Lue keskustelun säännöt.
Miten te muut äkkipikaiset ja ärtyisät pidätte parisuhteen kunnossa?
18.06.2016 |
Alan olla epätoivoinen. Olen 29-vuotias, ja kolmannessa seurustelusuhteessa elämäni aikana. Aiemmat ovat kestäneet 2 ja 4 vuotta, tämä toistaiseksi 1,5. Asumme yhdessä. Aiemmat suhteeni ovat päättyneet moninaisista syistä, joista suinkaan vähäisin ei ole perusluonteeni. Olen oikeastaan aika negatiivinen persoona kotioloissa. Stressi ja väsymys vaikuttavat minuun todella paljon, ja niiltähän ei voi elämässä välttyä. Olen siis herkästi ärsyyntyvä, äkkipikainen ja kiukkuinen. Jos fiilis on huono, hermostun mistä tahansa miehen tekemistä pienistä mokista. Erityisen paljon häpeän sitä, että saatan ärähtää jostain, mitä hän ei ole tehnyt tahallaan (esim. unohtaa tuoda kaupasta jotain tärkeää, pesee pyykit vahingossa liian kuumalla vedellä ja sen sellaista). Tulen myös ärtyneeksi, jos en saa töiden jälkeen vaikka lukea lehteä rauhassa. Tämä on kuitenkin yhteinen kotimme, enkä voi vaatia, että saisin olla omassa kuplassani silloin kun huvittaa.
Vaikka tiedostan käytökseni olevan rasittavaa ja epäreilua, en voi luonteelleni mitään. Olen ollut tällainen aina. Ja nimenomaan kotioloissa; töissä ja ystävien keskuudessa olen oikea päivänpaiste, kaikille kiltti, ja venyn äärirajoille saakka muiden takia. Eli teen sen klassisen virheen, ja puran negatiiviset tunteeni juuri niihin, joita minun pitäisi eniten rakastaa. Millainenkohan äiti mahtaisin olla?
Tällä luonteellani olen onnistunut pilaamaan kaksi parisuhdetta (vaikka muitakin ongelmia toki oli), ja tunnen surua ja voimattomuutta sen ajatuksen edessä, että ehkä teen lopulta saman myös tässä suhteessa. En halua menettää miestäni. Aiempiin kokemuksiin peilaaminen saa minut kärsimään huonosta itsetunnosta tässä suhteessa, ja se saa minut surumieliseksi. Mieskin jo automaattisesti epäilee, että olenko vihainen jostain, jos olen vain väsynyt tai mietteliäs muista syistä :(
Miten te muut tällaisella luonteella varustetut selviätte? Haluan kohdella rakkaitani hyvin, mutta minä yksinkertaisesti olen kotioloissa herkästi ärsyyntyvä, omaa rauhaa kaipaava synkistelijä. En tietenkään aina, mutta sen verran usein että se häiritsee minua, ja varmasti muitakin. Ainakin ensimmäinen poikaystäväni antoi hyvinkin suoraa palautetta aikoinaan siitä, ettei sellaisen ihmisen kanssa jaksa olla, joka on aina pahalla tuulella. Me olimmekin toki vääränlaiset toisillemme, joten ärsytyskynnys oli matala, mutta jotain johtopäätöksiä tuosta voi silti tehdä.
Olen ahdistunut. Miksi osaan olla kaikkialla muualla ihana ja aurinkoinen, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta en kotona :(
Kommentit (154)
Tosi hyviä kommentteja on ollut, ihanaa oikeaa keskustelua pitkästä aikaa. :)
Pakko sanoa kärsimättömänä ihmisenä, että kärsimätön ihminen kärsii koko ajan muun maailman "hitaudesta". Eikä se ole asia, minkä muuttaa noin vain, ei auta viisastelu siitä, että sun on pakko muuttaa ajatteluasi. Tottakai on pakko, mutta työtä se vaatii koko ajan. Rauhallisempi ihminen voisi miettiä miten vaikeaa olisi koko ajan vahtia itseään ja kehottaa toimimaan toisin, taukoamatta.
Pointtini oli siis se, että koko ajan pitää pyrkiä parempaan, mutta ei temperamenttinen ihminen muutu toisenlaiseksi, kuten ei rauhallinen ihminen muutu spontaaniksi räiskähtelijäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä seurustelin kaltaisesi naisen kanssa. Kaunis, korkeakoulutettu, urheilullinen, unelmanainen. Olimme vähän päälle kolmekymppisiä molemmat. Seurusteluaika meni mukavasti, pari kertaa tuli kiukkukohtaus ihan puskista mutta ne sai laitettua hormonien ja työstressin piikkiin. Ja jos niitä räjähtelyjä olisi tullut kerran, pari kuussa niin kyllä minä niiden kanssa olisin voinut elää.
Yhteenmuuttamisen jälkeen todellinen luonne tuli paremmin esiin. Tyttöystäväni käyttäytyi juuri niin kuin ap. Tunnelma kotona oli kireä ja nihkeä ensin kaksi, sitten neljä päivää viikosta. Varsinaista syytä ei tarvinnut olla, riitti että töissä oli ollut liikaa kiirettä/deadline polttaa/unohdin ostaa tomaatteja. Töistä kotiin tullessa oli yleensä myrskyn merkkinä ja naama nurinpäin. Kysyin että miten päivä oli mennyt, väärin. Olisi pitänyt ymmärtää että nyt pitää saada olla hiljaa ja omassa rauhassa. Sitten kun annoin omaa rauhaa enkä kysynyt miten töissä, murjotti tyttöystävä tuntikaupalla makuuhuoneessa yksinään. olin itsekeskeinen paskiainen jota ei kiinnosta. Ehdotin että jos on ollut huono päivä, mitäs jos menisi suoraan töistä jumpalle tai salille purkamaan kiukkua eikä tulisi suoraan kotiin minulle huutamaan, voin tehdä ruuan valmiiksi ja voidaan illallisella jutella kummankin kuulumiset. Ei käy, ei jaksa töiden jälkeen salille, liian rasittavaa.
Tiuskimisesta ja yleisestä vittuilusta sanoin heti että tuollaista käytöstä en hyväksy enkä kotonani katsele. Tyttöystävä vetosi työpaineisiin ja ajattelin että katsotaan nyt vähän aikaa vielä. Joka kerta kun asiasta puhuttiin tyttöyatävä sanoi että haluaa muuttua ja yrittää. Minä puolestani lupasin tukea ja toimia omalta osaltani niin että kotona ei mitään ylimääräisiä suorituspaineita ole. Siivoja kävi ettei kotitöistä olisi stressiä. Käytiin viikonloppulomilla että pääsee työstressistä irti. Ennen reissua oli lähtöriita, reissulla lomariita, ja paluumatkalla löytyi aina jostain jotain huomautettavaa. Kesälomalla lähdimme useamman tonnin maksaneelle kahden viikon unelmareissulle, ja sielläkin käämi paloi. mietin että minkä h*%#tin takia meillä ei voi olla mukavaa ja mitä hittoa teen väärin, aikaisemmissa suhteissa ei tällaisia ongelmia ollut.
Avoliittoa kesti loppujen lopuksi 11 kuukautta, ymmärsin että mitään muutosta ei ole tulossa ja tällaista elämää ja arkea en itselleni halua. Kun ilmoitin että omalta osaltani tunteet ovat loppuneet tyttöystävä vaati että täytyy yrittää vielä ja hän kyllä minua rakastaa ja on valmis tekemään mitä tahansa.
Se hyöty tästä oli että opin tunnistamaan luonnevikaiset krooniset kiukuttelijat. Jokaisella palaa pinna joskus ja riitaa tulee, mutta siihen on yleensä järkevä syy. Kun katson omaa vaimoani uhmaikäisen taaperomme kanssa, tulee tämä kiukuttelva tyttöystävä mieleen. Tiedän että hänellä on nykyään mies ja lapsi, ja mietin että millainen mies jaksaa katsella ja kuunnella sitä tiuskimista ja raivoamista, ja millainen kasvaa lapsesta jolla on pinnansa joka käänteessä polttava äiti.
Tunnistan itseni kirjoituksestasi ja olen myös aika samanlaisessa elämäntilanteessa. Itse tajusin olevani erityisherkkä (googlaa tämä) ja kerroin tästä miehelleni. Hän ei oikein ymmärtänyt koko asiaa, joten sanoin hänelle että antaa minun olla rauhassa jos pyydän häneltä sitä. Niinpä nykyään pyydän häneltä kauniisti "voisinko nyt katsoa tätä tv-sarjaa ihan rauhassa ja hiljaisuudessa" ja hän tajuaa lopettaa pölöttämisen hetkeksi. Onneksi hänelle tämä "omituisuuteni" on ihan ok. Parisuhteenmekin on parantunut ja olen iloisempi hänen seurassaan. Suosittelen siis kertomaan miehellesi rauhallisesti mitä haluat häneltä ja miksi.
Vierailija kirjoitti:
Minä seurustelin kaltaisesi naisen kanssa. Kaunis, korkeakoulutettu, urheilullinen, unelmanainen. Olimme vähän päälle kolmekymppisiä molemmat. Seurusteluaika meni mukavasti, pari kertaa tuli kiukkukohtaus ihan puskista mutta ne sai laitettua hormonien ja työstressin piikkiin. Ja jos niitä räjähtelyjä olisi tullut kerran, pari kuussa niin kyllä minä niiden kanssa olisin voinut elää.
Yhteenmuuttamisen jälkeen todellinen luonne tuli paremmin esiin. Tyttöystäväni käyttäytyi juuri niin kuin ap. Tunnelma kotona oli kireä ja nihkeä ensin kaksi, sitten neljä päivää viikosta. Varsinaista syytä ei tarvinnut olla, riitti että töissä oli ollut liikaa kiirettä/deadline polttaa/unohdin ostaa tomaatteja. Töistä kotiin tullessa oli yleensä myrskyn merkkinä ja naama nurinpäin. Kysyin että miten päivä oli mennyt, väärin. Olisi pitänyt ymmärtää että nyt pitää saada olla hiljaa ja omassa rauhassa. Sitten kun annoin omaa rauhaa enkä kysynyt miten töissä, murjotti tyttöystävä tuntikaupalla makuuhuoneessa yksinään. olin itsekeskeinen paskiainen jota ei kiinnosta. Ehdotin että jos on ollut huono päivä, mitäs jos menisi suoraan töistä jumpalle tai salille purkamaan kiukkua eikä tulisi suoraan kotiin minulle huutamaan, voin tehdä ruuan valmiiksi ja voidaan illallisella jutella kummankin kuulumiset. Ei käy, ei jaksa töiden jälkeen salille, liian rasittavaa.
Tiuskimisesta ja yleisestä vittuilusta sanoin heti että tuollaista käytöstä en hyväksy enkä kotonani katsele. Tyttöystävä vetosi työpaineisiin ja ajattelin että katsotaan nyt vähän aikaa vielä. Joka kerta kun asiasta puhuttiin tyttöyatävä sanoi että haluaa muuttua ja yrittää. Minä puolestani lupasin tukea ja toimia omalta osaltani niin että kotona ei mitään ylimääräisiä suorituspaineita ole. Siivoja kävi ettei kotitöistä olisi stressiä. Käytiin viikonloppulomilla että pääsee työstressistä irti. Ennen reissua oli lähtöriita, reissulla lomariita, ja paluumatkalla löytyi aina jostain jotain huomautettavaa. Kesälomalla lähdimme useamman tonnin maksaneelle kahden viikon unelmareissulle, ja sielläkin käämi paloi. mietin että minkä h*%#tin takia meillä ei voi olla mukavaa ja mitä hittoa teen väärin, aikaisemmissa suhteissa ei tällaisia ongelmia ollut.
Avoliittoa kesti loppujen lopuksi 11 kuukautta, ymmärsin että mitään muutosta ei ole tulossa ja tällaista elämää ja arkea en itselleni halua. Kun ilmoitin että omalta osaltani tunteet ovat loppuneet tyttöystävä vaati että täytyy yrittää vielä ja hän kyllä minua rakastaa ja on valmis tekemään mitä tahansa.
Se hyöty tästä oli että opin tunnistamaan luonnevikaiset krooniset kiukuttelijat. Jokaisella palaa pinna joskus ja riitaa tulee, mutta siihen on yleensä järkevä syy. Kun katson omaa vaimoani uhmaikäisen taaperomme kanssa, tulee tämä kiukuttelva tyttöystävä mieleen. Tiedän että hänellä on nykyään mies ja lapsi, ja mietin että millainen mies jaksaa katsella ja kuunnella sitä tiuskimista ja raivoamista, ja millainen kasvaa lapsesta jolla on pinnansa joka käänteessä polttava äiti.
Rupesi aika pahasti kuristaan kurkkua ja ahdistamaan kun tämän luki. T. saman kokenut
Vierailija kirjoitti:
Ja siitä millainen äiti sinusta tulisi niin varmaan tiuskiva, tiukka, mutta hyvin rakastava. Kärsisit kovista omantunnon tuskista ja joka ilta sängyssä miettisit kyyneleet silmissä että olitpa taas paska äiti ja vannoisit itsellesi olevasi huomenna rennompi.
Kommenttisi on oli aika turha. Etkö osannut tulkita että JO NYT tajuan että olen paska ja kärsin siitä. En olisi tarvinnut mielikuvaa hylkäävistä lapsista ja toisaalta en edes usko siihen. Sinun äitisi piti käytöstään oikeutettuna, minä en omaani. Soimaan itseä ja yritän "parantua".
En usko että kommenttini on turha. Ensinnäkin, tiuskivan ja räyhäävän äidin lapsena en halua nähdä "kyllä sinusta hyvä äiti tulee, tiukka ja rakastava kyyneleet silmissä"-lässytystä. Tunnistan ap:n kuvauksesta äitini, ja tuollaisen ihmisen lapsena on raskasta kasvaa. Eri tavalla raskasta on olla tuollaisen ihmisen puoliso, mutta se on aikuisen ihmisen valinta, lapsi ei pääse valitsemaan vanhempiaan.
Haluatko mitalin siitä hyvästä että soimaat itseäsi räyhäämisen jälkeen? Eivät ne itsesäälin kyyneleet ja katuminen mitään auta, kun et tosiasiassa tee mitään käytösmalliesi muuttamisen eteen. Lapsesi elävät räyhäävän ja arvaamattoman äidin kanssa, joka säännöllisesti mutta ei säännönmukiasesti räjähtelee. Ei se fakta katumisesta ja "parantumisen yrittämisestä" mihinkään muutu. Annan sinulle saman neuvon mitä ap on täällä jo saanut, mene terapiaan setvimään itsehillintäsi puutteen syvempiä syitä ja opettele uudet käytösmallit.
Itse olen huomannut että olen kotoani oppimani käytösmallit kovasti tahtovat puskea pintaan varsinkin jos olen stressaantunut, väsynyt tai nälkäinen. Pari kertaa olen yllättänyt itseni raivoamasta tyhjästä oman äitini tyyliin. Siinä hetkessä auttaa ajatus "haluanko olla samanlainen mulkvisti kuin äiti". En halua. Kierrokset laskevat välittömästi.
En btw usko että minunkaan äitini uskoi kenenkään meistä hänet "hylkäävän", onhan hän niin meille lapsille omistautunut ja parhaansa aina yrittänyt. Ja koska perheessämme ei ollut fyysistä väkivaltaa, ei kukaan meistä lapsista ole välejä virallisesti katkaissut. Mutta tapaamiset ja yhteydenpito ovat muodollisia ja minimissä. Ei tule lähetettyä äitienpäiväkortteja, joulukortti kylläkin. Äiti on nykyään leski, viime jouluna mietin että pitäisikö kutsua äiti viettämään joulua meille mutta sitten muistelin lapsuuden joulua ja äidin perinteisiä jouluraivareita.
Totuuden kuuleminen kirpaisee aina, oma valintasi on mitä sen kuulemisen jälkeen teet.
En lässyttää että kyllä sinusta hyvä ja rakastava äiti tulee. Sanoin Mm. Tiuskiva. Ja huonosta omastatunnosta jatkuvasti kärsivä.
Sinähän et tiedä mitä minä teen ongelmien eteen joten on aika turhaa väittää etten tee mitään asioiden eteen.
Ja kyllä sillä on suurikin merkitys että koen huonoa omatuntoa käytöksestäni. Jos näin ei olisi en varmasti tekisi mitään asioiden eteen.
Minulla ja lapsilla on kaikesta huolimatta läheiset välit. Rakastan lapsiani yli kaiken ja näytän sen myös.
Millainen sinun äitisi muuten oli, räyhäämisen ohella? Leipoiko Kanssasi? Suukottiko iltaisin? Kampaamo tukkasi? Jutteliko mukavia? Vai oliko teidän väleissä ehkä muutakin vikaa kuin vain räyhääminen..?
On muuten aika lapsellista sinulta kantaa kaunaa äitisi vaihdevuosien aiheuttamasta ärtymyksestä. Sinähän tilanteessa se marttyyri olet. Toisaalta jos äitisi ei tunnusta tehneensä mitään väärin ymmärrän ettet voi antaa anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä mies on sellainen että purkaa helposti pahan olonsa toiSEEN, kun taas minä puran sen toiSELLE. Siinä on vinha ero, ja minusta aikuisen ihmisen pitäisi pystyä jälkimmäiseen. Mutta eivät siihen kaikki pysty. Olen keskustellut asiasta joidenkin kavereidenkin kanssa, ja joidenkin mielestä ihmisellä on oikeus tiuskia jos on pahalla tuulella. Minusta on pelkästään typerää tiuskia ihmiselle joka ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen. Yleensä sillä tavalla paha tuuli myös tarttuu siihen toiseen, ja sitten tilanne on kohta paljon pahempi kuin se alun perin oli.
Minusta tunteiden käsittelyä ja purkamista eri tavalla voi ihan opetella. Olen itsekin opetellut. Ajattele nimenomaan niin, että uskoudut sille toiselle, eikä niin, että purat vain tunteitasi ympärillesi kuin joku aggressiosadettaja.
Minä myös kiinnittäisin huomiota siihen, millainen olet kodin ulkopuolella. Olin itse nuorempana sellainen, että en koskaan vuodattanut mitään kipeitä asioita ystävilleni vaan olin aina se ymmärtäväinen kuuntelija, ja sitten saatoin kotona kaadoin poikaystävälle kaikki paskat niskaan. Kun opettelin puhumaan myös ystävilleni, tarve paskan purkamiseen kotona väheni.
Opettele olemaan aito ja rehellinen itsesi kodin ulkopuolella, niin sinun ei tarvitse käyttää kotia kaatopaikkana. Mutta siellä kodin ulkopuolellakaan niitä asioita ei tarvitse ilmaista hyökkäävästi, vaan rakentavasti. Siinä on opettelemista, mutta se todellakin kannattaa, kun kaikki ihmissuhteet paranevat ja oma olo tietysti myös.
127 jatkaa: se että asioista voi ikään kuin uskoutua toiSELLE, vaatii kyllä sen, että ensin itse tiedostaa miksi on pahalla tuulella, mikä vituttaa, ärsyttää jne. Jos ei itsekään tiedosta miksi kiukuttelee, niin silloin on tietysti vaikea sitä rakentavasti toisellekaan selittää. Minun miehelläni monesti tuntuu olevan näin. Hän ei itse tajua mikä hänellä on, vaan minä tajuan sen monesti paremmin kuin hän itse. Esimerkiksi hän saattaa olla vain liian väsynyt tai nälkäinen tms. Sitten vain sanon hänelle että menepä nyt nukkumaan tai syö, niin monesti tilanne laukeaa jo sillä :) Hän on myös sellainen että tarvitsee tietyn määrän omaa rauhaa per päivä, varsinkin töiden jälkeen, ja olen itse opetellut antamaan sitä hänelle. Jos menen vaatimaan hänen huomiotaan silloin kun hän ei sitä pysty antamaan, niin omapa on vikani jos hän siitä ärsyyntyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kun anteeksi, 128 siis jatkoi :)
Ystävä hyvä,
Luet tekstiäni omien, värittyneiden lasiesi läpi. Mutta kalikka tietysti kalahtaa. En kanna äidilleni kaunaa vaihdevuosien pinnakireydestä, enkä lapsuudestani muutenkaan. Totesin vain että räyhäävän vanhemman lapsena on vaikea olla.
äidilläni on ollut räjähtävä temperamentti aina ja pikkulapsena siitä kärsin eniten. Murrosikäisenä laitoin kovan kovaa vastaan, ja kun elämä kotona kävi sietämättömäksi, muutin pois. Marttyyria minusta ei saa tekemälläkään, mutta äitini yrittää sitä korttia nykyään kaikkiin kolmeen aikuiseen lapseen pelata, kun ei enää huutaa ja tiuskia voi. Äitini sanoi minulle että ymmärrän häntä sitten joskus kun minulla on lapsia. Äidiksi tultuani ja omien lapsieni uhmaiän läpi käytyäni totesin että en voi ymmärtää millään tasolla äitini käytöstä. En, vaikka olen itse samanlaisella temperamentilla varustettu. Olen tehnyt valinnan että puolustuskyvyttömälle lapselle en räyhää enkä räjähtele. Aikuinen ihminen vastaa käytöksestään ja sen seurauksista.
Ymmärrän kyllä että äitini on tehnyt parhaansa niillä korteilla jotka hänelle on valittu. Mutta jos kohtelee puolisoaan huonosti, on turha odottaa tasaisia ja auvoisia eläkepäiviä. Vanhempani olivat asumuserossa mutta palasivat yhteen isäni sairastuttua. Jos raivoaa ja räyhää lapsilleen suhteettomasti, ei kannata odottaa läheisiä välejä aikuisiällä. Äitiyden myötä olen ottanut enemmän etäisyyttä äitiini, koska nyt ymmärrän vielä paremmin miten kohtuutonta äidin käytös oli.
Kuten sinäkin äitini yritti hyvitellä käytöstään olemalla välillä ekstrasupermukava. Pienen lapsen näkökulmasta välillä ihana ja lempeä ja välillä silmittömästi huutava äiti (lapaset unohtuneet päiväkotiin, avaimet jääneet kaverille, mikä tahansa pikkuasia) oli hämmentävä. Mutta kaikkeen tottuu. Teininä en jaksanut enää äidin tiuskimisesta ja syyllistämisestä ottaa itseeni, totesin että tällainen äiti minulla nyt vaan on, antaa rouvan meuhkata.
Minä olen elämääni tyytyväinen. On hyvä avioliitto, ihanat lapset, hyvä koulutus ja ura, rakkaita ystäviä ja läheiset sisarukset. Olisi mukavaa jos olisi hyvät ja läheiset suhteet vanhempiini, mutta isä on kuollut ja äiti on mitä on. En tiedä onko yksinäinen vanhuus tuonut äidille kykyä itsereflektioon, toivottavasti. Mutta katuminen, itkeminen, huono omatunto ja pullan leipominen ei auta eikä asioita muuta. Sen halusin sinullekin sanoa. Minä en kärsi huonosta omastatunnosta kuten sinä, enkä joudu itkemään iltaisin tyynyyn ja vannomaan että huomenna tsemppaan ja olen parempi äiti. Suosittelen sinulle muutaman kehityspsykologian ja kiintymyssuhdeteorian perusteoksen lukemista, ehkä teoriapohjalta avautuu paremmin mitä yritän tässä sanoa.
En lässyttää että kyllä sinusta hyvä ja rakastava äiti tulee. Sanoin Mm. Tiuskiva. Ja huonosta omastatunnosta jatkuvasti kärsivä.
Sinähän et tiedä mitä minä teen ongelmien eteen joten on aika turhaa väittää etten tee mitään asioiden eteen.
Ja kyllä sillä on suurikin merkitys että koen huonoa omatuntoa käytöksestäni. Jos näin ei olisi en varmasti tekisi mitään asioiden eteen.
Minulla ja lapsilla on kaikesta huolimatta läheiset välit. Rakastan lapsiani yli kaiken ja näytän sen myös.
Millainen sinun äitisi muuten oli, räyhäämisen ohella? Leipoiko Kanssasi? Suukottiko iltaisin? Kampaamo tukkasi? Jutteliko mukavia? Vai oliko teidän väleissä ehkä muutakin vikaa kuin vain räyhääminen..?
On muuten aika lapsellista sinulta kantaa kaunaa äitisi vaihdevuosien aiheuttamasta ärtymyksestä. Sinähän tilanteessa se marttyyri olet. Toisaalta jos äitisi ei tunnusta tehneensä mitään väärin ymmärrän ettet voi antaa anteeksi.[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen tuollainen kuin ap jos en saa riittävästi seksiä. Olen mies. Seksin vähyys saa pinnan kireälle. Vaimo taas sanoo että hän ei halua seksiä vihaisen miehen kanssa kun halut menee minun räyhäämisestä. Pitäisi jotenkin katkaista kierre.
Hahahaha mä oon samanlainen mutta nainen, oon pirun kiukkunen jos en saa tarpeeksi seksiä 😃
Tämä äkkipikaisuus on varmasti yksi suurin syistä avioliittojen ja seurustelujen päättymiseen. Tosi asia on, että vaikka kumppani olisi kuinka kaunis/komea, viisas ja hurmaava, mutta omaa äkkiväärän luonteen, ei yhteiselosta tule mitään. Kokeilkaapa jättää sokeri pois ruokavaliosta. Joillakin saattaa verensokerin vaihtelu tehdä hulluuskohtauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siitä vaan opettelemaan erilaista tapaa toimia. Huutaminen ei ole ikonä ratkaisu. Nuorempana olin samanlainen, onneksi olen oppinut hillitsemään itseäni ja nykyään en hermostu lainkaan.
Mä olen opetellut ensin hengittämään syvään, sulkemaan silmät ja ottamaan parin sekunnin tauon kun meinaan sanoa miehelleni rumasti. Saa sen pienen hetken miettiä miten asiat haluaa tuoda esille. Olen myös opetellut lokeroimaan tunteeni kun pitää oikeasti selvittää asioita. Kun tunteet ovat lokerossa, lokeron voi sulkea ja puhua asiasta neutraalisti. Saman asian kyllä ajaa tuo syvään hengähtäminen. Antaa aikaa työntää tunteet sivuun ja harkita sanojaan ja äänensävyä. Toki luonne edelleen tulee esiin kun yksinäni jotain puuhaan ja asiat menevät vituralleen, ärräpäät lentelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on hyvä ketju. Olen itse kasvanut äkkipikaisen isän ja tiuskivan marttyyriäidin kanssa, ja tunnistan täältä sekä itseni että vanhempani :) Vastaajan 127 teksti voisi olla oman äitini näppäimiltä :D Marttyyriksi heittäytyminen, mahdoton defenssi päälle, toisen syyttely, ja vakuuttuneisuus siitä että kyllä olen hyvä äiti ja läheiset on välit lasten kanssa. Onko mielessäsi ikinä käynyt että lapsi on riippuvainen vanhemmastaan ja rakastaa äitiä ja isää riippumatta siitä, millaisia raivopäitä nämä ovat, koska vaihtoehtoja ei ole?
Toivottavasti kaikki tätä ketjua lukevat epävakaat äitylit miettivät että mitäköhän oma lapseni 20 vuoden päästä jollekin nettipalstalle raivoäidistään kirjoittaa.
Olen nähnyt asian toisen puolen: miesystäväni oli herkästi suuttuva kiukuttelija. En tiedä, mistä hänen käytöksensä juonsi juurensa, itse voin olla esimerkiksi töissä hyvinkin huonolla tuulella ja tarvitsen myös paljon aikaa yksin, mutta miehen "räjähtely" oli minulle uutta. Lienikö sitten kyseessä jotain kotoa opittua, en tiedä.
Mies oli töissä kovan paineen alla. Minusta kuitenkin tuntuu, että hän käytti sekä tätä että "temperamenttiaan" tekosyynä. Minusta oli myös outoa, että hän joutui (omien sanojensa mukaan) oikein näkemään vaivaa, että jaksoi olla minulle mukava, tai edes kohdella minua jotenkin normaalisti. Muistan sen tunteen, kun huomasi että mies oli huonolla tuulella ja piti varoa kaikkia sanomisiaan/tekemisiään/tekemättä jättämisiä (eikä siinä tilanteessa toisaalta voinut edes lähteä vaikka yksin ulos kävelylle tai kahville, koska siitäkin mies suuttui, "Sinä elät kuin olisit sinkku" jne.)
Yhteiset matkat olivat usein erityisen stressaavia - minä olin se joka mielellään hoiti etukäteen suunnitelmat ja varaukset, hän olisi halunnu mennä fiilispohjalta suunnittelematta. Silti aina jos jokin meni vikaan, mies tuli huonolle tuulelle ja/tai suuttui.
Useamman vuoden jaksoin katsella miehen käytöstä ja toivoa että ajan mittaan asiat paranisivat. "Sitten kun hänellä on helpompaa töissä", "sitten kun ikää tulee lisää"...Lisäksi miehen kiinnostus seksiin vain väheni vuosi vuodelta. Noin 1-2 vuotta ennen lopullista eroa mies jopa vakuutteli minulle, että häntä suretti ettei meistä ollut tullut oikein onnellisia. Luulen että hän jopa halusi muuttua. No, eihän se onnistunut, kiukuttelu vain vaihtui manipulointiin (joka nyt jälkeenpäin ajatellen oli ennenkin kuulunut miehen käytökseen). Lopulta päätin suhteen, eikä kaduta - kiinnostukseni mieheen oli jo kuollut, se jatkuva kiukuttelu oli vain ajan mittaan syönyt sen pois. Oli aikoja jolloin minustakin olisi voinut helposti kuoriutua se kiukkuinen puoliso, niin paljon miehen seura alkoi lopulta väsyttää. Oma kotikaan ei enää oikein tuntunut kodilta. Luulen että ajan mittaan meistä olisi tullut täydellisen hirviömäinen pariskunta.
Neuvoja AP:lle: 1. Puhu miehelle oman ajan tarpeesta. Käy vaikka ulkona kahvilla itseksesi. Minulle itselleni oma aika on täysin välttämätöntä. 2. Tarkkaile syömisiäsi - liian alhainen verensokeri saa ärtyisäksi. Yritä pitää verensokeri tasaisena ilman isoja hyppyjä. 3. Harkitse psykologia tai terapiaa - oma mieheni ei oikein ikinä suostunut edes työterveyspsykologille, vaikka oli todella stressattu. Syytä olisi ollut. 4. Havainnoi myös miehen tunteita, älä vain omiasi, kysy vaikka millainen päivä on ollut tai halaa jos hän on alakuloinen. Juttele hänen kanssaan myös hänen asioistaan, jos mahdollista. Ehkä vähitellen opit keskittymään myös muiden tunteisiin ja näkemään asioita muiden näkökulmasta, sen sijaan että vain velloisit omassa pahassa olossa. 5. Tämä saattaa olla jopa tärkein: opettele laittamaan asiat oikeaan mittakaavaan. Muista, että useimpien asioiden takia ei kannata suuttua. Älä anna ärtymyksen tunteen viedä, vaan pysähdy huomaamaan, että se ärtymyksen aihe ei ole tärkeä eivätkä useimmat ihmiset jaksaisi sellaisesta suuttua. Tämän huomasin oman mieheni kanssa. Jos jokin meni vikaan, mies oli melkein hulluna raivosta, vaikka asia ei olisi ollut kenenkään syytä (tai usein hän kyllä käänsi sen minun syykseni). Tämän jälkeen tapailin jonkun aikaa aivan ihanaa miestä, jota ei melkein mikään saanut suuttumaan ja joka samanlaisissa tilanteissa jopa minulle toisinaan vakuutteli, että "Ei sillä ole mitään merkitystä, älä huoli" (tuo suhde kaatui lopulta mm. maantieteelliseen etäisyyteen, mutta se on toinen tarina).
Vierailija kirjoitti:
Tämä on hyvä ketju. Olen itse kasvanut äkkipikaisen isän ja tiuskivan marttyyriäidin kanssa, ja tunnistan täältä sekä itseni että vanhempani :) Vastaajan 127 teksti voisi olla oman äitini näppäimiltä :D Marttyyriksi heittäytyminen, mahdoton defenssi päälle, toisen syyttely, ja vakuuttuneisuus siitä että kyllä olen hyvä äiti ja läheiset on välit lasten kanssa. Onko mielessäsi ikinä käynyt että lapsi on riippuvainen vanhemmastaan ja rakastaa äitiä ja isää riippumatta siitä, millaisia raivopäitä nämä ovat, koska vaihtoehtoja ei ole?
.
Tämä oli hauska viesti ;) :D :D
137 jatkaa (ja sorry että tabletti hävitti edellisestä kappalejaot...)
Minäkin olen kyllä toisinaan huonolla tuulella. Minun tapauksessani se vain tuntuu usein olevan enemmänkin jotain patoutunutta surua, eli en tarvitse rauhoittelua vaan lohdutusta. Olen miesystäville yleensä sanonut, että siinä tilanteessa minua on vain parasta halata ja kysyä vaikka, koska olinkaan viimeksi syönyt (matala verensokeri EI auta minunkaan oloa).
Ei tuo ole mikään syy, että tällainen olen. Muutu ja lopeta se ruikutus. Tuollainen ihminen imee kaikki ympäröivät ihmiset negatiivisuuden kierteeseen. Mahtaako parisuhde olla edes kunnossa, jos käytät miestäsi pelkästään negatiivisuuden purkamiseen.
Tämä on hyvä keskustelu. Kiitos ap:lle aloituksesta, harvinaisen fiksuja ajatuksia monilla.
Ja siitä millainen äiti sinusta tulisi niin varmaan tiuskiva, tiukka, mutta hyvin rakastava. Kärsisit kovista omantunnon tuskista ja joka ilta sängyssä miettisit kyyneleet silmissä että olitpa taas paska äiti ja vannoisit itsellesi olevasi huomenna rennompi.[/quote][/quote]
Kommenttisi on oli aika turha. Etkö osannut tulkita että JO NYT tajuan että olen paska ja kärsin siitä. En olisi tarvinnut mielikuvaa hylkäävistä lapsista ja toisaalta en edes usko siihen. Sinun äitisi piti käytöstään oikeutettuna, minä en omaani. Soimaan itseä ja yritän "parantua".[/quote]
En usko että kommenttini on turha. Ensinnäkin, tiuskivan ja räyhäävän äidin lapsena en halua nähdä "kyllä sinusta hyvä äiti tulee, tiukka ja rakastava kyyneleet silmissä"-lässytystä. Tunnistan ap:n kuvauksesta äitini, ja tuollaisen ihmisen lapsena on raskasta kasvaa. Eri tavalla raskasta on olla tuollaisen ihmisen puoliso, mutta se on aikuisen ihmisen valinta, lapsi ei pääse valitsemaan vanhempiaan.
Haluatko mitalin siitä hyvästä että soimaat itseäsi räyhäämisen jälkeen? Eivät ne itsesäälin kyyneleet ja katuminen mitään auta, kun et tosiasiassa tee mitään käytösmalliesi muuttamisen eteen. Lapsesi elävät räyhäävän ja arvaamattoman äidin kanssa, joka säännöllisesti mutta ei säännönmukiasesti räjähtelee. Ei se fakta katumisesta ja "parantumisen yrittämisestä" mihinkään muutu. Annan sinulle saman neuvon mitä ap on täällä jo saanut, mene terapiaan setvimään itsehillintäsi puutteen syvempiä syitä ja opettele uudet käytösmallit.
Itse olen huomannut että olen kotoani oppimani käytösmallit kovasti tahtovat puskea pintaan varsinkin jos olen stressaantunut, väsynyt tai nälkäinen. Pari kertaa olen yllättänyt itseni raivoamasta tyhjästä oman äitini tyyliin. Siinä hetkessä auttaa ajatus "haluanko olla samanlainen mulkvisti kuin äiti". En halua. Kierrokset laskevat välittömästi.
En btw usko että minunkaan äitini uskoi kenenkään meistä hänet "hylkäävän", onhan hän niin meille lapsille omistautunut ja parhaansa aina yrittänyt. Ja koska perheessämme ei ollut fyysistä väkivaltaa, ei kukaan meistä lapsista ole välejä virallisesti katkaissut. Mutta tapaamiset ja yhteydenpito ovat muodollisia ja minimissä. Ei tule lähetettyä äitienpäiväkortteja, joulukortti kylläkin. Äiti on nykyään leski, viime jouluna mietin että pitäisikö kutsua äiti viettämään joulua meille mutta sitten muistelin lapsuuden joulua ja äidin perinteisiä jouluraivareita.
Totuuden kuuleminen kirpaisee aina, oma valintasi on mitä sen kuulemisen jälkeen teet.