Lue keskustelun säännöt.
Masentuneen puolison jättäminen, itsekästäkö?
28.05.2016 |
Mies on ollut nyt kolmisen vuotta vaikeasti masentunut. Mitään muutosta parempaan (edes pieniä edistysaskeleita) ei ole tapahtunut. Miehelle on ehdotettu, että hoito voisi tapahtua muualla kun kotona, koska mun jaksaminen alkaa olla kortilla. Tähän mies ei ole suostunut. Terapeutti on sanonut, että voisi edes kerran päivässä olla lasten kanssa, käydä lenkillä tmv. pientä, ei ole toteutunut omatoimisesti eikä sillonkaan, vaikka olen yrittänyt miestä tähän tsempata. Mies käy siis terapiassa ja syö masennuslääkkeitä.
Miehen masennuksen hyvin todennäköisesti aiheutti työttömäksi jääminen ja tuon lisäksi tapahtui muutama ikävä asia, jotka kaikki varmasti yhdessä edesauttoivat masennuksen puhkeamista.
Keskusteluyhteyttä ei juuri ole, vastaus kaikkeen on melkeinpä, ettei jaksa tai väsyttää. Jos kysyy esim. välittääkö minusta tai lapsista niin tähän vastaa tyyliin, että varmaan joo.
Tein netissä masennustestin ja sen mukaan itselläni olisi lievää masennusta. Pelkään, että jos miehen tilanne ei parane, että oma masennukseni pahenee ja kuka sitten huolehtii lapsista, jos minä tai mies emme siihen kykene.
Olen niin totaalisen kyllästynyt tähän arjen pyöritykseen yksin ja yhden "lisälapsen" hoitamiseen. Sillon joskus, kun olen ollut poissa kotoa, niin olo on ollut aivan toisenlainen ja kotiinpaluu on ahdistanut todella paljon. Useimmiten koti tuntuu enemmänkin vankilalta kun kodilta.
Meillä on neljä lasta, 10v, 7v ja 5v kaksoset ja yhteiseloa on 20v takana. Oma ajatukseni on aina ollut, ettei puolisoa voi jättää ainakaan tämän ollessa sairas, mutta nyt tilanteen ollessa tämä on ero kuitenkin käynyt mielessä useasti. En yksinkertaisesti tiedä kauanko jaksan tätä tämänhetkistä elämää ja kuinka paljon miehen tilanne vaikuttaa lapsiin.
Olen muutamalle tutulle puhunut tästä tilanteesta ja siitä, että olen mm. ihan vakavissani harkinnut eroa ja saanut useammalta vastauksen, että enhän mä voi toista jättää tämän ollessa sairas. Periaatteessa tätä mieltä olen itsekin, mutta kuten sanottu oma jaksaminen alkaa olla kortilla.
Taloudellinen tilanne erotessa huononisi jonkin verran, muttei kuitenkaan mitenkään merkittävästi. Sen sijaan voisin varmasti henkisesti paljon paremmin mitä tällä hetkellä. Myös pelkkä asumusero on käynyt mielessä, mutten usko, että olisin valmis jatkamaan miehen kanssa muutoin kun siinä tapauksessa, että hän ei enää vaan olla möllötä päiviä vaan että vointinsa on oikeasti parempi.
Mitä enemmän tätä omaa oloa kuulostelen ja tätä tilannetta on pohtinut niin se ero (tai vähintään asumusero) tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, etten itse pala loppuun.
Tännekin jo aiemmin tein tähän aiheeseen liittyen aloituksen, kyselin miten jaksaa masentuneen puolison kanssa masentumatta itse.
Kommentit (176)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hankala tilanne, mutta ei toivoton. Jospa löytäisitte jotakin kuntouttavaa toimintaa hänelle ja itsekin yrittäisit löytää iloa harrastamisesta, kuten ehkä tekisit, jos mielelläsi olisi vaikkapa pyörätuoliin johtanut MS-tauti. Siitä ei kannata olla harmissaan, jos hän ei heti ole kaikkia hoitoja ottanut vastaan (esim. lääkkeitä). Moni lääke vie huonompaan suuntaan sivuvaikutuksineen, joten on aika rankkaa niitä testailla. On ihmisiä joille ei oikein mikään niistä sovi, saati auta. Sitten jos asenne ympärillä on vielä tympeä, kun potilas "ei pysty pissaamaan" (virtsaumpi), "nukkuu koko ajan" (horros), seksi ei onnistu, kyllä pitää uskoa olla, että taas uuden ja uuden lääkkeen kokeilee.
Tämä on niin totta, mitä lääkkeisiin tulee. Kokeilut ovat hitaita, kun ei oikein muuta keinoa niiden toimivuuden määrittämiseen ole kuin aika. Joidenkin kanssa tulee kohtuuttomia sivuvaikutuksia ja taas aloitetaan uusi kokeilu, ja taas parasta ja odotetaan. Silti olen sitä mieltä, että ap:n miehellä ei lääkitys ole kohdallaan, jos ei pysty mihinkään, kolme vuotta on kuitenkin pitkä aika ja tavoitteena on mahdollisimman normaali toimintakyky (arjessa, työkyky on asia erikseen). Mitä jos ap menisitte vastaanotolle yhdessä, niin miestä hoitava lääkäri kuulisi puolisonkin mielipiteen lääkityksen toimivuudesta? -23.
Olen käynyt miehen kanssa yhdessä mm. tuolla lääkärissä ja kertonut miten lääkitys ja terapia mielestäni toimii ja että minun jaksamiseni alkaa olla kortilla. Tähän lääkäri ehdotti yhtenä vaihtoehtona sitä, että hoito tapahtuisi muualla kun kotona, mutta kuten sanottu tästä mies kieltäytyi.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehesi on aikuinen ihminen, jolla on vastuu itsestään. Et voi häntä muuttaa tai parantaa. Itsellesi ja lapsillesi voit antaa paremman mahdollisuuden tulevaisuuteen. Toivon sinulle voimia muutoksen tiellä. Tulet kuulemaan ikäviä kommentteja ilkeiltä ja itsekkäiltä ihmisiltä, mutta pidä voimanasi lasten hyvinvointi ja parempi tulevaisuus.
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkin onnittelut psykologisesta tarkkanäköisyydestäsi! Nykyään on vallalla täysin ällistyttävä ja vääristynyt käsitys, että normaalit tunteet vastoinkäymisten edessä ovat mielisairautta, "masennussairautta".
Se, että osaat kytkeä syyn (työpaikan menetys) ja seurauksen (surullinen mieliala) toisiinsa on merkki siitä, että olet psykologisesti ymmärtäväinen ja hoksaava yksilö. Miehesi on onnekas.
Olisiko hänen mahdollista päästä mukaan työelämään jonkinlaisen pehmeän laskun kautta? Miten olisi etätyö?
Kannattaa portaittain lopettaa hitaasti "masennuslääkitys", kun siitä ei kerta ole mitään hyötyä miehesi voinnissa. Pikemminkin saatatte havaita voinnissa paranemista ja passiivisen olon vähenemistä, kun aivotoimintaan vaikuttava troppi poistuu.
Ei kannata erota, vaan kannattaa ensin kokeilla nämä tervehdyttävät toimenpiteet.
Ainakaan koulutustaan vastaavassa työssä tuo pehmeä lasku tai etätyö ei ole mahdollinen. Minusta kuitenkin oleellisempaa ennen kun edes ajattelee edes osittaista tai pehmeää laskua työelämään olisi, että mies olisi normiarjessa edes jotakuinkin toimintakykyinen, jota hän ei nyt ole.
Lääkityksen lopetuksesta täytyy keskustella ens viikolla lääkärin kanssa, koska aikasemmin ilman lääkitystä mies mm. kertoi, miten tulee tappamaan itsensä, koska ei häntä kukaan tarvitse ym. Näitä ajatuksia/puheita ei ilmeisesti lääkityksen ansiosta ole ollut, mutta mahtavatko tulla takaisin, kun lääkityksen lopettaa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Minkälaiseksi arvioit oman ns. markkina-arvosi? Minkä tasoisen uuden miehen uskot saavasi ja millä aikataululla?
Asia on niin, että jos nyt lähdet ja saat sanotaanko puolen vuoden sisällä uuden paljon paremman miehen, niin et tosiaankaan tule harmittelemaan lähtöä tai katselemaan taaksepäin. Alkuhuumassa omat masennuksen alkusikin haihtuvat saman tien, ja jos teet miehen suhteen viisaan valinnan, niin pitkällä akavälilläkin elämänlaatusi paranee huomattavast. Toki voit ns. seikkailla aluksi muutaman vuoden ennen vakiintumista.
Tosissasiko kysyt? En tiedä markkina-arvostani eikä oikeasti edes kiinnosta. Kaikesta huolimatta rakastan edelleen miestäni enkä tiedä, mikäli eroaisimmekin, että haluanko enää koskaan uutta miestä. Pelkään kuitenkin, että jäämällä ja jos tilanne pysyy samanlaisena niin kohta olen myös itse siinä jamassa, etten kykene lapsistamme huolehtimaan ja miten heidän sitten käy.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin vielä hiljattain samankaltaisessa tilanteessa mutta miehelläni se masennus purkautui myös aika rajuina "kohtauksina" joskus. Päätettiin sitten yhdessä asumuserosta koska koettiin että se on lasten takia välttämätöntä ja myös miehen koska hän olis tarvinnut sitä tilaa ja aikaa itselleen enemmän kuin mitä lapsiperheympäristössä on mahdollista, liittyen myös niihin masennuksen syihin jnejne. Tätä päätöstä ennen tietysti yritettiin kaikkea, juostiin lääkäreillä ja kokeiltiin lääkityksiäkin mutta mitään apua siitä ei ollut kun tuntui ettei sitä hätäämme oikein otettu edes kunnolla todesta. No, siinä tuli muutama käänne ja hän päätyi sitten ottamaan hengen itseltään ennen kun ehti saada edes asuntoa.
Masennus on vakava sairaus, ja se on raskasta ihan koko perheelle. Sen edessä voi tuntua aika toivottomalta kun masentunut on siinä omassa kuplassaan eikä auta vaikka yrittäisi järkeillä asioita paremmiksi. Lopulta se paranemisen halu pitää lähteä aina siitä masentuneesta itsestään. Itse jäin uudestaan hoitovapaalle tilanteen takia kun ei riittänyt paukut sinne työelämäänkin, ja kyllähän se oma jaksaminen alkoi olla jo kortilla kun eli jatkuvassa stressitilassa toisen puolesta. Sä et voi auttaa miestäsi etkä lapsianne jos et pysy itse kunnossa, se sinun täytyy muistaa. Painin pitkään tuon ajatuksen kanssa että joudun tällaisen ratkaisun tekemään, ehkä jopa lopullisesti eroamaankin, vaikka kyse ei ole siitä etteikö meillä olisi ollut rakkautta tai että mieheni tai suhteemme olisi jotenkin huono, vaan juuri sen sairauden takia. Itse tein kyllä miehelle selväksi etten ole häntä hylkäämässä vaan haluan auttaa vaikka erillään asutaankin tai vaikka erottaisiin. Auttaisiko tämä miestäsikin jos häntä pelottaa jäädä yksin? Nämä on monimutkaisia asioita eikä siihen voi kukaan tulla sanomaan tai syyttelemään mitään väliin.
Voimia.
Kamalalta kuulostaa, varsinkin tuo miehen itsemurha. Kuinka lapsenne selvisivät?
Meidän lapset on vielä hyvin pieniä, eivät esimerkiksi joutuneet näkemään niitä kohtauksia ja miehellä oli kaikesta huolimatta heihin tosi lämmin suhde vaikka ei sitten jaksanut täysillä ehkä ollakaan isä kaikissa sanan merkityksissä. Vanhemman lapsen kanssa ollaan asiasta jonkin verran keskusteltu, mitä nyt 3-vuotiaan kanssa voi keskustella, hänellä on kuitenkin jotain kysymyksiä näistä tapahtumista tässä ollut. Tästä on vain joitain viikkoja eli hyvin tuoreet tapahtumat, sehän nähdään vasta paljon myöhemmin että miten tämä on lapsiin lopulta vaikuttanut. Ja ihan varmasti tulee vaikuttamaan. Meillä on onneksi hyvä tukiverkko sekä minun että miehen puolelta joten ei tarvitse yksin painia näiden asioiden kanssa :)
Nyt mennään päivä kerrallaan. Onhan tämä ollut rankkaa ihan kokonaisuudessaan (ja tämä kuolema ei oikein ole kunnolla uponnut varmaan tajuntaankaan vielä) mutta en tiedä olisiko mies ollut ikinä vapaa niistä demoneistaan joten se hieman lohduttaa kun ajattelen että nyt hän on vapaa, hän ei enää tunne sitä tuskaa. Ja olen kiitollinen kaikesta mitä mieheltäni sain, niihin hyviin muistoihin mä tukeudun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyypillistä naisille, että heti pienten vastoinkäymisten edessä ollaan mies jättämässä. Mutta kaipa se on ymmärrettävää, ettei naisilta voi odottaa samanlaista suoraselkäisyyttä ja sitoutumista kuin miehiltä.
Ihanko oikeasti olet sitä mieltä, että on ihan ok, että mies olla möllöttää kolme vuotta tekemättä käytännössä mitään parantumisensa eteen? Syö siis kyllä lääkkeitä ja käy terapiassa, mutta esim. noita lääkkeitä ei alussa olisi millään suostunut syömään. En hyväksyisi vastaavaa käytöstä itseltäni tai joltain naispuoliseltakaan. Sen vielä ymmärtäisin, että jos mies tekisi mitä hälle on ehdotettu ja jos ei siitä huolimatta tapahtuisi muutosta niin sillon ei ainakaan täysin voisi miestä syyttää, mutta nyt mies ei tee esim. sitä mitä terapeutti on ehdottanut.
Tämä ei minusta ole mikään pieni vastoinkäyminen, kun mies on käytännössä yksi lapsi lisää minun hoidettavakseni. Aikaisemmin mulla oli sentään oikeasti puoliso, joka osallistui arjen pyöritykseen tasapuolisesti, tällä hetkellä ei mitään toivoa. Yksin on kaikesta selvittävä ja päätettävä, ei ole sitä toista, jonka kanssa keskustella eri vaihtoehdoista jne.
ap
Mieshän tekee ihan helvetisti, kun syö lääkkeitä ja käy terapiassa. Ota huomioon, että kyseessä on sairaus, jossa usein energiatasot ovat nollissa ja mikään ei huvita. Kannattaa myös miettiä millainen miehen kohtalo olisi, jos jättäisit sen
Niin varmaan. Tiesitkö, että sen paranemisen on lähdettävä masentuneesta itsestään ja tässä tapauksessahan masentunut on kieltäynyt monesta hänelle ehdotetusta asiasta eli ei ole ap:n vika, vaikka niin kovasti näin yritätkin väittää!
Jos on ollut kolme vuotta toimintakyvytön ja itsetuhoinen, niin eikö pääse sairaalajaksoille? Ei kukaan voi maata kotona toisen passattavana vuosia. Tämä teidän tilanne kuulostaa vähän samalta kuin mitä sanotaan alkoholisteista eli puoliso mahdollistaa leväperäisen elämän eikä toinen ota vastuuta itsestään. En halua tällä syyllistää sinua vaan antaa tukea irtautua hoivaajan roolista. Mies hoitoon tai asumusero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyypillistä naisille, että heti pienten vastoinkäymisten edessä ollaan mies jättämässä. Mutta kaipa se on ymmärrettävää, ettei naisilta voi odottaa samanlaista suoraselkäisyyttä ja sitoutumista kuin miehiltä.
Mitä hittoa sä selität? Joku tulee tänne kertomaan vaikeasta tilanteestaan, ja etsii vertaistukea, neuvoja ym. Ja sä tuut vaan ärsyttää ja vittuilee ihmiselle, joka on muutenkin loppu. Ap on yrittänyt ja jaksanut vaikka ja mitä. Taidat olla mies, kun noin otit ittees. Itse olen nainen, ja kyllä karvat nousi pystyyn sun kommentista. Vähän kurjaa.
Seliseliseli. Jos kysyjä olisi ollut mies, niin kaikki naiset vinkuisivat kuorossa miten mies voi olla kusipää kun edes eroa ajattelee. Et naisena huomaa sukupuolesi tekopyhyyttä, ja uskallat vielä aukoa päätäsi.
Tuosta lenkille menosta muistui mieleen se, kun pääsin pitkälle sairaslomalle masennuksen ja työuupumuksen takia ja minua oli neuvottu käymään lenkillä. Menin siis loman alussa kävelylle, kompastuin heti kotipihalla niin, että käsivarsi murtui ja jouduin sairaalaan. :D Ikinä sitä ennen en ollut murtanut luitani, mutta kun väsyneenä laahustin ulos, niin silloin se tapahtui.
AP:n ongelmaan palatakseni en ymmärrä hänen miestään. Luulisi, että edes omat lapset olisivat hänelle niin arvokkaita, että hän tsemppaisi edes heidän takiaan. Ikävää ja surullista. Jos miestä ei tosiaan kiinnosta perheen asiat edes sen vertaa, niin varmaan minäkin ap:n tilanteessa alkaisin suunnitella herran jättämistä. Ensin koettaisin järjestää yhteisen keskustelun miehen terapeutin kanssa. Kertoisin, että ukko on nyt siinä pisteessä, että minä en jaksa. Että ilmeisesti ei välitä minusta ja yhteisistä lapsista sen vertaa, että jaksaisi osallistua perhe-elämään millään tavalla ja että alan saada kystä kyllin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkälaiseksi arvioit oman ns. markkina-arvosi? Minkä tasoisen uuden miehen uskot saavasi ja millä aikataululla?
Asia on niin, että jos nyt lähdet ja saat sanotaanko puolen vuoden sisällä uuden paljon paremman miehen, niin et tosiaankaan tule harmittelemaan lähtöä tai katselemaan taaksepäin. Alkuhuumassa omat masennuksen alkusikin haihtuvat saman tien, ja jos teet miehen suhteen viisaan valinnan, niin pitkällä akavälilläkin elämänlaatusi paranee huomattavast. Toki voit ns. seikkailla aluksi muutaman vuoden ennen vakiintumista.
Tosissasiko kysyt? En tiedä markkina-arvostani eikä oikeasti edes kiinnosta. Kaikesta huolimatta rakastan edelleen miestäni enkä tiedä, mikäli eroaisimmekin, että haluanko enää koskaan uutta miestä. Pelkään kuitenkin, että jäämällä ja jos tilanne pysyy samanlaisena niin kohta olen myös itse siinä jamassa, etten kykene lapsistamme huolehtimaan ja miten heidän sitten käy.
ap
Kuten sanoin, rakkautesi unohtuu nopeasti, kun uusi tulee kuvioihin. Kai nyt tajuat, että elämäsi on aivan hanurista, eikä tule tuosta muuttumaan? Kysy keneltä tahansa eronneelta, niin vastaus on aina, että nyt on paremmin kuin ennen.
Älä jää tuleen makaamaan! Ei sinun tarvitse selitellä tätä päätöstä lastesi huolehtimisella tai muulla.
Sulla on nyt rankka tilanne. Olet huolissasi itsestäsi ja lapsista. Toivoisit miehen ottavan vastuun itsestään.
Mielestäni tärkeintä tässä on sinun hyvinvointisi, koska sinä kannat vastuun arjesta ja lapsista. Kuten olet pohtinut, voisit muuttaa lasten kanssa ensi alkuun ja katsoa rauhassa, miten tilanne kehittyy. Saisit etäisyyttä mieheen. Totta kai tunnet syyllisyyttä, jos näin teet, mutta sinä et ole syyllinen miehen tilanteeseen.
Eroa ei tarvitse laittaa vireille. Elät arkea lasten kanssa ja olet miehen tukena sen verran kuin jaksat. Sinun vastuullasi ei ole aikuisen miehen parantaminen. Siihen et pysty. Eiväthän lääkärit ja lääkkeetkään ole pystyneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairastin vaikeaa masennusta kolme vuotta, ja mielestäni masentuneen jättäminen voi olla tervettä itsekkyyttä. Ei kaikki asiat välttämättä ole puolison "vika", mutta se ei tarkoita että niitä on kestettävä.
Alkoholismikin on sairaus, mutta se ei tarkoita että vuosien ryyppäämiseen kyllästynyt on huonolla tavalla itsekäs jättäessään puolison. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on sairaus jolle ei voi mitään, mutta jos puoliso välillä huutaa, raivoaa ja heittelee tavaroita, välillä tuhlaa kaikki rahat nettipokeriin kun on ihan varma että se lyö leiville, ja lopuksi makaa kolme kuukautta sängyn pohjalla puhumatta sanaakaan, niin onko se todella väärin jättää hänet?
Olin todella maassa ja jos puoliso olisi minut jättänyt, olisi se varmasti tuntunut raskaalta, mutta en mitenkään olisi voinut vaatia että hän jaksaa kaiken.
Vierailija kirjoitti:
Hankala tilanne, mutta ei toivoton. Jospa löytäisitte jotakin kuntouttavaa toimintaa hänelle ja itsekin yrittäisit löytää iloa harrastamisesta, kuten ehkä tekisit, jos mielelläsi olisi vaikkapa pyörätuoliin johtanut MS-tauti. Siitä ei kannata olla harmissaan, jos hän ei heti ole kaikkia hoitoja ottanut vastaan (esim. lääkkeitä). Moni lääke vie huonompaan suuntaan sivuvaikutuksineen, joten on aika rankkaa niitä testailla. On ihmisiä joille ei oikein mikään niistä sovi, saati auta. Sitten jos asenne ympärillä on vielä tympeä, kun potilas "ei pysty pissaamaan" (virtsaumpi), "nukkuu koko ajan" (horros), seksi ei onnistu, kyllä pitää uskoa olla, että taas uuden ja uuden lääkkeen kokeilee.
Kyllä minä yhä edelleen käyn omassa harrastuksessani, vaikka mm. lastenhoito onkin vähän haasteellista järjestää, kun tukiverkko ei ole suurensuuri. En ole varsinaisesti harmissani siitä, ettei mies lämmennyt heti lääkehoidolle vaan siitä, että miehelle on ehdotettu hoitoa muualla kun kotona eikä suostunut tähän. Terapeutti on miestä pyytänyt päivittäin tekemään jotain pientä, esim. lenkki, lasten kanssa leikkiminen tmv, mutta mitään näistä mies ei ole toteuttanut. Ei omatoimisesti eikä tsempattuna.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko miehen diagnoosi siis masennus? Tiedätkö mitä terapiassa tehdään, onko hän siis psykoterapiassa? Mulla nimittäin oli monivuotinen masennus johon ei auttanut mikään, ei mitkään lääkkeet eikä terapia eikä oikein edes sairaalahoito ja syyski paljastui että mulla olikin dissosiaatiohäiriö. Tarvitsin siis nimenomaan traumaterapiaa. Masennus oli oire siitä että hoitoni oli ollut vääränlaista. Sama juttu voi käydä jos oikea diagnoosi on vaikkapa persoonallisuushäiriö tai bipolaari tms.
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkin onnittelut psykologisesta tarkkanäköisyydestäsi! Nykyään on vallalla täysin ällistyttävä ja vääristynyt käsitys, että normaalit tunteet vastoinkäymisten edessä ovat mielisairautta, "masennussairautta".
Se, että osaat kytkeä syyn (työpaikan menetys) ja seurauksen (surullinen mieliala) toisiinsa on merkki siitä, että olet psykologisesti ymmärtäväinen ja hoksaava yksilö. Miehesi on onnekas.
Olisiko hänen mahdollista päästä mukaan työelämään jonkinlaisen pehmeän laskun kautta? Miten olisi etätyö?
Kannattaa portaittain lopettaa hitaasti "masennuslääkitys", kun siitä ei kerta ole mitään hyötyä miehesi voinnissa. Pikemminkin saatatte havaita voinnissa paranemista ja passiivisen olon vähenemistä, kun aivotoimintaan vaikuttava troppi poistuu.
Ei kannata erota, vaan kannattaa ensin kokeilla nämä tervehdyttävät toimenpiteet.
Älkää antako vääriä ohjeita lääkkeiden käyttöön! Ei missään tapauksessa kannata itse lopettaa lääkkeen ottoa. Keskustele lääkärin kanssa, tarvittaessa vaihda lääkäriä, jos ensimmäinen ei usko, että lääke on tehoton tai sillä on sivuvaikutuksia. Mutta älä lähde omin päin lopettamaan kuuria! Sillä saattaa olla todella huonot seuraukset.
Hei ap! Oletko ehtinyt ja jaksanut selvittää onkio miehesi mahdollista saada alueenne psykiatrian polilla tai vastaavassa paikassa korva-akupunktiohoitoa, mangeettikuulahoitoa, hengitysharjoitusta ja rentoutumista? Myöskin kannattaa tiedustella onko taideterapiaan pääsy mahdollista, esim. mosaiikkityö tai puutyö, joita tehdessä ajatukset ainakin kerran viikossa pariksi tunniksi saisi muualle kuin masennuksen syvissä syövereissä pyörimiseen. Minäkin joiduin vaihtamaan useaan kertaan terapeuttia ennenkuin löytyi sopiva terapeutti. Hyvä terapiatyöskentely edellyttää molemminpuolista luottamusta, avoimuutta, positiivisuutta, motivaatiota, halua tehdä terapiakäyntejä ja kuntoutua, persoonien täytyy kohdata ja hoitaja tuo ammattitaidon eli niin sanotusti kattaa pöydän josta potilas ottaa itselleenne asiat joita hän itselleen haluaa. Ja on muistettava että on löydettävä sellainen hoitaja jolle potilas voi kertoa kaikki mieltä painavat asiat, siis kaikki, vain siten päästään kuntoutumisessa eteenpäin. Toivotan tsemppiä tällä raskaalla tiellä, itse en kylläkään vaihtaisi hetkeäkään pois siitä ajasta jonka olen minua hoitavan psykoterapeutin kanssa saanut viettää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hankala tilanne, mutta ei toivoton. Jospa löytäisitte jotakin kuntouttavaa toimintaa hänelle ja itsekin yrittäisit löytää iloa harrastamisesta, kuten ehkä tekisit, jos mielelläsi olisi vaikkapa pyörätuoliin johtanut MS-tauti. Siitä ei kannata olla harmissaan, jos hän ei heti ole kaikkia hoitoja ottanut vastaan (esim. lääkkeitä). Moni lääke vie huonompaan suuntaan sivuvaikutuksineen, joten on aika rankkaa niitä testailla. On ihmisiä joille ei oikein mikään niistä sovi, saati auta. Sitten jos asenne ympärillä on vielä tympeä, kun potilas "ei pysty pissaamaan" (virtsaumpi), "nukkuu koko ajan" (horros), seksi ei onnistu, kyllä pitää uskoa olla, että taas uuden ja uuden lääkkeen kokeilee.
Tämä on niin totta, mitä lääkkeisiin tulee. Kokeilut ovat hitaita, kun ei oikein muuta keinoa niiden toimivuuden määrittämiseen ole kuin aika. Joidenkin kanssa tulee kohtuuttomia sivuvaikutuksia ja taas aloitetaan uusi kokeilu, ja taas parasta ja odotetaan. Silti olen sitä mieltä, että ap:n miehellä ei lääkitys ole kohdallaan, jos ei pysty mihinkään, kolme vuotta on kuitenkin pitkä aika ja tavoitteena on mahdollisimman normaali toimintakyky (arjessa, työkyky on asia erikseen). Mitä jos ap menisitte vastaanotolle yhdessä, niin miestä hoitava lääkäri kuulisi puolisonkin mielipiteen lääkityksen toimivuudesta? -23.
Olen käynyt miehen kanssa yhdessä mm. tuolla lääkärissä ja kertonut miten lääkitys ja terapia mielestäni toimii ja että minun jaksamiseni alkaa olla kortilla. Tähän lääkäri ehdotti yhtenä vaihtoehtona sitä, että hoito tapahtuisi muualla kun kotona, mutta kuten sanottu tästä mies kieltäytyi.
ap
Ymmärrän. Olet kulkenut pitkän tien ja varmastikin tehnyt kaiken, mikä ylipäänsä on tehtävissä. Enempäähän ei kukaan voi tehdä kuin parhaansa, ja jokaisen jaksamiselle on rajat. Eipä ainakaan tarvitse pohtia sitä, olisiko vielä voinut yrittää jotakin, vaikka huonolta omallatunnolla on tietysti vaikea välttyä, kuten aina, kun on lapsia mukana kuvioissa. Voimia jatkoon. - 23.
Itsekästä vai tervettä?
- Yhteiskunnalle nykyinen vaihtoehtonne on halvinta mahdollista hoitoa.
- Nykyinen "hoitomuoto" mahdollistaa sen, ettei muutosta koskaan tarvitse tapahtua, koska pakottavaa tarvetta ei ole. Sinähän hoidat kaiken.
- Masennus on vakava sairaus. Se voi jopa "tarttua", koska terve ihminen yrittää saada toisen elämänhaluiseksi ja epäonnistuminen vie voimavaroja ja masentaa.
On ihan tervettä haluta tervettä elämää ja vaatia sitä toiseltakin.
Et ajattele itsekkäästi, vaan punnitset asiaa rationaalisesti. Onhan tässä se uhkakuva, että ajat itsesi piippuun ja sitten ei ole ketään huolehtimassa sinusta, lapsista ja miehestä.
Joskus ei voi saada kaikkea ja pitää pelastaa se, mikä on pelastettavissa.
Mites olisi sellainen, että sanoisit miehellesi, ettet enää kestä tilannetta tällaisena ja vaatisit, että nyt tehdään kuten terapeutti sanoo, jotta näkisit, että tilanteessa olisi edes jotain toivoa. Että muuten sairastut itsekin ja sitten koko homma ainakin kaatuu. Ja jos mies ei silti suostu terapeutin ehdotuksiin, niin voit sitten miettiä ratkaisuasi.
Sinun on kuitenkin sanottava suoraan, mitä ajattelet. Se voi olla se, mikä voi jopa auttaa masentunutta motivoitumaan ja yrittämään vielä kerran.
Mitä hittoa sä selität? Joku tulee tänne kertomaan vaikeasta tilanteestaan, ja etsii vertaistukea, neuvoja ym. Ja sä tuut vaan ärsyttää ja vittuilee ihmiselle, joka on muutenkin loppu. Ap on yrittänyt ja jaksanut vaikka ja mitä. Taidat olla mies, kun noin otit ittees. Itse olen nainen, ja kyllä karvat nousi pystyyn sun kommentista. Vähän kurjaa.