Miten te muut äkkipikaiset ja ärtyisät pidätte parisuhteen kunnossa?

Mä opettelin tiedostamaan ne ärsytystilanteet ja -mielialat. Ja kun tunnistin niitä, kerroin miehelle "kun luen töiden jälkeen lehteä, anna mun olla hetki rauhassa" ja "mulla on tänään huono päivä, en juttele hirveästi, mutta en ole vihainen sulle".

Nykyään ei riidellä käytännössä koskaan.

Meillä toki helpottaa se, että mies on samanlainen äkäpussi, joten tämä sopimus menee molempiin suuntiin, mä annan hänen olla tietyissä tilanteissa ja päästän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Sama ongelma. En tiedä mitään, mikä auttaisi, mutta lähetän sinne tsemppiä.

Hyvin olet eritellyt ja osaat tunnistaa itsessäsi ongelmakohdat. Entä jos menisitte pariterapiaan yhdessä?

Menisin sinuna terapiaan ennen lapsien hankkimista. Raivohullu on huono äiti. Lasten kanssa tulet olemaan vielä väsyneempi ja sinulla ei ole omaa rauhaa. Voi olla, ettei sinusta ole äidiksi.

Vierailija kirjoitti:

Mä opettelin tiedostamaan ne ärsytystilanteet ja -mielialat. Ja kun tunnistin niitä, kerroin miehelle "kun luen töiden jälkeen lehteä, anna mun olla hetki rauhassa" ja "mulla on tänään huono päivä, en juttele hirveästi, mutta en ole vihainen sulle".

Nykyään ei riidellä käytännössä koskaan.

Meillä toki helpottaa se, että mies on samanlainen äkäpussi, joten tämä sopimus menee molempiin suuntiin, mä annan hänen olla tietyissä tilanteissa ja päästän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Vähän samantapaista olen yrittänyt, mutta mieheni ottaa sen aina vähän pahalla, jos pyydän saada olla rauhassa. Se on tähän mennessä toiminut parhaiten, että sanon etten ole vihainen hänelle, vaan puhun ärtyneellä sävyllä sillä jokin muu asia ärsyttää. Mutta minun pitäisi myös oppia hillitsemään kieleni, jos mies tekee jotain (minun silmissäni) väärää. En huuda tai hauku, mutta minulla on valitettavasti taito ilmaista asiat hyvinkin halveksuvalla äänensävyllä, enkä haluaisi tehdä niin.

Olisikin niin, että mies olisi myös äkäpussi, mutta ei, hän on valoisa, optimistinen ja rauhallinen kaikissa tilanteissa...

ap

Sulla on väärä mies. Ei varmastikaan nyt tunnu siltä, mutta huomaat sen jossain vaiheessa.

Mäkin olen perusluonteeltani tosi hankala, ja entisille poikaystöville ollut tosi epäreilu ja törkeä. huonolla tuulella koko ajan, mikä johtui siitä että vaikka välitin (tai luulin välittäneeni), mies ärsytti mua teki mitä vaan.

Nykyisessäkin suhteessa olen välillä ihan kamala, mutta huomattavasti harvemmin.

Yksi mies, jota tapailin puolisen vuotta aikoinaan, sanoi että mua kestää siksi että vaikka olen huonolls tuulella todella hirveä, niin sitten kun olen hyvällä tuulella, olen todella hyvällä tuulella ja tosi ihana.

Vaikka luonteelleen ei mahda mitään käyttäytymiselleen mahtaa kyllä. Huudatko töissä/opiskelupaikassa aina kaikille kun on huono päivä? Aika monet ihmiset ovat joutuneet muokkaamaan iän myötä käytöstään. Se äkkipikainen huutaminen on saatu kuriin vaikka päässä kiehuisikin. Käy juttelemassa jolekin psykologille, voit saada niksejä tuohon. Kun noin oppii toimimaan saattaa itsellekin tulla parempi olo, ei jää kiinni niihin negatiivisiin tuntemuksiin vaan oppii ne huomaamaan ja päästämään niistä irti.

Äitini on kaltaisesi, ja hän ei koskaan ole oppinut tuota hillintää kotona vaikka töissä siihen kykenikin. Meillä ei ole kovin läheiset välit, en ole täysin antanut hänelle anteeksi sitä itsekästä käyttäytymistä lapsia kohtaan, olimme hänen tunnemyrskyjensä kaatopaikka. Nyt isäraukka joutuu vieläkin noita vastaanottamaan, heilläkin olisi ollut paljon tasapainoisempi elämä jos äiti olisi hieman nöyrtynyt käytöstänsä kotona kehittämään. Nykyinen mieheni on esimerkki onnistuneesta kehittymisestä. Nuorempana hyvin äkkipikainen mies on oppinut hillitsemään käytöstään. Näen kyllä koska alkaa kiehuttamaan enkä silloin sörki. Mutta juttelemme myöhemmin asiat läpi, eli saa purkaa pahan olonsa aiheet sitten kun sen kykenee tekemään rauhallisemmin. Hän itse on hyvin tyytyväinen oloonsa nyt, viihtyy nahoissaan ja on ylpeä (kuten minäkin) käyttäytymismuutoksestaan. Ja meidän välit pysyvät hyvin kun hän ei turhaan loukkaa kiukkukohtauksissa minua.

Mussa oli nuorempana samaa vikaa, olen myös itse nyt 30-vuotiaana kolmannessa parisuhteessani. En osaa sanoa mitä tarkkaan ottaen tapahtui. Löytyikö oikea mies, kasvoinko henkisesti vai mitä, mutta nykyään en ole enää niin kiukkupussi. Haluan, että toisella on hyvä olla yhteisessä kodissa.

Usein onnistun välttämään riidan ajattelemalla, että toinen on kyllä väärässä, mutta sovun vuoksi minun ei ole pakko saada viimeistä sanaa. Tämä ei olisi onnistunut esim. 5 vuotta sitten. Vaati ison henkisen kasvun. Toki isoissa asioissa pitääkin sanoa selkeästi oma mielipide, mutta olen tietoisesti muuttanut tyyliäni ilmaista hankalia asioita. Saatan pääni sisällä puhista jonkun asian ilkeästi ja raivoisasti, mutta kun olen käsitellyt kiukun jo etukäteen, pystyn fiksusti puhumaan asiat halki.

Mieti, miksi olet kiukkuinen ja ilmaise se toiselle. Esimerkiksi työpäivän jälkeen: "Voi että kun olen nyt ihan poikki ja äreä." Kun tunnustat asian ääneen heti, osa pahasta olosta jo purkautuu pois. Samalla kumppanisi saa tiedon asiasta reilusti, eikä rivien välistä lukemalla.

Sori pitkä teksti.

Minä vain päätin olla kärsivällisempi ja opettelin ei-kiukkuisia tapoja reagoida asioihin.

Mulla on kanssa paha kieli ja vielä pahemmat äänensävyt.

Olen opetellut siihen, että aina kun ärsyttää joku, niin jätän sanomatta. Sitten kun se tunnekuohu on ohi ja asia on mielestäni edelleen mainitsemisen arvoinen, pystyn sanomaan siitä asiallisesri ja rauhallisesti. Yleensä en totta puhuen edes muista sen tunnekuohun jälkeen mistä se tunnekuohu taas otti tuulta alleen :D

-1-

Vierailija kirjoitti:

Mussa oli nuorempana samaa vikaa, olen myös itse nyt 30-vuotiaana kolmannessa parisuhteessani. En osaa sanoa mitä tarkkaan ottaen tapahtui. Löytyikö oikea mies, kasvoinko henkisesti vai mitä, mutta nykyään en ole enää niin kiukkupussi. Haluan, että toisella on hyvä olla yhteisessä kodissa.

Usein onnistun välttämään riidan ajattelemalla, että toinen on kyllä väärässä, mutta sovun vuoksi minun ei ole pakko saada viimeistä sanaa. Tämä ei olisi onnistunut esim. 5 vuotta sitten. Vaati ison henkisen kasvun. Toki isoissa asioissa pitääkin sanoa selkeästi oma mielipide, mutta olen tietoisesti muuttanut tyyliäni ilmaista hankalia asioita. Saatan pääni sisällä puhista jonkun asian ilkeästi ja raivoisasti, mutta kun olen käsitellyt kiukun jo etukäteen, pystyn fiksusti puhumaan asiat halki.

Mieti, miksi olet kiukkuinen ja ilmaise se toiselle. Esimerkiksi työpäivän jälkeen: "Voi että kun olen nyt ihan poikki ja äreä." Kun tunnustat asian ääneen heti, osa pahasta olosta jo purkautuu pois. Samalla kumppanisi saa tiedon asiasta reilusti, eikä rivien välistä lukemalla.

Sori pitkä teksti.

Yritän kovasti kasvattaa itseäni henkisesti, mutta se on hirveän vaikeaa. Olen kyllä kehittynyt paljon, mutta en silti ole tyytyväinen itseeni. Osittain kyllä vaatimuksetkin ovat mahdottomat, sillä mieheni kaltaista viilipyttyä minusta ei voi tulla ellen muuta luonnettani ihan kokonaan toisenlaiseksi. Mieheni on tasaisempi muutenkin, minä olen se spontaanimpi, ja reagoin asioihin enemmän tunteella kuin hän.

Valtaosa saavuttamastani edistyksestä on tapahtunut tässä suhteessa, joten haluaisin uskoa että mies on oikea. Häntä minä ihan tosissani haluan kohdella oikein, niin kuin hänkin kohtelee minua. Hänen on joskus vaikea ymmärtää mielialojeni heittelyä, mutta hän ei koskaan suutu. Minä taas muistan jokaisen kerran, kun olen loukannut häntä niin, että hän on aidosti pahoittanut mielensä :(

Pakko vaan yrittää kehittää kommunikaatiota. Täytyisi osata kertoa, että nyt on huono fiilis. Ja erityisen tärkeää minun olisi opetella antamaan huonoa palautetta oikealla tavalla. Vaikeaa...

ap

Aika outoa, että pystyt olemaan töissä ja muualla kiltti, mutta kotona olet ilkeä sille ihmiselle, joka ansaitsisi parhaan käytöksen. Minä kohtelen kaikista parhaiten omaa miestäni, koska hänen kanssaan aion viettää koko elämäni.

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Miksi ihmeessä haluat asua jonkun kanssa? Muuttakaa erilleen asumaan, jolloin miehestä tulee sinulle se paras kaveri, jolle olet aina ystävällinen ja iloinen. Saat mököttää kotona niin paljon kuin haluat ja kodin ulkopuolella olla maailman ihanin ihminen. Silloin mies saa sinusta hyvän kumppanin, kunhan pidätte tarpeeksi etäisyyttä.

Viskasin ap:n kaltaisen matkoihinsa aikanaan kun sain tarpeekseni.

Paskalle käytökselle on vain tekosyitä. "Mutku mä vaa oon tällanen."

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Kiitos kun kirjoitit! Kuulostaa tosiaan siltä, että miehesi on kuin  minä ja sinä olet kuin mieheni. Meillä tilanne ei ole ihan niin paha kuin teillä, ja yritän tietoisesti joka ikinen päivä olla purkamatta kaikkea pahaa mieltä mieheeni. Olet luultavasti tulkinnut aivan oikein sen, että miehellesi on raskasta peittää stressiä ja ärtymystä töissä, sillä luulen omalla kohdallanikin asian olevan juuri niin. Kannan töissä kaikkien murheet ja selvitän vaikeatkin tilanteet, enkä anna itselleni koskaan lupaa valittaa mistään. Se on raskasta ihmiselle, joka hermostuu ja ahdistuu helposti. Olen myös perfektionisti, joten pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan.

Osaan jo aika hyvin tunnistaa pahan mieleni ja myös kerron sen miehelle, että nyt on huono fiilis. Vaikeinta on silloin, kun hän oikeasti tekee jotain mikä harmittaa minua. Huomautan liian kärkkäästi asiasta ja pahoitan hänen mielensä, sillä hän ei tee asioita tahallaan väärin. Tässä asiassa minulla on eniten työstämistä, sillä sellaista parisuhdetta ei ole, jossa toinen osaisi aina lukea ajatukseni eikä koskaan tekisi mitään "väärin".

Mitä toivon kumppaniltani? Sitä, että hän kuuntelisi minua enemmän. Hän ei usein ota kuuleviin korviinsa sitä, jos pyydän hetken rauhaa. Ja kun kerron olevani pahalla tuulella, niin hän silti ihmettelee hetken päästä olenko vihainen hänelle. Se turhauttaa, kun olen huonosta tuulestani huolimatta yrittänyt kommunikoida, eikä viesti mene perille. Tätä toivoisin, muuta en voi häneltä vaatia.

ap

Samat pahat tavat minullakin, tähän mennessä olen selvinnyt koska mies hirmu ymmärtäväinen ja minäkin osaan sentään välillä pyytää anteeksi.

Pitää voida olla tosi avoin suhteessa että voi sitten pyydellä anteeksikin. Itsekseen funtsiminen toki paikallaan, mutta älä nyt jätä miestä yksin ihmettelemään että mikä nyt mietityttää.

Ja ei kannata negistellä tällaisesta sinänsä: häpeäminen ei hirveästi auta sinua muuttamaan tapojasi. Kyse on enemmän siitä että esimerkiksi lapsuudessasi stressin purkaminen lähimmille eli esimerkiksi vanhemmillesi on saattanut toimia, vanhemmat kun eivät oikein voi ottaa eroa. Nyt olet aikuinen ja sinun täytyy itse kehittää itsellesi stressinpurkutapa joka ei haittaa muita ihmisiä.

Mullakin on kolmas vakavampi suhde menossa, ja kaksi edellistä päättyi juuri omaan kiukkuisuuteeni. Mm. Lähdin joskus keskellä yötä kävelemään 10 km kun mies suututti jostakin täysin turhasta pienestä asiasta. Syytin tietysti erossa niitä molempia ja itse jätin (täydessä raivossa tietenkin) molemmat, vaikka jälkikäteen tiedän, että oma käytökseni ajoi meidät siihen.

Nyt tässä kolmannessa, joka on oikeasti vakava ja itselläni on todella hyvä olo tässä suhteessa. En tiedä, mikä on muuttunut, mutta mieheni hokee kokoajan, kun vähänkin huomaa minusta että kiehuu, että puhu. Jotenkin se on laukaissut sen kiehumisen ja pystyn rauhoittumaan ja puhumaan.

Voin myös koko päivän kerätä raivoa miehen teoista, mutta kun näen hänet, kaikki laantuu.

Jotenkin tuo, kun on "pakotettu" puhumaan ihan kaikesta.

Nyt tuli mieleen, että Voisiko kyse olla epävarmuudesta ja itsetunnosta? Näissä edellisissä suhteissa en luottanut miehiin yhtään, koska en luottanut iseenikään, itsetuntoni oli huono yms. Tässä suhteessa luotan mieheen täysin, mikä onjotenkin heijastunut ja vähentänyt kiukkua myös näistä pyykinpesuista yms asioista.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Voisitko näyttää kumppanillesi tätä kirjoitustasi?

Löysin miehen joka tykkää äkkipikaisuudestani.

Olen hänestä kuulemma söpö ja seksikäs kun kiukuttelen tai raivostun :D

Vihaisena minua kyllä ärsyttää entistä enemmän kun mies pitää minua söpönä vaikka haluaisin olla pelottava.