani tunnistin osan minusta. Olen myös iloinen ja sosiaalinen ystäville ja töissä ja asiakaspalvelutyössä sitä vaaditaan, MUTTA kotona saatan räjähtää nollasta sataan ihan mitättömästäkin... Saatan olla samanlainen rähisijä myös äidilleni, joka on myös todella temperamenttinen tapaus. Mieheni on sellainen, että tykkää oikein tahallaan ärsyttääkin. Saattaa esim. huijata, ettei tuonut kaupasta sitä kaikkein tärkeintä (vaikka olisikin tuonut), on "leikkisästi" piilotellut tavaroitani (esim. puhelin), kun tietää, että minulla on kiire ja saan melkoiset raivarit, kun asiat ei mene nappiin. Sitten voi vielä nauraa hekottaa, kun olen niin raivoissani ja sekös lisää ärtymystä... Vihaspäissäni saatan sanoa vaikka mitä ja jos oikein pahalle tuulelle satun, niin voin vaikka hajottaakin jotain. Ei ole normaalia, mutta mieheni pitäisi myös tiedostaa, ettei kannata kaivaa verta nenästä... Ollaan 3v. oltu yhdessä ja harvoin mieheni riitelee kanssani, se olen minä joka räyhään. Jos mies ei kestä, niin saattaa lähteä vaikka lenkille rauhoittumaan...
Tuo on miehesi keino yrittää kestää ja sietää hankalaa persoonaasi. Lyödä asia leikiksi ja huumoriksi ja nauraa sinulle ja sinun kustannuksella. Ei se taida miestä kuitenkaan hirveän onnelliseksi tehdä :(
Olenko ainoa jonka mielestä tuo toisen kustannuksella nauraminen eli kusetus on pahempi paha parisuhteessa kuin temperamenttisuus?
Et. Minusta toisen ihmisen tahallinen provosointi ja kiusaaminen ei ole tervettä käytöstä. Huumorin kanssa sillä ei ole mitään yhteistä. Pahan olon aiheuttaminen toiselle huumorin varjolla on epäkypsää ja raukkamaista.
Aloittajan tilanteessa ei kuitenkaan ollut kyse tällaisesta. Ap kuvaa että hänen mies ei ole mitenkään syypää siihen että hän kiukuttelee kotona.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n aloituksen luettuani tunnistin osan minusta. Olen myös iloinen ja sosiaalinen ystäville ja töissä ja asiakaspalvelutyössä sitä vaaditaan, MUTTA kotona saatan räjähtää nollasta sataan ihan mitättömästäkin... Saatan olla samanlainen rähisijä myös äidilleni, joka on myös todella temperamenttinen tapaus. Mieheni on sellainen, että tykkää oikein tahallaan ärsyttääkin. Saattaa esim. huijata, ettei tuonut kaupasta sitä kaikkein tärkeintä (vaikka olisikin tuonut), on "leikkisästi" piilotellut tavaroitani (esim. puhelin), kun tietää, että minulla on kiire ja saan melkoiset raivarit, kun asiat ei mene nappiin. Sitten voi vielä nauraa hekottaa, kun olen niin raivoissani ja sekös lisää ärtymystä... Vihaspäissäni saatan sanoa vaikka mitä ja jos oikein pahalle tuulelle satun, niin voin vaikka hajottaakin jotain. Ei ole normaalia, mutta mieheni pitäisi myös tiedostaa, ettei kannata kaivaa verta nenästä... Ollaan 3v. oltu yhdessä ja harvoin mieheni riitelee kanssani, se olen minä joka räyhään. Jos mies ei kestä, niin saattaa lähteä vaikka lenkille rauhoittumaan...
Tuo on miehesi keino yrittää kestää ja sietää hankalaa persoonaasi. Lyödä asia leikiksi ja huumoriksi ja nauraa sinulle ja sinun kustannuksella. Ei se taida miestä kuitenkaan hirveän onnelliseksi tehdä :(
Olenko ainoa jonka mielestä tuo toisen kustannuksella nauraminen eli kusetus on pahempi paha parisuhteessa kuin temperamenttisuus?
Olen siis tuo, jonka mies tekee aika ajoin kiusaa. Joskus sellainen leikkisä kiusaaminen on hauskaa ja tehdään sitä puolin ja toisin, mutta sellainen tahallinen ärsyttäminen ei ole kivaa. Juurikin vaikka tuo puhelinjuttu... Olen lähdössä jonnekin kiireellä ja etsin puhelintani raivon vallassa ympäri kämppää ja pyydän miestäni soittamaan siihen, niin ei soita ja kyselee vaan "no, mihinkä olet jättänyt"... Etsin ja etsin, heitän sohvatyynyjä ympäri kämppää ja raivoan missä se puhelin nyt on... Sitten tuhahdan, että lähden sitten ilman puhelinta, niin mies nauraen tuo puhelimen ja laittaa vaikka kaula-aukosta sisään. Sai hetken naureskella ja nauttia katsoessaan minun riehaantumista... Näin teki myös kerran autonavaimen kanssa...
Tuo on kyllä vaan puhdasta kiusaamista. Eikö sinun tekisi mielesi jäädä sille tiellesi kun vihdoin pääset lähtemään miehen paljastettua puhelimen olinpaikan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ootteko googlannu epävakaa persoonallisuus. En väitä että olisi kyse siitä mutta voisi auttaa ymmärtään jotain juttuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te äkkipikaiset temperamenttiset räyhääjät, jotka kaadatte pahan olonne puolison niskaan, ymmärrättekö ollenkaan, kuinka hirveän paljon puolisonne tuosta kärsii???
Mutta entäpä, jos puoliso antaa aihetta!? Tietää, että suuttuminen ei ole pelkästään tuhahtelua ja olan kohauttelua, mutta silti ärsyttää tekemällä tahallaan asioita, joista toinen raivostuu. Mieheni tietää, etten siedä sitä, kun parran ajon jälkeen jättää karvoja lavuaariin, mutta silti jättää ja tietää, että saa aikamoisen hyeenan vastaansa!
Jos tuo on miehesi pahin vika toivon todella hänen löytävän mukavan ja empaattisen puolison itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n aloituksen luettuani tunnistin osan minusta. Olen myös iloinen ja sosiaalinen ystäville ja töissä ja asiakaspalvelutyössä sitä vaaditaan, MUTTA kotona saatan räjähtää nollasta sataan ihan mitättömästäkin... Saatan olla samanlainen rähisijä myös äidilleni, joka on myös todella temperamenttinen tapaus. Mieheni on sellainen, että tykkää oikein tahallaan ärsyttääkin. Saattaa esim. huijata, ettei tuonut kaupasta sitä kaikkein tärkeintä (vaikka olisikin tuonut), on "leikkisästi" piilotellut tavaroitani (esim. puhelin), kun tietää, että minulla on kiire ja saan melkoiset raivarit, kun asiat ei mene nappiin. Sitten voi vielä nauraa hekottaa, kun olen niin raivoissani ja sekös lisää ärtymystä... Vihaspäissäni saatan sanoa vaikka mitä ja jos oikein pahalle tuulelle satun, niin voin vaikka hajottaakin jotain. Ei ole normaalia, mutta mieheni pitäisi myös tiedostaa, ettei kannata kaivaa verta nenästä... Ollaan 3v. oltu yhdessä ja harvoin mieheni riitelee kanssani, se olen minä joka räyhään. Jos mies ei kestä, niin saattaa lähteä vaikka lenkille rauhoittumaan...
Tuo on miehesi keino yrittää kestää ja sietää hankalaa persoonaasi. Lyödä asia leikiksi ja huumoriksi ja nauraa sinulle ja sinun kustannuksella. Ei se taida miestä kuitenkaan hirveän onnelliseksi tehdä :(
Olenko ainoa jonka mielestä tuo toisen kustannuksella nauraminen eli kusetus on pahempi paha parisuhteessa kuin temperamenttisuus?
Olen siis tuo, jonka mies tekee aika ajoin kiusaa. Joskus sellainen leikkisä kiusaaminen on hauskaa ja tehdään sitä puolin ja toisin, mutta sellainen tahallinen ärsyttäminen ei ole kivaa. Juurikin vaikka tuo puhelinjuttu... Olen lähdössä jonnekin kiireellä ja etsin puhelintani raivon vallassa ympäri kämppää ja pyydän miestäni soittamaan siihen, niin ei soita ja kyselee vaan "no, mihinkä olet jättänyt"... Etsin ja etsin, heitän sohvatyynyjä ympäri kämppää ja raivoan missä se puhelin nyt on... Sitten tuhahdan, että lähden sitten ilman puhelinta, niin mies nauraen tuo puhelimen ja laittaa vaikka kaula-aukosta sisään. Sai hetken naureskella ja nauttia katsoessaan minun riehaantumista... Näin teki myös kerran autonavaimen kanssa...
Tuo on kyllä vaan puhdasta kiusaamista. Eikö sinun tekisi mielesi jäädä sille tiellesi kun vihdoin pääset lähtemään miehen paljastettua puhelimen olinpaikan?
Kyllä ja olenkin todella vihainen pitkään! Tätä ei onneksi tapahdu kovin usein, mutta kai hän saa revittyä jotain huumoria siitä, kun raivostumiseni ei ole mitään pientä nikottelua ja tuhisemista, vaan puhdasta vihaa. Tietää, että ärsyynnyn paljon pienemmästäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te äkkipikaiset temperamenttiset räyhääjät, jotka kaadatte pahan olonne puolison niskaan, ymmärrättekö ollenkaan, kuinka hirveän paljon puolisonne tuosta kärsii???
Mutta entäpä, jos puoliso antaa aihetta!? Tietää, että suuttuminen ei ole pelkästään tuhahtelua ja olan kohauttelua, mutta silti ärsyttää tekemällä tahallaan asioita, joista toinen raivostuu. Mieheni tietää, etten siedä sitä, kun parran ajon jälkeen jättää karvoja lavuaariin, mutta silti jättää ja tietää, että saa aikamoisen hyeenan vastaansa!
Niin kuka siinä silloin on kuin uhmaikäinen joka laittaa 'äidille' vastaan? Se mies. Aikuinen kerää partakarvansa lavuaarista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n aloituksen luettuani tunnistin osan minusta. Olen myös iloinen ja sosiaalinen ystäville ja töissä ja asiakaspalvelutyössä sitä vaaditaan, MUTTA kotona saatan räjähtää nollasta sataan ihan mitättömästäkin... Saatan olla samanlainen rähisijä myös äidilleni, joka on myös todella temperamenttinen tapaus. Mieheni on sellainen, että tykkää oikein tahallaan ärsyttääkin. Saattaa esim. huijata, ettei tuonut kaupasta sitä kaikkein tärkeintä (vaikka olisikin tuonut), on "leikkisästi" piilotellut tavaroitani (esim. puhelin), kun tietää, että minulla on kiire ja saan melkoiset raivarit, kun asiat ei mene nappiin. Sitten voi vielä nauraa hekottaa, kun olen niin raivoissani ja sekös lisää ärtymystä... Vihaspäissäni saatan sanoa vaikka mitä ja jos oikein pahalle tuulelle satun, niin voin vaikka hajottaakin jotain. Ei ole normaalia, mutta mieheni pitäisi myös tiedostaa, ettei kannata kaivaa verta nenästä... Ollaan 3v. oltu yhdessä ja harvoin mieheni riitelee kanssani, se olen minä joka räyhään. Jos mies ei kestä, niin saattaa lähteä vaikka lenkille rauhoittumaan...
Tuo on miehesi keino yrittää kestää ja sietää hankalaa persoonaasi. Lyödä asia leikiksi ja huumoriksi ja nauraa sinulle ja sinun kustannuksella. Ei se taida miestä kuitenkaan hirveän onnelliseksi tehdä :(
Olenko ainoa jonka mielestä tuo toisen kustannuksella nauraminen eli kusetus on pahempi paha parisuhteessa kuin temperamenttisuus?
Olen siis tuo, jonka mies tekee aika ajoin kiusaa. Joskus sellainen leikkisä kiusaaminen on hauskaa ja tehdään sitä puolin ja toisin, mutta sellainen tahallinen ärsyttäminen ei ole kivaa. Juurikin vaikka tuo puhelinjuttu... Olen lähdössä jonnekin kiireellä ja etsin puhelintani raivon vallassa ympäri kämppää ja pyydän miestäni soittamaan siihen, niin ei soita ja kyselee vaan "no, mihinkä olet jättänyt"... Etsin ja etsin, heitän sohvatyynyjä ympäri kämppää ja raivoan missä se puhelin nyt on... Sitten tuhahdan, että lähden sitten ilman puhelinta, niin mies nauraen tuo puhelimen ja laittaa vaikka kaula-aukosta sisään. Sai hetken naureskella ja nauttia katsoessaan minun riehaantumista... Näin teki myös kerran autonavaimen kanssa...
Tuo on kyllä vaan puhdasta kiusaamista. Eikö sinun tekisi mielesi jäädä sille tiellesi kun vihdoin pääset lähtemään miehen paljastettua puhelimen olinpaikan?
Kyllä ja olenkin todella vihainen pitkään! Tätä ei onneksi tapahdu kovin usein, mutta kai hän saa revittyä jotain huumoria siitä, kun raivostumiseni ei ole mitään pientä nikottelua ja tuhisemista, vaan puhdasta vihaa. Tietää, että ärsyynnyn paljon pienemmästäkin.
Parikymmentä vuotta kun katselee käsittämätöntä raivoa jonkun pienen asian, juuri esim. lompakon, puhelimen tai avainten etsimistä, yrittää auttaa ja saa vain hillitöntä purkausta vastineeksi kyllä tympääntyy. Tuollaisen jälkeen ei jaksa välittää toisen tunteista, kun tuokaan ei muiden tunteita raivossaan ota huomioon. Kiitos kun muistutit kuinka ällöttävää tuo yhteiselo exän kanssa oli. Toivottavasti teillä ei ole lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n aloituksen luettuani tunnistin osan minusta. Olen myös iloinen ja sosiaalinen ystäville ja töissä ja asiakaspalvelutyössä sitä vaaditaan, MUTTA kotona saatan räjähtää nollasta sataan ihan mitättömästäkin... Saatan olla samanlainen rähisijä myös äidilleni, joka on myös todella temperamenttinen tapaus. Mieheni on sellainen, että tykkää oikein tahallaan ärsyttääkin. Saattaa esim. huijata, ettei tuonut kaupasta sitä kaikkein tärkeintä (vaikka olisikin tuonut), on "leikkisästi" piilotellut tavaroitani (esim. puhelin), kun tietää, että minulla on kiire ja saan melkoiset raivarit, kun asiat ei mene nappiin. Sitten voi vielä nauraa hekottaa, kun olen niin raivoissani ja sekös lisää ärtymystä... Vihaspäissäni saatan sanoa vaikka mitä ja jos oikein pahalle tuulelle satun, niin voin vaikka hajottaakin jotain. Ei ole normaalia, mutta mieheni pitäisi myös tiedostaa, ettei kannata kaivaa verta nenästä... Ollaan 3v. oltu yhdessä ja harvoin mieheni riitelee kanssani, se olen minä joka räyhään. Jos mies ei kestä, niin saattaa lähteä vaikka lenkille rauhoittumaan...
Tuo on miehesi keino yrittää kestää ja sietää hankalaa persoonaasi. Lyödä asia leikiksi ja huumoriksi ja nauraa sinulle ja sinun kustannuksella. Ei se taida miestä kuitenkaan hirveän onnelliseksi tehdä :(
Olenko ainoa jonka mielestä tuo toisen kustannuksella nauraminen eli kusetus on pahempi paha parisuhteessa kuin temperamenttisuus?
Olen siis tuo, jonka mies tekee aika ajoin kiusaa. Joskus sellainen leikkisä kiusaaminen on hauskaa ja tehdään sitä puolin ja toisin, mutta sellainen tahallinen ärsyttäminen ei ole kivaa. Juurikin vaikka tuo puhelinjuttu... Olen lähdössä jonnekin kiireellä ja etsin puhelintani raivon vallassa ympäri kämppää ja pyydän miestäni soittamaan siihen, niin ei soita ja kyselee vaan "no, mihinkä olet jättänyt"... Etsin ja etsin, heitän sohvatyynyjä ympäri kämppää ja raivoan missä se puhelin nyt on... Sitten tuhahdan, että lähden sitten ilman puhelinta, niin mies nauraen tuo puhelimen ja laittaa vaikka kaula-aukosta sisään. Sai hetken naureskella ja nauttia katsoessaan minun riehaantumista... Näin teki myös kerran autonavaimen kanssa...
Tuo on kyllä vaan puhdasta kiusaamista. Eikö sinun tekisi mielesi jäädä sille tiellesi kun vihdoin pääset lähtemään miehen paljastettua puhelimen olinpaikan?
Kyllä ja olenkin todella vihainen pitkään! Tätä ei onneksi tapahdu kovin usein, mutta kai hän saa revittyä jotain huumoria siitä, kun raivostumiseni ei ole mitään pientä nikottelua ja tuhisemista, vaan puhdasta vihaa. Tietää, että ärsyynnyn paljon pienemmästäkin.
Parikymmentä vuotta kun katselee käsittämätöntä raivoa jonkun pienen asian, juuri esim. lompakon, puhelimen tai avainten etsimistä, yrittää auttaa ja saa vain hillitöntä purkausta vastineeksi kyllä tympääntyy. Tuollaisen jälkeen ei jaksa välittää toisen tunteista, kun tuokaan ei muiden tunteita raivossaan ota huomioon. Kiitos kun muistutit kuinka ällöttävää tuo yhteiselo exän kanssa oli. Toivottavasti teillä ei ole lapsia.
Yrittää auttaa? Kiusallaan piilottaa.
Tein äsken aloituksen "olen aina ärsyyntynyt" ja huomasin ketjusi, en siis ole ainoa. En ole ajatellut että ärtyneisyys on luonteenpiirteeni, koska toisinaan en ärsyynny mistään vaan olen onneni kukkuloilla vaikka mitä tapahtuisi. Olen kuin toinen ihminen, minulla on rauha.
Ja siitä millainen äiti sinusta tulisi niin varmaan tiuskiva, tiukka, mutta hyvin rakastava. Kärsisit kovista omantunnon tuskista ja joka ilta sängyssä miettisit kyyneleet silmissä että olitpa taas paska äiti ja vannoisit itsellesi olevasi huomenna rennompi.