Valkoinen raivo

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo jatkuva viha kertoo jostakin muusta kuin kertojan kokemuksista, voiko olla noin pitkään kroonisesti vihainen vaikka elämässä näyttäisi menneen hyvin (arvostettu ammatti jne..) Onko kyse jo pakko-oireista (ammatinvalinta) vai mistä. Eipä silti, että puolustelisin kiusaamista, mutta tippuiko päähenkilä narsistiseen sudenkuoppaan.

Jos et ole kokenut samaa kuin "Lauri", et voi ymmärtää tuota vihaa. Minua kiusattiin päiväkodista 15-vuotiaaksi asti (välissä saattoi olla vuosi tai pari, että sain olla rauhassa). Minut oli kasvatettu uskovaiseksi ja joka ikinen aamu ja ilta rukoilin apua Jumalalta. Mitään ei tapahtunut. Yritin kaikkeni. Vihasin itseäni yli kaiken. Yritin tappaa itseni. 15-vuotiaana pojat kävivät kimppuuni fyysisesti. Useita kertoja. Sitten tajusin, ettei Jumalaa ole, enkä suunnannut vihaa enää itseeni, vaan kiusaajiin. Fantasioin heidän kiduttamisestaan, aivan kuten Valkoisessa raivossa. Katsoin väkivaltaisia elokuvia ja dokumentteja kidutusmenetelmistä. Haaveilin kouluampumisista, mutta se olisi ollut liian nopea kuolema kiusaajille. Sitten tajusin, että jos teen jotain sellaista, kaikki ihmiset alkavat vihata minua. Koulu päättyi, muutin muualle ja pääsin kasvattamaan itseluottamustani. Jälkeepäin tajusin, miten sairaita kiusaajani olivat. Kuinka hullu täytyy olla, että yrittää työntää 150 cm/40 kg tytön liikkuvan bussin alle?

Minulle on tapahtunut paljon asioita myös peruskoulun jälkeen, vaikka olen vielä todella nuori. Tiedostan olevani joskus liian kiltti ja muutenkin ärsyttävä. Tietenkin jokainen pitää jotakuta ihmistä ärsyttävänä. Joskus joudun käsittelemään asioita, mutta pääsen purkamaan tunteitani ja erityisesti vihaani, mikä on vain tervettä. Tiedän rajani. Voisin kertoa itsestäni sivutolkulla, mutta halusin sinun vain ymmärtävän, että kiusaaminen todellakin voi aiheuttaa tuollaista. Minulla ei ollut elämässäni tuolloin muuta traumaa kuin kiusaaminen, ja silti fantasioin täysin sairaista asioista.

Joo joo, mutta vaikka traumalla olisi jotain tekemistä vihan kanssa alunperin, on kyllä täysin ihmisen itsensä vastuulla oikaista vääristynyt maailmankuvansa, joka saattaa mm. aiheuttaa sen, että kokee itsensä "kiusatuksi" niissäkin tapauksissa joissa se 99%n ihmisten mielestä ei sitä ole. On kovin vahingolllinen ajattelutapa, että voi syyttää koulukiusausta (tai kotiolojakaan) vuosia myöhemmin, kun on jo paljon vettä virrannut Aurajoessa sitten kouluaikojen.

Yleisen elämänkokemuksen perusteella ei ole lainkaan uskottavaa, että jotakuta kiusataan aina ja joka paikassa siksi että on kertakaikkiaan niin erinomainen. Älykkäitä ja kyvykkäitä ihmisiä yliopistolla esimerkiksi todellakin arvostetaan sekä henkilökunnan että opiskelijoiden taholta, joskus liiankin kanssa vaikka kyseessä on sosiaalisesti kyvytön ja hankala ihminen. Yksittäisiä kadehtijoita jostain voi löytyä, mutta kyllä eritasoisesti narsistisia (enkä tässä diagnosoi mitään pershäiriötä vaan käytän vaan adjektiivina) on PALJON enemmän kuin neroja...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo jatkuva viha kertoo jostakin muusta kuin kertojan kokemuksista, voiko olla noin pitkään kroonisesti vihainen vaikka elämässä näyttäisi menneen hyvin (arvostettu ammatti jne..) Onko kyse jo pakko-oireista (ammatinvalinta) vai mistä. Eipä silti, että puolustelisin kiusaamista, mutta tippuiko päähenkilä narsistiseen sudenkuoppaan.

Jos et ole kokenut samaa kuin "Lauri", et voi ymmärtää tuota vihaa. Minua kiusattiin päiväkodista 15-vuotiaaksi asti (välissä saattoi olla vuosi tai pari, että sain olla rauhassa). Minut oli kasvatettu uskovaiseksi ja joka ikinen aamu ja ilta rukoilin apua Jumalalta. Mitään ei tapahtunut. Yritin kaikkeni. Vihasin itseäni yli kaiken. Yritin tappaa itseni. 15-vuotiaana pojat kävivät kimppuuni fyysisesti. Useita kertoja. Sitten tajusin, ettei Jumalaa ole, enkä suunnannut vihaa enää itseeni, vaan kiusaajiin. Fantasioin heidän kiduttamisestaan, aivan kuten Valkoisessa raivossa. Katsoin väkivaltaisia elokuvia ja dokumentteja kidutusmenetelmistä. Haaveilin kouluampumisista, mutta se olisi ollut liian nopea kuolema kiusaajille. Sitten tajusin, että jos teen jotain sellaista, kaikki ihmiset alkavat vihata minua. Koulu päättyi, muutin muualle ja pääsin kasvattamaan itseluottamustani. Jälkeepäin tajusin, miten sairaita kiusaajani olivat. Kuinka hullu täytyy olla, että yrittää työntää 150 cm/40 kg tytön liikkuvan bussin alle?

Minulle on tapahtunut paljon asioita myös peruskoulun jälkeen, vaikka olen vielä todella nuori. Tiedostan olevani joskus liian kiltti ja muutenkin ärsyttävä. Tietenkin jokainen pitää jotakuta ihmistä ärsyttävänä. Joskus joudun käsittelemään asioita, mutta pääsen purkamaan tunteitani ja erityisesti vihaani, mikä on vain tervettä. Tiedän rajani. Voisin kertoa itsestäni sivutolkulla, mutta halusin sinun vain ymmärtävän, että kiusaaminen todellakin voi aiheuttaa tuollaista. Minulla ei ollut elämässäni tuolloin muuta traumaa kuin kiusaaminen, ja silti fantasioin täysin sairaista asioista.

Pakko oli tsekata. Hyvä, kun tunnistat. Raivo on myös elinvoimaa. Olet ollut vahva. Toivon kaikkea hyvää sinulle!

Ja viestin 40 kirjoittajalle: ei kai kukaan tässä ole sinun kokemuksiasi kyseenalaistanut. Itse asiassa päinvastoin: sinunkin (ja varmasti on muitakin, joilla on samoja kokemuksia, paljon) ulostulosi osoittaa, että hallinnassa olevat väkivaltafantasiat eivät ollenkaan niin harvinaisia ja poikkeuslahjakkaan yksilön ominaisuuksia, kuin mitä Lauri antaa ymmärtää. Eikä hänen teorioissaan välttämättä ole mitään uutta ja erityistä, kunhan pukee asian uudelleen hitusen glorifioituun kaapuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo jatkuva viha kertoo jostakin muusta kuin kertojan kokemuksista, voiko olla noin pitkään kroonisesti vihainen vaikka elämässä näyttäisi menneen hyvin (arvostettu ammatti jne..) Onko kyse jo pakko-oireista (ammatinvalinta) vai mistä. Eipä silti, että puolustelisin kiusaamista, mutta tippuiko päähenkilä narsistiseen sudenkuoppaan.

Jos et ole kokenut samaa kuin "Lauri", et voi ymmärtää tuota vihaa. Minua kiusattiin päiväkodista 15-vuotiaaksi asti (välissä saattoi olla vuosi tai pari, että sain olla rauhassa). Minut oli kasvatettu uskovaiseksi ja joka ikinen aamu ja ilta rukoilin apua Jumalalta. Mitään ei tapahtunut. Yritin kaikkeni. Vihasin itseäni yli kaiken. Yritin tappaa itseni. 15-vuotiaana pojat kävivät kimppuuni fyysisesti. Useita kertoja. Sitten tajusin, ettei Jumalaa ole, enkä suunnannut vihaa enää itseeni, vaan kiusaajiin. Fantasioin heidän kiduttamisestaan, aivan kuten Valkoisessa raivossa. Katsoin väkivaltaisia elokuvia ja dokumentteja kidutusmenetelmistä. Haaveilin kouluampumisista, mutta se olisi ollut liian nopea kuolema kiusaajille. Sitten tajusin, että jos teen jotain sellaista, kaikki ihmiset alkavat vihata minua. Koulu päättyi, muutin muualle ja pääsin kasvattamaan itseluottamustani. Jälkeepäin tajusin, miten sairaita kiusaajani olivat. Kuinka hullu täytyy olla, että yrittää työntää 150 cm/40 kg tytön liikkuvan bussin alle?

Minulle on tapahtunut paljon asioita myös peruskoulun jälkeen, vaikka olen vielä todella nuori. Tiedostan olevani joskus liian kiltti ja muutenkin ärsyttävä. Tietenkin jokainen pitää jotakuta ihmistä ärsyttävänä. Joskus joudun käsittelemään asioita, mutta pääsen purkamaan tunteitani ja erityisesti vihaani, mikä on vain tervettä. Tiedän rajani. Voisin kertoa itsestäni sivutolkulla, mutta halusin sinun vain ymmärtävän, että kiusaaminen todellakin voi aiheuttaa tuollaista. Minulla ei ollut elämässäni tuolloin muuta traumaa kuin kiusaaminen, ja silti fantasioin täysin sairaista asioista.

Joo joo, mutta vaikka traumalla olisi jotain tekemistä vihan kanssa alunperin, on kyllä täysin ihmisen itsensä vastuulla oikaista vääristynyt maailmankuvansa, joka saattaa mm. aiheuttaa sen, että kokee itsensä "kiusatuksi" niissäkin tapauksissa joissa se 99%n ihmisten mielestä ei sitä ole. On kovin vahingolllinen ajattelutapa, että voi syyttää koulukiusausta (tai kotiolojakaan) vuosia myöhemmin, kun on jo paljon vettä virrannut Aurajoessa sitten kouluaikojen.

Yleisen elämänkokemuksen perusteella ei ole lainkaan uskottavaa, että jotakuta kiusataan aina ja joka paikassa siksi että on kertakaikkiaan niin erinomainen. Älykkäitä ja kyvykkäitä ihmisiä yliopistolla esimerkiksi todellakin arvostetaan sekä henkilökunnan että opiskelijoiden taholta, joskus liiankin kanssa vaikka kyseessä on sosiaalisesti kyvytön ja hankala ihminen. Yksittäisiä kadehtijoita jostain voi löytyä, mutta kyllä eritasoisesti narsistisia (enkä tässä diagnosoi mitään pershäiriötä vaan käytän vaan adjektiivina) on PALJON enemmän kuin neroja...

ja

Elokuvassa sanottiin nhyvion, kyllä kotka aistii huonosti uivan sorsanpojan tjsp ja siksi joutuu tilanteisiin uudestaan ja uudestaan. Jos lpasena on kaltoinkohdeltu kotona tai myöhemmin koulussa niin kyllä nämä saalistajat haistaa saaliin niin kuin hai veren. Tämän elokuvan päähenkilöllä uskon olleen hieman asenne vammaa, joka todennäköisesti johtui kotoa saaduista opeista ja eikä niistä ehkä turmiollisin ollut kristillisin "Käännä toinen poskesi" Eli peruskiusattu tämä tyyppi ei todellakaan ollut.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi heitettiin armeijasta ulos. Koko homma olisi ehkä estynyt, jos  olisi pístellyt kiusaajat pinoon. päähenkilö halusi olla ilmeisesti isän kaltainen sankari-ihminen ja siihen ei sopinut tapella "alempitasoisten" kanssa, tuossa tyypissä on ollut varmaan kunnon annos ylimielisyyttä ja kenties ubermensch -ajattelua (ehkäpä taustassakin?), mikä ei tietenkään anna kellekään syytä ruveta kiusaamaan.

Katsoin elokuvan ja minullekin tuli vaikutelma, että "Lauri" piti itseään jotenkin muita parempana. Oliko hän oikeasti sitä mieltä vai oliko se hänen suojautumiskeinonsa?  En tarkoita, että itsensä muiden yläpuolelle nostaminen antaisi oikeutta kiusata. Ei mikään anna.  Omissa opiskelupiireissäni jotkut ärsyttävät besserwisserit on vaan jätetty huomiotta. Ei heidän kanssaan tarvitse kaveerata, jos ei huvita, mutta ei heitä tarvitse kiusatakaan. Eihän siitä hyödy kukaan.

Hyvä kuitenkin, että "Lauri" on pitkäaikaisesta ja rankasta kiusaamisesta huolimatta jaksanut opiskella ja ainakin silla saralla menestynyt. Menestys on paras kosto kiusaajille - jos nyt jotain kostoa haluaa.

Musta se nimenomaan on uskottavaa se, että jotku joutuu aina kiusatuksi. Toi dokumentin teoria siitä miten tietyt henkilöt valikoituvat kiusaamisen kohteiksi on hyvinkin uskottava. Ja kyllähän noita tapauksia on omassakin elämässä nähny. Yläasteellakin luokassa oli se kaveri, joka vaan jostain syystä valikoitu kiusaajin kohteeksi. Yleensä jollain tavoin normista pokkeaviahan noi on, eli näin helppoja kohteita.

Kummalista kun, jotku ton dokumentin perusteella luokittelee päähinkilön narsistiksi, kun eiköhän se narsisti oo niiden kiusaajien joukossa. Narsistit on sosiaalisesti hyvin taitavia, ja harvemmin sosiaalisesti taitava ihminen joutuu kiusaamisen kohteeksi.  Tiettyä tunnekylmyyttä ehkä oli tossa havaittavissa, mutta eihän tollanen vuosia jatkunut kiusaaminen voi olla jättämättä jälkiä.

Ymmärrän erittäin hyvin noita vihan tunteita tollasten kokemusten jälkeen.  Mikään ei oikeuta toisten ihmisten tappamista. Tässä olennaista kuitenkin  on, että  päähenkilö haki apua tuollaiseen järjettämän pahaan tekoon syylistymisen sijaan. Kaiken kaikkiaan erittäin hyvä dokumentti, karmiva ja silmiä avaava.

Vierailija kirjoitti:

Katsoiko joku Yleltä dokumentin Valkoinen raivo? Minkälaisia ajatuksia dokkari herätti? Itse kiinnitin ainakin huomiota, että dokkarin päähenkilöllä "Laurilla" ei ollut isää. Isä oli kuollut Laurin ollessa pieni. Koulusurmaajia monesti yhdistää juuri isättömyys. Toinen hämmästyttävä seikka oli yliopistossa harjoitettu henkinen väkivalta.

No ei kyllä yhdistä isättömyys. Tutki nyt vähän taustoja ennen kuin yleistelet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo jatkuva viha kertoo jostakin muusta kuin kertojan kokemuksista, voiko olla noin pitkään kroonisesti vihainen vaikka elämässä näyttäisi menneen hyvin (arvostettu ammatti jne..) Onko kyse jo pakko-oireista (ammatinvalinta) vai mistä. Eipä silti, että puolustelisin kiusaamista, mutta tippuiko päähenkilä narsistiseen sudenkuoppaan.

Jos et ole kokenut samaa kuin "Lauri", et voi ymmärtää tuota vihaa. Minua kiusattiin päiväkodista 15-vuotiaaksi asti (välissä saattoi olla vuosi tai pari, että sain olla rauhassa). Minut oli kasvatettu uskovaiseksi ja joka ikinen aamu ja ilta rukoilin apua Jumalalta. Mitään ei tapahtunut. Yritin kaikkeni. Vihasin itseäni yli kaiken. Yritin tappaa itseni. 15-vuotiaana pojat kävivät kimppuuni fyysisesti. Useita kertoja. Sitten tajusin, ettei Jumalaa ole, enkä suunnannut vihaa enää itseeni, vaan kiusaajiin. Fantasioin heidän kiduttamisestaan, aivan kuten Valkoisessa raivossa. Katsoin väkivaltaisia elokuvia ja dokumentteja kidutusmenetelmistä. Haaveilin kouluampumisista, mutta se olisi ollut liian nopea kuolema kiusaajille. Sitten tajusin, että jos teen jotain sellaista, kaikki ihmiset alkavat vihata minua. Koulu päättyi, muutin muualle ja pääsin kasvattamaan itseluottamustani. Jälkeepäin tajusin, miten sairaita kiusaajani olivat. Kuinka hullu täytyy olla, että yrittää työntää 150 cm/40 kg tytön liikkuvan bussin alle?

Minulle on tapahtunut paljon asioita myös peruskoulun jälkeen, vaikka olen vielä todella nuori. Tiedostan olevani joskus liian kiltti ja muutenkin ärsyttävä. Tietenkin jokainen pitää jotakuta ihmistä ärsyttävänä. Joskus joudun käsittelemään asioita, mutta pääsen purkamaan tunteitani ja erityisesti vihaani, mikä on vain tervettä. Tiedän rajani. Voisin kertoa itsestäni sivutolkulla, mutta halusin sinun vain ymmärtävän, että kiusaaminen todellakin voi aiheuttaa tuollaista. Minulla ei ollut elämässäni tuolloin muuta traumaa kuin kiusaaminen, ja silti fantasioin täysin sairaista asioista.

Joo joo, mutta vaikka traumalla olisi jotain tekemistä vihan kanssa alunperin, on kyllä täysin ihmisen itsensä vastuulla oikaista vääristynyt maailmankuvansa, joka saattaa mm. aiheuttaa sen, että kokee itsensä "kiusatuksi" niissäkin tapauksissa joissa se 99%n ihmisten mielestä ei sitä ole. On kovin vahingolllinen ajattelutapa, että voi syyttää koulukiusausta (tai kotiolojakaan) vuosia myöhemmin, kun on jo paljon vettä virrannut Aurajoessa sitten kouluaikojen.

Yleisen elämänkokemuksen perusteella ei ole lainkaan uskottavaa, että jotakuta kiusataan aina ja joka paikassa siksi että on kertakaikkiaan niin erinomainen. Älykkäitä ja kyvykkäitä ihmisiä yliopistolla esimerkiksi todellakin arvostetaan sekä henkilökunnan että opiskelijoiden taholta, joskus liiankin kanssa vaikka kyseessä on sosiaalisesti kyvytön ja hankala ihminen. Yksittäisiä kadehtijoita jostain voi löytyä, mutta kyllä eritasoisesti narsistisia (enkä tässä diagnosoi mitään pershäiriötä vaan käytän vaan adjektiivina) on PALJON enemmän kuin neroja...

ja

Elokuvassa sanottiin nhyvion, kyllä kotka aistii huonosti uivan sorsanpojan tjsp ja siksi joutuu tilanteisiin uudestaan ja uudestaan. Jos lpasena on kaltoinkohdeltu kotona tai myöhemmin koulussa niin kyllä nämä saalistajat haistaa saaliin niin kuin hai veren. Tämän elokuvan päähenkilöllä uskon olleen hieman asenne vammaa, joka todennäköisesti johtui kotoa saaduista opeista ja eikä niistä ehkä turmiollisin ollut kristillisin "Käännä toinen poskesi" Eli peruskiusattu tämä tyyppi ei todellakaan ollut.

Tietynlaiset ihmiset haistaa saaliin, ne jotka haluavat kiusata. Ensin heitetään kokeeksi jotain ja jos se toimii niin sitten vähän lisää. Ja kaverit katsovat, että onpa kova jätkä, voi että.

Vierailija kirjoitti:

Musta se nimenomaan on uskottavaa se, että jotku joutuu aina kiusatuksi.

Ei ole tuon yliopistojutun osalta. Jos olet liikkunut yhtään yliopisto- ja tutkijapiireissä niin tiedät että älykkyydellä ja lahjakkkuudella saa jotakuinkin *mitä tahansa* anteeksi siellä. Ei tarvitse olla cool tai suulas alfamies tai -nainen, ei sinne päinkään. Älykköpiireissä likimain halveksitaan tällaisten ominaisuuksien arvostusta ja älykkyyttä yliarvostetaan. Siis ihmisiä ei todellakaan niissä piireissä kiusata siksi, että ovat "ärsyttäviä" jos ovat oikeasti likimain neroja. Toki moni tällainen voi olla ollut koulussa juurikin hyljeksitty nörtti.

Eri asia on sitten se, että jos joku ei olekaan poikkeuslahjakkuus mutta vaatii sellaisen kohtelua itselleen.

Tosin olen ollut siinä uskossa että nimenomaan ns eliittikouluissa, jollaisessa Lauri oli ollut, asiat olisivat akateemisesti kyvykkäillä hieman helpompia siinä missä räkäisessä lähiökoulussa haukutaan helposti "hikariksi" jos on sellainen pikkuprofessori. Ainakin näin SYKssä Ressussa jne olleet opiskelukaverini ovat väittäneet.

Mainittakoon myös, että olen tuntenut myös henkilön, joka väitti häntä aina kiusatun ja hyljeksityn mm. yliopistopiireissä. Tosiasiassa hän oli itse (aikuisiällä sopivaan asemaan päästyään) kiusaaja, ja juurikin tällainen älykäs, mutta ei mikään maailmanluokan nero, kuten mielessään kuvitteli, ja hänellä oli lapsuudesta kumpuava alemmuuskompleksi verrattuna kultalusikka suussa syntyneisiin, vaikkei itsekään mistään rutiköyhästä kodista ollut. Hänellä oli myös väkivaltafantasioita, mutta toisin kuin Lauri (ja Laurille tästä pisteet) ei ymmärtänyt että niissä olisi mitään väärää. Hän myös projisoi oman kateutensa aina hyvin tehokkaasti muihin ihmisiin. Noh, tapaukset voivat olla hyvinkin erilaisia, eikä tämäkään ole todiste mistään, mutta herättää kysymyksiä siitä miten eri tavalla ihmiset voivat nähdä asioita.

Pointti ei siis ole se, että Laurin näkökulma tuskin on objektiivinen, vaikka kaikki kiusaamismuistot tuskin ovat vääriäkään. Hänen maailmankuvansa on varsin omituinen mielestäni, enkä ole varma että koulukiusaaminen on edes tärkein syy tähän.

En kyllä itse huomannut että olisi mitenkään ollut narsistinen tai pitänyt itseään parempana. Vaikka syytä olisi ollutkin, ei lyönyt koskaan edes takaisin. Arvostan, vaikka hänelle itselle siitä koituikin enemmän ehkä harmia. Selvitti traumansa terapiassa ja jaksoi opiskella kaikesta huolimatta. Toisin kuin ilmeisesti aika hyväosaiset koulukaverinsa, jotka käyttivät fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Ja toiseksi, vaikka joku olisikin ylimielinen tms, oikeuttaako se olemaan väkivaltainen? Minusta kiusaaminen on jopa aika vähättelevä termi väkivallalle tai tässä ketjussa olleelle tappoyritykselle (bussin alle työntäminen). 

Luulen että Lauri oli oikeassa, että heikoilla olevia ihmisiä helposti kiusataan, helppoja kohteita, ei jaksa puolustaa itseään. Muistan itsekin yläasteella, kun tunteita ei vaan voinut koulussa näyttää tai joutui kiusatuksi. Ne jotka eivät jaksaneet pitää kulissia yllä jos oli paha olo, joutui kiusatuksi. Mm. yksi joutui paniikkihäiriön ja kohtausten takia kiusatuksi. Muuten oli tavallinen nuori. Yksi joutui koska oli hyvä koulussa eikä meikannut ja oli vaikeaa kotona, erittäin kiltti. Yläasteellamme vallitsi ns. viidakon lait. 

Raiskattiinko lauri muuten tossa yhdessä kohtauksessa vai mitä ne teki sillä banaanilla?

Kiitos kahdelle positiiviselle kommentoijalle (viestit 41 ja 43) :) Ja anteeksi kärkkäästä viestistä...

Haluaisin itse vielä kommentoida tätä Laurin "olin aina kympin oppilas" ym. korostusta: minunkin on välillä pakko korostaa itseäni joissakin asioissa, jotta tuntisin olevani hyvä. Se on suojautumiskeino, kun muistelen kouluaikoja. Ihminen yrittää aina järkeistää asioita ja voikin olla hyvin vaikea käsittää, miksi jotakuta kiusataan. Minultakin on sitä kysytty. En ollut ruma, tyhmä, luuseri tai mitään muutakaan, mutta tulin aina paremmin toimeen opettajien kanssa, koska he olivat minulle se auktoriteetti ja pidin säännöistä. Taidan olla vain tylsä :D Mutta ymmärrän, miksi Laurin on ainakin uskoteltava itselleen olevansa hyvä: muuten ihminen hajoaa ja varsinkin jos kiusaaminen jatkuu vuodesta ja paikasta toiseen, niin ei siinä voi tehdä muuta kuin kysyä itseltään: "Olenko tosiaan näin paska ihminen?"

Olisiko Laurin pitänyt surkutella katsojille olevansa tyhmä tms., jos ei kerta ole? Mielestäni on hyvä, ettei tutuille tai tuntemattomille näytä heikkouksiaan, koska sillon nämä kiusaajat iskevät. Näyttävätkö kiusaajat heikkouksiaan? Eivät. Jos he saavat kokeesta huonon numeron, he sanovat: "Eihän tällä ole mitään väliä, koulu on turhaa", vaikka oikeasti he saattavat tuntea epäonnistuneensa, mutta heidän ei auta näyttää oikeita tunteitaan.

Kävin katsomassa elokuvan taannoin elokuvateatterissa. Miten minulle ei tullut yhtään sellainen vaikutelma Laurista, että olisi antanut ymmärtää olevansa omasta mielestään jotenkin parempi? Lahjakas hän toki oli, mutta enemmän korosti olleensa erilainen. Ja loppua kohden hän sanoi, että hän on tullut siihen lopputulokseen että hänessä on jokin piirre joka provosoi potentiaaliset kiusaajat ja tekee hänestä kohteen, että hän on katalysaattori ja joissain ihmisissä on sellainen piirre. En tiedä onko tuo sitten "totuus" vaiko osoitus itseen liittyvästä vinoutuneesta uskomuksesta. 

Valkoinen raivo oli minustakin sellainen hiukan brändäykseltä kuulostava käsite, jolle ei oikeastaan elokuvassa avattu teoriapohjaa, vaikka niitä kouluiskuja ja massa-ampumisia paljon läpi käytiinkin.

Loppujen lopuksi kuitenkin elokuvan pointti oli mielestäni siinä, että siinä koottiin joitain yhteisiä tekijän taustaan ja persoonallisuuteen liittyviä riskitekijöitä, joita näissä tapauksissa on ollut. Monenlaisen kiusaamisen uhriksi joutuminen, miessukupuoli, erilaisuus ja vaikeus ystävystyä vertaisten kanssa, eristäytyminen, tappamisfantasiat ja niihin liittyvä suunnittelu ja mittava harjoittelu (kyllähän fantasiat ovat yleisiä, mutta ei siinä intensiteetissä kuin näillä tekijöillä), luottamuksen menettäminen ihmisiin ja loppujen lopuksi ihmisten epäinhimillistäminen, jonka Lauri sanoi olevan edellytys sille, että joku ns. aivan tavallinen nuori lähtee toteuttamaan fantasiaansa. Keskeinen sanoma oli se, että vanhempien ja kasvattajien pitäisi tunnistaa ja reagoida näihin merkkeihin ajoissa ennen kuin jotain pahaa tapahtuu muille. 

Mulla oli esim. tuttu, jota oli aina kiusattu. Tämän tausta oli ulkomaalaistausta ja koko perhe oli kovin ylemmyydentuntoinen. Lisäksi oli opetettu, että ei saa tapella vastaan, koska ylempi ihminen ei sorru moiseen alemman kansan touhuihin, koska se on moukkamaista. Vieläkin hänestä aisti tiettyjä ylemmyyskomplekseja, vaikka leikkikin empaattista. Tämä havaittava piirre toimi selekästi turnoffina, ja en ihmettele vaikka valittaisi kiusaamisesta tai rasismista, ehkä todenmukaisempi olisi ettei monikaan halua olla tekemisissä.Toki tarina ei ole yhteneväinen elokuvan tarinan kanssa, sillä kiusaaminen ei ole ollut ja näin kierre oli valmis. Kaikki muu kuin hän oli roskaväkeä , tämähän toimi sitten puolustusmekanismina ja selviytymisen keinona. Mutta aikusuudessa tuo asennoituminen alkoi tuottaa jo selkeitä ongelmia.

Erityisesti pojat ja miehet kokevat itsensä uhatuksi sellaisen ihmisen seurassa, jota he eivät pysty kategorisoimaan eivätkä sosiaalisesti  "lukemaan". Tällaista ihmistä sitten aletaan helpommin kiusata yhä uudestaan ja eri ympäristöissä. 

Vierailija kirjoitti:

Olisiko Laurin pitänyt surkutella katsojille olevansa tyhmä tms., jos ei kerta ole? Mielestäni on hyvä, ettei tutuille tai tuntemattomille näytä heikkouksiaan, koska sillon nämä kiusaajat iskevät. Näyttävätkö kiusaajat heikkouksiaan? Eivät. Jos he saavat kokeesta huonon numeron, he sanovat: "Eihän tällä ole mitään väliä, koulu on turhaa", vaikka oikeasti he saattavat tuntea epäonnistuneensa, mutta heidän ei auta näyttää oikeita tunteitaan.

Ei tietenkään. Mutta sanotaanko näin että leffassa kerrottua uskottavampi tarina olisi sellainen, että ala- tai yläasteella kiusataan "pinkoa" ja erilaista joskus hyvinkin julmasti. Kuitenkin lukiossa (ja varsinkin eliittilukiossa) tilanne helpottuu ja koulumenestystä jopa arvostetaan, vaikka jos sosiaaliset taidot ovat huonot niin mittavaa kaveripiiriä ei sielläkään ole, ja viimeistään korkeakoulussa "ruma ankanpoikanen" pääsee kuorestaan ja nauttii saamastaan arvostuksesta. Edelleen tietysti jos ei ole erityisen sosiaalinen, mutta haluaisi olla se asettaa tiettyjä rajoitteita, mutta ainakin ammatillisessa mielessä saa arvostusta. Uskokaa nyt, yliopistolaiset ei ole mitään yläasteen pissisteinejä, ja siellä nokkimisjärjestykset perustuu aivan eri asioihin (ja ensimmäisen vuoden opiskelijoille eivät mahdolliset henkilökunnan sisäiset kinat ja sotkut näy millään tavalla). Opiskelu on erityylistä, eikä kiusaaminen samalla tavalla kuin yläasteella ole edes mahdollista.  Varhempi kiusaaminen voi tietysti jättää traumoja, ehkä taipumus nähdä kiusaamista kaikkialla on yksi niistä. 

Syyttihän yliopistoiskua suunnitellut opiskelijakin "naishumanisteja" kiusaamisestaan, mutta ei kukaan tainnut tosissaan uskoa, että mitään sellaista olisi tapahtunut, saati että olisi ollut oikea syy iskun suunnitteluun.

Hmm. Kyllä minua kiusattiin yliopistolla maalaismaisesta murteestani. Lisäksi eristämällä. Samanlaisia ihmisiä ne yliopistolla olevat ovat kuin muutkin, älkää nyt yrittäkö puhua paskaa että lukupää tekisi ihmisestä jotenkin eettisesti korkeampitasoisen! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisiko Laurin pitänyt surkutella katsojille olevansa tyhmä tms., jos ei kerta ole? Mielestäni on hyvä, ettei tutuille tai tuntemattomille näytä heikkouksiaan, koska sillon nämä kiusaajat iskevät. Näyttävätkö kiusaajat heikkouksiaan? Eivät. Jos he saavat kokeesta huonon numeron, he sanovat: "Eihän tällä ole mitään väliä, koulu on turhaa", vaikka oikeasti he saattavat tuntea epäonnistuneensa, mutta heidän ei auta näyttää oikeita tunteitaan.

Ei tietenkään. Mutta sanotaanko näin että leffassa kerrottua uskottavampi tarina olisi sellainen, että ala- tai yläasteella kiusataan "pinkoa" ja erilaista joskus hyvinkin julmasti. Kuitenkin lukiossa (ja varsinkin eliittilukiossa) tilanne helpottuu ja koulumenestystä jopa arvostetaan, vaikka jos sosiaaliset taidot ovat huonot niin mittavaa kaveripiiriä ei sielläkään ole, ja viimeistään korkeakoulussa "ruma ankanpoikanen" pääsee kuorestaan ja nauttii saamastaan arvostuksesta. Edelleen tietysti jos ei ole erityisen sosiaalinen, mutta haluaisi olla se asettaa tiettyjä rajoitteita, mutta ainakin ammatillisessa mielessä saa arvostusta. Uskokaa nyt, yliopistolaiset ei ole mitään yläasteen pissisteinejä, ja siellä nokkimisjärjestykset perustuu aivan eri asioihin (ja ensimmäisen vuoden opiskelijoille eivät mahdolliset henkilökunnan sisäiset kinat ja sotkut näy millään tavalla). Opiskelu on erityylistä, eikä kiusaaminen samalla tavalla kuin yläasteella ole edes mahdollista.  Varhempi kiusaaminen voi tietysti jättää traumoja, ehkä taipumus nähdä kiusaamista kaikkialla on yksi niistä. 

Syyttihän yliopistoiskua suunnitellut opiskelijakin "naishumanisteja" kiusaamisestaan, mutta ei kukaan tainnut tosissaan uskoa, että mitään sellaista olisi tapahtunut, saati että olisi ollut oikea syy iskun suunnitteluun.

Oletpa todella naiivi ihminen.

Aika erinomaisesti tiivistyy tässäki ketjussa se, miksi meillä Suomessa on kouluampujia. Tännekin on jokin älypää pesiytynyt inttämään, että varmasti Lauri ei oo tavallista älykkäämpi, ei varmasti oo koska eihän se vaan voi olla, narsisti se on ja päälle vähättelee kiusaamisen (ihastuttavasti laittoi "kiusaamisen" heittomerkkeihin, lässytti miten yliopistossa ei voi kiusata koska syy x, ja suora lainaus: "99% mielestä ei ole kiusaamista").

Moi idiootti. Ensinnäkin, just se minkä koet kiusaamiseksi on kiusaamista. Sen kiusaajan tai sivustakatsojan mielipide asiasta on yhtä arvokasta kuin 100 gr paskaa. Toi "ei sitä ees kiusattu"-jankutus on maailman yleisin tapa kuitata koulukiusaaminen ja sen takia suurimpaan osaan kiusaamista ei puututa. Järkyttävintä on se, että vastasit viestiin, minkä kirjoittajaa oltiin yritty töniä bussin alle. Häpeä.

Toiseksi, suomalaisen tutkimuksen mukaam korkeakouluissa kiusataan jopa enemmän kuin lukioissa. Voin kaivaa sen sinulle jos haluat. Ja vaikka tätä tutkimusta ei edes olisi, sinulla ei ole MITÄÄN oikeutta lähteä selittämään miksei Laurin kiusaamista yliopistossa koskaan tapahtunut. Vähättelysi, suora kiistäminen, on kuvottavaa.

Itse itkin koko valkoisen raivon läpi. Dokumentti oli järjettömän hyvä. Kohdassa, jossa kerrottiin siitä, miten kiusattu osaa lopulta siirtää itsensä henkisesti muualle jotain repesi sisälläni. Minä harrastin juuri tuota. Elin täydellisessä haavemaailmassa koulussa, kun tilanne oli päällä yksinkertsisesti kuvittelin itseni pois.

Itse en koskaan tuntenut vihaa kiusaajiani kohtaan. En tunne vieläkään, en ole ikinä tuntenut. Asia ei johdu siitä, että olisin jotenkin ylevämpi tai parempi ihminen. En ole koskaan ymmärtänyt mistä asia johtuu. Vasta dokumenttia katsoessani tajusin kohdistaneeni vihani aina itseeni.

Minulla ei ole koskaan ikinä ollut minkäänlaisia fantasioita tai toiveita kostaa, mutta itseäni olen vihannut senkin edestä. Yläaste loppui kahdeksan vuotta sitten, masennus, huono itsetunto ja erityisesti kamppailu itsemurhatoiveiden kanssa ei ole koskaan lähtenyt. Aloitan syksyllä terapian. Ei tämä mennytkään ohi, ei ollutkaan pelkkää murroisän kuohuilua. Vanhemmille kiusaamisen loppuminen ja vaikutukset loppuivat koulun loppumiseen. Uskoin itsekin tähän, ja olen kärsinyt ja hävennyt miksi en pääse asian yli.

Itse tajusin, että minua ihan oikeasti kiusattiin vasta lukiossa. Asia ei ollutkaan niin, että olin niin kuvottava, ruma, typerä ja vastenmielinen, että mun syrjiminen, eristäminen, haukkuminen, pilkkaaminen ja pahan puhuminen vain kuului asiaan.

Koska mua ei koskaan lyöty tai käyty fyysisesti käsiksi, mun on mahdotonta lähteä kokemaan moraalista ylemmyyttä tai kauhistella Laurin ajatuksia tai tunteita. Olisin aivan hyvin voinut fantasoida kiusaajieni tappamisesta jos olisin saanut turpaan.

En usko "ei kiusatuille" dokumentin antaneen hirveästi mitään. Kuitenkin itse kaiken sen häpeän ja tuskan kanssa taistelleena arvostin suuresti sitä, että asiaa tuodaan esille. Olisi mukavaa, että mediassa olisi esillä se toinenkin kiusattu hahmo kuin se klassinen "minua kiusattiin mutta nyt olen huippumenestynyt malli/laulaja/tutkija/ydinfyysikko ja asia ei paina minua tipan vertaa". Olisi kiva, että joskus puhuttaisiin niistä murenneista, jotka eivät yksinkertaisesti kykene enää kokoamaan itseään kun lapsuus ja nuoruus on varastettu kiusaamalla.

Olisi mielenkiintoista tietää, missä summissa liikutaan kun mietitään paljonko koulukiusaaminen maksaa Suomelle syrjäytymisen, itsemurhien, mielenterveysongelmien- ja eläkkeiden muodossa. Ujo veikkaukseni on, että luvussa liikuttaisiin miljardeissa.

Olisin mielelläni kuullut esim. Hannu Lauerman kommentteja tässä ohjelmassa. Se olisi tuonut sille kaipaamaani objektiivisuutta, olisi ehkä vähän selvittänytkin ilmiötä päähenkilön kokeman taustalla.

Ja ehkä myös siitä syystä kaipasin ammattilaisen näkemystä että tunnistan ilmiön, olen itsekin aikanaan tuntenut valkoista raivoa ja myös nimittänyt sitä siksi.