Lue keskustelun säännöt.
9-vuotiaan raivarit
27.05.2016 |
Nyt alkaa olla tämän vanhemman jaksaminen koetuksella. Toivoisin rakentavia vinkkejä teiltä muilta vanhemmilta.
Aika ajoin, kausittain lapseni raivoaa kotona. Yhtäjaksoisesti sitä voi kestää parikin tuntia. Tai niin kuin nyt eilen illalla ja jatkot heti heräämisen jälkeen. Kun lapsi hermostuu, hän huutaa, kiljuu, potkii, komentelee aikuisia, raapii ja heittelee tavaroita. Tällaisia kausia on ehkä parin-kolmen kuukauden välein ja tämä myllerrys kestää muutaman päivän kerrallaan.
Tiedän ja tiedostan syyt tuon käyttäytymisen takana. Lapseni on suorittaja ja stressaa monia tilanteita kodin ulkopuolella. Hän on kuitenkin erittäin taitava ja suoriutuu esimerkiksi koulutehtävistä helposti. Hänellä on paljon ystäviä. Hän on upea, huumorintajuinen, nokkela ja minulle rakkain kaikista.
Väsymys, nälkä (alhainen verensokeri), tiukka aikataulu, tavallisesta poikkeavat tapahtumat tai muut vastaavat voivat laukaista raivoamisen. Ruoka- ja unirytmi ovat säännölliset. Ruutuaikaa on rajoitettu, mutta lapsi ei koe joka päivä tarvettakaan peleihin tai tv:n katseluun. Hän ulkoilee ystäviensä ja/tai meidän vanhempien kanssa päivittäin useita tunteja ja viihtyy ulkona. Hän liikkuu omaehtoisesti paljon ja pitää erityisesti uinnista, pyöräilystä, potkulautailusta, hiihtämisestä ja luistelusta.
Lapsi keskustelee tilanteen ohi mentyä asioista loogisesti ja kertoo tunteistaan. Raivarin "ollessa päällä" häneen ei kuitenkaan saa puheyhteyttä, eikä järkipuhe tehoa. Hän on itsekin ehdottanut tapoja, joilla raivari voitaisiin pysäyttää, esim. komentaminen omaan huoneeseen rauhoittumaan. Tämä ei kuitenkaan toimi.
Esimerkiksi tänä aamuna herätin lapsen. Yleensä hän nousee ylös ja lähtee vessaan joko itse, pitäen kädestäni kiinni tai reppuselässä - fiiliksen mukaan. Tänä aamuna hän huusi sängyssä ettei lähde mihinkään. Lähdin itse keittämään kahvia. Keittiöön päästyäni lapsi huusi sängyssä, kuinka minun NYT pitäisi tulla hakemaan ja että hän ei lähde mihinkään kun häntä ei haeta sängystä. En lähtenyt, jolloin huuto yltyi. Ehdin juoda kahvit keittiössä, kun lapseni käveli itse keittiöön ja alkoi raivota, kuinka hänellä on nälkä ja että hän tahtoo aamupalaa heti. Ja niin edelleen. En lähde lapsen komenteluun ja pompotteluun mukaan, sillä se olisi loputon suo.
Raivaritilanteissa toivoisin, että pystyisin toimimaan johdonmukaisesti ja rajaamaan kiukun jotenkin. En vain tiedä miten. Huutamisen sallin ja pettymyksen ilmaisun. Toisten satuttamista tai tavaroiden heittelyä en hyväksy. Välillä huudan itsekin, kun olen jo niin väsynyt tuohon kiukkuamiseen. Toisinaan tilanne on huvittava. Toisaalta ihailen lapseni tahdonvoimaa ja tiedän että voimakastahtoisena hän tulee pärjäämään elämässä. En halua nujertaa häntä.
1. Miten selkiyttää ja purkaa tilannetta lapsen kanssa hyvinä hetkinä (joita on paljon)?
2. Miten minun vanhempana pitäisi toimia?
3. Miten toimia niissä tilanteissa, kun lapsi yrittää pompottaa vanhempaa?
4. Kertokaa, että muitakin lapsia on, jotka toimivat näin. Onhan?
Kommentit (96)
Vierailija kirjoitti:
Mulla on itselläni kokemusta aiheesta. Olen hyvin temperamenttinen ja omatahtoinen. Lapsena sain kanssa järkyttäviä raivareita noin 8-11 vuoden iässä, tosin agressiivinen en ollut muita ihmisiä kohtaan, heittelin ja rikoin vaan tavaroitani.
Meillä kotona opetettiin niin, että muille ei näytetä tunteitaan, kotona sitten "purkaudutaan". Ei tietenkään sillä tavalla, miten minä tein, vaan keskustelemalla etc. Tämä vaan johti siihen, että patosin kaiken vihaisuuden, pettymykset ym sisääni, kun en niitä ulkopuolisille näyttänyt ja purkauduin sitten kotona ehkä 1-2 kertaa/kk.
Muutamassa vuodessa se sitten rauhoittui, kun kärsin raivareiden seuraukset. Oli kotiarestia, kännykän pois ottamista, harrastuksen väliin jättämistä tms itselleni todella tärkeää. Se oikeasti toimi, enkä enää räjähtänyt niin pahasti pettymyksistä. Äitini myös tietenkin opetti erilaisia rauhoittumis/kanavoimistekniikoita, psykologi kun on ammatiltaan.
Vieläkin tulee tunteenpurkauksia miestäni kohtaan, paljon vaisumpia tosin, kun en edelleen ulkopuolisille näytä todellisia tunteitani. Olen kyllä eri mieltä, että omaehtoisuudella pärjää maailmassa, itse en tosiaan olisi saavuttamassani asemassa, jos olisin muiden yli jyrännyt.
En tarkoita omalla tahdolla samaa kuin sinä. Tuulesta temmattu esimerkki selventämään sitä, mitä minä sillä tarkoitan. Nuori haluaa lukion jälkeen hakea kokkikouluun. Hänen suvussaan on paljon opettajia ja perhe painostaa häntä opiskelemaan opettajaksi. Nuori hakee kokkikouluun, pääsee, tekee tutkinnon valmiiksi ja perustaa ravintolan, joka menestyy hyvin. Tarkoitan siis sitä, että henkilö näkee omat mahdollisuutensa ja voimavaransa ja työskentelee määrätietoisesti niitä kohti riippumatta siitä, mitä mieltä muut ovat asiasta. T. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan, että joskus oli puhetta tuosta raivoissaan tyynyjen mätkimisestä ja muusta "venting" touhusta. Muistaakseni lopputulos oli, että sellainen höyryjen päästely hakkaamalla tyynyjä, tai säkkejä lisäsi väkivaltaista käytöstä yleisestikkin. En itse käyttäisi mitään tyynyjen mätkimistä terapian muotona.
Tämä on ihan totta, aggressio lisää aggressiota. Eli se nyrkkeilysäkki neuvo ei ole hyvä.
On pakko kommentoida vielä tätäkin. Ei nyrkkeilysäkin hakkaaminen ole aggressiota. Voi mammat, yrittäkää ymmärtää että on enemmän fyysisiä ihmisiä, ja vähemmän fyysisiä. Itse nautin liikunnasta - rajusta liikunnasta, kuten pallopeleistä, vauhtilajeista, kamppailulajeista. Nämä ovat fyysiselle ihmiselle käsittämätön hyvän olon lähde, eikä niillä ole mitään tekemistä aggressiivisuuden kanssa - vaikka ne tarjoavatkin siihen loistavan purkukeinon. Miksi täällä viljellään totuuksina asioita, joista vastaajilla ei tunnu olevan minkäänlaista omakohtaista kokemusta? Jos temperamenttinen lapsi oppii hakkaamaan säkkiä naapurin Kallen sijasta, se on vain pelkästään hyvä asia.
Täällä muutamat vastaajat ovat viitanneet "sisäisiin keinoihin purkaa aggressio". Harmi vain, että yhtäkään konkreettista tällaista keinoa ei ole vielä esitetty. Antakaa omat, konkreettiset vastineenne älkääkä ainoastaan tuomitko fyysisiä ratkaisuja.
Kiitos! Minäkin hain tällä keskustelulla nimenomaan niitä konkreettisia keinoja helpottaa tilannetta. Näenhän minä, että lapsella on paha olla, kun hän raivoaa. T. ap
Vierailija kirjoitti:
Ap, tää av-palsta ei välttämättä ole kaikkein paras foorumi vertaistukeen, varsinkin kun osa kommentoijista on sitä mieltä, että kasvattajassa tai kasvatettavassa on jotain vikaa. Elämä, kasvatus, lapset - ei se ole niin mustavalkoista, yksiselitteistä.
Voimia sinulle!
Jep. Tiedän. Täällä vaan monesti voi saada myös sellaisia hyödyllisiä mielipiteitä ja uusia näkökulmia, joita kukaan tosielämässä ei uskaltaisi sanoa ääneen. Ja tällä en tarkoita noita vittuiluviestejä. Niistä ei hyödy kukaan. T. ap
mam31ma kirjoitti:
Siis häh, miksi AP haet lapsen sängystä joka aamu.. kantamalla, käsikädessä..? Oon kai liian ankara äiti, kun en yläkerrasta kanna lapsiani vaan he ihan omatoimisesti tulevat, iät 6 ja 7. Taitaa 9-vuotias (jos ilman erityistarpeita) pomputtaa vanhempiaan mielensä mukaan? Hyvin menee, kun mennään lapselle sopivin keinoin eteenpäin.
Ymmärrän kyllä muuten hankaluudet, ja mielestäni perheneuvolasta voisi löytyä ratkaisua.
Tsemppiä Ap:lle jaksamiseen ja koitahan hakea apua ajoissa =)
No se on sellainen yhteinen rauhallinen hetki. Käyn herättämässä lapsen ja hän herää yleensä aika nopeasti. Odottelen hetken vieressä ja sitten lähdetään yhdessä kohti uutta päivää. T. ap
Vierailija kirjoitti:
Uskaltaako lapsesi näyttää tunteita koulussa, harrastuksissa ja kavereiden kanssa?
Ei läheskään samassa mittakaavassa kuin kotona. =( T. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap:lle lohdutukseksi:
https://positiivinenpsykologia.wordpress.com/2016/01/19/mita-tehda-kun-…
Vau! Kyyneleet silmissä luin tuota. T. ap
Vierailija kirjoitti:
Puhut vain sinusta ja tästä lapsesta. Entä muut perheenjäsenet?
Lapsellani ei ole sisaruksia. Puolisoni on yrittäjä, joka tekee pitkiä työpäiviä. Käytännössä siis olen lapseni kanssa kahdestaan. Tukiverkkoja on. Molempien isovanhemmat asuvat lähellä. Samoin sisaruksiamme. Osa serkuista on hyvin läheisiä lapsellemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei,
tiedän samankaltaisen lapsen. Hänellä on kaikki muu hyvin, paitsi nuo kohtaukset. Sinuna tutkituttaisin pari asiaa: Pystyykö hän hallitsemaan itseään kohtausten aikana, eli ovatko ne enemmän aivoperäisiä/toiminnan ja tunteiden säätelyyn liittyviä. Tapahtuuko näitä kohtauksia muualla kuin kotona/omien vanhempien kanssa.
Nuo kohtaukset ja tahdonvoima ovat eri asioita. Kohtauksia hillitsemällä et nujerra hänen tahdonvoimaansa. Kohtausten aisoihin saaminen on tärkeää, koska isompana (tai jo nyt) hän saattaa tehdä kohtauksen aika jotain peruuttamatonta.
Täälläkin kuulostaa tutulle.Itselläni myös sosiaalinen ja koulussa pärjäävä lapsi jonka tunnetilat aaltoilee aika ajoin hirveästi.Olen syyllistänyt itseäni ja väsynyt joskus tosi paljon ja kerran kävinkin koulussa juttelemassa psykologin,kouluterveydenhoitajan sekä opettajan kanssa yhdessä,mutta jokainen tuli siihen tulokseen että kyseessä normaali ja terve poika.Perfektionisti ja vahvatahtoinen kylläkin.Pelailua ja ruutuaikaa rajoitamme ja annamme rakkautta ja rajat.Myös jotain kivaa kahdenkesken tekemistä pyrimme välillä järjestämään jotta ei kiukun kautta hakisi huomiota.9-vuotiaskin on vielä aivan lapsi loppupeleissä.Kannattaa myös lukea netistä hakusanalla:9-vuotistaite niin alkaa löytyä paljon infoa joka kuluu siihen ikään.Tsemppiä ja hyvää kesää!!t.kohtalotoveri:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei,
tiedän samankaltaisen lapsen. Hänellä on kaikki muu hyvin, paitsi nuo kohtaukset. Sinuna tutkituttaisin pari asiaa: Pystyykö hän hallitsemaan itseään kohtausten aikana, eli ovatko ne enemmän aivoperäisiä/toiminnan ja tunteiden säätelyyn liittyviä. Tapahtuuko näitä kohtauksia muualla kuin kotona/omien vanhempien kanssa.
Nuo kohtaukset ja tahdonvoima ovat eri asioita. Kohtauksia hillitsemällä et nujerra hänen tahdonvoimaansa. Kohtausten aisoihin saaminen on tärkeää, koska isompana (tai jo nyt) hän saattaa tehdä kohtauksen aika jotain peruuttamatonta.
Kertoisitko tarkemmin, mitä tarkoitit tällä? Kirjoitin jo aiemmin, että missään muualla lapseni ei käyttäydy noin. T. ap
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin kuulostaa tutulle.Itselläni myös sosiaalinen ja koulussa pärjäävä lapsi jonka tunnetilat aaltoilee aika ajoin hirveästi.Olen syyllistänyt itseäni ja väsynyt joskus tosi paljon ja kerran kävinkin koulussa juttelemassa psykologin,kouluterveydenhoitajan sekä opettajan kanssa yhdessä,mutta jokainen tuli siihen tulokseen että kyseessä normaali ja terve poika.Perfektionisti ja vahvatahtoinen kylläkin.Pelailua ja ruutuaikaa rajoitamme ja annamme rakkautta ja rajat.Myös jotain kivaa kahdenkesken tekemistä pyrimme välillä järjestämään jotta ei kiukun kautta hakisi huomiota.9-vuotiaskin on vielä aivan lapsi loppupeleissä.Kannattaa myös lukea netistä hakusanalla:9-vuotistaite niin alkaa löytyä paljon infoa joka kuluu siihen ikään.Tsemppiä ja hyvää kesää!!t.kohtalotoveri:)
Samoin sinulle! Kiitos! T. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muistan, että joskus oli puhetta tuosta raivoissaan tyynyjen mätkimisestä ja muusta "venting" touhusta. Muistaakseni lopputulos oli, että sellainen höyryjen päästely hakkaamalla tyynyjä, tai säkkejä lisäsi väkivaltaista käytöstä yleisestikkin. En itse käyttäisi mitään tyynyjen mätkimistä terapian muotona.
TÄMÄ!
Onko lapsi esim. koulussa ns. "täydellisyyden tavoittelija"? Jos raivo- ja kiukkukohtaukset tulevat silloin,kun on liikaa painetta?Entä onko vapaa-aika tiukasti aikataulutettua?Paljon harrastuksia?Jos lapsi on vaan välillä liian väsynyt suorittamaan ja oireilee noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muista sinä olla talossa se vanhempi ja rakasta lastasi. Meillä kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä ja lapsellasi on oikeus tunnetiloihin. Lapsesi suuret tunnetilailmaisut kyllä jo osoittavat, että olette arvostaneet lapsenne mielipiteitä ja otatte häntä huomioon ja se on hyvä. Jatkakaa samalla kaavalla : arvostakaa, ottakaa huomioon, antakaa itsensäilmaisuvapaus ja puhukaa paljon sekä tietenkin rakastakaa. Kaikki kasvaa ja kaavaessa se ymmärryskin kasvaa.
En lukenut kaikkia kommentteja. Mutta onko lapsella sellaisia päiviä, jotka eivät olisi ohjelmoitu koulun lisäksi. Jotenkin minulle tuli samanlainen fiilis, että tekee mieli raivota ap:lle (🙏). Tuli tunne, että joku nyppii, nykii, nyhjää kyljessä koko ajan, kyselee. On koko ajan ikäänkuin läsnä tarkkailijana, äiti tai isä siis, vaikka ei huoneesssa olekaan. Kuulostelee.
Eli, nyt äidin ja isän on hyvä mennä perheneuvolaan.
Ehkä sun pitäiskin kerran raivostua lapselle. En ymmärrä miks kenenkään pitäis vaan sietää ja sietää huonoa käytöstä.
Jos lapsi raivoaa eikä keskustelu auta, laitan omaan huoneeseen. Jos tuhoaa tavaroita siellä, uusia ei tule tilalle ja siivoaa jälkensä, kun pahin höyry on ohi ja ulos saa tulla kun osaa olla ihmisiksi. Ihan turha paapoa, psykologisoida tai ottaa itseensä. Huonoa käytöstä ei vain tarvitse sietää, vaikka kyseessä olisi rakas lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Onko kenties jo esimurkku ?
Tätä minäkin olin tulossa ehdottamaan. Minulla itselläni alkoi murrosikä varhain ja muistan vieläkin sen hämmennyksen kun tunteet löivät kertakaikkisesti yli. Tutkimuksissa selvisi varhainen murrosikä. Useampi vuosi oli aika hankalaa, mutta yhdessä siitä selvittiin. :)
Asioita kielletään ja lapsella on rajat. Samoin häneltä odotetaan oma-aloitteisuutta esim. oman huoneen siistinä pitämisessä + muissa kotitöissä, kuten varmasti missä tahansa muussakin perheessä. Liikkumavaraa on kuitenkin paljon ja lapsen hyviin ehdotuksiin voidaan kyllä suostua, jos tilanne on sopiva. Tällä viikolla käyty ex tempore pitkällä pyörälenkillä, kyläilemässä ja pelaamassa jalkapalloa lapsen aloitteesta. Tuota en pidä määräilynä. Määräilyä on sen sijaan se, että lapsi yrittää komentaa vanhempia kuten tuossa aamupalaesimerkissä. Määräilyyn ei suostuta. Samoin esim. joka ilta on käytävä pesulla ja pestävä hampaat, siitä ei neuvotella. En kuitenkaan myötäile ja mielistele lastani.
Olen käynyt lapsen käytöksestä pitkiä keskusteluja hänen opettajansa ja harrastusryhmän vetäjänsä kanssa. Tämänkaltaisia ongelmia ei esiinny muualla kuin kotona. Samoin olen tarkkaillut lasta kaveriporukassa. Hän osaa neuvotella leikin kulusta, sopia sääntöjä, ottaa pienemmät lapset huomioon jne. T. ap