Lue keskustelun säännöt.
Miten te muut äkkipikaiset ja ärtyisät pidätte parisuhteen kunnossa?
18.06.2016 |
Alan olla epätoivoinen. Olen 29-vuotias, ja kolmannessa seurustelusuhteessa elämäni aikana. Aiemmat ovat kestäneet 2 ja 4 vuotta, tämä toistaiseksi 1,5. Asumme yhdessä. Aiemmat suhteeni ovat päättyneet moninaisista syistä, joista suinkaan vähäisin ei ole perusluonteeni. Olen oikeastaan aika negatiivinen persoona kotioloissa. Stressi ja väsymys vaikuttavat minuun todella paljon, ja niiltähän ei voi elämässä välttyä. Olen siis herkästi ärsyyntyvä, äkkipikainen ja kiukkuinen. Jos fiilis on huono, hermostun mistä tahansa miehen tekemistä pienistä mokista. Erityisen paljon häpeän sitä, että saatan ärähtää jostain, mitä hän ei ole tehnyt tahallaan (esim. unohtaa tuoda kaupasta jotain tärkeää, pesee pyykit vahingossa liian kuumalla vedellä ja sen sellaista). Tulen myös ärtyneeksi, jos en saa töiden jälkeen vaikka lukea lehteä rauhassa. Tämä on kuitenkin yhteinen kotimme, enkä voi vaatia, että saisin olla omassa kuplassani silloin kun huvittaa.
Vaikka tiedostan käytökseni olevan rasittavaa ja epäreilua, en voi luonteelleni mitään. Olen ollut tällainen aina. Ja nimenomaan kotioloissa; töissä ja ystävien keskuudessa olen oikea päivänpaiste, kaikille kiltti, ja venyn äärirajoille saakka muiden takia. Eli teen sen klassisen virheen, ja puran negatiiviset tunteeni juuri niihin, joita minun pitäisi eniten rakastaa. Millainenkohan äiti mahtaisin olla?
Tällä luonteellani olen onnistunut pilaamaan kaksi parisuhdetta (vaikka muitakin ongelmia toki oli), ja tunnen surua ja voimattomuutta sen ajatuksen edessä, että ehkä teen lopulta saman myös tässä suhteessa. En halua menettää miestäni. Aiempiin kokemuksiin peilaaminen saa minut kärsimään huonosta itsetunnosta tässä suhteessa, ja se saa minut surumieliseksi. Mieskin jo automaattisesti epäilee, että olenko vihainen jostain, jos olen vain väsynyt tai mietteliäs muista syistä :(
Miten te muut tällaisella luonteella varustetut selviätte? Haluan kohdella rakkaitani hyvin, mutta minä yksinkertaisesti olen kotioloissa herkästi ärsyyntyvä, omaa rauhaa kaipaava synkistelijä. En tietenkään aina, mutta sen verran usein että se häiritsee minua, ja varmasti muitakin. Ainakin ensimmäinen poikaystäväni antoi hyvinkin suoraa palautetta aikoinaan siitä, ettei sellaisen ihmisen kanssa jaksa olla, joka on aina pahalla tuulella. Me olimmekin toki vääränlaiset toisillemme, joten ärsytyskynnys oli matala, mutta jotain johtopäätöksiä tuosta voi silti tehdä.
Olen ahdistunut. Miksi osaan olla kaikkialla muualla ihana ja aurinkoinen, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta en kotona :(
Kommentit (154)
Minulla on tuollainen kumppani kuin ap. Olen ottanut tavaksi häipyä kotoa heti kun tuo väsymys-stressi-kiukuttelu ja räyhääminen alkaa. En vain jaksa kuunnella sitä. Mutta tuntuu, että häipymiseni vain pahentaa tilannetta ja ärsyttää lisää. Toivotteko te että se puoliso jää paikalle olemaan se johon raivon kohdistaa? Siis vaikka kaikki tietää että ei tuollaista voi oikeasti keneltäkään odottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lueskelin oikein ajatuksella tätä ketjua. Moni kirjoittaa olevansa samanlainen kuin ap. Kaikki heistä, ap mukaan lukien sanoo tietävänsä että parisuhde on koetuksella heidän kiukkuisuuden ja luonteen vuoksi ja että pelkää parisuhteen päättyvän koska omaa räjähdysherkän temperamentin. Onko se sitten ihan aidon oikeasti kamalan vaikea muuttaa käyttäytymistään? Siis jos tietää toimivansa väärin ja tietää että puoliso kärsii. Onko se mahdottoman hankalaa toimia toisin? Kysyy erään äkäilijän aviomies.
Kyllä se on mahdottoman hankalaa toimia luonnettaan vastaan. Voisikohan tyynelle ihmiselle olla samalla lailla hankalaa yrittää ylireagoida asioihin? Vaikea sanoa. Minulla keittää helposti yli jos olen stressaantunut, väsynyt, ahdistunut jne., ja tietoisesti tähän on vaikea vaikuttaa. Vaikka onnistunkin olemaan huutamatta ja raivoamatta, en onnistu peittämään ärtynyttä sävyä puheessani, sillä olen oikeastikin ärtynyt!
ap
No tarkoittaako tuo että oikeasti tunnet vihaa sitä miestäsi kohtaan tuolloin? Että haluat vaikka erotakin hänestä niinä hetkinä? Vaikka hän ei olisi tehnyt mitään pahaa. Vaikka raivosi syy olisi työstressi ja katuisit parin tunnin päästä raivoasi.
En tietenkään tunne vihaa, vaan mieheni ärsyttää minua helposti, jos olen vaikka väsynyt enkä saa omaa rauhaa. Enkä koskaan raivoa hänelle, mutta ärähtelen ja tiuskin. Muutamat muutkin ovat tulkinneet minun raivoavan, ja noiden asioiden välillä on sentään kuitenkin jonkinmoinen ero.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lueskelin oikein ajatuksella tätä ketjua. Moni kirjoittaa olevansa samanlainen kuin ap. Kaikki heistä, ap mukaan lukien sanoo tietävänsä että parisuhde on koetuksella heidän kiukkuisuuden ja luonteen vuoksi ja että pelkää parisuhteen päättyvän koska omaa räjähdysherkän temperamentin. Onko se sitten ihan aidon oikeasti kamalan vaikea muuttaa käyttäytymistään? Siis jos tietää toimivansa väärin ja tietää että puoliso kärsii. Onko se mahdottoman hankalaa toimia toisin? Kysyy erään äkäilijän aviomies.
Kyllä se on mahdottoman hankalaa toimia luonnettaan vastaan. Voisikohan tyynelle ihmiselle olla samalla lailla hankalaa yrittää ylireagoida asioihin? Vaikea sanoa. Minulla keittää helposti yli jos olen stressaantunut, väsynyt, ahdistunut jne., ja tietoisesti tähän on vaikea vaikuttaa. Vaikka onnistunkin olemaan huutamatta ja raivoamatta, en onnistu peittämään ärtynyttä sävyä puheessani, sillä olen oikeastikin ärtynyt!
ap
No tarkoittaako tuo että oikeasti tunnet vihaa sitä miestäsi kohtaan tuolloin? Että haluat vaikka erotakin hänestä niinä hetkinä? Vaikka hän ei olisi tehnyt mitään pahaa. Vaikka raivosi syy olisi työstressi ja katuisit parin tunnin päästä raivoasi.
En tietenkään tunne vihaa, vaan mieheni ärsyttää minua helposti, jos olen vaikka väsynyt enkä saa omaa rauhaa. Enkä koskaan raivoa hänelle, mutta ärähtelen ja tiuskin. Muutamat muutkin ovat tulkinneet minun raivoavan, ja noiden asioiden välillä on sentään kuitenkin jonkinmoinen ero.
ap
Aika monelle viilipytylle ihan ärähtely ja äänen korottaminen on sama kuin raivokohtaus. Asiat saatetaan kokea niin eri lailla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lueskelin oikein ajatuksella tätä ketjua. Moni kirjoittaa olevansa samanlainen kuin ap. Kaikki heistä, ap mukaan lukien sanoo tietävänsä että parisuhde on koetuksella heidän kiukkuisuuden ja luonteen vuoksi ja että pelkää parisuhteen päättyvän koska omaa räjähdysherkän temperamentin. Onko se sitten ihan aidon oikeasti kamalan vaikea muuttaa käyttäytymistään? Siis jos tietää toimivansa väärin ja tietää että puoliso kärsii. Onko se mahdottoman hankalaa toimia toisin? Kysyy erään äkäilijän aviomies.
Naiivi kommentti. Jos muuttuminen ei olisi ihmiselle vaikeaa niin sittenhän kaikki olisivat jo huomenna onnellisia, ahkeria ja parempia ihmisiä kaikin puolin. Oletko itse yrittänyt olla tuntematta mitään kun äkäilijä äkäilee? Jos sanon että ole kärsimättä ja ole loukkaantumatta sitten jos se kerran on niin helppoa hallita tunteita.
Tunteet ja käyttäytyminen on kaksi eri asiaa. Kun pystyy hillitsemään käytöstään töissä miksi ei kotona? Kokee oikeudekseen käyttää lähimpiään omien kiukkujen kaatopaikkana? Useampi meistä tuollaisten lapsista täällä on kertonut käyttäytymisen vahingollisuudesta, niin lapsille kuin puolisolle. Mikä oikeuttaa kiukkuamaan kotona jos töissä tuon kykenee välttämään?
Väittäisin, että on jopa inhimillistä purkaa kiukkuaan juuri niihin lähimmäisiinsä mieluummin kuin vaikkapa työkavereihin tai muihin tuttaviin: oma kumppani on se turvallisin osoite näyttää niitä tunteita, joita ei muualla uskalla. Harmillista vain, että tuo käytös on inhimillisyydestä huolimatta kuluttavaa ja epäreilua juuri sitä puolisoa kohtaan, joka ei kertakaikkiaan voi kantaa harteillaan toisen muualta kerryttämää stressiä ja kiukuntunteita. Niinpä on hyvä, ap, että tiedostat ongelman. :)
Epäilenpä, että ongelmasi ensimmäinen linkki onkin juuri siinä, että olet muualla iloinen, aurinkoinen ja rauhallinen jopa äärimmäisyyksiin asti. Jos sinulla on taipumuksena ottaa esimerkiksi harteillesi liikaa töitä, ottaa vastaan tylyä käytöstä puolustautumatta tai muuten padota loputtomiin ikäviä tunteitasi, ne padotut tunteet purkautuvat ennemmin tai myöhemmin, ja yleensä juuri kotona. Etsi ongelmakohdat ja muuta käytöstäsi: liennytä työkuormaasi, käsittele konfliktit oikeiden ihmisten kanssa ja puhu tunteistasi. Älä yksinkertaisesti vie kotiin sellaista kuormaa, ettet jaksa millään pillastumatta.
Joskus on hyvä hakeutua omaan rauhaan, mutta mielestäni on kohtuutonta esim. velvoittaa puolisoa menemään jonnekin muualle, pysymään poissa silmistä (ellei erikseen ole sovittu, että tietyssä moodissa toinen vetäytyy vaikkapa makuuhuoneeseen lukemaan - tällaiset sopimukset ovat täysin varteenotettava vaihtoehto!) tai hiiviskelemään omassa kodissaan. Miksi et menisi itse? Jos suututtaa, mene vaikka lenkille, kuntosalille tai johonkin muuhun sellaiseen ympäristöön, jossa saat purkaa kiukkuasi, tai vaikkapa koota rauhassa ajatuksiasi. On toki huomaavaista ilmoittaa puolisolle, että nyt on päivä ollut niin stressaava, että menet vaikka lenkille, ja olet poissa tietyn aikaa: jos tunteiden jäsentely vaatii huomattavasti aikaa, ei ole reilua tehdä omalle puolisolleen "katoamistemppuja".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lueskelin oikein ajatuksella tätä ketjua. Moni kirjoittaa olevansa samanlainen kuin ap. Kaikki heistä, ap mukaan lukien sanoo tietävänsä että parisuhde on koetuksella heidän kiukkuisuuden ja luonteen vuoksi ja että pelkää parisuhteen päättyvän koska omaa räjähdysherkän temperamentin. Onko se sitten ihan aidon oikeasti kamalan vaikea muuttaa käyttäytymistään? Siis jos tietää toimivansa väärin ja tietää että puoliso kärsii. Onko se mahdottoman hankalaa toimia toisin? Kysyy erään äkäilijän aviomies.
Kyllä se on mahdottoman hankalaa toimia luonnettaan vastaan. Voisikohan tyynelle ihmiselle olla samalla lailla hankalaa yrittää ylireagoida asioihin? Vaikea sanoa. Minulla keittää helposti yli jos olen stressaantunut, väsynyt, ahdistunut jne., ja tietoisesti tähän on vaikea vaikuttaa. Vaikka onnistunkin olemaan huutamatta ja raivoamatta, en onnistu peittämään ärtynyttä sävyä puheessani, sillä olen oikeastikin ärtynyt!
ap
No tarkoittaako tuo että oikeasti tunnet vihaa sitä miestäsi kohtaan tuolloin? Että haluat vaikka erotakin hänestä niinä hetkinä? Vaikka hän ei olisi tehnyt mitään pahaa. Vaikka raivosi syy olisi työstressi ja katuisit parin tunnin päästä raivoasi.
En tietenkään tunne vihaa, vaan mieheni ärsyttää minua helposti, jos olen vaikka väsynyt enkä saa omaa rauhaa. Enkä koskaan raivoa hänelle, mutta ärähtelen ja tiuskin. Muutamat muutkin ovat tulkinneet minun raivoavan, ja noiden asioiden välillä on sentään kuitenkin jonkinmoinen ero.
ap
Kysyin koska minulla on sellainen kumppani kuin sinä. Ja kun hän kiukkuilee minulle ja tiuskii ärtyneesti niin minä ihan oikeasti koen ja luulen että hän silloin vihaa minua ja äksyilee koska haluaisi erota eikä saa sitä sanottua. Niin minä tulkitsen nuo tiuskimiset, ja ahdistun niistä siksi pahasti. Sitten ihmettelen seuraavana päivänä miten asiat on taas ihanasti.
Ota jännämies joka vetää sua turpaan kun rupeat kiukuttelemaan. 😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lueskelin oikein ajatuksella tätä ketjua. Moni kirjoittaa olevansa samanlainen kuin ap. Kaikki heistä, ap mukaan lukien sanoo tietävänsä että parisuhde on koetuksella heidän kiukkuisuuden ja luonteen vuoksi ja että pelkää parisuhteen päättyvän koska omaa räjähdysherkän temperamentin. Onko se sitten ihan aidon oikeasti kamalan vaikea muuttaa käyttäytymistään? Siis jos tietää toimivansa väärin ja tietää että puoliso kärsii. Onko se mahdottoman hankalaa toimia toisin? Kysyy erään äkäilijän aviomies.
Kyllä se on mahdottoman hankalaa toimia luonnettaan vastaan. Voisikohan tyynelle ihmiselle olla samalla lailla hankalaa yrittää ylireagoida asioihin? Vaikea sanoa. Minulla keittää helposti yli jos olen stressaantunut, väsynyt, ahdistunut jne., ja tietoisesti tähän on vaikea vaikuttaa. Vaikka onnistunkin olemaan huutamatta ja raivoamatta, en onnistu peittämään ärtynyttä sävyä puheessani, sillä olen oikeastikin ärtynyt!
ap
No tarkoittaako tuo että oikeasti tunnet vihaa sitä miestäsi kohtaan tuolloin? Että haluat vaikka erotakin hänestä niinä hetkinä? Vaikka hän ei olisi tehnyt mitään pahaa. Vaikka raivosi syy olisi työstressi ja katuisit parin tunnin päästä raivoasi.
En tietenkään tunne vihaa, vaan mieheni ärsyttää minua helposti, jos olen vaikka väsynyt enkä saa omaa rauhaa. Enkä koskaan raivoa hänelle, mutta ärähtelen ja tiuskin. Muutamat muutkin ovat tulkinneet minun raivoavan, ja noiden asioiden välillä on sentään kuitenkin jonkinmoinen ero.
ap
Kysyin koska minulla on sellainen kumppani kuin sinä. Ja kun hän kiukkuilee minulle ja tiuskii ärtyneesti niin minä ihan oikeasti koen ja luulen että hän silloin vihaa minua ja äksyilee koska haluaisi erota eikä saa sitä sanottua. Niin minä tulkitsen nuo tiuskimiset, ja ahdistun niistä siksi pahasti. Sitten ihmettelen seuraavana päivänä miten asiat on taas ihanasti.
Siksipä yritänkin kommunikoida tässä parisuhteessa paremmin kuin aiemmissa, ja kertoa ääneen että nyt minulla on huono päivä. Se on tähän mennessä ehkä suurin edistysaskeleeni. Jos en pysty esittämään iloista ja onnellista, niin voin ainakin yrittää selittää etten ole vihainen juuri hänelle.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lueskelin oikein ajatuksella tätä ketjua. Moni kirjoittaa olevansa samanlainen kuin ap. Kaikki heistä, ap mukaan lukien sanoo tietävänsä että parisuhde on koetuksella heidän kiukkuisuuden ja luonteen vuoksi ja että pelkää parisuhteen päättyvän koska omaa räjähdysherkän temperamentin. Onko se sitten ihan aidon oikeasti kamalan vaikea muuttaa käyttäytymistään? Siis jos tietää toimivansa väärin ja tietää että puoliso kärsii. Onko se mahdottoman hankalaa toimia toisin? Kysyy erään äkäilijän aviomies.
Naiivi kommentti. Jos muuttuminen ei olisi ihmiselle vaikeaa niin sittenhän kaikki olisivat jo huomenna onnellisia, ahkeria ja parempia ihmisiä kaikin puolin. Oletko itse yrittänyt olla tuntematta mitään kun äkäilijä äkäilee? Jos sanon että ole kärsimättä ja ole loukkaantumatta sitten jos se kerran on niin helppoa hallita tunteita.
Tunteet ja käyttäytyminen on kaksi eri asiaa. Kun pystyy hillitsemään käytöstään töissä miksi ei kotona? Kokee oikeudekseen käyttää lähimpiään omien kiukkujen kaatopaikkana? Useampi meistä tuollaisten lapsista täällä on kertonut käyttäytymisen vahingollisuudesta, niin lapsille kuin puolisolle. Mikä oikeuttaa kiukkuamaan kotona jos töissä tuon kykenee välttämään?
Tätä itsekin mietin. Että kun kerran työkavereille, asiakkaille ja ystäville pystyy olemaan asiallinen ja rauhallinen niin miksei muka kotona pysty vaikuttamaan kiukunpuuskiinsa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lueskelin oikein ajatuksella tätä ketjua. Moni kirjoittaa olevansa samanlainen kuin ap. Kaikki heistä, ap mukaan lukien sanoo tietävänsä että parisuhde on koetuksella heidän kiukkuisuuden ja luonteen vuoksi ja että pelkää parisuhteen päättyvän koska omaa räjähdysherkän temperamentin. Onko se sitten ihan aidon oikeasti kamalan vaikea muuttaa käyttäytymistään? Siis jos tietää toimivansa väärin ja tietää että puoliso kärsii. Onko se mahdottoman hankalaa toimia toisin? Kysyy erään äkäilijän aviomies.
Kyllä se on mahdottoman hankalaa toimia luonnettaan vastaan. Voisikohan tyynelle ihmiselle olla samalla lailla hankalaa yrittää ylireagoida asioihin? Vaikea sanoa. Minulla keittää helposti yli jos olen stressaantunut, väsynyt, ahdistunut jne., ja tietoisesti tähän on vaikea vaikuttaa. Vaikka onnistunkin olemaan huutamatta ja raivoamatta, en onnistu peittämään ärtynyttä sävyä puheessani, sillä olen oikeastikin ärtynyt!
ap
No tarkoittaako tuo että oikeasti tunnet vihaa sitä miestäsi kohtaan tuolloin? Että haluat vaikka erotakin hänestä niinä hetkinä? Vaikka hän ei olisi tehnyt mitään pahaa. Vaikka raivosi syy olisi työstressi ja katuisit parin tunnin päästä raivoasi.
En tietenkään tunne vihaa, vaan mieheni ärsyttää minua helposti, jos olen vaikka väsynyt enkä saa omaa rauhaa. Enkä koskaan raivoa hänelle, mutta ärähtelen ja tiuskin. Muutamat muutkin ovat tulkinneet minun raivoavan, ja noiden asioiden välillä on sentään kuitenkin jonkinmoinen ero.
ap
Kysyin koska minulla on sellainen kumppani kuin sinä. Ja kun hän kiukkuilee minulle ja tiuskii ärtyneesti niin minä ihan oikeasti koen ja luulen että hän silloin vihaa minua ja äksyilee koska haluaisi erota eikä saa sitä sanottua. Niin minä tulkitsen nuo tiuskimiset, ja ahdistun niistä siksi pahasti. Sitten ihmettelen seuraavana päivänä miten asiat on taas ihanasti.
Siksipä yritänkin kommunikoida tässä parisuhteessa paremmin kuin aiemmissa, ja kertoa ääneen että nyt minulla on huono päivä. Se on tähän mennessä ehkä suurin edistysaskeleeni. Jos en pysty esittämään iloista ja onnellista, niin voin ainakin yrittää selittää etten ole vihainen juuri hänelle.
ap
Kuulostaa hyvältä. Minua ainakin helpottaisi paljon jos oma kumppanini nuo kertoisi. Sanoisi miksi on äkäinen, antaisi jonkun ymmärrettävän selityksen ja kertoisi että ei ole minulle äkäinen. Ja kertoisi sen heti oma-aloitteisesti eikä vasta pakotettuna viikon päästä.
Useammassakin kommentissa on vilahtanut ajatus, että vaikka joskus raivoaa, on kuitenkin muulloin mitä ihanin puoliso ja vanhempi. Ymmärrän, että sillä tunteitaan hallitsemattomalla ihmisellä on varmasti tarve hyvitellä raivonpuuskiaan olemalla aivan ekstraihana, mutta ei tällä hyvittelyllä pysty pidemmän päälle korvaamaan epätasapainoisuutta arjessa. Tietenkin kaikille tulee huonoja päiviä, eikä oletus ole, että aina pitäisi olla tyyni kuin viilipytty. Mutta jos arki on jatkuvaa tunteiden heittelehtimistä puoleen ja toiseen, se pakottaa muut perheenjäsenet olemaan taukoamatta varpaillaan - ja se on todella kuluttavaa ihan kaikkia kohtaan.
Senkin takia on, ap, oikein hyvä, että pyrit muutokseen (ja uskon kyllä, että löydät tavat hillitä puuskiasi). Liian monta kertaa olen kuullut sen, että täysin ylimitoitettu käytös perustellaan sillä, että "minä nyt vain olen tällainen", ja todennäköisesti vielä vihjaillaan, että "oikean ystävän/puolison/läheisen" tulisi tämä ylimitoitettu käytös vain hyväksyä. Minulla on ollut kaksikin tuttavaa, joiden purkaukset noudattavat samaa kaavaa: ensin suututaan täysin kohtuuttomalla volyymilla (ei ole esimerkiksi tavatonta, että tässä vaiheessa katkaistaan välit tyystin), ja tämän jälkeen omaa käytöstä selitellään korkeintaan kaunistellen. Sitten tuleekin kuvioihin iholle käyvä yltiösosiaalisuus, jolla ikään kuin varmistellaan, että kaikki on varmasti kuten ennenkin - ja se, jos mikä, on loukkaavaa tuollaisen riidan jälkeen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo, voit helliä mielessäsi tällaista haavekuvaa itsestäsi. Räyhäävän ja lyhytpinnaisen äidin lapsena voin kertoa mitä lapsesi sinusta ajattelee: arvaamaton ja epäluotettava.
Lapsena yritin parhaani mukaan käyttäytyä niin, ettei äidin pinna katkea. Oli raskasta yrittää leikki- ja kouluikäisen ymmärryksellä ja elämänkokemuksella ennakoida mitä milloinkin olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä ryöpytyksen välttämiseksi. Teininä aloin ottaa välimatkaa ja huutaa takaisin samalla mitalla - jälkikäteen olen tajunnut että lähestyvät vaihdevuodet kiristivät mamman ruuveja entisestään. Muutin kotoa pois 17-vuotiaana. Aikuisena olen keskittynyt pitämään äitiä mahdollisimman etäällä, muut sisarukset myös. Nykyään äiti vetää marttyyrilinjaa, kun lapset eivät käy eivätkä pidä yhteyttä, nyyhkis. Olen äidille ihan suoraan sanonut että viileät välit ovat seuraus äidin käytöksestä. "Mutta mä olen temperamenttinen ja helposti suuttuva luonne, en mä mitään itselleni voi" oli vastaus. No, sitä saa mitä tilaa.
Vierailija kirjoitti:
Tein äsken aloituksen "olen aina ärsyyntynyt" ja huomasin ketjusi, en siis ole ainoa. En ole ajatellut että ärtyneisyys on luonteenpiirteeni, koska toisinaan en ärsyynny mistään vaan olen onneni kukkuloilla vaikka mitä tapahtuisi. Olen kuin toinen ihminen, minulla on rauha.
Ja siitä millainen äiti sinusta tulisi niin varmaan tiuskiva, tiukka, mutta hyvin rakastava. Kärsisit kovista omantunnon tuskista ja joka ilta sängyssä miettisit kyyneleet silmissä että olitpa taas paska äiti ja vannoisit itsellesi olevasi huomenna rennompi.
Kommenttisi on oli aika turha. Etkö osannut tulkita että JO NYT tajuan että olen paska ja kärsin siitä. En olisi tarvinnut mielikuvaa hylkäävistä lapsista ja toisaalta en edes usko siihen. Sinun äitisi piti käytöstään oikeutettuna, minä en omaani. Soimaan itseä ja yritän "parantua".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lueskelin oikein ajatuksella tätä ketjua. Moni kirjoittaa olevansa samanlainen kuin ap. Kaikki heistä, ap mukaan lukien sanoo tietävänsä että parisuhde on koetuksella heidän kiukkuisuuden ja luonteen vuoksi ja että pelkää parisuhteen päättyvän koska omaa räjähdysherkän temperamentin. Onko se sitten ihan aidon oikeasti kamalan vaikea muuttaa käyttäytymistään? Siis jos tietää toimivansa väärin ja tietää että puoliso kärsii. Onko se mahdottoman hankalaa toimia toisin? Kysyy erään äkäilijän aviomies.
Kyllä se on mahdottoman hankalaa toimia luonnettaan vastaan. Voisikohan tyynelle ihmiselle olla samalla lailla hankalaa yrittää ylireagoida asioihin? Vaikea sanoa. Minulla keittää helposti yli jos olen stressaantunut, väsynyt, ahdistunut jne., ja tietoisesti tähän on vaikea vaikuttaa. Vaikka onnistunkin olemaan huutamatta ja raivoamatta, en onnistu peittämään ärtynyttä sävyä puheessani, sillä olen oikeastikin ärtynyt!
ap
No tarkoittaako tuo että oikeasti tunnet vihaa sitä miestäsi kohtaan tuolloin? Että haluat vaikka erotakin hänestä niinä hetkinä? Vaikka hän ei olisi tehnyt mitään pahaa. Vaikka raivosi syy olisi työstressi ja katuisit parin tunnin päästä raivoasi.
En tietenkään tunne vihaa, vaan mieheni ärsyttää minua helposti, jos olen vaikka väsynyt enkä saa omaa rauhaa. Enkä koskaan raivoa hänelle, mutta ärähtelen ja tiuskin. Muutamat muutkin ovat tulkinneet minun raivoavan, ja noiden asioiden välillä on sentään kuitenkin jonkinmoinen ero.
ap
Kysyin koska minulla on sellainen kumppani kuin sinä. Ja kun hän kiukkuilee minulle ja tiuskii ärtyneesti niin minä ihan oikeasti koen ja luulen että hän silloin vihaa minua ja äksyilee koska haluaisi erota eikä saa sitä sanottua. Niin minä tulkitsen nuo tiuskimiset, ja ahdistun niistä siksi pahasti. Sitten ihmettelen seuraavana päivänä miten asiat on taas ihanasti.
Siksipä yritänkin kommunikoida tässä parisuhteessa paremmin kuin aiemmissa, ja kertoa ääneen että nyt minulla on huono päivä. Se on tähän mennessä ehkä suurin edistysaskeleeni. Jos en pysty esittämään iloista ja onnellista, niin voin ainakin yrittää selittää etten ole vihainen juuri hänelle.
ap
Kuulostaa hyvältä. Minua ainakin helpottaisi paljon jos oma kumppanini nuo kertoisi. Sanoisi miksi on äkäinen, antaisi jonkun ymmärrettävän selityksen ja kertoisi että ei ole minulle äkäinen. Ja kertoisi sen heti oma-aloitteisesti eikä vasta pakotettuna viikon päästä.
Ainiin. Piti sanoa sinulle vielä ap. En minä ainakaan haluaisi että minulle esitettäisiin iloista ja onnellista. Näkisin kuitenkin sen lävitse enkä muutenkaan halua mitään feikkiä. Jos on ahdistunut, saa olla. Jos työasiat stressaa, saa olla stressaantunut. Minulle ei tarvitse esittää mitään, päinvastoin. Haluaisin vain että pahoja oloja ei kaadeta minun niskaan, jos ne ei minusta oikeasti johdu. Terveisin se, joka sinulle jo tuolla ekalla sivulla kertoi sen kumppanin näkökulman :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, voit helliä mielessäsi tällaista haavekuvaa itsestäsi. Räyhäävän ja lyhytpinnaisen äidin lapsena voin kertoa mitä lapsesi sinusta ajattelee: arvaamaton ja epäluotettava.
Lapsena yritin parhaani mukaan käyttäytyä niin, ettei äidin pinna katkea. Oli raskasta yrittää leikki- ja kouluikäisen ymmärryksellä ja elämänkokemuksella ennakoida mitä milloinkin olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä ryöpytyksen välttämiseksi. Teininä aloin ottaa välimatkaa ja huutaa takaisin samalla mitalla - jälkikäteen olen tajunnut että lähestyvät vaihdevuodet kiristivät mamman ruuveja entisestään. Muutin kotoa pois 17-vuotiaana. Aikuisena olen keskittynyt pitämään äitiä mahdollisimman etäällä, muut sisarukset myös. Nykyään äiti vetää marttyyrilinjaa, kun lapset eivät käy eivätkä pidä yhteyttä, nyyhkis. Olen äidille ihan suoraan sanonut että viileät välit ovat seuraus äidin käytöksestä. "Mutta mä olen temperamenttinen ja helposti suuttuva luonne, en mä mitään itselleni voi" oli vastaus. No, sitä saa mitä tilaa.
Vierailija kirjoitti:
Tein äsken aloituksen "olen aina ärsyyntynyt" ja huomasin ketjusi, en siis ole ainoa. En ole ajatellut että ärtyneisyys on luonteenpiirteeni, koska toisinaan en ärsyynny mistään vaan olen onneni kukkuloilla vaikka mitä tapahtuisi. Olen kuin toinen ihminen, minulla on rauha.
Ja siitä millainen äiti sinusta tulisi niin varmaan tiuskiva, tiukka, mutta hyvin rakastava. Kärsisit kovista omantunnon tuskista ja joka ilta sängyssä miettisit kyyneleet silmissä että olitpa taas paska äiti ja vannoisit itsellesi olevasi huomenna rennompi.
Kommenttisi on oli aika turha. Etkö osannut tulkita että JO NYT tajuan että olen paska ja kärsin siitä. En olisi tarvinnut mielikuvaa hylkäävistä lapsista ja toisaalta en edes usko siihen. Sinun äitisi piti käytöstään oikeutettuna, minä en omaani. Soimaan itseä ja yritän "parantua".
Oletko ap, joka tämän kirjoitti? Uskon, että ap onnistut kääntämään tilanteesi vielä voitoksi ja onnistut muuttamaan itseäsi sellaiseksi, että et kaada pahaa oloa miehesi niskaan. Miksikö uskon? Ensinnäkin koska sinä selvästi kärsit itse omasta käyttäytymisestäsi. Toisekseen siksi, että olet oivaltanut että muutokselle on tarve ja mietit paljon miten tehdä toisin ja jotain kerrot jo tehneesikin erilailla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, voit helliä mielessäsi tällaista haavekuvaa itsestäsi. Räyhäävän ja lyhytpinnaisen äidin lapsena voin kertoa mitä lapsesi sinusta ajattelee: arvaamaton ja epäluotettava.
Lapsena yritin parhaani mukaan käyttäytyä niin, ettei äidin pinna katkea. Oli raskasta yrittää leikki- ja kouluikäisen ymmärryksellä ja elämänkokemuksella ennakoida mitä milloinkin olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä ryöpytyksen välttämiseksi. Teininä aloin ottaa välimatkaa ja huutaa takaisin samalla mitalla - jälkikäteen olen tajunnut että lähestyvät vaihdevuodet kiristivät mamman ruuveja entisestään. Muutin kotoa pois 17-vuotiaana. Aikuisena olen keskittynyt pitämään äitiä mahdollisimman etäällä, muut sisarukset myös. Nykyään äiti vetää marttyyrilinjaa, kun lapset eivät käy eivätkä pidä yhteyttä, nyyhkis. Olen äidille ihan suoraan sanonut että viileät välit ovat seuraus äidin käytöksestä. "Mutta mä olen temperamenttinen ja helposti suuttuva luonne, en mä mitään itselleni voi" oli vastaus. No, sitä saa mitä tilaa.
Vierailija kirjoitti:
Tein äsken aloituksen "olen aina ärsyyntynyt" ja huomasin ketjusi, en siis ole ainoa. En ole ajatellut että ärtyneisyys on luonteenpiirteeni, koska toisinaan en ärsyynny mistään vaan olen onneni kukkuloilla vaikka mitä tapahtuisi. Olen kuin toinen ihminen, minulla on rauha.
Ja siitä millainen äiti sinusta tulisi niin varmaan tiuskiva, tiukka, mutta hyvin rakastava. Kärsisit kovista omantunnon tuskista ja joka ilta sängyssä miettisit kyyneleet silmissä että olitpa taas paska äiti ja vannoisit itsellesi olevasi huomenna rennompi.
Kommenttisi on oli aika turha. Etkö osannut tulkita että JO NYT tajuan että olen paska ja kärsin siitä. En olisi tarvinnut mielikuvaa hylkäävistä lapsista ja toisaalta en edes usko siihen. Sinun äitisi piti käytöstään oikeutettuna, minä en omaani. Soimaan itseä ja yritän "parantua".
Oletko ap, joka tämän kirjoitti? Uskon, että ap onnistut kääntämään tilanteesi vielä voitoksi ja onnistut muuttamaan itseäsi sellaiseksi, että et kaada pahaa oloa miehesi niskaan. Miksikö uskon? Ensinnäkin koska sinä selvästi kärsit itse omasta käyttäytymisestäsi. Toisekseen siksi, että olet oivaltanut että muutokselle on tarve ja mietit paljon miten tehdä toisin ja jotain kerrot jo tehneesikin erilailla.
En ollut minä! :)
ap
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että sinulla saatta olla ADHD. Oma äitini on sinun kaltainen ja tämän lisäksi äärimmäisen huolimaton, epäjärjestelmällinen, huono raha-asioissa jne, joka jo itsessään aiheuttaa näitä äkillisiä raivopuuskia ja ärtymyksen tunteita, koska elämä menee välillä päin helvettiä oman huolimattomuuden takia (jota ei kuitenkaan myönnä vaan pistää muiden syyksi). Tosiaan suosittelen, etten hanki lapsia ennen kuin olet hankkinut lääkityksen tai opetellut käyttäytymään läheisesi seurassa kauniisti. Itse en rakasta äitiäni, vaikka väleissä tällä hetkellä olemme. En ole koskaan pystynyt arvostamaan häntä hänen käyttäytymisensä takia. Hän oli myös väkivaltainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, voit helliä mielessäsi tällaista haavekuvaa itsestäsi. Räyhäävän ja lyhytpinnaisen äidin lapsena voin kertoa mitä lapsesi sinusta ajattelee: arvaamaton ja epäluotettava.
Lapsena yritin parhaani mukaan käyttäytyä niin, ettei äidin pinna katkea. Oli raskasta yrittää leikki- ja kouluikäisen ymmärryksellä ja elämänkokemuksella ennakoida mitä milloinkin olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä ryöpytyksen välttämiseksi. Teininä aloin ottaa välimatkaa ja huutaa takaisin samalla mitalla - jälkikäteen olen tajunnut että lähestyvät vaihdevuodet kiristivät mamman ruuveja entisestään. Muutin kotoa pois 17-vuotiaana. Aikuisena olen keskittynyt pitämään äitiä mahdollisimman etäällä, muut sisarukset myös. Nykyään äiti vetää marttyyrilinjaa, kun lapset eivät käy eivätkä pidä yhteyttä, nyyhkis. Olen äidille ihan suoraan sanonut että viileät välit ovat seuraus äidin käytöksestä. "Mutta mä olen temperamenttinen ja helposti suuttuva luonne, en mä mitään itselleni voi" oli vastaus. No, sitä saa mitä tilaa.
Vierailija kirjoitti:
Tein äsken aloituksen "olen aina ärsyyntynyt" ja huomasin ketjusi, en siis ole ainoa. En ole ajatellut että ärtyneisyys on luonteenpiirteeni, koska toisinaan en ärsyynny mistään vaan olen onneni kukkuloilla vaikka mitä tapahtuisi. Olen kuin toinen ihminen, minulla on rauha.
Ja siitä millainen äiti sinusta tulisi niin varmaan tiuskiva, tiukka, mutta hyvin rakastava. Kärsisit kovista omantunnon tuskista ja joka ilta sängyssä miettisit kyyneleet silmissä että olitpa taas paska äiti ja vannoisit itsellesi olevasi huomenna rennompi.
Kommenttisi on oli aika turha. Etkö osannut tulkita että JO NYT tajuan että olen paska ja kärsin siitä. En olisi tarvinnut mielikuvaa hylkäävistä lapsista ja toisaalta en edes usko siihen. Sinun äitisi piti käytöstään oikeutettuna, minä en omaani. Soimaan itseä ja yritän "parantua".
Oletko ap, joka tämän kirjoitti? Uskon, että ap onnistut kääntämään tilanteesi vielä voitoksi ja onnistut muuttamaan itseäsi sellaiseksi, että et kaada pahaa oloa miehesi niskaan. Miksikö uskon? Ensinnäkin koska sinä selvästi kärsit itse omasta käyttäytymisestäsi. Toisekseen siksi, että olet oivaltanut että muutokselle on tarve ja mietit paljon miten tehdä toisin ja jotain kerrot jo tehneesikin erilailla.
En ollut minä! :)
ap
Ok, ei se mitään :) . Sinulle ap nuo sanani kuitenkin tarkoitin :) .
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lueskelin oikein ajatuksella tätä ketjua. Moni kirjoittaa olevansa samanlainen kuin ap. Kaikki heistä, ap mukaan lukien sanoo tietävänsä että parisuhde on koetuksella heidän kiukkuisuuden ja luonteen vuoksi ja että pelkää parisuhteen päättyvän koska omaa räjähdysherkän temperamentin. Onko se sitten ihan aidon oikeasti kamalan vaikea muuttaa käyttäytymistään? Siis jos tietää toimivansa väärin ja tietää että puoliso kärsii. Onko se mahdottoman hankalaa toimia toisin? Kysyy erään äkäilijän aviomies.
Naiivi kommentti. Jos muuttuminen ei olisi ihmiselle vaikeaa niin sittenhän kaikki olisivat jo huomenna onnellisia, ahkeria ja parempia ihmisiä kaikin puolin. Oletko itse yrittänyt olla tuntematta mitään kun äkäilijä äkäilee? Jos sanon että ole kärsimättä ja ole loukkaantumatta sitten jos se kerran on niin helppoa hallita tunteita.
Tunteet ja käyttäytyminen on kaksi eri asiaa. Kun pystyy hillitsemään käytöstään töissä miksi ei kotona? Kokee oikeudekseen käyttää lähimpiään omien kiukkujen kaatopaikkana? Useampi meistä tuollaisten lapsista täällä on kertonut käyttäytymisen vahingollisuudesta, niin lapsille kuin puolisolle. Mikä oikeuttaa kiukkuamaan kotona jos töissä tuon kykenee välttämään?
Tätä itsekin mietin. Että kun kerran työkavereille, asiakkaille ja ystäville pystyy olemaan asiallinen ja rauhallinen niin miksei muka kotona pysty vaikuttamaan kiukunpuuskiinsa?
Juuri siksi, että oma koti on turvallisin ympäristö purkaa negatiivisia tunteita. :) Useinpa näissä kerrotuissa tarinoissa on yhteistä se, että jossakin muussa ympäristössä tämä kiukkupussi onnistuu pitämään itsensä jopa ylivertaisen rauhallisena, eikä sitä "roolia" jaksa enää vetää kotona. Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että tämä olisi oikein, tai että tällaista käytöstä pitäisi hyväksyä: se on pikemminkin heräte etsiä tapoja hallita stressiä, tai käsitellä tunteensa oikein sanoin, oikeissa tilanteissa ja oikeiden ihmisten kanssa, eikä purkaa kaikkea tuota niiden läheisimpiensä kanssa. Aina se ei onnistu, joten ei ole yhtään liioiteltua hakeutua terapiaan etsimään niitä konsteja.
Ennen kuon menet kotiin töistä, niin kävelylenkki ja päivän asioiden koonti itseksesi. Sitten vasta kotiin.
No tarkoittaako tuo että oikeasti tunnet vihaa sitä miestäsi kohtaan tuolloin? Että haluat vaikka erotakin hänestä niinä hetkinä? Vaikka hän ei olisi tehnyt mitään pahaa. Vaikka raivosi syy olisi työstressi ja katuisit parin tunnin päästä raivoasi.