Lue keskustelun säännöt.
Miten pahoja traumoja tukistamisesta jää lapselle?
13.06.2016 |
Tänä aamuna paloi taas hermot lapsen kanssa. Vähän vajaa 4.v temppuili ja huusi taas heti aamusta alkaen ja alkoi tapella ja heilua kaukosäätimen kanssa kun ei saanut heti päälle netflixiä. Kun isänsä meni auttamaan, menetti lapsi hermonsa ja kirkui ja huusi niin että pikkuvelikin (vauva) heräsi uniltaan. Itseltäni paloi tuossa kohtaa hermot, menin komentamaan lasta olemaan nätimmin jos haluaa piirrettyjään katsoa, mutta pyöri, potki ja raivosi jossain ihme tilassa niin että otin tukasta kiinni ja sanoin että nyt loppuu tuo pelleily. Kannoin rimpuilevan lapsen omaan huoneeseen, jossa sanoin että kunhan rauhoitutaan niin voidaan edes harkita piirrettyjen katsomista, tuollainen käytös ei tuota palkintoa. Lapsi yritti lyödä minua jolloin taas otin tukasta kiinni ja pidin paikallaan, olin itsekin ihan raivoissani kun heti aamusta saa tapella. Kun vähän aikaa kului ja rauhoituttiin molemmat, pyysi lapsi päästä äidin syliin, otin, silittelin ja selitin että äskeinen toiminta oli kaikilta väärin, mutta ei saa kaikesta kiukuta koko ajan niin paljoa. Äiti teki väärin, lapsi teki väärin. Pyysin myös anteeksi ja sanoin etten haluaisi häntä satuttaa.
Miksi minusta tuntuu, ettei oikeasti kaduta? Oma rehellinen mielipiteeni on, että tuon luontoinen lapsi oikeasti ansaitsee välillä pienen pöläytyksen, että se uskoo. Puhe ei tuohon tyttöön tehoa, pahentaa vaan tilannetta. Ei auta kasvatusopit hienoine teorioineen, ei lapsi ymmärrä että nätisti puhuva aikuinen tässä lässyttää sinulle rajoja. Meillä on niin kovapäinen uhmakas, että tuntuu todella oikealta että välillä tilanne päätyykin sinne äärirajoille, että lapsi huomaa aikuisen olevan ihan oikeasti tosissaan. Toisen kerran tänä aamuna kun alkoi taas pelleillä kaukosäätimen kanssa nostin vain sormeni pystyyn ja sanoin tytölle kovemmalla äänellä :"muistatko mitä äsken sanottiin?" Ja pelleily loppui siihen paikkaan. Eli jotain sinne upposi kerrasta.
Pahan äidin kruunu. Painakaa se päähäni siis nyt. Ja kertokaa nyt vielä päälle kaikki sinkkos-cacciatore-fraasit ja se kuinka psyykkisiä vaurioita tässä nyt aiheutan. Vähän kalvaa omaakin mieltäni tämänaamuinen tapaus, mutta enemmän tunnen lapsen myös sen ansainneen ja siitä oppineen, ettei noita tilanteita tulisi noin pahoina kuin pari kertaa vuodessa.
Kommentit (212)
Lapset ovat yksilöitä. Toinen oppii vasta tukistamalla ja toinen ei. Pitäisi osata soveltaa niin, ettei turhaan kuriteta eli kokeilla ensin muita vaihtoehtoja. Itseäni on otettu korvasta ja on saatettu tukistaa, mutta ei ne traumoja minulle tuoneet. Kerran sain kyllä omastamielestä liian rajusiti selkään enkä edelleenkään ymmärrä mistä moinen johtui. Traumoja en saanut, mutta muistissa pysyy enkä ole anteeksi sitä antanut, tosin onneksi se jäi vain siihen kertaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki ihmiset ollaan yksilöitä, toisille jää traumoja herkemmin kuin toisille. Tosin tukistaminen tai mikään muukaan fyysinen satuttaminen ei ole ratkaisu. Tilanteessa, jossa lapsi heittäytyy hankalaksi eikä yrityksistä huolimatta kuuntele mitä sanotaan tai tottele, jättäisin lapsen itsekseen kiukuttelemaan hetkeksi. Kyllä se uhmaikäinen siitä rauhottuu. Tosin mitäpä minä näistä tietäisin.
Millaisia seuraamuksia sitten mahdollisilla traumoilla voi olla? Itse "traumatisoituneena lapsena" olen juurikin vasta viimeaikoina (nyt 17v) alkanut kärsiä lapsuuden traumojen tuottamista psyykkisistä ongelmista (dissosiaatio, depersonalisaatio, derealisaatio). Tosin omiin traumoihini liittyi muutakin kuin äitini minuun kohdistunut fyysinen satuttaminen.
Enhän minä mikään ammattilainen ole joten hankala mennä sanomaan, varsinkin kun ihmismieli on niin laaja ja monimutkainen, ettei sen toimintaa noin vain tutkita. Mielestäni on kuitenkin todella hyvä että ylipäänsä mietit asiaa jälkeenpäin ja kerroit lapselle itsekin toimineesi väärin ja pyysit anteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Voiko sille perhetyöntekijälle kertoa rehellisesti, että minusta tuntuu ettei mikään muu kuin tukistaminen tai fyysinen kiinnipitäminen auta? Vai onko huolta että tilanne paisuu ihan raiteiltaan? Lapseni oikeasti on ihan äitin tyttö, tänäänkin aamulla tilanteen ratkettua kertoili minulle miten ihana äiti ja tärkeä olen hänelle. Käytös vain välillä lähtee hänellä temperamentin vuoksi aivan lapasesta. -Ap
Suosittelen neuvolapsykologin tapaamista, siellä voit kertoa tunteistasi ilman yhtä suurta pelkoa esim. lastensuojeluilmoituksen tekemisestä kuin perhetyöntekijän kanssa. Joko neuvolapsykologille tai perheneuvolaan kannattaisi ottaa yhteyttä hetimiten.
Terveisin se samanlaisen lapsen äiti
Eli tiedän tarkalleen mitä käyt läpi, ja itsellänikin päässä kiehuu päivittäin. Minulla on myös erittäin, erittäin temperamenttinen ja tulinen 3-vuotias poika, joka ei usko eikä tottele, ei sitten millään. On sanottu rauhallisesti, on raivottu, on huudettu, kaikkea on kokeiltu, mutta mikään ei auta. Ainoa, mitä en kokeile, on väkivalta. Tämä siksi, että itseäni on lapsena lyöty, tukistettu, annettu luunappeja, ja teininä minut on sitten jo ihan hakattu. Kai sitä voisi sanoa, että traumoja on jäänyt. Minua on pahoinpidellyt sekä isäni, isoveljeni että äitini. Sitä samaa en lapselleni tee, oli hän sitten kuinka hankala ja tottelematon tahansa.
Kyllä, AP. Olet paha äiti. Jos et olisi, osaisit ratkoa tilanteita muutenkin kuin väkivallalla. Ja kyllä, jo se yksi tukistus opettaa lapselle, että ongelmia voi ratkoa väkivalloin. Haluatko tosiaan opettaa sen lapselle?
Eikä 80-luvulla tukistettu niin paljon kuin te väkivaltaa kannattavat väitätte, itse synnyin 80-luvun alussa, eikä ole koskaan tukistettu. Eikä veljeä tai koulukavereita (eikä veljen koulukavereita) eikä sukulaisia tai muita nyt aikuisena tavattuja kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huokaus.
Vaikka lapsi ei tunnistaisikaan aikuisena traumatisoituneensa tukistuksista, se ei silti tee tukistamisesta hyvää ja tehokasta kasvatuskeinoa.
Tukistaja herkästi tukistaa itse, kun saa lapsia. Niin sinäkin, ap, tuossa kerrot, että sinua kuritettiin lapsena. Nyt koet, että se on ihan ok kasvatuskonsti.
Mikä katkaisisi väkivallan kierteen?
Ainakin vaadittaisiin sitä, että tajuaisit, että väkivalta ei ole kasvatusta. Ja että rajoja voi hyvä kasvattaja pitää yllä hyvin ilman väkivaltaakin.
On ihan totta, että lapsia on moneen menoon. Osa on jukupäisempiä kuin toiset. Mutta mieti vaikka sitä super-nannya, hänkään - vaikka hoitaa aivan pahimpia kauhukakaroita - ei koskaan käytä väkivaltaa, eikä sitä kannata. Kyllä lapsi saadaan tottelemaan, kun osataan olla jämäköitä, johdonmukaisia ja tarvittaessa ESTETÄÄN lasta töpeksimästä.
Sen verran itsestäni, että minua isä kuritti lapsena joitakin kertoja, ja vielä nyt viisikymppisenäkin muistan ne katkeran epäoikeudenmukaisuuden tunteet, joita kurittamisesta jäi. Silloin vannoin, että en ikinä äitinä itse. No, pakko myöntää, että uhmaikäisen kanssa meni pinna muutaman kerran ja ravistin häntä. Häpeän niitä kertoja syvästi, ja ainakin opin sen, että kurittaminen on aina epäonnistuminen.
Se, millaisia traumoja ihminen saa tukistamisesta on aika yksilöllistä. Mutta varmaan tajuat ap, ettei se ainakaan lisää lapsen luottamusta äitiään kohtaan, että äidillä aina välillä palaa pinna. Huuda, jos huudatuttaa, mutta ÄLÄ KÄY LAPSEEN KÄSIKSI!
Tilanteita pitää oppia ennakoimaan. Jos lapsi riehuu yliväsyneenä, homma on jo päässyt ihan liian pitkälle.
Kieltoja pitää olla tarpeeksi, muttei liikaa. Joka ainoasta asiasta naputtamalla saa todellakin naputtaa työkseen.
Pitää ymmärtää, ettei lasta voi - ainakaan nelivuotiasta - rangaista ajattelemattomuudesta. Jos hänen äänensä herättää pikkusisaruksen, se ei ole lapsen vika, ja lapselle on turha kiukuta siitä, vaikka äidille tuleekin lisäriesaa.
Pitää myös ymmärtää se, miksi SINÄ olet väsynyt ja pinnasi on tiukalla. Onko oikein kimahtaa lapselle siitä, ettet ole saanut nukuttua tai miehesi ei ole osallistunut kotihommiin? On, se on inhimillistä - mutta ei silti oikein. Tee jotain jaksamisesi kohentamiseksi, älä koska lapselle.
Ja muista. Lapsen voi aina viedä jäähylle. Mennä itse jäähylle toiseen huoneeseen. Mitä vaan, jotta et vajoa kiukuttelevan lapsen tasolle ja ala vastata kiukutteluun tukistamisella.
Ja lasta VOI estää rikkomasta tavaroita.
Kiukkuavalle lapselle on turha huutaa kieltoja ja yrittää puhua järkeä. Ota lapsi syliin tai anna muuten rauhoittua, ja vasta sitten puhu järkeä. Kilpahuuto kiukuttelevan lapsen kanssa vain lisää kiukuttelua ja saa oman pinnasi katkeamaan.
Olivatko 30 vuotta sitten kaikki ihmiset henkisesti vammaisia ja traumatisoituneita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei minulle ainakaan jäänyt minkäänlaisia traumoja. N27
Pari kertaa äitini on tukistanut minua.
En sanoisi, että traumoja on jäänyt, mutta epäoikeudenmukaisina ne koin. Eikä koskaan pyytänyt anteeksi, se on mielestäni olennaista, jos suutuspäissään turvautuu näinkin primitiiviseen toimintaan.
Olin todella ns. kiltti lapsi. Tukistamiset tulivat vääristä vaatevalinnoista eli olin häpeäksi perheelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voiko sille perhetyöntekijälle kertoa rehellisesti, että minusta tuntuu ettei mikään muu kuin tukistaminen tai fyysinen kiinnipitäminen auta? Vai onko huolta että tilanne paisuu ihan raiteiltaan? Lapseni oikeasti on ihan äitin tyttö, tänäänkin aamulla tilanteen ratkettua kertoili minulle miten ihana äiti ja tärkeä olen hänelle. Käytös vain välillä lähtee hänellä temperamentin vuoksi aivan lapasesta. -Ap
Lapsesi mielistelee sinua, koska pitää sinua arvaamattomana ja pelottavana.
Vierailija kirjoitti:
Edellinen siis Ap pohtimassa josko oma mies tukistaisi. Itseäni on tukistettu myös lapsena, omasta mielestäni jopa "liian helposti" mutta sellasta se oli 80-luvulla. Ei jäänyt mitään traumoja. Lämpimät ja rakastavat vanhemmat olivat, jotka ovat vieläkin tiiviisti läsnä elämässäni kaikissa käänteissä.
80-luvulla tukkapöllytys annettiin jos muksu ei totellut kielloista tai kehotuksesta huolimatta vaan esimerkiksi puri, riehui, heitteli tavaroita tai hajotti paikkoja silkkaa ilkeyttään.
Esimerkiksi jos muksu löi toista eikä lopettanut kiusaamista niin isä tai äiti tuli ja tukisti ja sanoi että tuolta se tuosta toisesta tuntuu .
Muutoin vanhemmat piti huolta lapsistaan ja heitä kasvatettiin niin ettei silmille hypitty mutta rakastettiin hurjasti. Vanhemmille ja opettajille ei länkytetty eikä vittua todellakaan haistateltu.
Ei siinä mitään keskusteltu ja neuvoteltu lasten kanssa että anna nyt anteeksi äiskälle kun äiskä teki väärin kun tukisti sua siitä hyvästä kun sä kulta potkaisit lissua taas naamaan, kissan viikset!
Se oli hiuksista kiinni, pöllytys ja tiukka nyt loppu tuo touhu justiinsa! Lapsi oppi aika tehokkaasti itsekontrollin merkityksen . Tuloksena ei todellakaan traumoja vaan hyvin käyttäytyviä, elämässä pärjääviä aikuisia.
Mutta tosiaan näin kultaisella 80-luvulla ja jostain syytä ahdistuneita kakruja tuntui olevan vähemmän jotka ei tiennyt miten olla ja missä niiden paikka on ja mitä heiltä odotetaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voiko sille perhetyöntekijälle kertoa rehellisesti, että minusta tuntuu ettei mikään muu kuin tukistaminen tai fyysinen kiinnipitäminen auta? Vai onko huolta että tilanne paisuu ihan raiteiltaan? Lapseni oikeasti on ihan äitin tyttö, tänäänkin aamulla tilanteen ratkettua kertoili minulle miten ihana äiti ja tärkeä olen hänelle. Käytös vain välillä lähtee hänellä temperamentin vuoksi aivan lapasesta. -Ap
Lapsesi mielistelee sinua, koska pitää sinua arvaamattomana ja pelottavana.
Tämä tuli mullekin mieleen.
Kun lapsen perusturvallisuus on kunnossa, hänen ei tarvitse koko ajan kehua vanhempaansa. Hän uskaltaa olla pahallakin tuulella, turvallisin mielin. Luottaa siihen, että äiti lohduttaa, eikä rankaise.
Jos lapsen perusturvallisuus järkkyy, hänen negatiivisten tunteidensa ilmaisu menee nollasta sataan. Hän ei uskalla olla normaalilla tavalla pahalla mielellä, koska kokee, ettei äiti hyväksy negatiivisia tunteita. Jos hän on pahalla mielellä, hän on sitä kybällä, koska kokee, että tilanne on jo menetetty, "ollaan sitten oikein kunnolla kiukkuisia samaan hintaan".
Väkivallan seuraukset
Väkivallan vaikutukset lapsiin ja nuoriin ovat sekä välittömiä että välillisiä. Osa väkivallan vaikutuksista tulee suoraan lasten omakohtaisten kokemusten kautta, osa välillisesti heikentyneen vanhemmuuden kautta. Väkivalta luo pelon ilmapiirin, joka on lapsen jatkuva seuralainen ja hän kantaa mielessään alituista huolta.
Väkivaltaa kokeneen lapsen tasapainoinen kehitys voi vaikeutua ja hän saattaa altistua psykosomaattisille ja psyykkisille sairauksille kuten masennukselle. Hän voi tuntea sekä voimattomuutta että vihaa, ja oireilla usein vakavasti. Lapsi on usein ahdistunut ja turvaton. Alttius käytösongelmiin, sopeutumattomuuteen ja aggressiivisuuteen kasvaa. Keskittymis- ja oppimisvaikeudet ovat tavallisia väkivallasta kärsivän lapsen oireita.
Nuoret ovat taitavia salaamaan perheessä tapahtuvan väkivallan. Hämärtynyt kyky ymmärtää, mikä on oikein ja mikä väärin, saa heidät keskittymään jälkien peittelyyn ja todisteiden salailuun. Nuori ehkä häpeää perhettään eikä viihdy kotona. Väkivaltaa kokenut nuori, jolla on huono itsetunto, hakee huomiota negatiivisella käyttäytymisellä (alkoholi, huumeet, rikokset, väkivaltaisuus). Toisaalta nuori voi myös eristää itsensä muista, eikä aiheuta hiljaisella surullaan ongelmia.
Koettu väkivalta heikentää lapsen ja nuoren itsetuntoa, vääristää minäkuvaa ja aiheuttaa vaikeuksia hallita omaa elämää. Ongelmat saattavat kuitenkin ilmaantua vasta vuosien kuluttua tapahtuneesta. Lapsi tai nuori saattaa alkaa käyttäytyä itse väkivaltaisesti, sillä hän on oppinut lyömisen tavaksi purkaa kiukkua. Väkivaltaa perheessä kokenut voi joutua tulevaisuudessa toistuvasti väkivallan uhriksi. Kun voimat kasvavat, väkivallan uhriksi joutunut saattaa lyödä takaisin.
http://www.mll.fi/vanhempainnetti/kipupisteita/perheen_kriisit_ja_muuto…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edellinen siis Ap pohtimassa josko oma mies tukistaisi. Itseäni on tukistettu myös lapsena, omasta mielestäni jopa "liian helposti" mutta sellasta se oli 80-luvulla. Ei jäänyt mitään traumoja. Lämpimät ja rakastavat vanhemmat olivat, jotka ovat vieläkin tiiviisti läsnä elämässäni kaikissa käänteissä.
80-luvulla tukkapöllytys annettiin jos muksu ei totellut kielloista tai kehotuksesta huolimatta vaan esimerkiksi puri, riehui, heitteli tavaroita tai hajotti paikkoja silkkaa ilkeyttään.
Esimerkiksi jos muksu löi toista eikä lopettanut kiusaamista niin isä tai äiti tuli ja tukisti ja sanoi että tuolta se tuosta toisesta tuntuu .
Muutoin vanhemmat piti huolta lapsistaan ja heitä kasvatettiin niin ettei silmille hypitty mutta rakastettiin hurjasti. Vanhemmille ja opettajille ei länkytetty eikä vittua todellakaan haistateltu.
Ei siinä mitään keskusteltu ja neuvoteltu lasten kanssa että anna nyt anteeksi äiskälle kun äiskä teki väärin kun tukisti sua siitä hyvästä kun sä kulta potkaisit lissua taas naamaan, kissan viikset!
Se oli hiuksista kiinni, pöllytys ja tiukka nyt loppu tuo touhu justiinsa! Lapsi oppi aika tehokkaasti itsekontrollin merkityksen . Tuloksena ei todellakaan traumoja vaan hyvin käyttäytyviä, elämässä pärjääviä aikuisia.
Mutta tosiaan näin kultaisella 80-luvulla ja jostain syytä ahdistuneita kakruja tuntui olevan vähemmän jotka ei tiennyt miten olla ja missä niiden paikka on ja mitä heiltä odotetaan...
Sulla ei muisti pelaa.
1980-luvulla se vanhemmille haistattelu just alkoi. Oli punkkareita ja uutta aaltoa ja keskisormi pystyssä koko kalkkiksien yhteiskunnalle.
Sitä paitsi silloinkin osa aikuisista osasi kasvattaa hyvin ilman väkivaltaa. Kun lasta kunnioittaa, hän oppii kunnioittamaan. Jos ei kunnioita, ei lapsikaan opi kunnioittamaan muita. Se on ihan näin simppeliä.
N49
Varmaan aika tapauskohtaista. Mulle ei jäänyt, opinpahan ettei seiniin saa piirtää :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edellinen siis Ap pohtimassa josko oma mies tukistaisi. Itseäni on tukistettu myös lapsena, omasta mielestäni jopa "liian helposti" mutta sellasta se oli 80-luvulla. Ei jäänyt mitään traumoja. Lämpimät ja rakastavat vanhemmat olivat, jotka ovat vieläkin tiiviisti läsnä elämässäni kaikissa käänteissä.
80-luvulla tukkapöllytys annettiin jos muksu ei totellut kielloista tai kehotuksesta huolimatta vaan esimerkiksi puri, riehui, heitteli tavaroita tai hajotti paikkoja silkkaa ilkeyttään.
Esimerkiksi jos muksu löi toista eikä lopettanut kiusaamista niin isä tai äiti tuli ja tukisti ja sanoi että tuolta se tuosta toisesta tuntuu .
Muutoin vanhemmat piti huolta lapsistaan ja heitä kasvatettiin niin ettei silmille hypitty mutta rakastettiin hurjasti. Vanhemmille ja opettajille ei länkytetty eikä vittua todellakaan haistateltu.
Ei siinä mitään keskusteltu ja neuvoteltu lasten kanssa että anna nyt anteeksi äiskälle kun äiskä teki väärin kun tukisti sua siitä hyvästä kun sä kulta potkaisit lissua taas naamaan, kissan viikset!
Se oli hiuksista kiinni, pöllytys ja tiukka nyt loppu tuo touhu justiinsa! Lapsi oppi aika tehokkaasti itsekontrollin merkityksen . Tuloksena ei todellakaan traumoja vaan hyvin käyttäytyviä, elämässä pärjääviä aikuisia.
Mutta tosiaan näin kultaisella 80-luvulla ja jostain syytä ahdistuneita kakruja tuntui olevan vähemmän jotka ei tiennyt miten olla ja missä niiden paikka on ja mitä heiltä odotetaan...
Näytätkö kiitos vielä tilastot, joiden mukaan silloin lapset kärsivät ahdistuksesta vähemmän kuin nykyään.
Mutuilujen kanssa kannattaa pysytellä ihan vaan hiljaa.
Kannattaa myös muistaa, että aikuisena lapsi voi itse valita ketä haluaa elämäänsä. Silloin sitten voidaan siivota pois elämästä ne väkivaltaiset vanhemmat.
Itse olen nähnyt äitini viimeksi 12-vuotta sitten. En halua elämääni väkivaltaisia ihmisiä, joiden ainoa "kasvatuskeino" oli pelotella ja hakata lapsia niin, että ainakin kerran lapsena laskin alleni pelosta.
Nyt olen itse äiti ja lapseeni ei tasan kukaan käy käsiksi. Hermot ovat toki täälläkin koetuksella toisinaan, aivan kuten jokaisella vanhemmalla. Mutta lastani en todellakaan lyö ja teen kaikkeni, jotta minusta olisi hyväksi ja turvalliseksi äidiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voiko sille perhetyöntekijälle kertoa rehellisesti, että minusta tuntuu ettei mikään muu kuin tukistaminen tai fyysinen kiinnipitäminen auta? Vai onko huolta että tilanne paisuu ihan raiteiltaan? Lapseni oikeasti on ihan äitin tyttö, tänäänkin aamulla tilanteen ratkettua kertoili minulle miten ihana äiti ja tärkeä olen hänelle. Käytös vain välillä lähtee hänellä temperamentin vuoksi aivan lapasesta. -Ap
Lapsesi mielistelee sinua, koska pitää sinua arvaamattomana ja pelottavana.
Täällä olen kovasti tykkäillyt teidän vastauksistanne, kiva on ollut lukea eri kokemuksia. En usko, että lapsi pelkää minua, se ei todellakaan tule missään esille enkä ole yhtään "pelottava" äiti millään lailla. Pettynyt lapsi voi olla lempeän äidin suuttumukseen, koska noin 49 päivittäin eteen tulevasta uhnakohtauksesta hoidan normaalilla puheäänellä, eli en edes huuda. Selitän, selitän ja selitän vilkkaalle lapselle asioita niin että päätä särkee, lapsen sanavarasto onkin selitykseni ansiosta aivan valtava. Kerron, opastan, ratkon ja lohdutan lähes koko hänen valveillaoloaikansa. Olen läsnä, kuuntelen, otan mukaan askareisiin, annan ohjeita ja teemme paljon yhdessä. Mutta ei riitä. Se 1 tapaus 50 on sellainen, joka vaatii jo niiden rajojen kolistelua. Tuo lapsi saattaa vielä jonain päivänä olla hengenvaarassa, jos ei opi tottelemaan. Saattaisi nauraen juosta vaikka rekan alle tai työntää föönin pesualtaaseen, ihan vaan koska kiellettiin. -ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voiko sille perhetyöntekijälle kertoa rehellisesti, että minusta tuntuu ettei mikään muu kuin tukistaminen tai fyysinen kiinnipitäminen auta? Vai onko huolta että tilanne paisuu ihan raiteiltaan? Lapseni oikeasti on ihan äitin tyttö, tänäänkin aamulla tilanteen ratkettua kertoili minulle miten ihana äiti ja tärkeä olen hänelle. Käytös vain välillä lähtee hänellä temperamentin vuoksi aivan lapasesta. -Ap
Lapsesi mielistelee sinua, koska pitää sinua arvaamattomana ja pelottavana.
Täällä olen kovasti tykkäillyt teidän vastauksistanne, kiva on ollut lukea eri kokemuksia. En usko, että lapsi pelkää minua, se ei todellakaan tule missään esille enkä ole yhtään "pelottava" äiti millään lailla. Pettynyt lapsi voi olla lempeän äidin suuttumukseen, koska noin 49 päivittäin eteen tulevasta uhnakohtauksesta hoidan normaalilla puheäänellä, eli en edes huuda. Selitän, selitän ja selitän vilkkaalle lapselle asioita niin että päätä särkee, lapsen sanavarasto onkin selitykseni ansiosta aivan valtava. Kerron, opastan, ratkon ja lohdutan lähes koko hänen valveillaoloaikansa. Olen läsnä, kuuntelen, otan mukaan askareisiin, annan ohjeita ja teemme paljon yhdessä. Mutta ei riitä. Se 1 tapaus 50 on sellainen, joka vaatii jo niiden rajojen kolistelua. Tuo lapsi saattaa vielä jonain päivänä olla hengenvaarassa, jos ei opi tottelemaan. Saattaisi nauraen juosta vaikka rekan alle tai työntää föönin pesualtaaseen, ihan vaan koska kiellettiin. -ap
Kannattaa suorittaa ihan perusteellinen itsetutkiskelu. Omakin äitini oli mielestään ihan hyvä äiti ja kaikki pahoinpitelyt vain "pientä nuhtelua".
T. se, joka ei ole nähnyt äitiään 12-vuoteen
Ja tähän vielä siis lisäksi se, että ajattelin lapsestani paljon ap:n tavoin. Että lapsi nyt vaan on tuollainen, oli hurjan reipas ja viisas eikä mikään ujo nynny. Myöhemmin sitten tulikin ihan erilaisia asioita esiin. Nyt sitten selvitellään tunne-elämän ja impulssikontrollin ongelmia terapiassa.