Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Poikani löi minua. Jos kukaan osaa, niin auttakaa.
09.06.2016 |
Poika oli ollut ryyppäämässä (reilusti alaikäinen, 14-vuotias) päättäjäisviikonloppuna. Kun jäi kiinni sekä alkoholista että tupakasta, me olimme tietysti vihaisia, pettyneitä ja huolissamme.
Riita eskaloitui niin, että poika kävi minuun fyysisesti käsiksi. Tiivistettynä tönäisi minut pois huoneestaan, kun huusin oven läpi, avasi oven, läimäytti minua avokämmenellä ja sulki oven.
En osaa kuvailla miltä sillä hetkellä tuntui. Olen edelleen shokissa. Tuntuu, että olen epäonnistunut täydellisesti. Meillä on ollut suuria ongelmia pojan kanssa (pahantuulinen, lintsaillut, puhuu rumasti pikkusiskolleen, ei vastaa puhelimeen, lähtenyt luvatta ulos jne), mutta nyt viimeistään silmät aukeni, että meillähän on valtavia ongelmia. Pojalla on ollut pahaa oloa koulussa, kaveriongelmia ja keskittymisvaikeuksia. Uskon, että häntä kiusataan, mutta hän ei suostu puhumaan asiasta. Olen hänestä todella, todella huolissani.
Koen valtavaa pettymystä, mutta myös häpeää. Hävettää jo pelkästään kirjoittaa tätä. Jos vauvalla voi näin pyytää, niin jos mahdollista, vastaanottaisin mielelläni asiallisia vastauksia.
Kommentit (113)
No johan se on ihmeellistä, kun lapsi lyö vanhempiaan. Onkohan lapset oppineet vanhemmiltaan tuon lyömisen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä tunnustan: olen pahoinpidellyt vanhempiani teininä. Minua kiusattiin koulussa ja sen vuoksi sairastuin masennukseen ja paniikkihäiriöön. Minulla oli myös vihanhallintaongelmia. Kävin pitkään psykiatrisissa tutkimuksissa, mutta mitään vikaa minusta ei muka tuolloin löydetty (yksityisellä löydettiin vuosia myöhemmin). Olisin halunnut itse sairaalahoitoon, sillä koin olevani vaarallinen itselleni ja ympäristölle (seiskaluokkalaisena!). Kävi sitten niin että purin kaiken paskan tärkeimpiin ihmisiini, koska sisimmässäni kuitenkin luotin heihin. He eivät kuitenkaan täysin ymmärtäneet sitä mitä kävin läpi, joten koin monet sanat vähättelynä ja sain silmittömiä, tuntikausia kestäviä raivareita. Lopulta meinasin tehdä itsarin. Näin jälkikäteen ajateltuna minusta olisi pitänyt tehdä lasu ja laittaa laitoshoitoon. Se on varmasti vanhemmille sekä ylpeys- että huolenasia, että lapsi viedään pois "hulluden" takia.
Ap, tee lasu. Pystyn jo sanomaan että poikaasi kiusataan. Mulla ihan samoja oireita kuin hänellä.
Tämän ketjun takia olen oikeasti alkanut miettiä tuota lasun tekemistä, alkaa näyttää aika varmalta. Keskutelen mieheni kanssa kun tulee loppuviikosta kotiin.
Olen huomannut, että suurimassa osassa tiuskimista/kiukutellua/siskolleen rumasti puhumista/minun haukkumistani on mielestäni juurikin tuo pahan olon purkaminen. Erityisesti myöhäiset illat/kouluaamut ovat vaikeita. Olen huomannut, että kouluun lähtö jopa pelottaa.
Yritän keskustella hänen kanssaan huomenna asiasta. Jäsentelen paperille ajatuksia tänään niin en mokaa sitten itse tilanteessa.
Miten voit nykyään? Saitko minkäänlaista apua tilanteeseesi?
Jonkun aikuisen se nuori tarvitsee. Jonkun johon voi luottaa, jonka tietää pysyvän kuvioissa ja erityisesti sellaisen ihmisen jonka se poika voi oikeasti olevan kiinnostunut hänestä ja hänen auttamisestaan. Oman nuoruuteni tuollainen aikuinen olisi pelastanut. Nuori ei vielä välttämättä ymmärrä esim terapeutin roolia. Se on hänelle auktoriteetti joka kohta kuitenkin taas vaihtuu jostain syystä. Joku täti tai setä tai vaikka pitkäaikainen naapuri voisi olla hyvä, jos sellainen olisi.
Lapsi ei synny aggressiiviseksi, ei narkkariksi, ei alkoholin tai lääkkeiden väärinkäyttäjäksi. Kasvatuksessa on vikaa, eli vanhempien tunnemaailmassa ja käytöksessä, jos lapsi alkaa reagoimaan ko. tavalla. He vanhemmat, joiden lapset ovat ok, tietävät tämän. He vanhemmat, jotka tätä ei millään ymmärrä, vatvovat loppuelämänsä lapsen vikoja, seurauksia -mutta ei syitä. Siinä se elämä sitten meneekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki murrosikä aiheuttaa kaikenlaista kuohuntaa, mutta laittaisit korvat "hörölle" nyt ja tarkkailisin pojan käytöstä muutenkin ... Onko mielialanvaihteluita useinkin, agressiivisuutta, vetäytyneisyyttä? Onko kaveripiiri muuttunut / muita muutoksia? Tiedätkö varmasti missä poika ja on mitä tekee kun ei vastaa puhelimeen ... ?
Millanen ruokahalu sillä on, entäpä miten nukkuu?Ratsaa sen huone. Oikeesti.
Mä kyllä saattaisin epäillä jo huumeita. Ne saa nuoren ihan sekaisin ja muuttaa käytöstä tosi paljon.
On, on noita kaikkia. Mielialavaihteluita, keskittymisvaikeuksia, uniongelmia, aggressiivisuutta, vetäytyy/eristäytyy huoneeseensa, jos hänestä olisi kiinni olisi siellä varmaan koko päivän, passiivisuutta, kerran on käynyt niin, ettei jaksanut nousta sängystään melkein koko päivänä (silloin soitin sen psykiatriajan).
Kaveripiirissä on ollut muutoksia, eli ne pojat kenen kanssa ennen hengasi, on nyt viimeisen kahden vuoden aikana jääneet puheista pois. Sen tiedän, että kokee jäävänsä ulkopuoliseksi/häntä ei kutsuta esim. luokan tapahtumiin niin kuin toivoisi.
En todellakaan tiedä. Tuo on kauheinta. En tiedä, missä on ja kenen seurassa. Toki kertoo aina selityksensä mutta en usko asian menevän niin kuin väittää. Kuten aiemmin olen kirjoittanut, ei puhu aidosti asioistaan. Ei suostu puhumaan koulun tapahtumista/kavereistaan/kiusaamisestaan mitä arvelen tapahtuman.
Tuo viimeinen olisi aika pelottava vaihtoehto, mutta en usko sen pitävän paikkaansa. Kerran mietin, onko poika pilvessä kun tuli kotiin, mutta se on ainut kerta enkä usko olleeni oikeassa. Mutta voisin harkita tuota ratsaamista.
Mitä nopeammin tiedät, sen nopeammin osaat alkaa suhtautumaan tilanteeseen sen vaatimalla tavalla ja hakea apua.
Mun lapsi käytti huumeita. Oli aloittanut pössyttelyn 13-vuotiaana. Tilanne tuli ilmi vasta kun hän oli 15-vuotias. Hyvin peitteli. Sitten tapahtui kaikkea tuota, mitä sinultakin kyselin.
Mä tiedän 100% miltä sinusta tuntuu. Että tekee mieli laittaa pää kaninkoloon ja olla näkemättä ja kuulematta totuutta.
Poikasi ei välttämättä käytä huumeita, mutta käytös kyllä kielii siihen suuntaan, valitettavasti :(
Voimia! Jos jaksat niin tule kertomaan mitä kuuluu.
Jos viitsit vastata, niin esittäisin mielläni pari kysymystä.
1) Miten asia selvisi? Milloin aloit epäilemään huumeidenkäyttöä? Tarkalleen ottaen mitä kaikkea tuli ilmi (eli miten sait täyden varmuuden asiasta)?
2) Miten sai peiteltyä huumeidenkäyttöään? Mistä huumeista oli kyse? Oliko muuten "normaali"?
3) Miten lähditte hoitamaan asiaa? Miten poikasi voi tänä päivänä? JOS löytyisi jotain, miten asiaa kannattaa lähteä hoitamaan?
1) ekan kerran asia tuli ilmi kun hän tuli sekaisin kotiin, pelkäsi kamalasti sai jonkun paniikkikohtauksen ja kertoi ottaneensa pillereitä, ei tiedä mitä. Ambulanssi kävi. Siitä alkoi sitten vyyhti aukeemaan, tätä ennen jo alkoholinkäytön, koulun poissaolojen ja kotoa poissaolojen (eikä saatu kii mistään) alkanut lasu-asiakkuus. Jälkeenpäin kun mietti oli kaikenlaista siihen viittavaa, kaveripiiri muuttui ja rahat meni muka aina mäkkäriin tai leffaan tms. Hän sitten itse kertoi eräässä keskustelussa kaiken. Kannabiksen, viinan, lääkkeet ..
2) käytti aluks harvoin, oli kaverilla yötä (muka niillä keiden kaveri ei enää edes ollut), lintsas koulusta ja kokoontuivat porukalla jonkun luo käyttämään niin että illalla olivat jo selvänä... Tilaisuuksia varmaan paljon, missä millonkin .. aluks oli ne kannabis, lääkkeet. Myöhemmin tuli kovemmat aineet. Oli sillon täysi-ikäinen.
3) ei päässyt koskaan aineista eroon kuin hetkeksi. Kuoli 24-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki murrosikä aiheuttaa kaikenlaista kuohuntaa, mutta laittaisit korvat "hörölle" nyt ja tarkkailisin pojan käytöstä muutenkin ... Onko mielialanvaihteluita useinkin, agressiivisuutta, vetäytyneisyyttä? Onko kaveripiiri muuttunut / muita muutoksia? Tiedätkö varmasti missä poika ja on mitä tekee kun ei vastaa puhelimeen ... ?
Millanen ruokahalu sillä on, entäpä miten nukkuu?Ratsaa sen huone. Oikeesti.
Mä kyllä saattaisin epäillä jo huumeita. Ne saa nuoren ihan sekaisin ja muuttaa käytöstä tosi paljon.
On, on noita kaikkia. Mielialavaihteluita, keskittymisvaikeuksia, uniongelmia, aggressiivisuutta, vetäytyy/eristäytyy huoneeseensa, jos hänestä olisi kiinni olisi siellä varmaan koko päivän, passiivisuutta, kerran on käynyt niin, ettei jaksanut nousta sängystään melkein koko päivänä (silloin soitin sen psykiatriajan).
Kaveripiirissä on ollut muutoksia, eli ne pojat kenen kanssa ennen hengasi, on nyt viimeisen kahden vuoden aikana jääneet puheista pois. Sen tiedän, että kokee jäävänsä ulkopuoliseksi/häntä ei kutsuta esim. luokan tapahtumiin niin kuin toivoisi.
En todellakaan tiedä. Tuo on kauheinta. En tiedä, missä on ja kenen seurassa. Toki kertoo aina selityksensä mutta en usko asian menevän niin kuin väittää. Kuten aiemmin olen kirjoittanut, ei puhu aidosti asioistaan. Ei suostu puhumaan koulun tapahtumista/kavereistaan/kiusaamisestaan mitä arvelen tapahtuman.
Tuo viimeinen olisi aika pelottava vaihtoehto, mutta en usko sen pitävän paikkaansa. Kerran mietin, onko poika pilvessä kun tuli kotiin, mutta se on ainut kerta enkä usko olleeni oikeassa. Mutta voisin harkita tuota ratsaamista.
Mitä nopeammin tiedät, sen nopeammin osaat alkaa suhtautumaan tilanteeseen sen vaatimalla tavalla ja hakea apua.
Mun lapsi käytti huumeita. Oli aloittanut pössyttelyn 13-vuotiaana. Tilanne tuli ilmi vasta kun hän oli 15-vuotias. Hyvin peitteli. Sitten tapahtui kaikkea tuota, mitä sinultakin kyselin.
Mä tiedän 100% miltä sinusta tuntuu. Että tekee mieli laittaa pää kaninkoloon ja olla näkemättä ja kuulematta totuutta.
Poikasi ei välttämättä käytä huumeita, mutta käytös kyllä kielii siihen suuntaan, valitettavasti :(
Voimia! Jos jaksat niin tule kertomaan mitä kuuluu.
Jos viitsit vastata, niin esittäisin mielläni pari kysymystä.
1) Miten asia selvisi? Milloin aloit epäilemään huumeidenkäyttöä? Tarkalleen ottaen mitä kaikkea tuli ilmi (eli miten sait täyden varmuuden asiasta)?
2) Miten sai peiteltyä huumeidenkäyttöään? Mistä huumeista oli kyse? Oliko muuten "normaali"?
3) Miten lähditte hoitamaan asiaa? Miten poikasi voi tänä päivänä? JOS löytyisi jotain, miten asiaa kannattaa lähteä hoitamaan?
1) ekan kerran asia tuli ilmi kun hän tuli sekaisin kotiin, pelkäsi kamalasti sai jonkun paniikkikohtauksen ja kertoi ottaneensa pillereitä, ei tiedä mitä. Ambulanssi kävi. Siitä alkoi sitten vyyhti aukeemaan, tätä ennen jo alkoholinkäytön, koulun poissaolojen ja kotoa poissaolojen (eikä saatu kii mistään) alkanut lasu-asiakkuus. Jälkeenpäin kun mietti oli kaikenlaista siihen viittavaa, kaveripiiri muuttui ja rahat meni muka aina mäkkäriin tai leffaan tms. Hän sitten itse kertoi eräässä keskustelussa kaiken. Kannabiksen, viinan, lääkkeet ..
2) käytti aluks harvoin, oli kaverilla yötä (muka niillä keiden kaveri ei enää edes ollut), lintsas koulusta ja kokoontuivat porukalla jonkun luo käyttämään niin että illalla olivat jo selvänä... Tilaisuuksia varmaan paljon, missä millonkin .. aluks oli ne kannabis, lääkkeet. Myöhemmin tuli kovemmat aineet. Oli sillon täysi-ikäinen.
3) ei päässyt koskaan aineista eroon kuin hetkeksi. Kuoli 24-vuotiaana.
Jatkan vielä ettei todellakaan ole tarkoitus pelotella!! Mutta tiedän miltä se tuntuu, kun ei oikein olisi edes uskallusta kohdata sitä kauheutta, sitä totuutta että sun oma rakas lapsi käyttää huumeita!!! Jos olisimme aikaisemmin tienneet, saaneet apua ja katkaistua sen alkuunsa, kuka tietää.. Olisko ollut onnellisempi loppu? :(
Älä huuda sille. Kokeile jotain täysin uutta lähestymistapaa keskustelussa hänen kanssaan. Voi kun saisitte asiat kuntoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsi ei synny aggressiiviseksi, ei narkkariksi, ei alkoholin tai lääkkeiden väärinkäyttäjäksi. Kasvatuksessa on vikaa, eli vanhempien tunnemaailmassa ja käytöksessä, jos lapsi alkaa reagoimaan ko. tavalla. He vanhemmat, joiden lapset ovat ok, tietävät tämän. He vanhemmat, jotka tätä ei millään ymmärrä, vatvovat loppuelämänsä lapsen vikoja, seurauksia -mutta ei syitä. Siinä se elämä sitten meneekin.
En ole ap, mutta siinä vaiheessa kun ihminen on esim. 25-vuotias, ei ole enää vanhempien asia vatvoa yhtään mitään, varsinkaan loppuelämää.
Paskat vanhemmat voivat aiheuttaa paljon tuhoa, mutta loppuelämän piiloutuminen huonon lapsuuden taakse (eli nimenomaan muiden syyttely, ironista kyllä, vaikka viestissäsi et sitä ymmärrä) on säälittävää. Ottakaa vastuu itsestänne ja omasta hyvinvoinnistanne, reilusti aikuisena ei äipän syyttely enää auta. Ja btw, näkemyksesi siitä miten vanhemmat ovat tasan ja ainoa syy tai aiheuttaja lapsen pahalle ololle tai kasvattajana on helvetin typerä. En jaksa sitä edes avata, jos oikeasti et ymmärrä jotain vastaavaa.
Hei kirjoita pojalle lapulle pari riviä. Kerro, että rakastat ja jotain, mutta älä yhtään syytä tai mitään minkä voi ymmärtää kahdella tavalla. Laitat vaikka pojan sängylle, kun hän käy vessassa tai viet käteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi ei synny aggressiiviseksi, ei narkkariksi, ei alkoholin tai lääkkeiden väärinkäyttäjäksi. Kasvatuksessa on vikaa, eli vanhempien tunnemaailmassa ja käytöksessä, jos lapsi alkaa reagoimaan ko. tavalla. He vanhemmat, joiden lapset ovat ok, tietävät tämän. He vanhemmat, jotka tätä ei millään ymmärrä, vatvovat loppuelämänsä lapsen vikoja, seurauksia -mutta ei syitä. Siinä se elämä sitten meneekin.
En ole ap, mutta siinä vaiheessa kun ihminen on esim. 25-vuotias, ei ole enää vanhempien asia vatvoa yhtään mitään, varsinkaan loppuelämää.
Paskat vanhemmat voivat aiheuttaa paljon tuhoa, mutta loppuelämän piiloutuminen huonon lapsuuden taakse (eli nimenomaan muiden syyttely, ironista kyllä, vaikka viestissäsi et sitä ymmärrä) on säälittävää. Ottakaa vastuu itsestänne ja omasta hyvinvoinnistanne, reilusti aikuisena ei äipän syyttely enää auta. Ja btw, näkemyksesi siitä miten vanhemmat ovat tasan ja ainoa syy tai aiheuttaja lapsen pahalle ololle tai kasvattajana on helvetin typerä. En jaksa sitä edes avata, jos oikeasti et ymmärrä jotain vastaavaa.
Tuossa sinulle muutama sivu avartavaa näkökulmaa, seurauksista:
http://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_aid…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haetko täältä apua pojan ja teidän suhteeseen, vai myötätuntoa itsellesi?
Mitä väliä sillä sulle on? Eikö saa hakea molempia? En ole ap.
Sillä on paljonkin väliä. Tosi usein ihmiset itse asiassa tekevät jälkimmäistä. Halutaan pitää kakku ja syödä se, ja saada lohtua ja ymmärrystä mutta suututaan näkökulmista, joissa mietitään vanhempien osuutta. Oma napa on lähempänä kuin oman lapsen. Tavallaan ei olisi niin surkeaa, jos tämä myönnettäisiin avoimesti ja pidettäisiin omaa itsekeskeisyyttä ongelmana, joka on otettava huomioon. Mutta kun on paljon ihmisiä, joille kaikki asiat suhteutuvat itsen kautta, ja tätä omanapaisuutta peitellään ja naamioidaan oikein urakalla.
Kierosti omanapaisuutta voi olla sekin, jos keskitytään oikein kovasti keskustelulinjalle ja mietitään, miten osoitettaisiin rakkautta lasta kohtaan, joka kokee syyllisyyttä ja huonommuutta jo valmiiksi. Tarkoitus voi olla hieno, vastustuksen murtaminen yliannoksella lämpöä, mutta hanke voi mennä syteen sekä saveen. Yltyvä epäaitous voi olla silloin osuvin kuvaus perheen ilmastolle. Jos silloin vielä lähdetään hienoluonteisina kansalaisina ehdottelemaan terapiaa suoraan vaan vanhemmille, se voi vaikuttaa ylevältä mutta todellisuudessa perheessä, jossa negatiivisia tunteita ei ole tapana välittää avoimesti ilman että ne ovat maailmanloppu tai jotain suuresti hyviteltävää, tuloksena on vain paheneva vieraudentunne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin itse aivan kauhea äidilleni 14-vuotiaana. Huorittelin ja tönin. En enää todellakaan tekisi mitään sellaista! Tuo on vakavaa ja hälyttävää, mutta toivoa on. Lastensuojelua ei kannata sotkea mukaan.
Oma paha oloni johtui turvallisuudentunteen puutteesta. Toivottavasti syy teidän ongelmiinne löytyy. Tsemppiä! Teini-ikä on joillekin kamala enkä tarkoita vain teinejä itseään.
Tuleva naisen hakkaaja jos ette ala heti tekee asialle jotain. Pojan pitää todellakin tietää tehneensä väärin. Siinä ei hyssyttelyt auta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sinun tapasi hoitaa asioita on pelkkä huutaminen, niin mistä mahtaa johtua?
Pojalla on painetta palleissa. Pallien tyhjiöinti auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haetko täältä apua pojan ja teidän suhteeseen, vai myötätuntoa itsellesi?
Mitä väliä sillä sulle on? Eikö saa hakea molempia? En ole ap.
Sillä on paljonkin väliä. Tosi usein ihmiset itse asiassa tekevät jälkimmäistä. Halutaan pitää kakku ja syödä se, ja saada lohtua ja ymmärrystä mutta suututaan näkökulmista, joissa mietitään vanhempien osuutta. Oma napa on lähempänä kuin oman lapsen. Tavallaan ei olisi niin surkeaa, jos tämä myönnettäisiin avoimesti ja pidettäisiin omaa itsekeskeisyyttä ongelmana, joka on otettava huomioon. Mutta kun on paljon ihmisiä, joille kaikki asiat suhteutuvat itsen kautta, ja tätä omanapaisuutta peitellään ja naamioidaan oikein urakalla.
Kierosti omanapaisuutta voi olla sekin, jos keskitytään oikein kovasti keskustelulinjalle ja mietitään, miten osoitettaisiin rakkautta lasta kohtaan, joka kokee syyllisyyttä ja huonommuutta jo valmiiksi. Tarkoitus voi olla hieno, vastustuksen murtaminen yliannoksella lämpöä, mutta hanke voi mennä syteen sekä saveen. Yltyvä epäaitous voi olla silloin osuvin kuvaus perheen ilmastolle. Jos silloin vielä lähdetään hienoluonteisina kansalaisina ehdottelemaan terapiaa suoraan vaan vanhemmille, se voi vaikuttaa ylevältä mutta todellisuudessa perheessä, jossa negatiivisia tunteita ei ole tapana välittää avoimesti ilman että ne ovat maailmanloppu tai jotain suuresti hyviteltävää, tuloksena on vain paheneva vieraudentunne.
Mielenkiintoista ja totta, laittoi ajattelemaan. Lyhyesti tiivistettynä vanhempieni vanhemmmuus, omanapaisuus -johon sisältyi myös lapsien mustamaalaus, yltyvä epäaitous -teatteri, tehtiin mitä piti tehdä mutta tunteita ei näytetty, negatiiviset tunteet eivät olleet sallittu -maailmanloppu -vähintään lapsen kodista poistaminen iästä huolimatta, paheneva vieraudentunne -jatkunut lapsuudesta lähtien keski-ikään asti.
Ota ensin ihan rauhallisesti. Poika itse on ollut provosoituneessa tilassa ja jos itse huudat vielä siinä tilanteessa, se ei auta mitään. Ensi sijassa ongelma on ollut tuo ryyppääminen, johon haluat puuttua ja selvittää sitä. Toinen asia on tuo pojan esiin tuoma fyysinen reaktio. Onko hän aiemmin käyttäytynyt vastaavalla tavalla? Millä lailla itse lähestyit juomista? Sotkitko oman häpeän tunteesi kommunikointiisi, kun yritit lähestyä asiaan ja laittaa juomiselle rajat? Huutamalla saa vaan huutoa aikaan, ja ongelma ei ratkaisu sillä.
Nuori mies yleensä käyttää fyysistä voimaa ja nuoret naiset huutoa ja kirkumista, kun sanat loppuvat ja on nurkkaan ajettu olo, ja omakin häpeän tunne päällä. Ota yhteyttä johonkin tahoon, jossa purat omat tunteesi ja sitten lähetyt asiaa ehkä asiantuntijan kanssa ilman omia häpeän ja "olen epäonnistunut kasvattajana" -tunnetta.
Sanat ja oikeat sanat ovat avainratkaisuun.
Et ole asian kassa yksin, näitä tapauksia on ollut sadoissa ellei tuhansissa kodeissa. Tuttavani perheessä 15-vuotias poika joi ensimmäisellä kerralla itsensä teholle. Mutta ei kaverista tullut mikään renttu vaan akateemisesti koulutettu, hyvätuloinen nuori johtaja.
Vierailija kirjoitti:
Poika oli ollut ryyppäämässä (reilusti alaikäinen, 14-vuotias) päättäjäisviikonloppuna. Kun jäi kiinni sekä alkoholista että tupakasta, me olimme tietysti vihaisia, pettyneitä ja huolissamme.
Riita eskaloitui niin, että poika kävi minuun fyysisesti käsiksi. Tiivistettynä tönäisi minut pois huoneestaan, kun huusin oven läpi, avasi oven, läimäytti minua avokämmenellä ja sulki oven.En osaa kuvailla miltä sillä hetkellä tuntui. Olen edelleen shokissa. Tuntuu, että olen epäonnistunut täydellisesti. Meillä on ollut suuria ongelmia pojan kanssa (pahantuulinen, lintsaillut, puhuu rumasti pikkusiskolleen, ei vastaa puhelimeen, lähtenyt luvatta ulos jne), mutta nyt viimeistään silmät aukeni, että meillähän on valtavia ongelmia. Pojalla on ollut pahaa oloa koulussa, kaveriongelmia ja keskittymisvaikeuksia. Uskon, että häntä kiusataan, mutta hän ei suostu puhumaan asiasta. Olen hänestä todella, todella huolissani.
Koen valtavaa pettymystä, mutta myös häpeää. Hävettää jo pelkästään kirjoittaa tätä. Jos vauvalla voi näin pyytää, niin jos mahdollista, vastaanottaisin mielelläni asiallisia vastauksia.
Poikasi tuntuu ihan normaalilta nuorelta. Mun poika läimäisi minua myös muutama vuosi sitten väittelyn lopuksi. Lähti ovesta ulos ja uhkasi muuttavansa isänsä luokse. Tunsin voimattomuutta ja jonkinnnäköistä raivoa ehkä myös tilannetta kohtaan ja taisin itkeä silmät punaisina seuraavat pari tuntia. Sitten poika tuli hiljaisena takaisin ja sanoin että näin ei saa koskaan enää tapahtua. Meidän pitää pystyä myös riitelemään ilman että käydään toisiimme käsiksi ja loppupeleissä hänellä ei ole tässä maailmassa ketään muuta joka välittää ja on aina olemassa häntä varten mitä vaan tapahtuu. Okei, sanoi poika ja anteeks. Se riitti minulle. Nyt tuosta on jo siis muutama vuosi eikä me edelleenkään pystytä koko viikkoa olemaan tappelematta VERBAALISESTI ainakin kerran. Se suurin raivo ja angsti häneltä on kadonnut ja pinnan alta on kuoriutumassa järkevä nuori mies. Teini-ikä on haastava niin lapselle kuin vanhemmille ja se pitää käydä läpi halusi tai ei.
Alue: Aihe vapaa
Hienoa! Mietin tuossa, että näin itse olisin toivonut nuorena ja toivoin asioiden muuttuvan. Se olisi kannattanut tehdäkin, pahemmaksi ei olisi voinut tulla loppuelämä. Rohkeutta käännellä asioita!