Miten te muut äkkipikaiset ja ärtyisät pidätte parisuhteen kunnossa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Kiitos kun kirjoitit! Kuulostaa tosiaan siltä, että miehesi on kuin  minä ja sinä olet kuin mieheni. Meillä tilanne ei ole ihan niin paha kuin teillä, ja yritän tietoisesti joka ikinen päivä olla purkamatta kaikkea pahaa mieltä mieheeni. Olet luultavasti tulkinnut aivan oikein sen, että miehellesi on raskasta peittää stressiä ja ärtymystä töissä, sillä luulen omalla kohdallanikin asian olevan juuri niin. Kannan töissä kaikkien murheet ja selvitän vaikeatkin tilanteet, enkä anna itselleni koskaan lupaa valittaa mistään. Se on raskasta ihmiselle, joka hermostuu ja ahdistuu helposti. Olen myös perfektionisti, joten pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan.

Osaan jo aika hyvin tunnistaa pahan mieleni ja myös kerron sen miehelle, että nyt on huono fiilis. Vaikeinta on silloin, kun hän oikeasti tekee jotain mikä harmittaa minua. Huomautan liian kärkkäästi asiasta ja pahoitan hänen mielensä, sillä hän ei tee asioita tahallaan väärin. Tässä asiassa minulla on eniten työstämistä, sillä sellaista parisuhdetta ei ole, jossa toinen osaisi aina lukea ajatukseni eikä koskaan tekisi mitään "väärin".

Mitä toivon kumppaniltani? Sitä, että hän kuuntelisi minua enemmän. Hän ei usein ota kuuleviin korviinsa sitä, jos pyydän hetken rauhaa. Ja kun kerron olevani pahalla tuulella, niin hän silti ihmettelee hetken päästä olenko vihainen hänelle. Se turhauttaa, kun olen huonosta tuulestani huolimatta yrittänyt kommunikoida, eikä viesti mene perille. Tätä toivoisin, muuta en voi häneltä vaatia.

ap

Kiva kun vastasit. Osaan ehkä valottaa tuota kumppanin näkökulmaa lisää. Minunkin aviomies saattaa tiuskasta minulle että anna olla rauhassa. Joo, se on edistystä, ja jos hän pyytää niin annan hänen kyllä olla rauhassa, lähden vaikka poikkeamaan kaverilla silloin. Eli mielestäni kuuntelen toivettaan. Tulen tunnin päästä kotiin ja menen iloisena juttelemaan miehelle, en saa vastakaikua ja ihmettelen ääneen miksi hän on minulle vihainen, juurihan jätin hänet rauhaan, eikö se kelvannutkaan. En kai osaa ymmärtää että hetki rauhaa voisi tarkoittaa vuorokautta. Eli omasta mielestäni juurikin kuuntelen ja yritän tehdä niin kuin pyydetään mutta en kai ymmärrä riittävän tarkkaan mitä pyydetään.

Enkä ymmärrä sitä, että jos on itselleen tai muille vihainen (ei siis minulle) niin miksi minua kohtaa käyttäytyy kuin olisi minulle vihainen, tottakai silloin kysyn oletko minulle vihainen. Omasta mielestäni ihminen voi olla vihainen jollekin ihan muulle ja samalla kuitenkin ihan kiva omalle kumppanille, en osaa ymmärtää sitä että vihaisuus olisi niin kokonaisvaltaista että se ilmenisi sitten joka suuntaan, sinne syyttömäänkin suuntaan.

Luulen että minunkin mies yrittää tietoisesti olla purkamatta pahaa oloaan minuun pysyttelemällä hiljaa jos on huono päivä, ei hän tahalleen minulle asioita kosta. No minä tietysti yritän olla välittävä ja menen halaamaan ja kysymään miksi on hiljainen ja milleen on huono päivä. Ilmeisesti hän kokee että menen "tökkimään" häntä, ja hän saa siksi minulle raivarit. Vaikka yritän vaan osoittaa huomiota.

Ja sehän on selvä että kumppani tekee välillä asioita jotka on "väärin" eli tekee omalla tavallaan joka oli eri tapa kuin toinen toivoi. Minä ilmeisesti teen koko ajan asioita "väärin", no itselleni ne tavat on kelvanneet ja aiemmille kumppaneille, aviomiehelleni näköjään ei. Ja hän tosiaan huomauttaa kärkkäästi, mistä minä pahoitan mieleni, koska ei tunnu yhtään reilulta. Eikö vaan voi hyväksyä erilaisia tapoja tehdä?

Luulen että minunkin aviomies kärsii itse aika paljon tuosta. Täytyy olla aika raskasta hänelle myös. Luulen että häntä myös hävettää, sillä hyvänä päivänä hän välttelee aihetta vaikka yrittäisin siitä puhua, ihan kuin nolouden takia ei uskaltaisi keskustella koska joutuisi myöntämään ääneen lapsellisuutensa.

No, meillä on kuvioissa myös miehen lapsi hänen edellisestä liitostaan. Ja myös lapsi saattaa saada osakseen tylyyttä ja ärähdyksiä miehen huonoina päivinä. Lapsiparka on asiasta hyvin hämillään, koska ei ymmärrä mitä teki väärin, miksi isä tiuskii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Voisitko näyttää kumppanillesi tätä kirjoitustasi?

Kiitos, itse asiassa ihan hyvä idea sinulta, se voisi toimia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Kiitos kun kirjoitit! Kuulostaa tosiaan siltä, että miehesi on kuin  minä ja sinä olet kuin mieheni. Meillä tilanne ei ole ihan niin paha kuin teillä, ja yritän tietoisesti joka ikinen päivä olla purkamatta kaikkea pahaa mieltä mieheeni. Olet luultavasti tulkinnut aivan oikein sen, että miehellesi on raskasta peittää stressiä ja ärtymystä töissä, sillä luulen omalla kohdallanikin asian olevan juuri niin. Kannan töissä kaikkien murheet ja selvitän vaikeatkin tilanteet, enkä anna itselleni koskaan lupaa valittaa mistään. Se on raskasta ihmiselle, joka hermostuu ja ahdistuu helposti. Olen myös perfektionisti, joten pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan.

Osaan jo aika hyvin tunnistaa pahan mieleni ja myös kerron sen miehelle, että nyt on huono fiilis. Vaikeinta on silloin, kun hän oikeasti tekee jotain mikä harmittaa minua. Huomautan liian kärkkäästi asiasta ja pahoitan hänen mielensä, sillä hän ei tee asioita tahallaan väärin. Tässä asiassa minulla on eniten työstämistä, sillä sellaista parisuhdetta ei ole, jossa toinen osaisi aina lukea ajatukseni eikä koskaan tekisi mitään "väärin".

Mitä toivon kumppaniltani? Sitä, että hän kuuntelisi minua enemmän. Hän ei usein ota kuuleviin korviinsa sitä, jos pyydän hetken rauhaa. Ja kun kerron olevani pahalla tuulella, niin hän silti ihmettelee hetken päästä olenko vihainen hänelle. Se turhauttaa, kun olen huonosta tuulestani huolimatta yrittänyt kommunikoida, eikä viesti mene perille. Tätä toivoisin, muuta en voi häneltä vaatia.

ap

Vähän tuntuisi että introvertti vastaan ekstrovertti. Introvertti on kuluttanut kaiken energiansa ihmisiin töissä ja tarvitsisi hetken rauhoittumiseen kotona mutta ekstrovertti ei ymmärrä jättää rauhaan kun hänen maailmassaan asioista keskustellaan ja vatvotaan ja vatvotaan.

Minä en jaksanut sellaisessa parisuhteessa. Muutenkin tuntui että seurusteli pikkulapsen kanssa kun tarvitsi selittää kaikki hitaasti ja moneen kertaan ja mies ei silti oppinut pesemään pyykkejä tai laittaan tiskejä koneeseen. Totesin hänet tyhmäksi. Älykkäämmän kanssa ei tosiaan tarvitse kiukustua tai tiuskia, kun tarvitsee sanoa van kerran.

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on kolmas vakavampi suhde menossa, ja kaksi edellistä päättyi juuri omaan kiukkuisuuteeni. Mm. Lähdin joskus keskellä yötä kävelemään 10 km kun mies suututti jostakin täysin turhasta pienestä asiasta. Syytin tietysti erossa niitä molempia ja itse jätin (täydessä raivossa tietenkin) molemmat, vaikka jälkikäteen tiedän, että oma käytökseni ajoi meidät siihen.

Nyt tässä kolmannessa, joka on oikeasti vakava ja itselläni on todella hyvä olo tässä suhteessa. En tiedä, mikä on muuttunut, mutta mieheni hokee kokoajan, kun vähänkin huomaa minusta että kiehuu, että puhu. Jotenkin se on laukaissut sen kiehumisen ja pystyn rauhoittumaan ja puhumaan.

Voin myös koko päivän kerätä raivoa miehen teoista, mutta kun näen hänet, kaikki laantuu.

Jotenkin tuo, kun on "pakotettu" puhumaan ihan kaikesta.

Nyt tuli mieleen, että Voisiko kyse olla epävarmuudesta ja itsetunnosta? Näissä edellisissä suhteissa en luottanut miehiin yhtään, koska en luottanut iseenikään, itsetuntoni oli huono yms. Tässä suhteessa luotan mieheen täysin, mikä onjotenkin heijastunut ja vähentänyt kiukkua myös näistä pyykinpesuista yms asioista.

Minä uskoisin että voi hyvinkin olla kyse epävarmuudesta ja huonosta itsetunnosta (en ole ap).

Puhumaan pakottaminen ei siis saa sinua raivostumaan lisää? Vaan toimii sinulle hyvin? Pystytkö puhumaan kun olet vihainen vai haluatko että ensin odottaa että kiukku laantuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä opettelin tiedostamaan ne ärsytystilanteet ja -mielialat. Ja kun tunnistin niitä, kerroin miehelle "kun luen töiden jälkeen lehteä, anna mun olla hetki rauhassa" ja "mulla on tänään huono päivä, en juttele hirveästi, mutta en ole vihainen sulle".

Nykyään ei riidellä käytännössä koskaan.

Meillä toki helpottaa se, että mies on samanlainen äkäpussi, joten tämä sopimus menee molempiin suuntiin, mä annan hänen olla tietyissä tilanteissa ja päästän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Vähän samantapaista olen yrittänyt, mutta mieheni ottaa sen aina vähän pahalla, jos pyydän saada olla rauhassa. Se on tähän mennessä toiminut parhaiten, että sanon etten ole vihainen hänelle, vaan puhun ärtyneellä sävyllä sillä jokin muu asia ärsyttää. Mutta minun pitäisi myös oppia hillitsemään kieleni, jos mies tekee jotain (minun silmissäni) väärää. En huuda tai hauku, mutta minulla on valitettavasti taito ilmaista asiat hyvinkin halveksuvalla äänensävyllä, enkä haluaisi tehdä niin.

Olisikin niin, että mies olisi myös äkäpussi, mutta ei, hän on valoisa, optimistinen ja rauhallinen kaikissa tilanteissa...

ap

En oikein usko, että kahden äkäpussin suhde kuitenkaan toimii. Pahimmillaan kaksi äkäpussia on toistensa kurkussa kiinni joka päivä. Huonot äkäpussimaiset piirteet vaan korostuu kun on samanlainen siinä kotona vastassa ärsyttämässä lisää ja lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Kiitos kun kirjoitit! Kuulostaa tosiaan siltä, että miehesi on kuin  minä ja sinä olet kuin mieheni. Meillä tilanne ei ole ihan niin paha kuin teillä, ja yritän tietoisesti joka ikinen päivä olla purkamatta kaikkea pahaa mieltä mieheeni. Olet luultavasti tulkinnut aivan oikein sen, että miehellesi on raskasta peittää stressiä ja ärtymystä töissä, sillä luulen omalla kohdallanikin asian olevan juuri niin. Kannan töissä kaikkien murheet ja selvitän vaikeatkin tilanteet, enkä anna itselleni koskaan lupaa valittaa mistään. Se on raskasta ihmiselle, joka hermostuu ja ahdistuu helposti. Olen myös perfektionisti, joten pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan.

Osaan jo aika hyvin tunnistaa pahan mieleni ja myös kerron sen miehelle, että nyt on huono fiilis. Vaikeinta on silloin, kun hän oikeasti tekee jotain mikä harmittaa minua. Huomautan liian kärkkäästi asiasta ja pahoitan hänen mielensä, sillä hän ei tee asioita tahallaan väärin. Tässä asiassa minulla on eniten työstämistä, sillä sellaista parisuhdetta ei ole, jossa toinen osaisi aina lukea ajatukseni eikä koskaan tekisi mitään "väärin".

Mitä toivon kumppaniltani? Sitä, että hän kuuntelisi minua enemmän. Hän ei usein ota kuuleviin korviinsa sitä, jos pyydän hetken rauhaa. Ja kun kerron olevani pahalla tuulella, niin hän silti ihmettelee hetken päästä olenko vihainen hänelle. Se turhauttaa, kun olen huonosta tuulestani huolimatta yrittänyt kommunikoida, eikä viesti mene perille. Tätä toivoisin, muuta en voi häneltä vaatia.

ap

Vähän tuntuisi että introvertti vastaan ekstrovertti. Introvertti on kuluttanut kaiken energiansa ihmisiin töissä ja tarvitsisi hetken rauhoittumiseen kotona mutta ekstrovertti ei ymmärrä jättää rauhaan kun hänen maailmassaan asioista keskustellaan ja vatvotaan ja vatvotaan.

Minä en jaksanut sellaisessa parisuhteessa. Muutenkin tuntui että seurusteli pikkulapsen kanssa kun tarvitsi selittää kaikki hitaasti ja moneen kertaan ja mies ei silti oppinut pesemään pyykkejä tai laittaan tiskejä koneeseen. Totesin hänet tyhmäksi. Älykkäämmän kanssa ei tosiaan tarvitse kiukustua tai tiuskia, kun tarvitsee sanoa van kerran.

Ei oppinut pesemään pyykkejä oikein ja laittamaan tiskejä koneeseen oikein? Eli sinun tavallasi? Ja älykäs on mielestäsi sellainen, joka on niin alistuva luonteeltaan että tekee heti kuuliaisesti kaiken niin kuin käsket luopuen omista tavoistaan?

Vierailija kirjoitti:

Minä uskoisin että voi hyvinkin olla kyse epävarmuudesta ja huonosta itsetunnosta (en ole ap).

Puhumaan pakottaminen ei siis saa sinua raivostumaan lisää? Vaan toimii sinulle hyvin? Pystytkö puhumaan kun olet vihainen vai haluatko että ensin odottaa että kiukku laantuu?

Alussa raivostuin vain lisää ja huusin, että "ei tässä oo mitään puhuttavaa" yms, mutta nykyään näissä tilanteissa vaan saan aivoni jotenkin tajuamaan, että "Okei nyt on pakko puhua ja laantua". Jotenkin tulee olo, että nyt on pakko heittää ylpeys pois, ja "alistua".

Mulla toi epävarmuus siis näkyi siinä, että vaadin itseltäni "ylpeyttä", enkä suostunut alistumaan mihinkään. Kaikki, mitä toinen sanoi, oli jotenkin mua vastaan, vaikka sisimmässäni tiesin, ettei se niin ole.

Vierailija kirjoitti:

Alan olla epätoivoinen. Olen 29-vuotias, ja kolmannessa seurustelusuhteessa elämäni aikana. Aiemmat ovat kestäneet 2 ja 4 vuotta, tämä toistaiseksi 1,5. Asumme yhdessä. Aiemmat suhteeni ovat päättyneet moninaisista syistä, joista suinkaan vähäisin ei ole perusluonteeni. Olen oikeastaan aika negatiivinen persoona kotioloissa. Stressi ja väsymys vaikuttavat minuun todella paljon, ja niiltähän ei voi elämässä välttyä. Olen siis herkästi ärsyyntyvä, äkkipikainen ja kiukkuinen. Jos fiilis on huono, hermostun mistä tahansa miehen tekemistä pienistä mokista. Erityisen paljon häpeän sitä, että saatan ärähtää jostain, mitä hän ei ole tehnyt tahallaan (esim. unohtaa tuoda kaupasta jotain tärkeää, pesee pyykit vahingossa liian kuumalla vedellä ja sen sellaista). Tulen myös ärtyneeksi, jos en saa töiden jälkeen vaikka lukea lehteä rauhassa. Tämä on kuitenkin yhteinen kotimme, enkä voi vaatia, että saisin olla omassa kuplassani silloin kun huvittaa.

Vaikka tiedostan käytökseni olevan rasittavaa ja epäreilua, en voi luonteelleni mitään. Olen ollut tällainen aina. Ja nimenomaan kotioloissa; töissä ja ystävien keskuudessa olen oikea päivänpaiste, kaikille kiltti, ja venyn äärirajoille saakka muiden takia. Eli teen sen klassisen virheen, ja puran negatiiviset tunteeni juuri niihin, joita minun pitäisi eniten rakastaa. Millainenkohan äiti mahtaisin olla?

Tällä luonteellani olen onnistunut pilaamaan kaksi parisuhdetta (vaikka muitakin ongelmia toki oli), ja tunnen surua ja voimattomuutta sen ajatuksen edessä, että ehkä teen lopulta saman myös tässä suhteessa. En halua menettää miestäni. Aiempiin kokemuksiin peilaaminen saa minut kärsimään huonosta itsetunnosta tässä suhteessa, ja se saa minut surumieliseksi. Mieskin jo automaattisesti epäilee, että olenko vihainen jostain, jos olen vain väsynyt tai mietteliäs muista syistä :(

Miten te muut tällaisella luonteella varustetut selviätte? Haluan kohdella rakkaitani hyvin, mutta minä yksinkertaisesti olen kotioloissa herkästi ärsyyntyvä, omaa rauhaa kaipaava synkistelijä. En tietenkään aina, mutta sen verran usein että se häiritsee minua, ja varmasti muitakin. Ainakin ensimmäinen poikaystäväni antoi hyvinkin suoraa palautetta aikoinaan siitä, ettei sellaisen ihmisen kanssa jaksa olla, joka on aina pahalla tuulella. Me olimmekin toki vääränlaiset toisillemme, joten ärsytyskynnys oli matala, mutta jotain johtopäätöksiä tuosta voi silti tehdä.

Olen ahdistunut. Miksi osaan olla kaikkialla muualla ihana ja aurinkoinen, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta en kotona :(

Mikset saisi ärähtää siitä että mies ei osaa/muista ostaa kaupasta jotain tärkeää kun kirjoittaa asian ostoslappuun ja muistaa katsoa lappua. Laiskat ihmiset usein syyttävät että on toisen äkkipikaisuuden ja perfektionisti luonteen vikaa kaikki kun itse ovat vain laiskoja eivätkä jaksa välittää asioista jotka ovat kumppanillensa tärkeitä. Hirveän epäreilua että siitä ei sitten saa suuttua edes tai on hirveä kiukuttelija.

Osaat ehkä olla muualla ihana ja aurinkoinen koska vain kotona joudut kestämään epäpätevyyttä. Lapsiko se mies on kun pesee liian kuumalla vedellä ja kyselee sinulta kun olet ärtynyt melkein että "äiti oletko vihainen minulle". Aikuinen ei tekisi niin.

Hei!

Minä olen myös nopeasti kiihtyvää sorttia, lyhytpinnainen ja osaan olla suustani todella paha. Isäni oli juuri tällainen ja sieltä olen sen varmaan oppinut ja/tai perinyt. Mutta iän myötä olen huomannut että asiaan voi vaikuttaa paljonkin. Luonteeseen ei, mutta käytökseen kyllä. Yhä siis pinna menee nopeasti ja sisäisesti kuohun, mutta osaan hillitä itseni.

Miehelläni on lehmän hermot ja on aina positiivinen. Jos hän puhuisi minulle rumasti ja suuttuisi mitättömistä asioista en katselisi sitä pätkääkään. Sen verran opin isäni käyttäytymismallista. Se on todella huonoa käytöstä. Niinpä pyrin jatkuvasti itse käyttäytymään kauniisti. Sinäkin pystyt tähän aivan varmasti, sillä kykenet työpaikalla ja ystävien seurassakin hillitsemään itsesi.

Voisiko terapia auttaa? Ainakin itse tiedostat ongelman ja osaat sitä hienosti analysoida. Eli kaikki edellytykset kyllä on saada ongelma kuriin.

Tsemppiä!

Itse jos on huono paha pvä töistä tulen suoraan kotiin ja menen makuuhuoneeseen, pistän oven kiinni. Mieheni tietää, että ovea ei kannata avata. Yleensä tunnun kuluttua kysyy voiko tulla ja annan luvan. Sitten se kertoo tyhmiä vitsejä jotka naurattaa ja päivä pelastettu. Mutta mieheni on oppinut antamaan minulle rauhaa ja minä hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Kiitos kun kirjoitit! Kuulostaa tosiaan siltä, että miehesi on kuin  minä ja sinä olet kuin mieheni. Meillä tilanne ei ole ihan niin paha kuin teillä, ja yritän tietoisesti joka ikinen päivä olla purkamatta kaikkea pahaa mieltä mieheeni. Olet luultavasti tulkinnut aivan oikein sen, että miehellesi on raskasta peittää stressiä ja ärtymystä töissä, sillä luulen omalla kohdallanikin asian olevan juuri niin. Kannan töissä kaikkien murheet ja selvitän vaikeatkin tilanteet, enkä anna itselleni koskaan lupaa valittaa mistään. Se on raskasta ihmiselle, joka hermostuu ja ahdistuu helposti. Olen myös perfektionisti, joten pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan.

Osaan jo aika hyvin tunnistaa pahan mieleni ja myös kerron sen miehelle, että nyt on huono fiilis. Vaikeinta on silloin, kun hän oikeasti tekee jotain mikä harmittaa minua. Huomautan liian kärkkäästi asiasta ja pahoitan hänen mielensä, sillä hän ei tee asioita tahallaan väärin. Tässä asiassa minulla on eniten työstämistä, sillä sellaista parisuhdetta ei ole, jossa toinen osaisi aina lukea ajatukseni eikä koskaan tekisi mitään "väärin".

Mitä toivon kumppaniltani? Sitä, että hän kuuntelisi minua enemmän. Hän ei usein ota kuuleviin korviinsa sitä, jos pyydän hetken rauhaa. Ja kun kerron olevani pahalla tuulella, niin hän silti ihmettelee hetken päästä olenko vihainen hänelle. Se turhauttaa, kun olen huonosta tuulestani huolimatta yrittänyt kommunikoida, eikä viesti mene perille. Tätä toivoisin, muuta en voi häneltä vaatia.

ap

Vähän tuntuisi että introvertti vastaan ekstrovertti. Introvertti on kuluttanut kaiken energiansa ihmisiin töissä ja tarvitsisi hetken rauhoittumiseen kotona mutta ekstrovertti ei ymmärrä jättää rauhaan kun hänen maailmassaan asioista keskustellaan ja vatvotaan ja vatvotaan.

Minä en jaksanut sellaisessa parisuhteessa. Muutenkin tuntui että seurusteli pikkulapsen kanssa kun tarvitsi selittää kaikki hitaasti ja moneen kertaan ja mies ei silti oppinut pesemään pyykkejä tai laittaan tiskejä koneeseen. Totesin hänet tyhmäksi. Älykkäämmän kanssa ei tosiaan tarvitse kiukustua tai tiuskia, kun tarvitsee sanoa van kerran.

Ei oppinut pesemään pyykkejä oikein ja laittamaan tiskejä koneeseen oikein? Eli sinun tavallasi? Ja älykäs on mielestäsi sellainen, joka on niin alistuva luonteeltaan että tekee heti kuuliaisesti kaiken niin kuin käsket luopuen omista tavoistaan?

Ei minun tavallani vaan kaikkien tavalla. Ei jaksanut katsoa pesulapuista pestäänkö vaate 40 vai 60asteessa ja heitteli tiskit koneeseen ilman logiikkaa minkä vuoksi menetin pari hyvää lasia. Oli siis oikeasti tyhmä. Huomasin kun tutustuin ihmisiin joille ei tarvinnut sanoa kuin kerran jostain heti 'oppivat'. Älykäs ei siis ole alistuva, vaan älykäs jopa sanoisi minulle että kuule laitan omat pyykkiini ihan niin kuin itse haluan ja puolustaisi ja perustelisi miksi hänen tapansa laittaa tiskit on parempi ja minä kuuntelisin. Tämä exä sanoi että 'juu, juu mä laitan niin' ja sitten unohti tai ei jaksanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alan olla epätoivoinen. Olen 29-vuotias, ja kolmannessa seurustelusuhteessa elämäni aikana. Aiemmat ovat kestäneet 2 ja 4 vuotta, tämä toistaiseksi 1,5. Asumme yhdessä. Aiemmat suhteeni ovat päättyneet moninaisista syistä, joista suinkaan vähäisin ei ole perusluonteeni. Olen oikeastaan aika negatiivinen persoona kotioloissa. Stressi ja väsymys vaikuttavat minuun todella paljon, ja niiltähän ei voi elämässä välttyä. Olen siis herkästi ärsyyntyvä, äkkipikainen ja kiukkuinen. Jos fiilis on huono, hermostun mistä tahansa miehen tekemistä pienistä mokista. Erityisen paljon häpeän sitä, että saatan ärähtää jostain, mitä hän ei ole tehnyt tahallaan (esim. unohtaa tuoda kaupasta jotain tärkeää, pesee pyykit vahingossa liian kuumalla vedellä ja sen sellaista). Tulen myös ärtyneeksi, jos en saa töiden jälkeen vaikka lukea lehteä rauhassa. Tämä on kuitenkin yhteinen kotimme, enkä voi vaatia, että saisin olla omassa kuplassani silloin kun huvittaa.

Vaikka tiedostan käytökseni olevan rasittavaa ja epäreilua, en voi luonteelleni mitään. Olen ollut tällainen aina. Ja nimenomaan kotioloissa; töissä ja ystävien keskuudessa olen oikea päivänpaiste, kaikille kiltti, ja venyn äärirajoille saakka muiden takia. Eli teen sen klassisen virheen, ja puran negatiiviset tunteeni juuri niihin, joita minun pitäisi eniten rakastaa. Millainenkohan äiti mahtaisin olla?

Tällä luonteellani olen onnistunut pilaamaan kaksi parisuhdetta (vaikka muitakin ongelmia toki oli), ja tunnen surua ja voimattomuutta sen ajatuksen edessä, että ehkä teen lopulta saman myös tässä suhteessa. En halua menettää miestäni. Aiempiin kokemuksiin peilaaminen saa minut kärsimään huonosta itsetunnosta tässä suhteessa, ja se saa minut surumieliseksi. Mieskin jo automaattisesti epäilee, että olenko vihainen jostain, jos olen vain väsynyt tai mietteliäs muista syistä :(

Miten te muut tällaisella luonteella varustetut selviätte? Haluan kohdella rakkaitani hyvin, mutta minä yksinkertaisesti olen kotioloissa herkästi ärsyyntyvä, omaa rauhaa kaipaava synkistelijä. En tietenkään aina, mutta sen verran usein että se häiritsee minua, ja varmasti muitakin. Ainakin ensimmäinen poikaystäväni antoi hyvinkin suoraa palautetta aikoinaan siitä, ettei sellaisen ihmisen kanssa jaksa olla, joka on aina pahalla tuulella. Me olimmekin toki vääränlaiset toisillemme, joten ärsytyskynnys oli matala, mutta jotain johtopäätöksiä tuosta voi silti tehdä.

Olen ahdistunut. Miksi osaan olla kaikkialla muualla ihana ja aurinkoinen, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta en kotona :(

Mikset saisi ärähtää siitä että mies ei osaa/muista ostaa kaupasta jotain tärkeää kun kirjoittaa asian ostoslappuun ja muistaa katsoa lappua. Laiskat ihmiset usein syyttävät että on toisen äkkipikaisuuden ja perfektionisti luonteen vikaa kaikki kun itse ovat vain laiskoja eivätkä jaksa välittää asioista jotka ovat kumppanillensa tärkeitä. Hirveän epäreilua että siitä ei sitten saa suuttua edes tai on hirveä kiukuttelija.

Osaat ehkä olla muualla ihana ja aurinkoinen koska vain kotona joudut kestämään epäpätevyyttä. Lapsiko se mies on kun pesee liian kuumalla vedellä ja kyselee sinulta kun olet ärtynyt melkein että "äiti oletko vihainen minulle". Aikuinen ei tekisi niin.

No kai saa ärähtää mutta kannattaako se. Ei ihmiset tahalleen tai laiskuuttaan tee kaikkia "virheitä". Ok ymmärrän jos aina kirjoittaa ostoslapun ja toinen on sata kertaa jo unohtanut tuoda lapulla lukevat asiat niin onhan se ärsyttävää. Mutta kun yleensä kyse ei ole tästä vaan siitä että puhelimessa luettelee nopeasti 20 ostettavaa asiaa ja kaupan ruuhkassa nyt on vaan inhimillistä joskus unohtaa niistä joku. Ja tuleeko hyvä suhde jos ärähtää kaikista toisen laiskuuksista ja virheistä? Kukaan meistä ei ole täydellinen. Eikö kannattaisi mieluummin joustaa ja pyrkiä yhteiseen onnellisuuteen kuin haluta olla kaikessa oikeassa?

Minä olen tuollainen kuin ap jos en saa riittävästi seksiä. Olen mies. Seksin vähyys saa pinnan kireälle. Vaimo taas sanoo että hän ei halua seksiä vihaisen miehen kanssa kun halut menee minun räyhäämisestä. Pitäisi jotenkin katkaista kierre.

Lääkkeet

Olen myös nopeasti kiihtyvää sorttia ja paha suustani. Iän myötä pahimmat särmät tasoittuneet, mutta edelleenkin väsyneenä ja stressaantuneena saatan vetää suhteettomat pultit jostain sinänsä vähäpätöisestä asiasta. Usein kyseessä se, että haluan pitää asunnon siistinä ja tavarat paikoillaan. Esimerkiksi jos mies puuhaa jotain keittiössä, niin se kyllä näkyy muunakin kuin lopputuotoksina. Ei taivu chefin selkä pyyhkimään liedeltä tai lattialta pois erilaisia roiskeita.  Jos olen itse ollut vaikka työmatkalla, niin kyllä se jumatsuka ottaa aivoon, että tiskipöytä notkuu tavaraa ja viikon ruokalista kirjavoi seinää. Pesukoneen käytön kanssa se temppuilee varmaan ihan tahallaan, ettei tarvitsisi pyykinpesusta huolehtia. Olen kuin äiti, joka korjaa lapsen jälkiä.

No johan oli vuodatus. Mutta tosiasia on, että siippa on patalaiska ja kotonaan piloille passattu. Itse taas vähän turhankin toimeentarttuvainen ja äreä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on sellainen kuin sinä. Se on ihan kamalan raskasta. En tarkoita syyllistää sinua lisää vaan kertoa kumppanin näkökulman. Jos hänellä on ollut tavallisen tylsä päivä töissä tai joku on mennyt pieleen, hän kaataa sen minun niskaani. Arvaan jo ensisekunneista hänen kotiintulonsa jälkeen hänen vaisuudesta, että tänään on tiedossa suuttuminen minulle jostain ihan mitättömästä kuten että olen hänen mielestään väärässä kohdassa eteistä tai en saa jotain asiaa tehtyä ihan sekunnissa vaikka hän haluaisi vaan minulla menee puoli minuuttia. Jos taas hänellä on ollut hyvä päivä töissä, on hän mitä ihanin ja kultaisin kumppani. Pienikin stressi tai elämän tylsyys vaan saa hänet olemaan kotona minulle hyvin hankala, mitättömistä ärsyyntyvä tai etäinen ja tyly. Kukaan tuttu ei koskaan arvaisi että tällaista on kotona, sillä muille hän on aina iloinen. Työkavereilleen ja pomolleen ei ilmeisesti näytä ärtymystään tai stressiään.

Luulen että hänellä menee valtavasti energiaa siihen että on muille tavallaan valheellisen iloinen ja kotona tuo väsymys sitten jotenkin räjähtää käsiin. Ja luulen että hän ei muutenkaan oikein kestä sitä että kaikki ei ole koko ajan loistavasti, koska vaatii itseltään ja muilta täydellisyyttä. Tiedäthän silleen mustavalkoisesti että asiat on joko tosi hyvin tai sitten ihan tosi huonosti. Syytin pitkään itseäni hänen suuttumisista ja tylyydestä, koska en voinut tajuta miksi minulle joku muuten räyhäisi ellen olisi oikeasti tehny jotain väärin. Sitten sain kuulla että hän on ollut samanlainen jo ennen minua. Nykyään tuo hänen piirre kyllästyttää, surettaa, väsyttää, laskee arvostusta häntä kohtaa ja pahimmillaan saa inhoamaan häntä. Seksihalut vähenee kun toinen käyttäytyy lapsellisesti kiukutellen tai kuin murrosikäinen. Olen yrittänyt ymmärtää ja ymmärtää mutta en vain enää meinaa jaksaa toisen jatkuvaa tuuliviirimäisyyttä. Me ei riidellä mistään isoista asioista ikinä, vaan riidat koskee aina sitä että hän suuttuu jostain aivan mitättömästä kuin leivänmuru lattialla (siivoisi itse jos häiristsee).

Minussakin on toki vikoja, en olleenkaan pidä itseäni täydellisenä, mutta olen rauhallinen ja pitkäpinnainen, kohtelias ja huomaavainen. Haluaisin elää sitä seesteistä rauhallista ja iloista arkea. Kyllä minäkin suutun kun tarpeeksi ärsyttää enkä ole mikään arka ja ylikiltti, mutta kun en jaksaisi riidellä turhasta, siksi annan usein periksi.

Luulen että tämä johtaa lopulta avioliittomme loppumiseen, eräänä päivänä en enää vain jaksa ja lähden.

Haluaisin sinulle sanoa, että mene hakemaan apua tuohon jos haluat säilyttää suhteesi.

Ja haluaisin sinulta kysyä, että mitä toivot kumppaniltasi? Haluan nimittäin itse oppia miten toimia mieheni kanssa,

Kiitos kun kirjoitit! Kuulostaa tosiaan siltä, että miehesi on kuin  minä ja sinä olet kuin mieheni. Meillä tilanne ei ole ihan niin paha kuin teillä, ja yritän tietoisesti joka ikinen päivä olla purkamatta kaikkea pahaa mieltä mieheeni. Olet luultavasti tulkinnut aivan oikein sen, että miehellesi on raskasta peittää stressiä ja ärtymystä töissä, sillä luulen omalla kohdallanikin asian olevan juuri niin. Kannan töissä kaikkien murheet ja selvitän vaikeatkin tilanteet, enkä anna itselleni koskaan lupaa valittaa mistään. Se on raskasta ihmiselle, joka hermostuu ja ahdistuu helposti. Olen myös perfektionisti, joten pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat isommilta kuin ne ovatkaan.

Osaan jo aika hyvin tunnistaa pahan mieleni ja myös kerron sen miehelle, että nyt on huono fiilis. Vaikeinta on silloin, kun hän oikeasti tekee jotain mikä harmittaa minua. Huomautan liian kärkkäästi asiasta ja pahoitan hänen mielensä, sillä hän ei tee asioita tahallaan väärin. Tässä asiassa minulla on eniten työstämistä, sillä sellaista parisuhdetta ei ole, jossa toinen osaisi aina lukea ajatukseni eikä koskaan tekisi mitään "väärin".

Mitä toivon kumppaniltani? Sitä, että hän kuuntelisi minua enemmän. Hän ei usein ota kuuleviin korviinsa sitä, jos pyydän hetken rauhaa. Ja kun kerron olevani pahalla tuulella, niin hän silti ihmettelee hetken päästä olenko vihainen hänelle. Se turhauttaa, kun olen huonosta tuulestani huolimatta yrittänyt kommunikoida, eikä viesti mene perille. Tätä toivoisin, muuta en voi häneltä vaatia.

ap

Vähän tuntuisi että introvertti vastaan ekstrovertti. Introvertti on kuluttanut kaiken energiansa ihmisiin töissä ja tarvitsisi hetken rauhoittumiseen kotona mutta ekstrovertti ei ymmärrä jättää rauhaan kun hänen maailmassaan asioista keskustellaan ja vatvotaan ja vatvotaan.

Minä en jaksanut sellaisessa parisuhteessa. Muutenkin tuntui että seurusteli pikkulapsen kanssa kun tarvitsi selittää kaikki hitaasti ja moneen kertaan ja mies ei silti oppinut pesemään pyykkejä tai laittaan tiskejä koneeseen. Totesin hänet tyhmäksi. Älykkäämmän kanssa ei tosiaan tarvitse kiukustua tai tiuskia, kun tarvitsee sanoa van kerran.

Ei oppinut pesemään pyykkejä oikein ja laittamaan tiskejä koneeseen oikein? Eli sinun tavallasi? Ja älykäs on mielestäsi sellainen, joka on niin alistuva luonteeltaan että tekee heti kuuliaisesti kaiken niin kuin käsket luopuen omista tavoistaan?

Ei minun tavallani vaan kaikkien tavalla. Ei jaksanut katsoa pesulapuista pestäänkö vaate 40 vai 60asteessa ja heitteli tiskit koneeseen ilman logiikkaa minkä vuoksi menetin pari hyvää lasia. Oli siis oikeasti tyhmä. Huomasin kun tutustuin ihmisiin joille ei tarvinnut sanoa kuin kerran jostain heti 'oppivat'. Älykäs ei siis ole alistuva, vaan älykäs jopa sanoisi minulle että kuule laitan omat pyykkiini ihan niin kuin itse haluan ja puolustaisi ja perustelisi miksi hänen tapansa laittaa tiskit on parempi ja minä kuuntelisin. Tämä exä sanoi että 'juu, juu mä laitan niin' ja sitten unohti tai ei jaksanut.

Ok. No tämä ei ole tyhmyys/älykkyys kysymys vaan joko miehen yleinen välinpitämättömyys tai sitten se että äitinsä ei ollut opettanut hänelle edes perusasioita arjesta, ja sinä jouduit äidin rooliin ja hän kapinoi sitä vastaan.

Oletko kuullut erityisherkistä ihmisistä? Kannattaa googlettaa, auttoi itseäni ymmärtämään mitä tarvitsen.

Vierailija kirjoitti:

Olen myös nopeasti kiihtyvää sorttia ja paha suustani. Iän myötä pahimmat särmät tasoittuneet, mutta edelleenkin väsyneenä ja stressaantuneena saatan vetää suhteettomat pultit jostain sinänsä vähäpätöisestä asiasta. Usein kyseessä se, että haluan pitää asunnon siistinä ja tavarat paikoillaan. Esimerkiksi jos mies puuhaa jotain keittiössä, niin se kyllä näkyy muunakin kuin lopputuotoksina. Ei taivu chefin selkä pyyhkimään liedeltä tai lattialta pois erilaisia roiskeita.  Jos olen itse ollut vaikka työmatkalla, niin kyllä se jumatsuka ottaa aivoon, että tiskipöytä notkuu tavaraa ja viikon ruokalista kirjavoi seinää. Pesukoneen käytön kanssa se temppuilee varmaan ihan tahallaan, ettei tarvitsisi pyykinpesusta huolehtia. Olen kuin äiti, joka korjaa lapsen jälkiä.

No johan oli vuodatus. Mutta tosiasia on, että siippa on patalaiska ja kotonaan piloille passattu. Itse taas vähän turhankin toimeentarttuvainen ja äreä.

Siistinä ja järjestyksestä pitävänä tavallaan ymmärrän sinua. Olen itse ollut ennen tuollainen että siivoan aina jälkeni ja laitan koko ajan tavaroita paikoilleen ja raivostun kun tounen jättää roskat pöydälle ja vaatteita tuolille jne. Halusin että kotini on siisti. Mutta mikä minä olen yksin määrittelemään millainen yhteisen kodin pitää olla? Jos puoliso haluaa että kotona on rento meininki ja siivotaan ku keretään niin onhan kyseessä myös hänen koti yhtä lailla. En saa ryhtyä natsiksi ja vaatia toista tekemään kuin minä haluan. Pakko on ollut tulla vastaan ja yrittää vaan niellä oma ärsytys jos haluaa yhdessä pysyä.

Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin puoliso joka räyhää välillä tyhjästä, välillä pikkuasioista (tiskikonetta ei ole täytetty hänen säännöillään, johonkin keittiössä on jäänyt tahra, vahingossa sattunut menemään väärä vaate pesukoneeseen). Saahan tuota tehdä muttei kukaan itseään kunnioittava ihminen sellaista puolisonaan kovin kauan jaksa. Ehkä sinkkuus olisi tuolle ihmistyypille parempi ratkaisu? t. eronnut nainen joka löysi huomattavasti mukavamman ja sopuisemman uuden miehen

Ap tietääkö miehesi, että edelliset suhteesi on ajatunu eroon tuon äkkipikaisuutesi takia? Miestäsi voisi auttaa tuo tieto, koska silloin hän ei enää joutuisi kantamaan syyllisyyden tunteita itse sinun kiukuttelusta. Samalla toki kannattaa kertoa, että teet paljon töitä luonteesi rauhoittamiseksi ja haluat pystyä jatkossa olemaan rauhallisempi.