Lue keskustelun säännöt.
Mitä traumaattista lapsuuden tapahtumaa et koskaan unohda?
08.06.2016 |
Olimme automatkalla Norjassa, olin seitsemänvuotias.
Nukuimme sellaisessa keltaseinäisessä, sinikattoisessa teltassa; minä vanhempieni keskellä.
Heräsin yöllä siihen, että isä ähisee äidin päällä. Äiti kääntää päätä ja katsoo minuun todella pitkään, varmaan puoli minuuttia. Äiti ei sano mitään. Minä en sano mitään. Isä jatkaa ähinäänsä. Suljen silmäni ja kohta isän ähinä loppuu ja isä kiipeää minun ylitseni, kääntää minulle ja äidille selkänsä ja alkaa nukkua.
Silloin en ihan täysin tajunnut mistä oli kyse, mutta myöhemmin ymmärsin.
Minulle on jotenkin jäänyt vastenmielisyys seksiä kohtaan tuon kokemuksen jälkeen.
Äitini katse oli niin alistunut ja tyhjä.
Kommentit (63)
Kauheita tarinoita. Anteeksi ohis, mutta... Kuinka yleistä tuo oikein on, että oma veli tekee seksuaalista väkivaltaa? Miten voin estää, ettei omista lapsistani kasva toisiaan ahdistelevia? Riittääkö estämiseen ns.tavallinen ja turvallinen lapsuus? Rupesi oksettamaan ja ahdistamaan ajatuskin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua kuvailla tapahtumaa sen enempää joten päädyn siis sanomaan, että erittäin nöyryyttävä seksuaalisen väkivallan ja henkisen alistamisen kokemus lapsuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Kauheita tarinoita. Anteeksi ohis, mutta... Kuinka yleistä tuo oikein on, että oma veli tekee seksuaalista väkivaltaa? Miten voin estää, ettei omista lapsistani kasva toisiaan ahdistelevia? Riittääkö estämiseen ns.tavallinen ja turvallinen lapsuus? Rupesi oksettamaan ja ahdistamaan ajatuskin.
Hei, minä kirjoitin viestin, johon varmaan viittasit.. Terapiassa minulle sanottiin, että veljen tekemä seksuaalinen väkivalta on kuitenkin aika yleistä. Eipä siihen varmaan vastausta ole olemassa, millä voisi estää. Mutta vanhemmat oli tosi välinpitämättömiä meitä lapsia kohtaan lähes joka asiassa.
Vierailija kirjoitti:
Olen alustanut kirjaa omasta kohtalostani liittyen lapsuuteni seksuaaliseen häirintään, joka ajoittui ikävuosilleni 9 vuodesta 11 vuotiaaksi. Aion kertoa yksityiskohtaisesti kaiken.
Kirjoittaminen on erittäin hyvä näin traumaattisissa kokemuksissa. Ajattelen vain että tervehdyttääkö se kirjan julkaiseminen vai leimaako se sinut uhrina.
Vierailija kirjoitti:
Lapsuuteni on ollut todella vaikea, paljon henkistä ja seksuualista väkivaltaa useilta tahoilta, myös lähisukulaisten taholta.
Yhden muiston tässä ajattelin kertoa, joka on jäänyt erityisesti mieleeni. Äiti oli minulle aina etäinen, mutta jotenkin toivoin häneltä silti ymmärrystä, lohtua, sitä että hän edes kerran halaisi ja saisin hänestä jotain turvaa muuten turvattomassa elämässä. Kerran sitten n. 10-vuotiaana uskaltauduin itkemään avoimesti äidin nähden(meillä ei saanut näyttää tunteita, eikä osoitettu rakkautta mitenkään) jotain minulle merkityksellistä asiaa. Äiti mulkaisi minua ja tokaisi pilkallisesti naurahtaen että "lopeta tuommonen tekomäry" ja poistui paikalta.
Tunteiden näyttäminen ja etenkin itkeminen oli yli kymmenen vuotta minulle todella vaikeita, ja terapiassakin olen käynyt. En tietenkään tämän yhden yksittäisen asian takia, mutta muun muassa tuo mainitsemani tilanne on jäänyt ikuisesti mieleen. Se ilkeä katse ja pilkallinen toteamus, ja siinä tilanteessa jotenkin se iski tajuntaan miten jäin ilman sitä huomiota, hellyyttä, lohdutusta, mitä olisin tarvinnut äidiltä myös muiden lapsuuden vaikeiden asioiden takia. Äiti on elossa vielä, mutta ei olla kummemin väleissä, koskaan ei olla lapsuudestani puhuttu.
Koita ymmärtää äitiäsi, ehkä hänen äitinsä on ollut yhtä kylmä äitiäsi kohtaan kuin äitisi on ollut sua kohtaan. Lisäksi tunnekylmyys on yleensä geeneissä joten ehkä äitisi ei voi luonteelleen mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin alle kouluikäinen, kun äitini meni naimisiin ja me muutimme toiseen pitäjään isäpuolen luo ahtaaseen vinttiasuntoon. Vaikka äiti ja isäpuoli olivat seurustelleet yli kolme vuotta, oli isäpuoli minulle täysin vieras. Minun oli vaikea sopeutua uusiin oloihin. Minut lähetettiin usein isovanhempieni luo, että nuoripari sai rauhassa puuhailla omiaan. Olin taas ollut isovanhempien luona muutaman viikon. Kun palasin kotiin, oli äiti vastassa. Noin puolivälissä matkaa kotiin äiti pysähtyi ja alkoi raivota, että minä olen valittanut isovanhemmille, ettei minun ole hyvä olla uudessa asuinpaikassa, mikä sinänsä olikin totta, mutta en ollut valittanut, vaan isoäiti elämää kokeneena oli osannut tulkita pikkutytön tarinoita ja oli sitten puhunut äidille asiasta samalla kun soitti ja kertoi, että panee minut ilta-autoon tulemaan kotiin. Yritin puolustautua, mutta mitäpä lapsi aikuiselle voi. Minä muutuin sulkeutuneeksi enkä enää kertonut asioistani. Myös suhde äitiin huononi entisestään. Se ohut henkinen yhteys, joka välillämme oli ollut siihen asti, katkesi eivätkä välimme enää koskaan korjaantuneet ja tulleet läheisiksi. Tuo kokemus on kulkenut mukanani koko ikäni ja se on vaikuttanut siihen, että en ole koskaan pystynyt luomaan läheisiä suhteita toisiin ihmisiin. Surullista, mutta totta: ystävyyssuhteetkin ovat lähes olemattomia.
Vierailija kirjoitti:
Äiti otti tutin pois suusta ja heitti menemään, sanoi että olen liian vanha sitä käyttämään, 3v. :(
Jos nyt täytyy jotain vakavampaa ottaa esille kun ette tykkää "tutti-traumastani", olihan noita alkoholisti-isän riehumisia ja väkivaltaa nähty ja koettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuuteni on ollut todella vaikea, paljon henkistä ja seksuualista väkivaltaa useilta tahoilta, myös lähisukulaisten taholta.
Yhden muiston tässä ajattelin kertoa, joka on jäänyt erityisesti mieleeni. Äiti oli minulle aina etäinen, mutta jotenkin toivoin häneltä silti ymmärrystä, lohtua, sitä että hän edes kerran halaisi ja saisin hänestä jotain turvaa muuten turvattomassa elämässä. Kerran sitten n. 10-vuotiaana uskaltauduin itkemään avoimesti äidin nähden(meillä ei saanut näyttää tunteita, eikä osoitettu rakkautta mitenkään) jotain minulle merkityksellistä asiaa. Äiti mulkaisi minua ja tokaisi pilkallisesti naurahtaen että "lopeta tuommonen tekomäry" ja poistui paikalta.
Tunteiden näyttäminen ja etenkin itkeminen oli yli kymmenen vuotta minulle todella vaikeita, ja terapiassakin olen käynyt. En tietenkään tämän yhden yksittäisen asian takia, mutta muun muassa tuo mainitsemani tilanne on jäänyt ikuisesti mieleen. Se ilkeä katse ja pilkallinen toteamus, ja siinä tilanteessa jotenkin se iski tajuntaan miten jäin ilman sitä huomiota, hellyyttä, lohdutusta, mitä olisin tarvinnut äidiltä myös muiden lapsuuden vaikeiden asioiden takia. Äiti on elossa vielä, mutta ei olla kummemin väleissä, koskaan ei olla lapsuudestani puhuttu.
Koita ymmärtää äitiäsi, ehkä hänen äitinsä on ollut yhtä kylmä äitiäsi kohtaan kuin äitisi on ollut sua kohtaan. Lisäksi tunnekylmyys on yleensä geeneissä joten ehkä äitisi ei voi luonteelleen mitään.
Pliis nyt oikeasti. Henkilö on käynyt terapiassa, joten eiköhän asiaa ole siellä käsitelty. Se, että "äiti ei voi luonteelleen mitään", ei varmaan poista mitenkään sitä faktaa, että tämä kyseinen tapahtuma on jäänyt henkilön mieleen traumaattisena tapahtumana, joiden kertominen oli tämän ketjun idea. Ketjun ideana ei ole analysoida tilanteita, vaan kertoa omia traumaattisia tapahtumia. Miksi joka ketjuun eksyy näitä provosoijia (ja miksi itse provosoidun, heh).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seksuaalista ahdistelua ja koskettelua aikuisen tuttavamiehen toimesta kun olin 4-8-vuotias, sitten he muuttivat onneksi pois.
Sen jälkeen yksi toinen tuttavamies ahdisteli ja otti väkisin "pornokuvia" minusta, kehittymättömästä lapsesta ja syynä se, kun "olet niin kaunis".
Näiden lisäksi vielä raiskaus teininä (olin kaverilla yötä, nukuin yksin vierashuoneessa ja yöllä sen veli tuli sinne huoneeseen ja raiskasi, koska en ollut vapaaehtoisesti aiemmin hänelle lämmennyt).
Äiti ja isä olivat pääpiirteittäin hyviä ja rakastavia, mitä nyt äiti hieman emotionaalisesti kylmä ja etäinen ja isä todella äkkipikainen (isä mm. löi mua pikaistuksissaan joskus vasaralla päähän, äiti sanoi kun itkin pahaa oloani et "kasvata kovempi kuori").Hyvä perhe mulla kuitenkin oli/on, mä vaan oon ilmeisesti ollut edellisessä elämässäni joku todella paha tyyppi, koska oon ansainnut tällaisen "kohtalon".
Kaiken aineellisen olen kyllä aina saanut, eli ulkoisesti ei ole ollut koskaan puutetta mistään.Miksi monet aikuiset eivät halua nähdä perheessään olevia ongelmia, vaan jopa vakavasta kaltoinkohtelusta huolimatta, pitävät perhettään/vanhempiaan hyvinä ja normaaleina?! Todella surullista. Mikään aineellinen ei korvaa aitoa rakkautta, välittämistä ja mieleltään terveitä vanhempia. Itsekin tajusin vasta 25+ ikäisenä, että perheeni ei todellakaan ollut mikään hyvä ja normaali, mitä siihen asti olin itselleni uskotellut. Ihmiselle taitaa olla vaikeaa hyväksyä, että vanhemmat eivät ole rakastaneet ja huolehtineet hyvin? Ehkä moni syyttää siitä itseään, vaikka vika on täysin kyvyttömissä vanhemmissa itsessään.
Nro 4 vastaa: Minun vanhempani olivat mielenterveydeltään terveitä ja toinen heistä vielä elossa olevakin on ihan siltä osin terve sekä muutkin perheeni sisarukseni, yksi vain joukosta ei ollut. Sain kyllä vanhemmilta täydellisen huolenpidon ja rakkautta. Onnekseni, sillä muutoin voisi olla niin, että en itsekkään olisi selvinnyt moisesta koettelemuksestani lapsuudessani. Traumat ovat nimittäin eriasteisia, ja niistä selviäminenkin erilaista. Jokainen tapaus on kuitenkin uniikki näissäkin asioissa, ei pidä yleistää kuitenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seksuaalista ahdistelua ja koskettelua aikuisen tuttavamiehen toimesta kun olin 4-8-vuotias, sitten he muuttivat onneksi pois.
Sen jälkeen yksi toinen tuttavamies ahdisteli ja otti väkisin "pornokuvia" minusta, kehittymättömästä lapsesta ja syynä se, kun "olet niin kaunis".
Näiden lisäksi vielä raiskaus teininä (olin kaverilla yötä, nukuin yksin vierashuoneessa ja yöllä sen veli tuli sinne huoneeseen ja raiskasi, koska en ollut vapaaehtoisesti aiemmin hänelle lämmennyt).
Äiti ja isä olivat pääpiirteittäin hyviä ja rakastavia, mitä nyt äiti hieman emotionaalisesti kylmä ja etäinen ja isä todella äkkipikainen (isä mm. löi mua pikaistuksissaan joskus vasaralla päähän, äiti sanoi kun itkin pahaa oloani et "kasvata kovempi kuori").Hyvä perhe mulla kuitenkin oli/on, mä vaan oon ilmeisesti ollut edellisessä elämässäni joku todella paha tyyppi, koska oon ansainnut tällaisen "kohtalon".
Kaiken aineellisen olen kyllä aina saanut, eli ulkoisesti ei ole ollut koskaan puutetta mistään.Miksi monet aikuiset eivät halua nähdä perheessään olevia ongelmia, vaan jopa vakavasta kaltoinkohtelusta huolimatta, pitävät perhettään/vanhempiaan hyvinä ja normaaleina?! Todella surullista. Mikään aineellinen ei korvaa aitoa rakkautta, välittämistä ja mieleltään terveitä vanhempia. Itsekin tajusin vasta 25+ ikäisenä, että perheeni ei todellakaan ollut mikään hyvä ja normaali, mitä siihen asti olin itselleni uskotellut. Ihmiselle taitaa olla vaikeaa hyväksyä, että vanhemmat eivät ole rakastaneet ja huolehtineet hyvin? Ehkä moni syyttää siitä itseään, vaikka vika on täysin kyvyttömissä vanhemmissa itsessään.
Kerro mulle, miten mä jaksaisin ylipäätään olla enää olemassa jos joutuisin myöntämään, etteivät edes vanhempani rakastaneet minua?
Ettei oikeasti KUKAAN välitä minusta, enkä tule luultavasti koskaan kokemaan aitoa rakkautta.
Oikeasti te jotka tiedätte mitä on rakastaa ja tulla rakastetuksi: olkaa kiitollisia.
Olette äärettömän onnekkaita, teille on todella annettu suuri lahja elämältä.
Vierailija kirjoitti:
Olin alle kouluikäinen, kun äitini meni naimisiin ja me muutimme toiseen pitäjään isäpuolen luo ahtaaseen vinttiasuntoon. Vaikka äiti ja isäpuoli olivat seurustelleet yli kolme vuotta, oli isäpuoli minulle täysin vieras. Minun oli vaikea sopeutua uusiin oloihin. Minut lähetettiin usein isovanhempieni luo, että nuoripari sai rauhassa puuhailla omiaan. Olin taas ollut isovanhempien luona muutaman viikon. Kun palasin kotiin, oli äiti vastassa. Noin puolivälissä matkaa kotiin äiti pysähtyi ja alkoi raivota, että minä olen valittanut isovanhemmille, ettei minun ole hyvä olla uudessa asuinpaikassa, mikä sinänsä olikin totta, mutta en ollut valittanut, vaan isoäiti elämää kokeneena oli osannut tulkita pikkutytön tarinoita ja oli sitten puhunut äidille asiasta samalla kun soitti ja kertoi, että panee minut ilta-autoon tulemaan kotiin. Yritin puolustautua, mutta mitäpä lapsi aikuiselle voi. Minä muutuin sulkeutuneeksi enkä enää kertonut asioistani. Myös suhde äitiin huononi entisestään. Se ohut henkinen yhteys, joka välillämme oli ollut siihen asti, katkesi eivätkä välimme enää koskaan korjaantuneet ja tulleet läheisiksi. Tuo kokemus on kulkenut mukanani koko ikäni ja se on vaikuttanut siihen, että en ole koskaan pystynyt luomaan läheisiä suhteita toisiin ihmisiin. Surullista, mutta totta: ystävyyssuhteetkin ovat lähes olemattomia.
Olen aina ihmetellyt, miten voi olla olemassa niin tunnekylmiä vanhempia, jotka eivät vastaa lapsen hätään/avun tarpeeseen? Tällaiset vanhemmat voisivat ehkä miettiä pari kertaa, kannattaako niitä lapsia sitten tehdä, jos ei pysty antamaan normaalia turvaa, hellyyttä, syliä ym.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan ne äidin poikaystävät, huomio meni aina niille minun sijastani. Kerran sunnuntaiaamuna vessaan mennessäni näin äidin harrastamassa seksiä silloisen poikaystävänsä kanssa ja vielä näin kaksikymppisenäkin seksi tuntuu minusta likaiselta ja väärältä.
Kuudennella luokalla yksi kaverini suuttui minulle ilman mitään syytä ja piti mykkäkoulua kanssani sekä eristi koko muun kaveriporukan minusta niin, että jouduin olemaan pitkän aikaa koulussa yksin. Se oli aika kova paikka ja se saattaa olla yksi syy sille miksi ajattelen aina uusien ihmisten vihaavan minua ja pitävän minua typeränä.
Rakas isäni alkoholisoitui kun aloitin yläasteen. Vanhempani olivat eronneet kun olin taapero ja siitä lähtien olin viettänyt aina tiistait ja viikonloput isän luona. Alkoholisoitumisen myötä näin isää enää n. kerran kolmessa kuukaudessa ja yleensä hän oli joko humalassa tai krapulassa. Muistan vieläkin sen suuveden ja viinan hajusekoituksen kun isä tuli ovelle vastaan. Joskus hän oli ihan selvänä ja ajattelin, että kyllä isä siitä raitistuu. No eipä raitistunut vaan kuoli hieman sen jälkeen kun täytin 16. Muutama kuukausi ennen kuolemaa olin isällä ja isä oli selvän oloinen, mutta aamulla viideltä hän yhtäkkiä herätti minut ja sanoi että nyt lähdetään, naapurista kuuluu pommin ääniä ja karhuryhmä on pihalla. Vasta pitkän ajan päästä tajusin että olin todistanut juoppohulluutta. Tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä, etten koskaan ilmaissut sitä isälleni että olisi aika lopettaa juominen ja hakea hoitoa. Se olisi varmasti auttanut isää, sillä olin hänen ainoa lapsensa ja tiesin olevani hänelle rakas. Uskon että hän luuli minun vihaavan häntä.
Isän kuoleman jälkeen palatessani kouluun olin suoraansanottuna päästäni sekaisin. Muutuin aivan eri ihmiseksi ja puhuin aivan typeriä, yritin olla joku toinen. Esitin kavereiden kanssa aivan ylipirteää (peittelin masennusta) ja mukahauskaa ja eihän ne kaverit sitä kauaa jaksaneet katsoa. Suustani tuli mitä sattuu, asioita joita en tarkoittanut ja muutuin muutenkin aivan aivottomaksi. Tajusin, että kaverini eivät pidä minusta enää ja osa heistä lähtikin itse, loput työnsin luotani pois jottei minun tarvitsisi kokea enää sitä kun kaveri jättää. Nykyään en päästä enää ihmisiä lähelleni koska pelkään että muutun taas idiootiksi heidän seurassaan ja sanon jotain typerää.
Pienenä lapsena luulin että vhs-soittimessa on edelleen piirretty jonka olin sinne jättänyt aikeinani jatkaa sitä myöhemmin. Laitoin kasetin päälle ja aloin katsomaan sitä.
Joku olikin muuttanut soittimeen pornokasetin, jossa oli pienelle ihmiselle järkyttävää nähtävää. Järkytyin videosta niin että se tuntui fyysisestikin, tuijotin sitä paikoillani kauan ennen kuin sain suljettua sen. Katsomani jälkeen olin ahdistunut monta viikkoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minut yritettiin kaapata koulumatkalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen alustanut kirjaa omasta kohtalostani liittyen lapsuuteni seksuaaliseen häirintään, joka ajoittui ikävuosilleni 9 vuodesta 11 vuotiaaksi. Aion kertoa yksityiskohtaisesti kaiken.
Kirjoittaminen on erittäin hyvä näin traumaattisissa kokemuksissa. Ajattelen vain että tervehdyttääkö se kirjan julkaiseminen vai leimaako se sinut uhrina.
Aionkin kirjoittaa kirjan salanimellä ja vaikka kirjoitankin totuuden, niin silti muutan tietysti sellaiset kohdat tositarinassani siten, että kukaan ei pysty tunnistamaan minua ja perhettäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen alustanut kirjaa omasta kohtalostani liittyen lapsuuteni seksuaaliseen häirintään, joka ajoittui ikävuosilleni 9 vuodesta 11 vuotiaaksi. Aion kertoa yksityiskohtaisesti kaiken.
Kirjoittaminen on erittäin hyvä näin traumaattisissa kokemuksissa. Ajattelen vain että tervehdyttääkö se kirjan julkaiseminen vai leimaako se sinut uhrina.
Niin, mutta ei ole sinun asiasi ajatella minun puolestani kirjani kirjoittamisesta ja julkaisemisesta, joten jätä miettimättä minun puolestani, kun et edes tiedä mitään minusta ja etenkin jätä jauhamatta jostain 'tervehdyttämisistäni' sekä leimautumisistani uhrina jne. kun ET VOI TIETÄÄ!
Tunnusta vaan, että olisit enemmän huolissasi, kuinka paljon tuleva kirjani kirveltäisi syyllisen puoleista läheisten joukkoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen alustanut kirjaa omasta kohtalostani liittyen lapsuuteni seksuaaliseen häirintään, joka ajoittui ikävuosilleni 9 vuodesta 11 vuotiaaksi. Aion kertoa yksityiskohtaisesti kaiken.
Kirjoittaminen on erittäin hyvä näin traumaattisissa kokemuksissa. Ajattelen vain että tervehdyttääkö se kirjan julkaiseminen vai leimaako se sinut uhrina.
Niin, mutta ei ole sinun asiasi ajatella minun puolestani kirjani kirjoittamisesta ja julkaisemisesta, joten jätä miettimättä minun puolestani, kun et edes tiedä mitään minusta ja etenkin jätä jauhamatta jostain 'tervehdyttämisistäni' sekä leimautumisistani uhrina jne. kun ET VOI TIETÄÄ!
Tunnusta vaan, että olisit enemmän huolissasi, kuinka paljon tuleva kirjani kirveltäisi syyllisen puoleista läheisten joukkoa.
Itse pappani hyväksikäyttämänä, sekä tabunrikkojana kannatan nimenomaan julkaisemista, nimellä tai ilman. Uhrinviitan sovittelemista hyvää tarkoittaen rinnastan suukapulan laittoon. Jokainen saa totuudella tehdä, mitä tahtoo. Vaikeneminen ja salamyhkäisyys insestin ja pedofilian ympärillä on pahantekijöiden suoja.
ääntäpliis kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen alustanut kirjaa omasta kohtalostani liittyen lapsuuteni seksuaaliseen häirintään, joka ajoittui ikävuosilleni 9 vuodesta 11 vuotiaaksi. Aion kertoa yksityiskohtaisesti kaiken.
Kirjoittaminen on erittäin hyvä näin traumaattisissa kokemuksissa. Ajattelen vain että tervehdyttääkö se kirjan julkaiseminen vai leimaako se sinut uhrina.
Niin, mutta ei ole sinun asiasi ajatella minun puolestani kirjani kirjoittamisesta ja julkaisemisesta, joten jätä miettimättä minun puolestani, kun et edes tiedä mitään minusta ja etenkin jätä jauhamatta jostain 'tervehdyttämisistäni' sekä leimautumisistani uhrina jne. kun ET VOI TIETÄÄ!
Tunnusta vaan, että olisit enemmän huolissasi, kuinka paljon tuleva kirjani kirveltäisi syyllisen puoleista läheisten joukkoa.
Itse pappani hyväksikäyttämänä, sekä tabunrikkojana kannatan nimenomaan julkaisemista, nimellä tai ilman. Uhrinviitan sovittelemista hyvää tarkoittaen rinnastan suukapulan laittoon. Jokainen saa totuudella tehdä, mitä tahtoo. Vaikeneminen ja salamyhkäisyys insestin ja pedofilian ympärillä on pahantekijöiden suoja.
Kiitos sinulle tuntemattomuudestasi, ja pointit sinulle erittäin hyvästä kannanotostasi ko. asiaani. Ymmärrän täydellisesti sinua, vaikka meillä on varmasti uniikit kokemuksemme tältä saralta. Kuitenkin olemme kohdanneet vääryyttä, jonka läpikäyminen ottaa oman aikansa, mutta ei ole estänyt ELÄMÄSTÄ!!! JA SIIHEN ME EMME ALISTUKKAAN, ETTÄ MENNEISYYDESSÄMME KOHTAAMA VÄÄRYYS ESTÄISI ELÄMÄSTÄ TÄNÄ PÄIVÄNÄKÄÄN!!!
Vierailija kirjoitti:
ääntäpliis kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen alustanut kirjaa omasta kohtalostani liittyen lapsuuteni seksuaaliseen häirintään, joka ajoittui ikävuosilleni 9 vuodesta 11 vuotiaaksi. Aion kertoa yksityiskohtaisesti kaiken.
Kirjoittaminen on erittäin hyvä näin traumaattisissa kokemuksissa. Ajattelen vain että tervehdyttääkö se kirjan julkaiseminen vai leimaako se sinut uhrina.
Niin, mutta ei ole sinun asiasi ajatella minun puolestani kirjani kirjoittamisesta ja julkaisemisesta, joten jätä miettimättä minun puolestani, kun et edes tiedä mitään minusta ja etenkin jätä jauhamatta jostain 'tervehdyttämisistäni' sekä leimautumisistani uhrina jne. kun ET VOI TIETÄÄ!
Tunnusta vaan, että olisit enemmän huolissasi, kuinka paljon tuleva kirjani kirveltäisi syyllisen puoleista läheisten joukkoa.
Itse pappani hyväksikäyttämänä, sekä tabunrikkojana kannatan nimenomaan julkaisemista, nimellä tai ilman. Uhrinviitan sovittelemista hyvää tarkoittaen rinnastan suukapulan laittoon. Jokainen saa totuudella tehdä, mitä tahtoo. Vaikeneminen ja salamyhkäisyys insestin ja pedofilian ympärillä on pahantekijöiden suoja.
Kiitos sinulle tuntemattomuudestasi, ja pointit sinulle erittäin hyvästä kannanotostasi ko. asiaani. Ymmärrän täydellisesti sinua, vaikka meillä on varmasti uniikit kokemuksemme tältä saralta. Kuitenkin olemme kohdanneet vääryyttä, jonka läpikäyminen ottaa oman aikansa, mutta ei ole estänyt ELÄMÄSTÄ!!! JA SIIHEN ME EMME ALISTUKKAAN, ETTÄ MENNEISYYDESSÄMME KOHTAAMA VÄÄRYYS ESTÄISI ELÄMÄSTÄ TÄNÄ PÄIVÄNÄKÄÄN!!!
Eipä kestä. Ihmiset eivät tajua, kuinka paljon vahinkoa saavat aikaan uhriuttamalla selviytyjiä lisää. Minulle tulee olo, että ihmisten mielissä lapsen arvo on koskemattomuudessa. Siitä tuo kauhistelu saa alkunsa "lapsen koko elämä on nyt pilalla". Ok, tuo halutaan sanoa siksi, että se on empatiaa. Tosiasiassa tuo tarkoittaa, että "lapsi on nyt pilalla". Ei, tämä ei ole mitään särkyneen mieleni tuotoksia yms. sontaa. Makustelkaa asiaa hetki, niin tajuatte itsekin.
Öö miksi osa alapeukuttaa näitä viestejä? Logiikka?