Lue keskustelun säännöt.
Miten pahoja traumoja tukistamisesta jää lapselle?
13.06.2016 |
Tänä aamuna paloi taas hermot lapsen kanssa. Vähän vajaa 4.v temppuili ja huusi taas heti aamusta alkaen ja alkoi tapella ja heilua kaukosäätimen kanssa kun ei saanut heti päälle netflixiä. Kun isänsä meni auttamaan, menetti lapsi hermonsa ja kirkui ja huusi niin että pikkuvelikin (vauva) heräsi uniltaan. Itseltäni paloi tuossa kohtaa hermot, menin komentamaan lasta olemaan nätimmin jos haluaa piirrettyjään katsoa, mutta pyöri, potki ja raivosi jossain ihme tilassa niin että otin tukasta kiinni ja sanoin että nyt loppuu tuo pelleily. Kannoin rimpuilevan lapsen omaan huoneeseen, jossa sanoin että kunhan rauhoitutaan niin voidaan edes harkita piirrettyjen katsomista, tuollainen käytös ei tuota palkintoa. Lapsi yritti lyödä minua jolloin taas otin tukasta kiinni ja pidin paikallaan, olin itsekin ihan raivoissani kun heti aamusta saa tapella. Kun vähän aikaa kului ja rauhoituttiin molemmat, pyysi lapsi päästä äidin syliin, otin, silittelin ja selitin että äskeinen toiminta oli kaikilta väärin, mutta ei saa kaikesta kiukuta koko ajan niin paljoa. Äiti teki väärin, lapsi teki väärin. Pyysin myös anteeksi ja sanoin etten haluaisi häntä satuttaa.
Miksi minusta tuntuu, ettei oikeasti kaduta? Oma rehellinen mielipiteeni on, että tuon luontoinen lapsi oikeasti ansaitsee välillä pienen pöläytyksen, että se uskoo. Puhe ei tuohon tyttöön tehoa, pahentaa vaan tilannetta. Ei auta kasvatusopit hienoine teorioineen, ei lapsi ymmärrä että nätisti puhuva aikuinen tässä lässyttää sinulle rajoja. Meillä on niin kovapäinen uhmakas, että tuntuu todella oikealta että välillä tilanne päätyykin sinne äärirajoille, että lapsi huomaa aikuisen olevan ihan oikeasti tosissaan. Toisen kerran tänä aamuna kun alkoi taas pelleillä kaukosäätimen kanssa nostin vain sormeni pystyyn ja sanoin tytölle kovemmalla äänellä :"muistatko mitä äsken sanottiin?" Ja pelleily loppui siihen paikkaan. Eli jotain sinne upposi kerrasta.
Pahan äidin kruunu. Painakaa se päähäni siis nyt. Ja kertokaa nyt vielä päälle kaikki sinkkos-cacciatore-fraasit ja se kuinka psyykkisiä vaurioita tässä nyt aiheutan. Vähän kalvaa omaakin mieltäni tämänaamuinen tapaus, mutta enemmän tunnen lapsen myös sen ansainneen ja siitä oppineen, ettei noita tilanteita tulisi noin pahoina kuin pari kertaa vuodessa.
Kommentit (212)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edellinen siis Ap pohtimassa josko oma mies tukistaisi. Itseäni on tukistettu myös lapsena, omasta mielestäni jopa "liian helposti" mutta sellasta se oli 80-luvulla. Ei jäänyt mitään traumoja. Lämpimät ja rakastavat vanhemmat olivat, jotka ovat vieläkin tiiviisti läsnä elämässäni kaikissa käänteissä.
80-luvulla tukkapöllytys annettiin jos muksu ei totellut kielloista tai kehotuksesta huolimatta vaan esimerkiksi puri, riehui, heitteli tavaroita tai hajotti paikkoja silkkaa ilkeyttään.
Esimerkiksi jos muksu löi toista eikä lopettanut kiusaamista niin isä tai äiti tuli ja tukisti ja sanoi että tuolta se tuosta toisesta tuntuu .
Muutoin vanhemmat piti huolta lapsistaan ja heitä kasvatettiin niin ettei silmille hypitty mutta rakastettiin hurjasti. Vanhemmille ja opettajille ei länkytetty eikä vittua todellakaan haistateltu.
Ei siinä mitään keskusteltu ja neuvoteltu lasten kanssa että anna nyt anteeksi äiskälle kun äiskä teki väärin kun tukisti sua siitä hyvästä kun sä kulta potkaisit lissua taas naamaan, kissan viikset!
Se oli hiuksista kiinni, pöllytys ja tiukka nyt loppu tuo touhu justiinsa! Lapsi oppi aika tehokkaasti itsekontrollin merkityksen . Tuloksena ei todellakaan traumoja vaan hyvin käyttäytyviä, elämässä pärjääviä aikuisia.
Mutta tosiaan näin kultaisella 80-luvulla ja jostain syytä ahdistuneita kakruja tuntui olevan vähemmän jotka ei tiennyt miten olla ja missä niiden paikka on ja mitä heiltä odotetaan...
Näytätkö kiitos vielä tilastot, joiden mukaan silloin lapset kärsivät ahdistuksesta vähemmän kuin nykyään.
Mutuilujen kanssa kannattaa pysytellä ihan vaan hiljaa.
Ohis-no ainakin kiistatta nykytilastojen valossa jotain on pahasti pielessä.
"Joka neljäs nuori kärsii mielenterveyden ongelmista
Mielenterveyden häiriö uhkaa nuoren normaalia kehitystä."
http://www.ksml.fi/kotimaa/Joka-nelj%C3%A4s-nuori-k%C3%A4rsii-mielenter…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voiko sille perhetyöntekijälle kertoa rehellisesti, että minusta tuntuu ettei mikään muu kuin tukistaminen tai fyysinen kiinnipitäminen auta? Vai onko huolta että tilanne paisuu ihan raiteiltaan? Lapseni oikeasti on ihan äitin tyttö, tänäänkin aamulla tilanteen ratkettua kertoili minulle miten ihana äiti ja tärkeä olen hänelle. Käytös vain välillä lähtee hänellä temperamentin vuoksi aivan lapasesta. -Ap
Lapsesi mielistelee sinua, koska pitää sinua arvaamattomana ja pelottavana.
Täällä olen kovasti tykkäillyt teidän vastauksistanne, kiva on ollut lukea eri kokemuksia. En usko, että lapsi pelkää minua, se ei todellakaan tule missään esille enkä ole yhtään "pelottava" äiti millään lailla. Pettynyt lapsi voi olla lempeän äidin suuttumukseen, koska noin 49 päivittäin eteen tulevasta uhnakohtauksesta hoidan normaalilla puheäänellä, eli en edes huuda. Selitän, selitän ja selitän vilkkaalle lapselle asioita niin että päätä särkee, lapsen sanavarasto onkin selitykseni ansiosta aivan valtava. Kerron, opastan, ratkon ja lohdutan lähes koko hänen valveillaoloaikansa. Olen läsnä, kuuntelen, otan mukaan askareisiin, annan ohjeita ja teemme paljon yhdessä. Mutta ei riitä. Se 1 tapaus 50 on sellainen, joka vaatii jo niiden rajojen kolistelua. Tuo lapsi saattaa vielä jonain päivänä olla hengenvaarassa, jos ei opi tottelemaan. Saattaisi nauraen juosta vaikka rekan alle tai työntää föönin pesualtaaseen, ihan vaan koska kiellettiin. -ap
Kannattaa suorittaa ihan perusteellinen itsetutkiskelu. Omakin äitini oli mielestään ihan hyvä äiti ja kaikki pahoinpitelyt vain "pientä nuhtelua".
T. se, joka ei ole nähnyt äitiään 12-vuoteen
Tässä nyt taas ensiksi ryntää ne kauhistelemaan, joiden traumat nousee pintaan kun omat vanhemmat ovat olleet esimerkiksi poikkeuksellisen sekopäitä ilman tasaista normiarkea tai meininkiä .
Tosin ihan ymmärrettävää.
Itse olen antanut kahdelle pojalleni monta kertaa tukkapöllyä ja olen raahannut heitä omiin huoneisiinsa erittäin kovakouraisesti myös. Ikinä eivät ole näyttäneet pelkäävän minua. Eikä heitä ikinä hillinnyt myöskään varoitukset siitä, että kohta äiti tukistaa, vaikka oli tukistettu aiemminkin. Eikä se riehuminen tai muu huono käytös yleensä myöskään tukistamiseen loppunut, eli siinä mielessä ihan turhaa.
Meillä on vielä siinäkin mielessä outo tilanne, että lasten isä ei ole ikinä kurittanut poikia fyysisesti, mutta häntä lapset pelkäävät. Hän huutaa ja simputtaa poikia vielä nytkin, kun ovat jo toisella kymmenellä, jos ei sana mene perille. Sitä simputusta tekee itselläkin pahaa kuunnella, vaikka tietenkin hän vain antaa selvät ohjeet siihen tahtiin, että poikien on pakko todella pinnistellä.
Minusta jako fyysiseen ja henkiseen kuritukseen on aika keinotekoinen. Hetkellinen kipu on kuitenkin aika helppo kestää verrattuna vaikka puolen tunnin autotallin järjestelysessioon, jossa pienimmistäkin keskittymiskyvyn herpaantumisesta tulee vihainen karjahdus ja lisää hankalampia hommia.
Lasta ei minusta koskaan saa rangaista niin, ettei tämä edes ymmärrä mistä moinen johtuu. Aina pitää selittää lapselle syy seuraukseen. Myöskin liian ankarat rangaistukset ovat minusta tuomittavia syyhyn nähden, koska se on pikemminkin ihmisen kontroloimista eikä kurittamista, sekä kertoo ihmisen huonosta ratkaisemiskyvystä ongelmaan. Tasapainoisesti ja oikeiudenmukaisesti kun homman tekee, että lapsikin ymmärtää kasvaa tasapainoisia lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voiko sille perhetyöntekijälle kertoa rehellisesti, että minusta tuntuu ettei mikään muu kuin tukistaminen tai fyysinen kiinnipitäminen auta? Vai onko huolta että tilanne paisuu ihan raiteiltaan? Lapseni oikeasti on ihan äitin tyttö, tänäänkin aamulla tilanteen ratkettua kertoili minulle miten ihana äiti ja tärkeä olen hänelle. Käytös vain välillä lähtee hänellä temperamentin vuoksi aivan lapasesta. -Ap
Lapsesi mielistelee sinua, koska pitää sinua arvaamattomana ja pelottavana.
Täällä olen kovasti tykkäillyt teidän vastauksistanne, kiva on ollut lukea eri kokemuksia. En usko, että lapsi pelkää minua, se ei todellakaan tule missään esille enkä ole yhtään "pelottava" äiti millään lailla. Pettynyt lapsi voi olla lempeän äidin suuttumukseen, koska noin 49 päivittäin eteen tulevasta uhnakohtauksesta hoidan normaalilla puheäänellä, eli en edes huuda. Selitän, selitän ja selitän vilkkaalle lapselle asioita niin että päätä särkee, lapsen sanavarasto onkin selitykseni ansiosta aivan valtava. Kerron, opastan, ratkon ja lohdutan lähes koko hänen valveillaoloaikansa. Olen läsnä, kuuntelen, otan mukaan askareisiin, annan ohjeita ja teemme paljon yhdessä. Mutta ei riitä. Se 1 tapaus 50 on sellainen, joka vaatii jo niiden rajojen kolistelua. Tuo lapsi saattaa vielä jonain päivänä olla hengenvaarassa, jos ei opi tottelemaan. Saattaisi nauraen juosta vaikka rekan alle tai työntää föönin pesualtaaseen, ihan vaan koska kiellettiin. -ap
Kannattaa suorittaa ihan perusteellinen itsetutkiskelu. Omakin äitini oli mielestään ihan hyvä äiti ja kaikki pahoinpitelyt vain "pientä nuhtelua".
T. se, joka ei ole nähnyt äitiään 12-vuoteen
Tässä nyt taas ensiksi ryntää ne kauhistelemaan, joiden traumat nousee pintaan kun omat vanhemmat ovat olleet esimerkiksi poikkeuksellisen sekopäitä ilman tasaista normiarkea tai meininkiä .
Tosin ihan ymmärrettävää.
Niin. Eikö ole kauheaa, kun joku muistuttaa mitä ne seuraukset lapsen pahoinpitelyllä ovat. Ei olekaan vain pientä kurinpitoa, koska äidillä on vähän huono pinna, ja kaikki unohtuva/niille nauretaan makoisasti sitten aikuisena.
Omalla äidilläni on nyt neljä lastenlasta, joista yhtäkään ei ole nähnyt, koska sisaruksien kanssa yhdessä tuumin emme halua häntä meidän ja lapsiemme elämään. Niin makaa kuin petaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edellinen siis Ap pohtimassa josko oma mies tukistaisi. Itseäni on tukistettu myös lapsena, omasta mielestäni jopa "liian helposti" mutta sellasta se oli 80-luvulla. Ei jäänyt mitään traumoja. Lämpimät ja rakastavat vanhemmat olivat, jotka ovat vieläkin tiiviisti läsnä elämässäni kaikissa käänteissä.
80-luvulla tukkapöllytys annettiin jos muksu ei totellut kielloista tai kehotuksesta huolimatta vaan esimerkiksi puri, riehui, heitteli tavaroita tai hajotti paikkoja silkkaa ilkeyttään.
Esimerkiksi jos muksu löi toista eikä lopettanut kiusaamista niin isä tai äiti tuli ja tukisti ja sanoi että tuolta se tuosta toisesta tuntuu .
Muutoin vanhemmat piti huolta lapsistaan ja heitä kasvatettiin niin ettei silmille hypitty mutta rakastettiin hurjasti. Vanhemmille ja opettajille ei länkytetty eikä vittua todellakaan haistateltu.
Ei siinä mitään keskusteltu ja neuvoteltu lasten kanssa että anna nyt anteeksi äiskälle kun äiskä teki väärin kun tukisti sua siitä hyvästä kun sä kulta potkaisit lissua taas naamaan, kissan viikset!
Se oli hiuksista kiinni, pöllytys ja tiukka nyt loppu tuo touhu justiinsa! Lapsi oppi aika tehokkaasti itsekontrollin merkityksen . Tuloksena ei todellakaan traumoja vaan hyvin käyttäytyviä, elämässä pärjääviä aikuisia.
Mutta tosiaan näin kultaisella 80-luvulla ja jostain syytä ahdistuneita kakruja tuntui olevan vähemmän jotka ei tiennyt miten olla ja missä niiden paikka on ja mitä heiltä odotetaan...
Näytätkö kiitos vielä tilastot, joiden mukaan silloin lapset kärsivät ahdistuksesta vähemmän kuin nykyään.
Mutuilujen kanssa kannattaa pysytellä ihan vaan hiljaa.
Ohis-no ainakin kiistatta nykytilastojen valossa jotain on pahasti pielessä.
"Joka neljäs nuori kärsii mielenterveyden ongelmista
Mielenterveyden häiriö uhkaa nuoren normaalia kehitystä."
http://www.ksml.fi/kotimaa/Joka-nelj%C3%A4s-nuori-k%C3%A4rsii-mielenter…
Niinno, tuosta ei voi silti vetää johtopäätöstä, etteikö 1980-luvulla olisi ollut ahdistuneita ja masentuneita nuoria. Tuosta voi vetää johtopäätöksen, että nykyään on mielenterveyden häiriön raja aika alhaalla ja sen, että asiaa tutkitaan.
Yhtä hyvin voisi väittää, että mennään koko ajan parempaan suuntaan. Psykiatrisessa sairaanhoidossa on nykyään vain murto-osa siitä ihmismäärästä, mitä 1980-luvulla. Esim. 1984 heitä oli kuutisentoista tuhatta, kymmenen vuotta myöhemmin kuutisen tuhatta ja nykyään murto-osa siitä.
https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/80832/gradu03736.pdf?seque…
Vai oiskohan sittenkin kyse hoitotapojen muutoksesta ja laitoshoidon vähentämisestä... Mieti tätä hiljaa itseksesi.
Kuten tällä demonstroin, tuollaista "ennen oli asiat paremmin" -johtopäätöstä et voi vetää, koska kaikki on tässä muuttunut 30 vuodessa. Mielenterveyden määrittäminen, diagnoostiikka, hoitotavat.
Ohis
Mielenterveys on nykyisin iso bisnes, mitä se ei ollut 80-luvulla. On sääli, että varsin tasapainoiset ja ongelmattomat ihmiset diagnosoidaan ja lääkitään vaikka oikeasti tarvitsisivat vaan potkun persuuksille. Ai niin, mutku eihän niin voi tehdä, kun se saattaa tuntua vähän ikävältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen antanut kahdelle pojalleni monta kertaa tukkapöllyä ja olen raahannut heitä omiin huoneisiinsa erittäin kovakouraisesti myös. Ikinä eivät ole näyttäneet pelkäävän minua. Eikä heitä ikinä hillinnyt myöskään varoitukset siitä, että kohta äiti tukistaa, vaikka oli tukistettu aiemminkin. Eikä se riehuminen tai muu huono käytös yleensä myöskään tukistamiseen loppunut, eli siinä mielessä ihan turhaa.
Meillä on vielä siinäkin mielessä outo tilanne, että lasten isä ei ole ikinä kurittanut poikia fyysisesti, mutta häntä lapset pelkäävät. Hän huutaa ja simputtaa poikia vielä nytkin, kun ovat jo toisella kymmenellä, jos ei sana mene perille. Sitä simputusta tekee itselläkin pahaa kuunnella, vaikka tietenkin hän vain antaa selvät ohjeet siihen tahtiin, että poikien on pakko todella pinnistellä.
Minusta jako fyysiseen ja henkiseen kuritukseen on aika keinotekoinen. Hetkellinen kipu on kuitenkin aika helppo kestää verrattuna vaikka puolen tunnin autotallin järjestelysessioon, jossa pienimmistäkin keskittymiskyvyn herpaantumisesta tulee vihainen karjahdus ja lisää hankalampia hommia.
Miksi oi miksi alitajuisesti syyllisyyttä poteva ihminen yrittää aina selittää asioita itselleen parhain päin.
"Ei tää mun väkivaltani ole niiiiin paha kuin miehen käyttämä henkinen väkivalta".
Mitäpä, jos nyt vaan myöntäisit, ettei kumpikaan pelitä. Ei fyysinen, eikä henkinen väkivaltakaan. Lapsia ei saa haukkua, nitistää henkisesti eikä simputtaa sen paremmin kuin tukistellakaan.
Perheenne ei todellakaan kuulosta hyvältä paikalta lapsille, jos ainoat keksimänne kasvatusmetodit ovat nuo.
Sinänsä pidän hyvänä rangaistuksena teettää jotain hommaa lapsella, joka rikkoo tietoisesti kieltoja ja sääntöjä. Miksi sen rangaistuksen pitäisikään olla lapselle helppo?
Mutta henkinen nitistäminen ja simputus eivät siihen todellakaan kuulu.
Sulla ei muisti pelaa.
1980-luvulla se vanhemmille haistattelu just alkoi. Oli punkkareita ja uutta aaltoa ja keskisormi pystyssä koko kalkkiksien yhteiskunnalle.
N49[/quote]
Siis kenellä tässä ei muisti pelaa?
(70-luvulla---) "Nuoriso korotti irrallisuuttaan yhteiskunnan instituutioista. Suomessa alakulttuurien puolelta nousivat näkyville erityisesti punkkarit ja diinarit.
Punkkarit osoittivat erilaisuuttaan pukeutumalla revittyihin ja niitein koristelluihin vaatteisiin. Huomiota herätti myös punkkareiden keskuudessa vallitseva hiustyyli; irokeesi.
Diinariudessa on havaittu pyrkimyksiä tasoittaa alemman keskiluokkaisen kulttuurin ja sosiaalisen kohoamisen ristikkäispaineita ja niinpä palattiin kultaiselle 50- luvulle.
Luokkayhteiskunta alkoi keskiluokkaistua ja tulevaisuuden synkensi nuorisotyöttömyys. Sekaluokkataustaisten punkkareiden hämmennys tulevaisuuteen näkyi muun muassa vaatimattomuuden korostamisessa, mikä tosin vaikutti kaupallisen kulttuurin kasvun reaktioksi. "
"(80-luvulla, nousukausi---!!!) alakulttuuri koki muutoksensa; diinarit ja punkkarit hiipuivat,
heidän tilalleen tulivat hevimusiikin kuuntelijat ja dingofanit.
Hevareita edustivat miehisyyden puolustajat ja dingofaniryhmä edusti naisellisten arvojen työstämistä.
Vaatetuksen puolesta pukeutumistyyli vaihtui taas ja nyt muodissa oli olkatoppaukset, kirkkaat värit ja naisilla korkeavyötärömalli. Muotiväreihin kuuluivat neonvärit, sähkönsininen, kirkkaan punainen ja pastellivärit. Myös vaatemerkit, kuten Lacoste, alkoivat tulla suosioonsa. Pukeutumisella ilmaistiin yhteiskunnallisesta asemastaan ja elämäntyylistään. "
Lähteenä käytetty (lainaukset) seuraavaa http://alppila2012.blogspot.fi/2012/03/nuorisokulttuurit-suomessa-1950-…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kerran saa lasta tukistaa, niin miksen saa koiraa tai kania tukistaa, jos eivät meinaa oppia jotakin asiaa?
Miksen saisi tukistaa puolisoani?
Miksei lapset saisi sitten tukistaa kavereitaan, jos he eivät tottele? Jos se kaveri on vaikka juoksemassa rekan alle? Jos lapsi onkin väsynyt eikä kukaan ole auttanut kotitöissä ja pikkusisaruskin huutaa jatkuvasti. Eikö silloin ole oikeus tukistaa sitä naapurin pienempää lasta, jos se on ärsyttävä?
Jostain kummasta syystä väkivalta yhteiskunnassa on vähentynyt viimeisen 50 vuoden aikana. Oisko ihmiset muuttaneet käyttäytymistapojaan, olleet siirtämättä huonoja tapojaan lapsiinsa?
Kyllä minäkin tunnen ihmisiä, joihin ei ole saatu mitään otetta, ei vanhemmat, ei koulu, ei virkavalta. On jouduttu antamaan piiskaa, tukistamaan jne. Sitten kun isällä on ollut 50v. juhlat, tuo lapsi onkin hakannut isänsä. On hakannut myös sisaruksensa aikuisena. Miten se piiskaaminen ja tukistaminen ei tuonutkaan toivottua lopputulosta?
Vierailija kirjoitti:
Riippuu ihmisestä. Miestäni kuritettiin lapsena fyysisesti säännöllisesti, ja hyvin on porskuttanut elämässä, ei masenna ei ahdista. Itse en muista, että minua olisi kuritettu millään tavalla ruumiillisesti ja olen jatkuvasti ahdistunut ja masentaa. Ehkä olisi minuakin pitänyt jonkun vähän pyöräyttää niin en olisi niin neuroottinen.
Ja tämä on ihan aikuisen kirjoittama?? Kaikkea sitä näkeekin...
Suomessa tulee tätä menoa olemaan aina wt-luokka, jonka mielestä on ihan normaalia pahoinpidellä lapsia. Älkää sitten ihmetelkö tulevaisuuden masentuneita 10-vuotiaita, kouluampumisia ja kavereiden tappoja sekä muuta mukavaa, itsepä olette ne välillisesti aiheuttaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen antanut kahdelle pojalleni monta kertaa tukkapöllyä ja olen raahannut heitä omiin huoneisiinsa erittäin kovakouraisesti myös. Ikinä eivät ole näyttäneet pelkäävän minua. Eikä heitä ikinä hillinnyt myöskään varoitukset siitä, että kohta äiti tukistaa, vaikka oli tukistettu aiemminkin. Eikä se riehuminen tai muu huono käytös yleensä myöskään tukistamiseen loppunut, eli siinä mielessä ihan turhaa.
Meillä on vielä siinäkin mielessä outo tilanne, että lasten isä ei ole ikinä kurittanut poikia fyysisesti, mutta häntä lapset pelkäävät. Hän huutaa ja simputtaa poikia vielä nytkin, kun ovat jo toisella kymmenellä, jos ei sana mene perille. Sitä simputusta tekee itselläkin pahaa kuunnella, vaikka tietenkin hän vain antaa selvät ohjeet siihen tahtiin, että poikien on pakko todella pinnistellä.
Minusta jako fyysiseen ja henkiseen kuritukseen on aika keinotekoinen. Hetkellinen kipu on kuitenkin aika helppo kestää verrattuna vaikka puolen tunnin autotallin järjestelysessioon, jossa pienimmistäkin keskittymiskyvyn herpaantumisesta tulee vihainen karjahdus ja lisää hankalampia hommia.
Miksi oi miksi alitajuisesti syyllisyyttä poteva ihminen yrittää aina selittää asioita itselleen parhain päin.
"Ei tää mun väkivaltani ole niiiiin paha kuin miehen käyttämä henkinen väkivalta".
Mitäpä, jos nyt vaan myöntäisit, ettei kumpikaan pelitä. Ei fyysinen, eikä henkinen väkivaltakaan. Lapsia ei saa haukkua, nitistää henkisesti eikä simputtaa sen paremmin kuin tukistellakaan.
Perheenne ei todellakaan kuulosta hyvältä paikalta lapsille, jos ainoat keksimänne kasvatusmetodit ovat nuo.
Sinänsä pidän hyvänä rangaistuksena teettää jotain hommaa lapsella, joka rikkoo tietoisesti kieltoja ja sääntöjä. Miksi sen rangaistuksen pitäisikään olla lapselle helppo?
Mutta henkinen nitistäminen ja simputus eivät siihen todellakaan kuulu.
Jep, myös henkinen väkivalta on vahingoittavaa, mutta ihmettelin minäkin miten näiden "minäpä tukistin eikä lapsille käynyt mitenkään"-kommenttien kirjoittajat eivät tajua, että a) tukistaminen on rikos ja b) jos aikuiselle tekisi samoin, saisi syytteen pahoinpitelystä. Mä en ymmärrä tätä keinotekoista kahtiajakoa "kurinpidon" ja ihan oikean väkivallan välillä - yleensähän aikuiset hakkaavat toisiaan samasta syistä kuin lapsia pahoinpidellään, eli koska he eivät toimi samalla tavalla kuin me itse haluaisimme.
tuskinpa tulee traumoja, ellet sitten analysoi tilannetta lapselle liikaa niin, että se luulee siinä olevan jotain lopullista. että nyt vissiin pitäis olla kauhean hädissään, kun äiti noin harmittelee ja itseään syyttää. itse kans vähä aattelen, että ei pieni tukasta kiinni ottaminen voi olla niin väärin, ennemmin se, kun että koko ajan huudetaan vaan eikä panna kuriin. aina sanotaan, että aikuisen pitäisi osata olla sitä ja tätä. mutta ei meillä kaikilla oo niin hyviä eväitä tähän elämään, mennään näillä mitä on. itse oon saanu selkään ja tukkapöllyä jne, ja kerran oon tukistanu omaa tyttöäni. tämän jälkeen pyysin anteeksi ja sanoin että äiti ei sais satuttaa, vaikka suuttuukin jne. eli aikamoisesti kuitenkin parannusta siihen, mitä oma äitini on tehnyt. ehkä sitten mun oma tytär on vielä parempi äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielenterveys on nykyisin iso bisnes, mitä se ei ollut 80-luvulla. On sääli, että varsin tasapainoiset ja ongelmattomat ihmiset diagnosoidaan ja lääkitään vaikka oikeasti tarvitsisivat vaan potkun persuuksille. Ai niin, mutku eihän niin voi tehdä, kun se saattaa tuntua vähän ikävältä.
Olet sairas. Sinulle tekisi hyvää saada apua mielenterveysongelmiisi. Mutta ne, jotka sitä eniten tarvitsisivat, eivät tietenkään tarvettaan näe.
Selvitin juuri viikonloppuna useamman vastaavanlaisen tilanteen, jossa samanikäinen lapsi teki kaiken mahdollisen ärsyttääkseen. Läheinen sukulaislapsi on silloin tällöin viikonloppukylässä ilman vanhempia (omaa aikaa vanhemmille), ei siis oma mutta on meillä kuin kotonaan ja siksi ei käyttäydy yhtään vieraskoreasti. Tavallista on esimerkiksi toisten satuttaminen (pureminen, nipistäminen, lyöminen), karkailu päättömästi ovesta ulos ja autotielle, tavaroiden riistäminen toisen leikistä, sotkeminen ruualla ja kaiken rikkominen, makaaminen vetelänä maassa kun pitäisi liikkua ym. Minulla on erittäin pitkä pinna mutta juurikin kuvaamallasi tavalla varsinkin aamulla, ennen kuin on ehtinyt itse syömään, ärsyynnyn normaalia enemmän. Silloin ollaan monesti siinä pisteessä, jossa moni turvautuu väkivaltaan. Näissä tilanteissa tietoisesti laitan lapsen makkariin rauhoittumaan (lue: rääkymään ja raivoamaan) ja rauhoitun itse oven toisella puolella. Minkäänlainen sylissä pitäminen ei tule kysymykseen, koska lapsi todellakin puree, nipistää ja potkii tai lyö päin näköä ja kiinni pitämiseen tarvitaan kaksi aikuista. Jatkan tilanteen hoitamista sitten kun tiedän pystyväni toimimaan järkevästi ja rauhallisesti ja lapsi on todennut ettei edelleenkään huutamalla saa asioita läpi, tätä ollaan harjoiteltu kauan.
Lapsen kotona tilanteita tulee paljon enemmän, koska ne selvitetään huutamalla, retuuttamalla ja puhumalla rumasti lapselle ja toisaalta lapsi saa päättää aivan liian paljon perheen asioista, joka tietenkin johtaa siihen, ettei lapsi kunnioita vanhempiaan lainkaan. Itse pyrin toimimaan tietoisesti ja keskittyen lapsen kasvattamiseen enemmän kuin rankaisemiseen, ajattelen sitä lopputulosta joksi lapsen tulisi kasvaa, en niinkään tätä yksittäistä hetkeä. Rangaistuksen sijaan meillä joutuu puhutteluun, jossa käydään tilanne aasta ööhön läpi. Pyrin ennaltaehkäisemään ja selitän lapselle asioita jo siinä vaiheessa kun tilanne näyttää alkavan. Ohjaan toimimaan vaikeissa tilanteissa oikein, esimerkiksi kysymään toiselta saako tulla mukaan leikkiin tai saako ottaa toiselta lelun ja miten sitten toimitaan, jos toinen vastaakin kieltävästi. Sovimme myös jo illalla miten aamulla herättyä toimitaan, ettei koko talo herää jo viideltä lapsen herätessä. Kaikesta tästä huolimatta lapsi kokeilee välillä rajojaan ja tietenkin herkemmin, jos on nälkäinen tai väsynyt tai kotona on ollut paljon hankaluuksia niin kuin nyt näytti olleen. Lapsi on kuitenkin oikein ihana silloin kun asiat sujuvat. Tämän ikäinen on vielä pieni, kunhan kouluikään mennessä on saatu "ruotuun" niin hyvä!
Vierailija kirjoitti:
Pahan äidin kruunu. Painakaa se päähäni siis nyt.
Miten se kuvailemaasi pahoinpitelyyn liittyy? Olet väkivaltarikollinen, joka väkivaltarikolliselle tyypilliseen tapaan maalaa teolleen taustan, jossa väkivalta oli periaatteessa välttämätöntä ja vaaratonta ja jopa uhrikin sen ymmärsi. Teon tuomitseminen on tietenkin tekopyhää ja jeesustelua ja lakikin aivan järjetön.
Hae apua.
Vierailija kirjoitti:
On muitakin keinoja kuin väkivalta. Entä jos miehesi tukistaisi sinua; olisko oikein
Musta on kyllä kiva kun mies kiskoo mun hiuksista ja työntää munaa suuhun. Siihen mun huutamiset yleensä päättyvät, mutta mies ei tajua, että saa vaan minut huutamaan useammin juuri tämän toivossa.
Usein ottaa multa pyllyn paljaaksi ja läpsii sen punaiseksi. En tahdo lapsia pitkään aikaan, koska silloin tämmöinen ei niin helposti onnistu.
Onkohan tämä seurausta lapsuuden traumoista, minua kyllä piiskattiin ja tukistettiin, ehkä nyt tarvitsen tämmöistä voidakseni olla varma, että mieheni rakastaa minua oikeasti. Mutta voin kyllä hyvin elää tämän kanssa, pidänkin nykytilanteesta. Silti järki sanoo ettei ole ihan kaikki kunnossa, kun tukistamista ja piiskaamista pitää välittämisen merkkeinä ja en varmasti mahdollisia lapsiani tule fyysisesti kurittamaan.
Mutta AP kysyi millaiset traumat tukistamisesta jää, minulla on näin. Jos vanhemmat olisi kurittaneet fyysisesti en usko että olisin samanlainen kuin nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenterveys on nykyisin iso bisnes, mitä se ei ollut 80-luvulla. On sääli, että varsin tasapainoiset ja ongelmattomat ihmiset diagnosoidaan ja lääkitään vaikka oikeasti tarvitsisivat vaan potkun persuuksille. Ai niin, mutku eihän niin voi tehdä, kun se saattaa tuntua vähän ikävältä.
Olet sairas. Sinulle tekisi hyvää saada apua mielenterveysongelmiisi. Mutta ne, jotka sitä eniten tarvitsisivat, eivät tietenkään tarvettaan näe.
Menee nyt kyllä aiheen ohi, mutta en ole kyseinen kirjoittaja. Ymmärsin kirjoituksen niin että nykyään ihmisille tungetaan kaikenmaailman turhia lääkkeitä, mitä eivät oikeasti edes tarvitse kun taas ne oikeasti apua tarvitsevat jäävät ilman apua. Itselläni on moisia kokemuksia ja kyllähän tarinoita lukee joskus uutisissakin.
Suomessa tulee tätä menoa olemaan aina wt-luokka, jonka mielestä on ihan normaalia pahoinpidellä lapsia. Älkää sitten ihmetelkö tulevaisuuden masentuneita 10-vuotiaita, kouluampumisia ja kavereiden tappoja sekä muuta mukavaa, itsepä olette ne välillisesti aiheuttaneet.[/quote]
Tervetuloa nykyaikaan. Kouluampumiset, kavereiden tapot, masentuneet nuoret (edellä oli jopa nykytilasto) ovat valitettavasti tapahtuneita tosiasioita --nykypäivää.
Miksi?
Tukistamisesta ei lapselle jää mikäänlaisia traaumojaa, mutta tukistamatta jättämisellä kasvatetaan uusia kataisia ja stubbeja joilla ei ole olemassa minkäänlaisia lakeja tai sääntöjä kunniasta puhumattakaan.