Miten te muut äkkipikaiset ja ärtyisät pidätte parisuhteen kunnossa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lueskelin oikein ajatuksella tätä ketjua. Moni kirjoittaa olevansa samanlainen kuin ap. Kaikki heistä, ap mukaan lukien sanoo tietävänsä että parisuhde on koetuksella heidän kiukkuisuuden ja luonteen vuoksi ja että pelkää parisuhteen päättyvän koska omaa räjähdysherkän temperamentin. Onko se sitten ihan aidon oikeasti kamalan vaikea muuttaa käyttäytymistään? Siis jos tietää toimivansa väärin ja tietää että puoliso kärsii. Onko se mahdottoman hankalaa toimia toisin? Kysyy erään äkäilijän aviomies.

Naiivi kommentti. Jos muuttuminen ei olisi ihmiselle vaikeaa niin sittenhän kaikki olisivat jo huomenna onnellisia, ahkeria ja parempia ihmisiä kaikin puolin. Oletko itse yrittänyt olla tuntematta mitään kun äkäilijä äkäilee? Jos sanon että ole kärsimättä ja ole loukkaantumatta sitten jos se kerran on niin helppoa hallita tunteita.

En ole tuon alkuperäisen kommentin kirjoittaja. Haluan vain sanoa, että tunteilleen ei voi mitään, mutta käytökselleen kyllä voi ja usein paljonkin. On harhaluulo, ettei temperamenttiset muka voi hillitä käytöstään. Käytös on opittu malli ja sitä voi aina parantaa. Terveisin entinen äksyilijä.

Oletko miettinyt, miksi olet suuren osan ajasta ahdistunut ja väsynyt? En nyt halua syyllistää sinua, mutta sinun kaltaisesi äksyilijän kanssa on äärimmäisen väsyttävää elää pidemmän päälle (kokemusta on). Ei puolisokaan voi lopullisesti vain ymmärtää ja ymmärtää. Puoliso voi tulla vastaan puolet, mutta tule sinä vastaan se toinen puoli. Ehkä puolisosi kaipaa kotona ollessaan kuulumisten vaihtoa puolin toisin. Jos haluat aina olla yksin ja synkistellä, miksi sitten olet parisuhteessa? Mitä parisuhde sinulle merkitsee?  Jos sinulla on huono päivä, etkö voi kertoa siitä miehellesi, jos itkettää, niin itke. Älä raivoa puolisollesi, jos hän ei ole mitään tehnyt. Jos olet jatkuvasti stressaantunut ja väsynyt, mieti, mistä tämä siis johtuu.

Pyydän yhtä pikaisesti anteeksi kuin aloitan riidan olemalla äkkipikainen. Oon oppinut ottamaan itselleni muutaman sekunnin tauon ennen kuin hyökkään riitelemään tai syyttelemään. Usein ehdin löytää päässäni jonkun selvityksen tilanteelle ennen kuin se alkaakaan. Esimerkiksi: jos lattialla on tahroja miehen jäljiltä, otan syvän hengityksen ja mietin mistä se on tullut. Mies kiikuttanut mehulasia kiireisenä aamuna töihin lähtiessä? No, sillä oli kiire tienaamaan, hyvä että ehti sentään syömään. Mulla menee ehkä minuutti kastella rätti ja pyyhkäistä tahra pois, parempi että minä siivoan niin tulee puhtaampaa.

Lisäksi raivoan yksin pääni sisällä ja käyn yksin mielikuvitusriitoja, kun mies ei ole paikalla, jotta sitten miehen tullessa paikalle en ole enää vihainen/ärtynyt jostain asiasta :D Niin pitkään oltu yhdessä ja kaikesta on jo riidelty, osataan melkein ennustaa toistemme vastaukset asioihin, niin voin ihan hyvin käydä riidan yksin itseni kanssa jotta ei tarvitse käyttää yhdessäoloaikaa riitelyyn. Paras liima kahden äkkipikaisen äkäpussin suhteelle on rakkaus ja se anteeksipyynnön hetki riidan jälkeen :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lueskelin oikein ajatuksella tätä ketjua. Moni kirjoittaa olevansa samanlainen kuin ap. Kaikki heistä, ap mukaan lukien sanoo tietävänsä että parisuhde on koetuksella heidän kiukkuisuuden ja luonteen vuoksi ja että pelkää parisuhteen päättyvän koska omaa räjähdysherkän temperamentin. Onko se sitten ihan aidon oikeasti kamalan vaikea muuttaa käyttäytymistään? Siis jos tietää toimivansa väärin ja tietää että puoliso kärsii. Onko se mahdottoman hankalaa toimia toisin? Kysyy erään äkäilijän aviomies.

Naiivi kommentti. Jos muuttuminen ei olisi ihmiselle vaikeaa niin sittenhän kaikki olisivat jo huomenna onnellisia, ahkeria ja parempia ihmisiä kaikin puolin. Oletko itse yrittänyt olla tuntematta mitään kun äkäilijä äkäilee? Jos sanon että ole kärsimättä ja ole loukkaantumatta sitten jos se kerran on niin helppoa hallita tunteita.

On ihan normaalia ja oikeutettua kärsiä, pahoittaa mielensä, ahdistua tai loukkaantua jos äkäilijä äkäilee ilman että uhri olisi tehnyt mitään pahaa. Sen sijaan ei ole normaalia eikä oikeutettua äkäillä syyttömille.

Vierailija kirjoitti:

Oletko miettinyt, miksi olet suuren osan ajasta ahdistunut ja väsynyt? En nyt halua syyllistää sinua, mutta sinun kaltaisesi äksyilijän kanssa on äärimmäisen väsyttävää elää pidemmän päälle (kokemusta on). Ei puolisokaan voi lopullisesti vain ymmärtää ja ymmärtää. Puoliso voi tulla vastaan puolet, mutta tule sinä vastaan se toinen puoli. Ehkä puolisosi kaipaa kotona ollessaan kuulumisten vaihtoa puolin toisin. Jos haluat aina olla yksin ja synkistellä, miksi sitten olet parisuhteessa? Mitä parisuhde sinulle merkitsee?  Jos sinulla on huono päivä, etkö voi kertoa siitä miehellesi, jos itkettää, niin itke. Älä raivoa puolisollesi, jos hän ei ole mitään tehnyt. Jos olet jatkuvasti stressaantunut ja väsynyt, mieti, mistä tämä siis johtuu.

Tässä on ihan hyvä pointti. Jos äkäilijä haluaa olla hiljaa rauhassa ja sopuisi puoliso haluaa vaihtaa päivän kuulumisia, niin kumman tarve on tärkeämpi? Tehdäänkö joku kompromissi? Vai pitääkö sopuisan olla aina se joka joustaa?

Vierailija kirjoitti:

Ap:n aloituksen luettuani tunnistin osan minusta. Olen myös iloinen ja sosiaalinen ystäville ja töissä ja asiakaspalvelutyössä sitä vaaditaan, MUTTA kotona saatan räjähtää nollasta sataan ihan mitättömästäkin... Saatan olla samanlainen rähisijä myös äidilleni, joka on myös todella temperamenttinen tapaus. Mieheni on sellainen, että tykkää oikein tahallaan ärsyttääkin. Saattaa esim. huijata, ettei tuonut kaupasta sitä kaikkein tärkeintä (vaikka olisikin tuonut), on "leikkisästi" piilotellut tavaroitani (esim. puhelin), kun tietää, että minulla on kiire ja saan melkoiset raivarit, kun asiat ei mene nappiin. Sitten voi vielä nauraa hekottaa, kun olen niin raivoissani ja sekös lisää ärtymystä... Vihaspäissäni saatan sanoa vaikka mitä ja jos oikein pahalle tuulelle satun, niin voin vaikka hajottaakin jotain. Ei ole normaalia, mutta mieheni pitäisi myös tiedostaa, ettei kannata kaivaa verta nenästä... Ollaan 3v. oltu yhdessä ja harvoin mieheni riitelee kanssani, se olen minä joka räyhään. Jos mies ei kestä, niin saattaa lähteä vaikka lenkille rauhoittumaan...

Kiusaamista harjoittava poikaystävä

Samanlaista on ollut ja monessa polvessa. Aikuisen tyttäreni saatua ADD-diagnoosin ja tutustuttuani aiheeseen olen 100 % varma, että myös minulla on ADD.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Kiitos kun kirjoitit! Kuulostaa tosiaan siltä, että miehesi on kuin  minä ja sinä olet kuin mieheni. Meillä tilanne ei ole ihan niin paha kuin teillä, ja yritän tietoisesti joka ikinen päivä olla purkamatta kaikkea pahaa mieltä mieheeni. Olet luultavasti tulkinnut aivan oikein sen, että miehellesi on raskasta peittää stressiä ja ärtymystä töissä, sillä luulen omalla kohdallanikin asian olevan juuri niin. Kannan töissä kaikkien murheet ja selvitän vaikeatkin tilanteet, enkä anna itselleni koskaan lupaa valittaa mistään. Se on raskasta ihmiselle, joka hermostuu ja ahdistuu helposti. Olen myös perfektionisti, joten pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan.

Osaan jo aika hyvin tunnistaa pahan mieleni ja myös kerron sen miehelle, että nyt on huono fiilis. Vaikeinta on silloin, kun hän oikeasti tekee jotain mikä harmittaa minua. Huomautan liian kärkkäästi asiasta ja pahoitan hänen mielensä, sillä hän ei tee asioita tahallaan väärin. Tässä asiassa minulla on eniten työstämistä, sillä sellaista parisuhdetta ei ole, jossa toinen osaisi aina lukea ajatukseni eikä koskaan tekisi mitään "väärin".

Mitä toivon kumppaniltani? Sitä, että hän kuuntelisi minua enemmän. Hän ei usein ota kuuleviin korviinsa sitä, jos pyydän hetken rauhaa. Ja kun kerron olevani pahalla tuulella, niin hän silti ihmettelee hetken päästä olenko vihainen hänelle. Se turhauttaa, kun olen huonosta tuulestani huolimatta yrittänyt kommunikoida, eikä viesti mene perille. Tätä toivoisin, muuta en voi häneltä vaatia.

ap

Vähän tuntuisi että introvertti vastaan ekstrovertti. Introvertti on kuluttanut kaiken energiansa ihmisiin töissä ja tarvitsisi hetken rauhoittumiseen kotona mutta ekstrovertti ei ymmärrä jättää rauhaan kun hänen maailmassaan asioista keskustellaan ja vatvotaan ja vatvotaan.

Minä en jaksanut sellaisessa parisuhteessa. Muutenkin tuntui että seurusteli pikkulapsen kanssa kun tarvitsi selittää kaikki hitaasti ja moneen kertaan ja mies ei silti oppinut pesemään pyykkejä tai laittaan tiskejä koneeseen. Totesin hänet tyhmäksi. Älykkäämmän kanssa ei tosiaan tarvitse kiukustua tai tiuskia, kun tarvitsee sanoa van kerran.

Hyvä, että ymmärsit erota. Miehesi kannalta. Olen sivusta seurannut sinunlaisiasi äitejä, miten he käyttäytyvät lapsilleen. Ja siinä sitten todennut, että tuo nainen on hirviö.

On olemassa sellainen ihmistyyppi, joka suhtautuu kaikkeen puhtaan pragmaattisesti. Pyykit ja tiskit pitäisi aina pestä sinun tavallasi, koska sinun tapasi on se paras. Et voi ymmärtää, miksi joku muu tekisi eri tavalla, koska persoonasi ei salli ymmärtää asioita toisen ihmisen näkökulmasta. Jos joku ottaa arjen askareet leppoisammin ja huolettomammin, hän on sinusta tyhmä. Raivoat ja nalkutat niin, että tavallisesta arkielämästä tulee sille toiselle suorittamista. Kuin suorittaisi sinun virittämääsi esterataa: kulje läpi mahdollisimman nopeasti ja virheittä.

Kaltaisesi hirviö oli mm. kolleganani. Voin käsi sydämellä kertoa, että sen ihmisen kanssa sekä oma työn jälkeni että yhteinen suorituksemme oli paljon surkeampi kuin päivinä, jolloin tein töitä muiden ihmisten kanssa tai yksin. Hänen painostavassa tavassaan oli paljon järjellä perusteltuja etuja. Mutta hän oli kykenemätön näkemään monia vivahteita. Hänen kanssaan sähläsin älyttömästi ihan vain siksi, että hänen aggressiivinen suoraviivaisuutensa ei sovi persoonani kanssa yhteen. Voin lyödä vetoa, että hän piti minua tyhmänä. Eikä olisi uskonut silmiään, miten näppärä olin toisen kollegan kanssa, jonka kanssa neuvottelimme ihan eri hengessä, kuuntelimme toisiamme. Ja tehtiin eri tavalla kuin tyrannin tapa, nopeammin ja ennen muuta laadukkaammin. Olisipa voinut istuttaa hänet nurkkaan hiljaa seuraamaan meidän työntekoa, sillä se olisi ainoa tapa, jolla hänet saisi ehkä ymmärtämään meitä "hitaita ja tyhmiä".

Jos joku on hitaampi ajattelija tai ottaa asiat rennommin ei tarkoita, että hän olisi tyhmä. Se sinun miehesi on ehkä seuraavassa suhteessaan ihan eri ihminen kuin sinun kanssasi - älykäs, reipas, huomioonottava. Kun sinä et ole imemässä hänestä näitä ominaisuuksia.

Oli ohis, sori. Ap:lle tsempit siitä, että kykenet ymmärtämään ongelmasi ja läheistesi näkemykset tässä. Aloin vaan kärytä punaista tälle yhdelle kirjoittajalle. Aina joskus koen olevani todella väärinymmärretty, ja väärinymmärtäjä on AINA persoonaltaan tuollainen kuin henkilö, jolle tämän kirjoituksen osoitan. Onneksi olen nykyään niin vahva, etteivät he enää murra minua syyttämään itseäni ja huonouttani.

Antaisin sulle miljoona yläpeukkua, jos voisin! Mulla on ihan samanlainen kokemus siitä, kun työkaverin ja mun kemiat ei vain kohdanneet. Kaikkemme yritettiin, mutta hän ei vain sietänyt minua enkä minäkään enää loppujen lopuksi jaksanut olla hänen kanssaan. Kaikki yhteistyö oli vaikeaa, vaikka normaalisti tulen hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Aika vanhaksi sitä piti elää, että opin, että en kertakaikkiaan pysty kestämään tietynlaisia besserwissereitä ja perfektionisteja, varsinkin, jos he antavat ymmärtää, etteivät siedä minua.

Kiitokset myös tästä ketjusta. Pimahtelevan äidin lapsena tunnistan itsessänikin nalkuttajan piirteitä ja se on kau-he-aa. Haluan olla hyvällä tuulella, humoristinen, hellä, hauska ja rento, ja rentoutuneena sitä olenkin. Stressaannun ilmeisesti huomattavan herkästi, ilmeisesti kuulun näihin ns. erityisherkkiin, mitä jotkut pitävät ärsyttävänä "muotidiagnoosina". Testien mukaan kyllä osuu ja uppoaa. Olen siis sekä herkästi stressaantuva että ärtyvä. Mua haittaa kaikki pikkujutut, kuten nälkä, väsymys, pieni päänsärky ja huono sää. Tiedän, että se on muista ärsyttävää, ja yritän olla kiukuttelematta, mutta välillä kiukku ja tyhmä valitus vain tulee ulos suusta. Tasainen verensokeri ja riittävä uni auttaa jo pitkälle. En pystyisi työskentelemään olosuhteissa, joissa on jatkuvasti kauhea kiire ja hässäkkä tai ei ehtisi vaikkapa syömään työpäivän aikana.

Täällä vaikuttaa olevan useampi henkilö, joiden mielestä räjähtely on ok, jos muistaa aina pyytää anteeksi ja katua tekoa jälkeenpäin. Voin tällaisen raivoalttiin ihmisen lapsena kertoa, että anteeksipyynnöt kokevat kovan inflaation sellaisen ihmisen kohdalla, joka jatkuvasti aiheuttaa pahaa mieltä toiselle, mutta ei niistä huolimatta muuta käyttäytymistään.

Äitini on aina ollut ylpeä siitä, että osaa pyytää anteeksi. Minulle anteeksipyynnöt ovat lapsesta saakka olleet yhtä tyhjän kanssa, sillä lapsuudessani ne eivät muuttaneet käytännössä asioita mihinkään suuntaan. Toimivat lähinnä räyhääjän omana mielenrauhantuojana.

Äitini oli väkivaltainen, raivosi, solvasi, heitteli tavaroita ja oli ennen kaikkea ennakoimaton teoissaan. Raivopuuskien jälkeen oli pakko halata ja pussata. Sain kuulla miten paljon minua rakastettiin ja miten tärkeä olin. Jo lapsena tuo koko kuvio oksetti. Anteeksipyytelyt ja lepertelyt olivat yhä äitini tarpeiden tyydyttämistä. Hänen omatuntonsa keventämistä. 

Hän on aina kokenut olevansa hyvä, rakastava äiti. Rakkauden uskon, mutta tunne ei valitettavasti ole koskaan ollut molemminpuolinen. Pelkkä katumus ei riitä. On tehtävä muutos. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä vaikuttaa olevan useampi henkilö, joiden mielestä räjähtely on ok, jos muistaa aina pyytää anteeksi ja katua tekoa jälkeenpäin. Voin tällaisen raivoalttiin ihmisen lapsena kertoa, että anteeksipyynnöt kokevat kovan inflaation sellaisen ihmisen kohdalla, joka jatkuvasti aiheuttaa pahaa mieltä toiselle, mutta ei niistä huolimatta muuta käyttäytymistään.

Äitini on aina ollut ylpeä siitä, että osaa pyytää anteeksi. Minulle anteeksipyynnöt ovat lapsesta saakka olleet yhtä tyhjän kanssa, sillä lapsuudessani ne eivät muuttaneet käytännössä asioita mihinkään suuntaan. Toimivat lähinnä räyhääjän omana mielenrauhantuojana.

Äitini oli väkivaltainen, raivosi, solvasi, heitteli tavaroita ja oli ennen kaikkea ennakoimaton teoissaan. Raivopuuskien jälkeen oli pakko halata ja pussata. Sain kuulla miten paljon minua rakastettiin ja miten tärkeä olin. Jo lapsena tuo koko kuvio oksetti. Anteeksipyytelyt ja lepertelyt olivat yhä äitini tarpeiden tyydyttämistä. Hänen omatuntonsa keventämistä. 

Hän on aina kokenut olevansa hyvä, rakastava äiti. Rakkauden uskon, mutta tunne ei valitettavasti ole koskaan ollut molemminpuolinen. Pelkkä katumus ei riitä. On tehtävä muutos. 

Tämä. Ei anteeksipyyntö mitään auta, kun sen kohde joutuu jo valmiiksi pelkäämään seuraavaa räjähdystä. Kannattaisi miettiä, miksi muut ihmiset eivät ikinä "räjähtele"? Yksi neuvo: on OK olla surullinen. On OK olla pettynyt. On OK olla huolissaan. On OK itkeä. EI OLE OK "räjähdellä". Ehkä tämä joidenkin vain pitää oppia kantapään kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Kiitos kun kirjoitit! Kuulostaa tosiaan siltä, että miehesi on kuin  minä ja sinä olet kuin mieheni. Meillä tilanne ei ole ihan niin paha kuin teillä, ja yritän tietoisesti joka ikinen päivä olla purkamatta kaikkea pahaa mieltä mieheeni. Olet luultavasti tulkinnut aivan oikein sen, että miehellesi on raskasta peittää stressiä ja ärtymystä töissä, sillä luulen omalla kohdallanikin asian olevan juuri niin. Kannan töissä kaikkien murheet ja selvitän vaikeatkin tilanteet, enkä anna itselleni koskaan lupaa valittaa mistään. Se on raskasta ihmiselle, joka hermostuu ja ahdistuu helposti. Olen myös perfektionisti, joten pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan.

Osaan jo aika hyvin tunnistaa pahan mieleni ja myös kerron sen miehelle, että nyt on huono fiilis. Vaikeinta on silloin, kun hän oikeasti tekee jotain mikä harmittaa minua. Huomautan liian kärkkäästi asiasta ja pahoitan hänen mielensä, sillä hän ei tee asioita tahallaan väärin. Tässä asiassa minulla on eniten työstämistä, sillä sellaista parisuhdetta ei ole, jossa toinen osaisi aina lukea ajatukseni eikä koskaan tekisi mitään "väärin".

Mitä toivon kumppaniltani? Sitä, että hän kuuntelisi minua enemmän. Hän ei usein ota kuuleviin korviinsa sitä, jos pyydän hetken rauhaa. Ja kun kerron olevani pahalla tuulella, niin hän silti ihmettelee hetken päästä olenko vihainen hänelle. Se turhauttaa, kun olen huonosta tuulestani huolimatta yrittänyt kommunikoida, eikä viesti mene perille. Tätä toivoisin, muuta en voi häneltä vaatia.

ap

Hei AP! Kuulostat luonteeltasi hyvin samanlaiselta, kuin minä, ja ainakin teidän tilanteessanne on yhtäläisyyksiä omaan parisuhteeseeni. Olen minäkin äkkipikainen ja temperamenttinen, kaipaan paljon omaa aikaa - suoraan sanoen en ymmärrä sitä, miksi sitä ei saisi kaivata. Luulen, että miehessäsikin on se vika, ettei hän ehkä ymmärrä tätä tarvetta. Joillekin meistä se vain on yhtä tärkeää, kuin hengittäminen. Se, että saat lukea töiden jälkeen lehden rauhassa, tai katsoa jotakin suosikkisarjaa rauhassa, lukea illalla tai vapaapäivänä kirjaa rauhassa - antaa siis omille ajatuksille tilaa työskennellä yksinäisyyden tuoman levon kautta. Toiset eivät vain tätä ymmärrä, minun mieheni on sellainen. Olen myöskin töissä ja ystävien seurassa iloinen, sosiaalinen ja ystävällinen - töissä koska on pakko, ystävien seurassa koska valitsen tietenkin ne hetket, jolloin minulla on ns. sosiaalisia voimavaroja heidän kanssaan seurustella. Mutta kyllä kotona nyt pitää saada olla rauhassa ja kumppanin pitäisi ymmärtää sympatiseerata tätä. Vaikka itse haluaisikin koko ajan olla tekemässä jotakin ja pölöttämässä vieressä, eikä kaipaa omaa aikaa, niin kaikki eivät jumalauta ole sellaisia. Kyllä minäkin ärähtelen tuon tuostakin miehelleni, kun hän ei jätä rauhaan. Vietämme muutenkin paljon aikaa yhdessä, ja tästä on sen tuhannen kerran puhuttu, eikä asia silti mene perille - ei hyvällä eikä pahalla. Minusta se tuntuu loukkaavalta ja välinpitämättömältä, että minun - joka olen erilainen kuin hän - pitäisi jatkuvasti venyä hänen sosiaalisiin standardeihinsa, mutta hänen ei tarvitse ymmärtää minun oman ajan ja omien ajatusteni tarvetta. Tästä siis riidellään usein, ja aina tilanne kääntyy siten, että minä olen loukannut miestäni ja lopulta pyydän anteeksi, koska hän käyttäytyy kuin pikkulapsi joka ei saa huomiota ja alkaa mököttää. 

Jotakin edistystä on tapahtunut, mutta suoraan sanottuna en ole lainkaan varma siitä, onko tällä suhteella tulevaisuutta jos hän ei ala kunnioittamaan minun tilaani. No, tämä ei ole ainut ongelma. Miten teillä? Jos miehesi ei useista pyynnöistä ja "tilanteista" huolimatta ymmärrä kunnioittaa sinun tilaasi, niin en usko, että kyse on vain sinun äkkipikaisuudestasi. Minä ainakin olen pahalla tuulella ja äkkipikainen juuri niissä tilanteissa, kun en ole saanut levättyä omien ajatusteni kanssa, ilman että on pakko höpöttää koko ajan, puhua, vastailla miehen kysymyksiin... Silloin, kun saan omaa rauhaa, olen hyvällä tuulella. Toki sitä aina pitää yhteisesti elämät sovittaa yhteen, sopeutua ja tulla puolin ja toisin vastaan, mutta tuo sopeutuja on vain toinen osapuoli (niin kuin meillä pitkälti), niin mitäpä siinä tehdä.. Rakkaus ei ole rajatonta, valitettavasti.

Tälläkin hetkellä on molemminpuolinen "radiohiljaisuus" menossa. Yleensä meillä mies mököttää, mutta eilen päätin kun tästä aiheesta riideltiin, että tällä kertaa en pyydä anteeksi. Sanoinkin miehelle, että mökötä vaan niin saan olla rauhassa, en aio pyytää anteeksi, kun en ole mitään väärää tehnyt. Taas tilanne se, että pitkä päivä töissä ja tähän päälle vielä kuukautiset, tulen kotiin ja astianpesukone taas tyhjentämättä, ei ole imuroitu vaikka pitänyt jo viikon tehdä tämä (mies siis työtön tällä hetkellä, joten aikaa kyllä olisi mutta minähän nämä aina joudun tekemään..) ja sanoin ystävällisesti että olen nyt pahalla tuulella ja haluan olla rauhassa. Eihän tämä mennyt perille, vaan mies tapansa mukaan tulee tökkimään ja inisemään tai jopa laulamaan korvan juureen. Normaalisti (kun olen hyvällä tuulella) tämä hänen pelleilynsä naurattaa, mutta eihän sitä nyt koko ajan jaksa. Hän vain on niin adhd -tapaus. Lopulta ärähdin että nyt jumalauta anna mun olla rauhassa, enhän minäkään tule sua tahallaan ärsyttämään kun sinä olet kipeä. Hän tietää ihan hyvin, miten helvetilliset kuukautiskivut mulla muutenkin on ja olen AINA ärtynyt menkkojen aikaan tästä syystä, ja näin sanoinkin. Hän loukkaantui ja totesi, että onpa kiva kuulla omalta tyttöystävältä, että hänen normaali käytöksensä on ärsyttävää. 

- 152 (edellinen)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Kiitos kun kirjoitit! Kuulostaa tosiaan siltä, että miehesi on kuin  minä ja sinä olet kuin mieheni. Meillä tilanne ei ole ihan niin paha kuin teillä, ja yritän tietoisesti joka ikinen päivä olla purkamatta kaikkea pahaa mieltä mieheeni. Olet luultavasti tulkinnut aivan oikein sen, että miehellesi on raskasta peittää stressiä ja ärtymystä töissä, sillä luulen omalla kohdallanikin asian olevan juuri niin. Kannan töissä kaikkien murheet ja selvitän vaikeatkin tilanteet, enkä anna itselleni koskaan lupaa valittaa mistään. Se on raskasta ihmiselle, joka hermostuu ja ahdistuu helposti. Olen myös perfektionisti, joten pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan.

Osaan jo aika hyvin tunnistaa pahan mieleni ja myös kerron sen miehelle, että nyt on huono fiilis. Vaikeinta on silloin, kun hän oikeasti tekee jotain mikä harmittaa minua. Huomautan liian kärkkäästi asiasta ja pahoitan hänen mielensä, sillä hän ei tee asioita tahallaan väärin. Tässä asiassa minulla on eniten työstämistä, sillä sellaista parisuhdetta ei ole, jossa toinen osaisi aina lukea ajatukseni eikä koskaan tekisi mitään "väärin".

Mitä toivon kumppaniltani? Sitä, että hän kuuntelisi minua enemmän. Hän ei usein ota kuuleviin korviinsa sitä, jos pyydän hetken rauhaa. Ja kun kerron olevani pahalla tuulella, niin hän silti ihmettelee hetken päästä olenko vihainen hänelle. Se turhauttaa, kun olen huonosta tuulestani huolimatta yrittänyt kommunikoida, eikä viesti mene perille. Tätä toivoisin, muuta en voi häneltä vaatia.

ap

Hei AP! Kuulostat luonteeltasi hyvin samanlaiselta, kuin minä, ja ainakin teidän tilanteessanne on yhtäläisyyksiä omaan parisuhteeseeni. Olen minäkin äkkipikainen ja temperamenttinen, kaipaan paljon omaa aikaa - suoraan sanoen en ymmärrä sitä, miksi sitä ei saisi kaivata. Luulen, että miehessäsikin on se vika, ettei hän ehkä ymmärrä tätä tarvetta. Joillekin meistä se vain on yhtä tärkeää, kuin hengittäminen. Se, että saat lukea töiden jälkeen lehden rauhassa, tai katsoa jotakin suosikkisarjaa rauhassa, lukea illalla tai vapaapäivänä kirjaa rauhassa - antaa siis omille ajatuksille tilaa työskennellä yksinäisyyden tuoman levon kautta. Toiset eivät vain tätä ymmärrä, minun mieheni on sellainen. Olen myöskin töissä ja ystävien seurassa iloinen, sosiaalinen ja ystävällinen - töissä koska on pakko, ystävien seurassa koska valitsen tietenkin ne hetket, jolloin minulla on ns. sosiaalisia voimavaroja heidän kanssaan seurustella. Mutta kyllä kotona nyt pitää saada olla rauhassa ja kumppanin pitäisi ymmärtää sympatiseerata tätä. Vaikka itse haluaisikin koko ajan olla tekemässä jotakin ja pölöttämässä vieressä, eikä kaipaa omaa aikaa, niin kaikki eivät jumalauta ole sellaisia. Kyllä minäkin ärähtelen tuon tuostakin miehelleni, kun hän ei jätä rauhaan. Vietämme muutenkin paljon aikaa yhdessä, ja tästä on sen tuhannen kerran puhuttu, eikä asia silti mene perille - ei hyvällä eikä pahalla. Minusta se tuntuu loukkaavalta ja välinpitämättömältä, että minun - joka olen erilainen kuin hän - pitäisi jatkuvasti venyä hänen sosiaalisiin standardeihinsa, mutta hänen ei tarvitse ymmärtää minun oman ajan ja omien ajatusteni tarvetta. Tästä siis riidellään usein, ja aina tilanne kääntyy siten, että minä olen loukannut miestäni ja lopulta pyydän anteeksi, koska hän käyttäytyy kuin pikkulapsi joka ei saa huomiota ja alkaa mököttää. 

Jotakin edistystä on tapahtunut, mutta suoraan sanottuna en ole lainkaan varma siitä, onko tällä suhteella tulevaisuutta jos hän ei ala kunnioittamaan minun tilaani. No, tämä ei ole ainut ongelma. Miten teillä? Jos miehesi ei useista pyynnöistä ja "tilanteista" huolimatta ymmärrä kunnioittaa sinun tilaasi, niin en usko, että kyse on vain sinun äkkipikaisuudestasi. Minä ainakin olen pahalla tuulella ja äkkipikainen juuri niissä tilanteissa, kun en ole saanut levättyä omien ajatusteni kanssa, ilman että on pakko höpöttää koko ajan, puhua, vastailla miehen kysymyksiin... Silloin, kun saan omaa rauhaa, olen hyvällä tuulella. Toki sitä aina pitää yhteisesti elämät sovittaa yhteen, sopeutua ja tulla puolin ja toisin vastaan, mutta tuo sopeutuja on vain toinen osapuoli (niin kuin meillä pitkälti), niin mitäpä siinä tehdä.. Rakkaus ei ole rajatonta, valitettavasti.

Entäs miehesi tila ja oikeus toteuttaa omaa, sosiaalista, persoonaansa omassa kodissaan ja parisuhteessa? Koska sinä kunnioitat puolisosi tarvetta sosiaaliseen kontaktiin puolisonsa kanssa? Miksi miehesi pitäisi venyä _sinun_ sosiaalisiin standardeihisi? Kotinne on yhteinen ja molemmilla pitäisi olla oikeus itsensänäköiseen elämään. Miksi olette yhdessä, jos toinen lähinnä vaikuttaa ärsyttävän sinua omalla sosiaalisuudellaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Kiitos kun kirjoitit! Kuulostaa tosiaan siltä, että miehesi on kuin  minä ja sinä olet kuin mieheni. Meillä tilanne ei ole ihan niin paha kuin teillä, ja yritän tietoisesti joka ikinen päivä olla purkamatta kaikkea pahaa mieltä mieheeni. Olet luultavasti tulkinnut aivan oikein sen, että miehellesi on raskasta peittää stressiä ja ärtymystä töissä, sillä luulen omalla kohdallanikin asian olevan juuri niin. Kannan töissä kaikkien murheet ja selvitän vaikeatkin tilanteet, enkä anna itselleni koskaan lupaa valittaa mistään. Se on raskasta ihmiselle, joka hermostuu ja ahdistuu helposti. Olen myös perfektionisti, joten pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan.

Osaan jo aika hyvin tunnistaa pahan mieleni ja myös kerron sen miehelle, että nyt on huono fiilis. Vaikeinta on silloin, kun hän oikeasti tekee jotain mikä harmittaa minua. Huomautan liian kärkkäästi asiasta ja pahoitan hänen mielensä, sillä hän ei tee asioita tahallaan väärin. Tässä asiassa minulla on eniten työstämistä, sillä sellaista parisuhdetta ei ole, jossa toinen osaisi aina lukea ajatukseni eikä koskaan tekisi mitään "väärin".

Mitä toivon kumppaniltani? Sitä, että hän kuuntelisi minua enemmän. Hän ei usein ota kuuleviin korviinsa sitä, jos pyydän hetken rauhaa. Ja kun kerron olevani pahalla tuulella, niin hän silti ihmettelee hetken päästä olenko vihainen hänelle. Se turhauttaa, kun olen huonosta tuulestani huolimatta yrittänyt kommunikoida, eikä viesti mene perille. Tätä toivoisin, muuta en voi häneltä vaatia.

ap

Hei AP! Kuulostat luonteeltasi hyvin samanlaiselta, kuin minä, ja ainakin teidän tilanteessanne on yhtäläisyyksiä omaan parisuhteeseeni. Olen minäkin äkkipikainen ja temperamenttinen, kaipaan paljon omaa aikaa - suoraan sanoen en ymmärrä sitä, miksi sitä ei saisi kaivata. Luulen, että miehessäsikin on se vika, ettei hän ehkä ymmärrä tätä tarvetta. Joillekin meistä se vain on yhtä tärkeää, kuin hengittäminen. Se, että saat lukea töiden jälkeen lehden rauhassa, tai katsoa jotakin suosikkisarjaa rauhassa, lukea illalla tai vapaapäivänä kirjaa rauhassa - antaa siis omille ajatuksille tilaa työskennellä yksinäisyyden tuoman levon kautta. Toiset eivät vain tätä ymmärrä, minun mieheni on sellainen. Olen myöskin töissä ja ystävien seurassa iloinen, sosiaalinen ja ystävällinen - töissä koska on pakko, ystävien seurassa koska valitsen tietenkin ne hetket, jolloin minulla on ns. sosiaalisia voimavaroja heidän kanssaan seurustella. Mutta kyllä kotona nyt pitää saada olla rauhassa ja kumppanin pitäisi ymmärtää sympatiseerata tätä. Vaikka itse haluaisikin koko ajan olla tekemässä jotakin ja pölöttämässä vieressä, eikä kaipaa omaa aikaa, niin kaikki eivät jumalauta ole sellaisia. Kyllä minäkin ärähtelen tuon tuostakin miehelleni, kun hän ei jätä rauhaan. Vietämme muutenkin paljon aikaa yhdessä, ja tästä on sen tuhannen kerran puhuttu, eikä asia silti mene perille - ei hyvällä eikä pahalla. Minusta se tuntuu loukkaavalta ja välinpitämättömältä, että minun - joka olen erilainen kuin hän - pitäisi jatkuvasti venyä hänen sosiaalisiin standardeihinsa, mutta hänen ei tarvitse ymmärtää minun oman ajan ja omien ajatusteni tarvetta. Tästä siis riidellään usein, ja aina tilanne kääntyy siten, että minä olen loukannut miestäni ja lopulta pyydän anteeksi, koska hän käyttäytyy kuin pikkulapsi joka ei saa huomiota ja alkaa mököttää. 

Jotakin edistystä on tapahtunut, mutta suoraan sanottuna en ole lainkaan varma siitä, onko tällä suhteella tulevaisuutta jos hän ei ala kunnioittamaan minun tilaani. No, tämä ei ole ainut ongelma. Miten teillä? Jos miehesi ei useista pyynnöistä ja "tilanteista" huolimatta ymmärrä kunnioittaa sinun tilaasi, niin en usko, että kyse on vain sinun äkkipikaisuudestasi. Minä ainakin olen pahalla tuulella ja äkkipikainen juuri niissä tilanteissa, kun en ole saanut levättyä omien ajatusteni kanssa, ilman että on pakko höpöttää koko ajan, puhua, vastailla miehen kysymyksiin... Silloin, kun saan omaa rauhaa, olen hyvällä tuulella. Toki sitä aina pitää yhteisesti elämät sovittaa yhteen, sopeutua ja tulla puolin ja toisin vastaan, mutta tuo sopeutuja on vain toinen osapuoli (niin kuin meillä pitkälti), niin mitäpä siinä tehdä.. Rakkaus ei ole rajatonta, valitettavasti.

Entäs miehesi tila ja oikeus toteuttaa omaa, sosiaalista, persoonaansa omassa kodissaan ja parisuhteessa? Koska sinä kunnioitat puolisosi tarvetta sosiaaliseen kontaktiin puolisonsa kanssa? Miksi miehesi pitäisi venyä _sinun_ sosiaalisiin standardeihisi? Kotinne on yhteinen ja molemmilla pitäisi olla oikeus itsensänäköiseen elämään. Miksi olette yhdessä, jos toinen lähinnä vaikuttaa ärsyttävän sinua omalla sosiaalisuudellaan?

Hei! Suurimmaksi osaksi minä venynkin hänen standardeihinsa, en vain tässä alkanut siitä kertomaan kun juttu oli muutenkin pitkä. Mieheni on todella sosiaalinen, ja pidän kyllä tästä piirteestä hänessä. Vietämme paljon aikaa yhdessä ja kuuntelen hänen huoliaan, kuulumisiaan jne. ja tehdään yhdessä asioita, pidän hänelle seuraa silloinkin kun en jaksaisi. Sosiaalisuus ei minua ärsytä, vaan se, jos kerron että tarvitsen omaa rauhaa, hän ei kunnioita tätä pyyntöä.