Lue keskustelun säännöt.
Mitä traumaattista lapsuuden tapahtumaa et koskaan unohda?
08.06.2016 |
Olimme automatkalla Norjassa, olin seitsemänvuotias.
Nukuimme sellaisessa keltaseinäisessä, sinikattoisessa teltassa; minä vanhempieni keskellä.
Heräsin yöllä siihen, että isä ähisee äidin päällä. Äiti kääntää päätä ja katsoo minuun todella pitkään, varmaan puoli minuuttia. Äiti ei sano mitään. Minä en sano mitään. Isä jatkaa ähinäänsä. Suljen silmäni ja kohta isän ähinä loppuu ja isä kiipeää minun ylitseni, kääntää minulle ja äidille selkänsä ja alkaa nukkua.
Silloin en ihan täysin tajunnut mistä oli kyse, mutta myöhemmin ymmärsin.
Minulle on jotenkin jäänyt vastenmielisyys seksiä kohtaan tuon kokemuksen jälkeen.
Äitini katse oli niin alistunut ja tyhjä.
Kommentit (63)
Vierailija kirjoitti:
Löysin kadoksissa olleen kaverin koiran kuolleena verisenä junan raiteilta, kannettiin se pikkukoira sitten yhdessä kaverin kanssa kotiin.
Mulla dalmis puri mun pikkukoiran hengiltä. Kannoin sen kotiin, vanhempia ei missään. Pitkän ajan päästä illalla tulivat pariterapiasta, sain haukut että olin tahallaan tapattanut koirani ja halusin sen kuolevan. Koira oli ainoita asioita joka auttoi jaksamaan äidin fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Tämä pahin. Samoin muu hakkaaminen, häpäiseminen, nolaaminen jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seksuaalista ahdistelua ja koskettelua aikuisen tuttavamiehen toimesta kun olin 4-8-vuotias, sitten he muuttivat onneksi pois.
Sen jälkeen yksi toinen tuttavamies ahdisteli ja otti väkisin "pornokuvia" minusta, kehittymättömästä lapsesta ja syynä se, kun "olet niin kaunis".
Näiden lisäksi vielä raiskaus teininä (olin kaverilla yötä, nukuin yksin vierashuoneessa ja yöllä sen veli tuli sinne huoneeseen ja raiskasi, koska en ollut vapaaehtoisesti aiemmin hänelle lämmennyt).
Äiti ja isä olivat pääpiirteittäin hyviä ja rakastavia, mitä nyt äiti hieman emotionaalisesti kylmä ja etäinen ja isä todella äkkipikainen (isä mm. löi mua pikaistuksissaan joskus vasaralla päähän, äiti sanoi kun itkin pahaa oloani et "kasvata kovempi kuori").Hyvä perhe mulla kuitenkin oli/on, mä vaan oon ilmeisesti ollut edellisessä elämässäni joku todella paha tyyppi, koska oon ansainnut tällaisen "kohtalon".
Kaiken aineellisen olen kyllä aina saanut, eli ulkoisesti ei ole ollut koskaan puutetta mistään.Niinpä. En mä ymmärrä miksi joku mies pitäisi minusta kun omat vanhempanikaan eivät pitäneet vaan hakkasivat ja pahoinpitelivät fyysisesti ja henkisesti. Miksi joku vieras ihminen välittäisi kun vanhemmatkaan eivät. Olen 35v.
Miksi monet aikuiset eivät halua nähdä perheessään olevia ongelmia, vaan jopa vakavasta kaltoinkohtelusta huolimatta, pitävät perhettään/vanhempiaan hyvinä ja normaaleina?! Todella surullista. Mikään aineellinen ei korvaa aitoa rakkautta, välittämistä ja mieleltään terveitä vanhempia. Itsekin tajusin vasta 25+ ikäisenä, että perheeni ei todellakaan ollut mikään hyvä ja normaali, mitä siihen asti olin itselleni uskotellut. Ihmiselle taitaa olla vaikeaa hyväksyä, että vanhemmat eivät ole rakastaneet ja huolehtineet hyvin? Ehkä moni syyttää siitä itseään, vaikka vika on täysin kyvyttömissä vanhemmissa itsessään.
Kerro mulle, miten mä jaksaisin ylipäätään olla enää olemassa jos joutuisin myöntämään, etteivät edes vanhempani rakastaneet minua?
Ettei oikeasti KUKAAN välitä minusta, enkä tule luultavasti koskaan kokemaan aitoa rakkautta.Oikeasti te jotka tiedätte mitä on rakastaa ja tulla rakastetuksi: olkaa kiitollisia.
Olette äärettömän onnekkaita, teille on todella annettu suuri lahja elämältä.
Vaikka tuomitsen pappani teot, elämäni ei mennyt pilalle. Olen onnellinen, monella alalla lahjakas ja älykäs nainen.
Ja se on ihan ookoo. Ei minun ole pakko olla ihan ranteet ja hajalla siitä. Ei se tarkoita sitä, että minun mielestä se oli ihan pikkujuttu.
Kiitos ja anteeksi aiheen sivuamisesta.