Tunnetko varovasti-ihmisiä?

Ap - äitisi ongema on pelko. Hän pelkää kaikkea ja yrittää siksi mennä jotain keskitietä pitkin.

Häpeän pelko pikemminkin.

Vierailija kirjoitti:

Häpeän pelko pikemminkin.

Niin, häpeän pelko, ehkä epäonnistumisen pelko, ehkä väärien valintojen tekemisen pelko... Sylttytehdas on pelko.

Oma äitini on heti sotien jälkeen syntynyt - säästäväinen, vaatimaton ja itsestään numeroa tekemätön - mutta ei ollenkaan ap:n kuvailema varovainen pelokas piilottelija. Väittäisin myös että kyseessä on pikemminkin kasvatus+persoonallisuuspiirre kuin sukupolvijuttu.

Itsekin olen kyllä äitini kaltainen, säästäväinen, vaatimaton ja mieluummin sivusta tarkkailija mutta en tuollainen pelokas varovasti-ihminen.

Mun äitini on syntynyt -47 ja viis veisaa varovaisuudesta tai muiden mielipiteistä. On boheemi ja ennakkoluuloton taiteilijaluonne ja kokeilija (rakensi mm keittiön kaappinsa itse, tiskipöydässä on kuusi jalkaa; huovuttaa hattuja ym.) Viimeisimpänä maalasi parvekkeensa lattiaan koukeroita. Sosiaalinen kahden edestä.

Sitten olen minä, seuraava sukupolvi: syntynyt -79, kasvanut edelleen violettien ja oranssin seinien keskellä vakosametissa ja kiinantossuissa. Nyt aikuisena edelleen rakastan värejä, mutta myös kierrebarokkia ja kristallikruunuja. Olen äitiäni jonkin verran konservatiivisempi enkä ole saanut taiteilijageeniä. En myöskään ole kiinnostunut laittautumisesta, joten olen melkoinen homssu täällä kruunujeni keskellä. Erakkoluonne.

Ja sitten on kolmas sukupolvi: syntynyt -01, ulkonäöstään tarkka, hillitty minimalisti, jonka vaatekaappi on musta, harmaa ja valkoinen. Värit ovat kamalia ja sovinnaisuus muutenkin kunniassa, paitsi kun kyse on jostakin tunteisiin menevästä, jolloin luvassa on ylenmäärin empatiaa ja sankaritekoja. Tämä on kiinnostunut trendeistä, me edelliset emme. Ei ymmärrä röyhelöitäni sen enempää kuin barokkiakaan, mutta on jälleen taiteellinen.

Ehkä se on kuitenkin enemmän luonteesta kuin syntymävuodesta kiinni tuo varovaisuus. Terveisiä vaan tutuille.

Tämän ajan kaksi suurinta hyvettä ovat

 - olla jatkuvasti hirveän tohkeissaan itsestään ja uskotella vielä kypsässä keski-iässäkin, että kaikki mitä itselle tapahtuu on ainutlaatuista, ja siksi oma kokemus kaikesta on tärkein ja aidoin

- kaikki itsensä toteuttaminen pitää tapahtua kuluttamisen ja median kautta. Kulutti sitten elämyksiä tai kosmetiikkaa, on tärkeää ilmaista, että on olemassa nimenomaan sen kautta mitä omistaa ja mistä pitää ja mitä hankkii. Mitä useammalle sen kertoo ja mitä useammin, sen parempi.

Nämä kaksi hyvettä yhdessä saavat aikaan sen illuusion, että ihmisellä ei voi olla sisäistä elämää jos hän ei koko ajan tuo sitä esille muille. Jos ihminen ei ole kiinnostunut sisustuksesta, pukeutumisesta, ulkonäön muokkaamisesta ja muodista, hänellä ei nykykäsityksen mukaan ole olemassa aivotoimintaa, tunne-elämää tai kykyä saada mielihyvä elämästä.

Tämä kaikki siis liittyy naisiin. Mies voi edelleen olla älykäs, itsenäinen ja onnellinen, vaikka ei mieti verhojen väriä, autonsa mallia, tukkansa väriä ja tuuheutta ja sitä mitä kosmetiikkaa tänään läiskisi ihanaisille pikku poskilleen.

Että siksi tämä aloitus on hyvin mielenkiintoinen. Äitiä arvostellaan vanhanaikaiseksi ja lievästi säälittäväksi, kuitenkin juuri niillä kriteereillä jotka ovat olleet pikkuvaimon hyveitä hyvin konservatiivisissa yhteiskunnissa, ja joissa se naisen rooli on hyvin kapea. Voisko olla sellainenkin mahdollisuus, että siellä äidin päässä on aikuisen, elämää nähneen ja kokeneen naisen rikas sisäinen maailma, jota hän ei vain voi jakaa tyttärensä kanssa, koska tytär ei vielä osaa tai halua ottaa sitä vastaan. Hän ei ole vielä kypsä näkemään äitiään aikuisena ihmisenä, vaan pelkästään äitinä.

Tuntemani varovasti -ihminen on ekstrovertti kälättäjä.

Se varovaisuus on ihan silkkaa esittämistä.

Pitää olla niin ja näin ettei vaan ihmiset ajattelis. Pitää tehdä sitä ja tätä ettei vaan ihmiset ajattelis.

Kaikkeen on hirveästi sääntöjä. Sisustukseen, puutarhan hoitoon, mielipiteisiin, pukeutumiseen.

Kaikessa on aina tärkeintä mitä muut ajattelee tai ei ajattele.

Itse olen varovainen, hiljainen, rauhallinen, ja minulle on yhdentekevää tykkääkö ihmiset vaatteista,sisustuksestani, puutarhastani tai onko minulla oikeat mielipiteet.

Sanoisin että se on sukupolvijuttu. Ei luonnejuttu.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä kysymys: miksi kyllästymistä pitää pelätä? Varattoman pitää.

ekologisuus? Moni panostaa ajattomaan sisustukseen ihan ympäristösyistä.

1940-luvulla syntynyt äitini on tällainen varovainen. Aina pelännyt kirkkaita värejä niin sisustuksessa, pukeutumisessa, meikeiasä kuin hiuksissa. Karmein kauhistus on kirkkaanpunainen väri hiuksissa tai vaatteissa, koska hänen äitinsä opetti jo lapsena, että se on huorien väri. Ja oikeastaan kaikki punaisen sävyt pinkistä ja vauvanpunaisesta alkaen ovat jo vähän rajalla tämän suhteen. Varminta onkin käyttää lähinnä beigeä ja harmaata kaikessa. Mottonsa onkin: hillitty ja hallittu = tyylikäs.

Vierailija kirjoitti:

Ap muistaa sitten olla esittelemättä omaa elämänfilosofiaansa lapsilleen oikeana. Ties vaikka nämä jälleen tykkäisivätkin säästäväisyydestä, hillitystä tyylistä ja vaatimattomuudesta ja seuraisivat mummonsa tai isomummonsa oppeja.

Joku otti nokkiinsa 😀

Muista en tiedä, mutta itse ainakin luotan lapsiini niin paljon että saavat itse valita omat elämänfilosofiansa.

Ei omani ole yhtään parempi kuin vaikka mummon. Mummossa vaan ärsyttää se että vaatii kaikkia läheisiään noudattamaan omia elämäntapojaan ja sanelee oikeat mielipiteetkin.

Äitini on kaikkea muuta kuin varovainen, mutta huomioi kyllä muut.

Sitä muiden ihmisten huomioimista ja arvostusta soisi harrastetaan yhä.

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäpolven ihmiset (naiset) ovat tottuneet ajattelemaan säästäväisesti ja monikäyttöisesti. Vaatteiden, tapetin, verhojen, meikin, muodin tulisi kestää ajan hammasta, kun heillä ei ole sotien jälkeen ollut varaa edes tuhlata mihin tahansa mielen ailahdusten mukaan. Neutraalia vaaleahkoa on totuttu katselemaan pohjoismaisessa sisustuksessakin, toisin kuin vaikka kultaa ja oranssia, mustia sisustustarroja.

Meikkaamaan on opetettu hillitysti, vain maksulliset naiset ja kevytkenkäiset laittavat räikeää punaista kynsiin ja huuliin. Meikkaaminen on tarkoittanut omien piirteiden kevyttä korostamista, ei naamarin maalaamista ja meikin leipomista kasvot pohjakankaana.

Lisäksi varsinkin tytöt on opetettu hiljaisiksi, vaatimattomiksi, helpoiksi ja huomaamattomiksi. Ei heidän tehtävänään ole ollut nousta ylös pulpetista ja huudella vastaan opettajalle sen paremmin kuin vanhemmilleen tai veljilleenkään. Omasta maineesta on pidetty huolta, "perheen likapyykki pestiin kotona", eikä jaettu Facebookiin avioliiton sänkypulmiakin.

Kai te ihan oikeasti ymmärrätte, että kuusikymppisillä takana on kulttuuri, perinteet, olosuhteet, historia? He ovat aikakautensa lapsia ja uudistuneet parhaansa mukaan kasvattaessaan omia lapsiaan (meitä nelikymppisiä). Yhä meissä näky vanhemmilta saatu kodin perintö ja käytöstavat, joita opetettiin vaikka koulussa. Olemme kasvattaneet teitä kaksikymppisiä oman taustamme värittäminä ottaen vaikutteita taas uudistuvasta maailmasta. Ja te saatta vaikutteita koko maailmasta enemmän kuin kukaan koskaan, olette kasvaneet internetissä. Kasvatatte omat lapsenne jälleen ihan eri tavalla ja koette vanhempanne muinaisjäänteiksi aikanne.

2

Tää on kyllä ihan potaskaa, varsinkin jos nyt puhutaan 50-luvulla syntyneistä naisista.

Suuret ikäluokat ovat syntyneet vuosina 1945-1950 ja he ovat nyt jo 65-70 vuotiaita ja he elivät kultaista nuoruuttaan 1960-1970 luvuilla enkä nyt ihan todellakaan sanoisi noita aikakausia miksikään hillityn tyylin ajanjaksoiksi, joissa "hankinnat tehtiin kestämään aikaa" ja "pohjoismaisessa sisustuksessa suosittiin vaaleahkoa tyyliä, eikä oranssia" ja "meikki oli hyvin hillitty" Buaahhhaa... Katsopa ihan mitä tahansa julkaisua, vaikka nyt sisustuslehtiä tai naistenlehtiä, niin tyyli ei todellakaan ollut mikään vaalea tai hillitty.

Lisäksi 1970-luku, jolloin esim. nuo 1950-luvulla syntyneet, nykyiset n. 60 v. ovat olleet nuoria aikuisia ei todellakaan ollut mitään sotien jälkeistä niukkaa aikaa, vaan ihan suorastaan noususuhdannetta jolloin töihin pääsi ylioppilaspohjalta helposti ja yliopistoon jos osasi kävellä Porthanian ovista sisään (lainaten omaa isääni, s. 1946)

SE, että joku ikäluokassaan kuuluu tällaiseen "varovasti" -ajatteluun ei kyllä tarkoita sitä, että koko ikäluokka kuuluisi.

Olen kohta kuusikymppinen enkä löydä itseäni tuosta kuvauksesta. Mutta sen tunnustan, että kun ostan olohuoneeseen 1500 euron verhot, niin hankin sellaiset, joita ei huomenna vaihdeta uusiin siksi, että kyllästyn.

Elin 70-luvun riemunkirjavan vaiheen täysillä eli oli isoa kuviota, räiskyviä värejä, tajunnanräjäyttäviä tekstiilejä ja usein myös se totaalikyllästyminen. Jostain syystä parikymppinen on rohkeampi kuin tässä iässä oleva, koska nyt on jo kokenut sen verran, ettei ehdoin tahdoin halua olla nolattavana, vaikka nuorempana se kuului elämään. Ylilyhyt hame ja liehuva pusero on jo koettu, enää ei tarvitse, vaan voi ottaa sen helpon mustan mekon.

Ei suomalaiset ihmiset vieläkään uskalla olla kovin räväköitä esteettisesti, noin yleisesti. Yleensä sitä pidetään epäolennaisena.

Vierailija kirjoitti:

Voisko olla sellainenkin mahdollisuus, että siellä äidin päässä on aikuisen, elämää nähneen ja kokeneen naisen rikas sisäinen maailma, jota hän ei vain voi jakaa tyttärensä kanssa, koska tytär ei vielä osaa tai halua ottaa sitä vastaan. Hän ei ole vielä kypsä näkemään äitiään aikuisena ihmisenä, vaan pelkästään äitinä.

Voihan sekin mahdollisuus olla, että joskus viisastun ja kypsyn aikuiseksi, joka alkaa arvostaa elämää pelkääviä ihmisiä. Itse nimittäin pidän aikuisuutena ja kypsyytenä sitä, että uskaltaa tehdä asioita ja kantaa vastuun itsestään ja jälkikasvustaan. Uskaltaa näyttää positiivista esimerkkiä lapsilleen esimerkiksi siinä, että on ihan ok aikuisenkin naisen mennä uimaan uimarannalle eikä siinä ole mitään salattavaa. Tai että jos tekee mieli käydä uudessa kahvilassa syömässä leivos, sen voi tehdä ilman että pitää olla puoliso esiliinaksi mukaan ja silloinkin ostaa "joku ihan pieni vaan".

Jos minä olen menossa lääkäriin, varaan ajan ja menen sinne. Toiset kursailevat puoli vuotta, pyytävät sitten jonkun toisen soittamaan puolestaan ajan ja pyytävät jonkun toisen mukaan kuskiksi, oppaaksi ja tueksi asiointiin. Sitä voi sitten miettiä, kumpi on aikuisempaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Tuon ikäpolven ihmiset (naiset) ovat tottuneet ajattelemaan säästäväisesti ja monikäyttöisesti. Vaatteiden, tapetin, verhojen, meikin, muodin tulisi kestää ajan hammasta, kun heillä ei ole sotien jälkeen ollut varaa edes tuhlata mihin tahansa mielen ailahdusten mukaan. Neutraalia vaaleahkoa on totuttu katselemaan pohjoismaisessa sisustuksessakin, toisin kuin vaikka kultaa ja oranssia, mustia sisustustarroja.

Miksi täällä aina puhutaan nykyisistä 60-vuotiaista ikään kuin he olisivat eläneet nuoruuttaan jotenkin aivan sodan kyljessä ja suuressa niukkuudessa. Tänä vuonna 60 vuotta täyttävät ovat olleet 20-vuotiaita vuonna 1976 enkä nyt ihan sanoisi tuota aikakautta "sotien jälkeiseksi niukkuudeksi". Edes silloin, kun he ovat olleet 10-vuotiaita (vuonna 1966)  ei kyllä enää eletty sodan jälkeisessä ajassa, vaikka toki elämä oli vaatimattomampaa kuin nykyisin. Mutta kyllä juuri nyt 60 kymppiset ovat kasvaneet aika värikylläisessä ja räväkässä vaiheessa noin tyylin suhteen.

Tämän kirjoittajan äiti on syntynyt vuonna -47, oma äitini on vuotta vanhempi ja minä olen syntynyt vuonna 1971 ja avatessani vanhan albumin, naiset eivät todellakaan tuolloin olleet taustaan sulautuvia ja sisustukset ja vaatteet hillittyjä ja vaaleita. Noin yleisesti.

Vierailija kirjoitti:

Tämän ajan kaksi suurinta hyvettä ovat

 - olla jatkuvasti hirveän tohkeissaan itsestään ja uskotella vielä kypsässä keski-iässäkin, että kaikki mitä itselle tapahtuu on ainutlaatuista, ja siksi oma kokemus kaikesta on tärkein ja aidoin

- kaikki itsensä toteuttaminen pitää tapahtua kuluttamisen ja median kautta. Kulutti sitten elämyksiä tai kosmetiikkaa, on tärkeää ilmaista, että on olemassa nimenomaan sen kautta mitä omistaa ja mistä pitää ja mitä hankkii. Mitä useammalle sen kertoo ja mitä useammin, sen parempi.

Nämä kaksi hyvettä yhdessä saavat aikaan sen illuusion, että ihmisellä ei voi olla sisäistä elämää jos hän ei koko ajan tuo sitä esille muille. Jos ihminen ei ole kiinnostunut sisustuksesta, pukeutumisesta, ulkonäön muokkaamisesta ja muodista, hänellä ei nykykäsityksen mukaan ole olemassa aivotoimintaa, tunne-elämää tai kykyä saada mielihyvä elämästä.

Tämä kaikki siis liittyy naisiin. Mies voi edelleen olla älykäs, itsenäinen ja onnellinen, vaikka ei mieti verhojen väriä, autonsa mallia, tukkansa väriä ja tuuheutta ja sitä mitä kosmetiikkaa tänään läiskisi ihanaisille pikku poskilleen.

Että siksi tämä aloitus on hyvin mielenkiintoinen. Äitiä arvostellaan vanhanaikaiseksi ja lievästi säälittäväksi, kuitenkin juuri niillä kriteereillä jotka ovat olleet pikkuvaimon hyveitä hyvin konservatiivisissa yhteiskunnissa, ja joissa se naisen rooli on hyvin kapea. Voisko olla sellainenkin mahdollisuus, että siellä äidin päässä on aikuisen, elämää nähneen ja kokeneen naisen rikas sisäinen maailma, jota hän ei vain voi jakaa tyttärensä kanssa, koska tytär ei vielä osaa tai halua ottaa sitä vastaan. Hän ei ole vielä kypsä näkemään äitiään aikuisena ihmisenä, vaan pelkästään äitinä.

Jopa osasit kääntää neuroottisen ja olen-muka-niinvaatimatonjavähäinenkirkkaammankruununsaan-asenteen kypsäksi sisäiseksi viisaudeksi :D

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi varsinkin tytöt on opetettu hiljaisiksi, vaatimattomiksi, helpoiksi ja huomaamattomiksi. Ei heidän tehtävänään ole ollut nousta ylös pulpetista ja huudella vastaan opettajalle sen paremmin kuin vanhemmilleen tai veljilleenkään. Omasta maineesta on pidetty huolta, "perheen likapyykki pestiin kotona", eikä jaettu Facebookiin avioliiton sänkypulmiakin.

Tämäkin on hupaisa argumentti, koska 60-70 vuotiaat naiset taitavat olla Facebookin nopeimmin kasvava käyttäjäryhmä. Jos heidän nuoruudessaan olisi ollut Facebook, siellä olisi ihan satavarmasti jaettu aika ykistyiskohtaista tietoa. Jos katsoo jotain Iltasanomien kommenttipalstaa tai tämän yhden kuuluisan suvait..en Facebook sivuston käyttäjiä, niin nimenomaan kuusikymppiset naiset siellä omalla nimellään ja naamallaan kommentoivat aika rajustikin.

Väittäisin kyllä ap:n äidin tyyliä ihan luonteenpiirteeksi, en todellakaan miksikään aikakauden tai ikäluokan tyypilliseksi piirteeksi.

Mun lapsuudenperhe ja oikeastaan koko suku on todella värikästä ja kovaäänistä porukkaa ja olen tottunut siihen, mutta miehen perhe.. anoppi on sellainen harmaahiirulainen etten toista tunne, aina kun siellä käy kylässä kaikki suunnilleen kuiskivat ja elämä tosiaan eletään niin, että mitään hauskaa ei koskaan tehdä! Ei matkustella, ei syödä ulkona, ei käydä leffassa.. kotona nökötetään ja mietitään mitä tässä elämässä edes uskaltaisi tehdä. Eivät edes grillaa pihallaan koskaan, koska se voisi häiritä naapureita. Mieheni ei ole koskaan kuullut vanhempiensa riitelevän saati edes pieraisevan. Hän itse on aivan erilainen, luulen että hänellä on tullut vastareaktio vanhempiinsa.

Ei ole mun äiti tuollainen, mutta hänessä on ollut vähän tuollaisia piirteitä. Mä olen kannustanut häntä repäisemään, laittamaan isoja kuvioita sisustukseeen ym. Mutta ei ole ollut niin patologinen kuin aloittajan äiti. En voi sanoa muuta kuin voimia, ap!