Lue keskustelun säännöt.
9-vuotiaan raivarit
27.05.2016 |
Nyt alkaa olla tämän vanhemman jaksaminen koetuksella. Toivoisin rakentavia vinkkejä teiltä muilta vanhemmilta.
Aika ajoin, kausittain lapseni raivoaa kotona. Yhtäjaksoisesti sitä voi kestää parikin tuntia. Tai niin kuin nyt eilen illalla ja jatkot heti heräämisen jälkeen. Kun lapsi hermostuu, hän huutaa, kiljuu, potkii, komentelee aikuisia, raapii ja heittelee tavaroita. Tällaisia kausia on ehkä parin-kolmen kuukauden välein ja tämä myllerrys kestää muutaman päivän kerrallaan.
Tiedän ja tiedostan syyt tuon käyttäytymisen takana. Lapseni on suorittaja ja stressaa monia tilanteita kodin ulkopuolella. Hän on kuitenkin erittäin taitava ja suoriutuu esimerkiksi koulutehtävistä helposti. Hänellä on paljon ystäviä. Hän on upea, huumorintajuinen, nokkela ja minulle rakkain kaikista.
Väsymys, nälkä (alhainen verensokeri), tiukka aikataulu, tavallisesta poikkeavat tapahtumat tai muut vastaavat voivat laukaista raivoamisen. Ruoka- ja unirytmi ovat säännölliset. Ruutuaikaa on rajoitettu, mutta lapsi ei koe joka päivä tarvettakaan peleihin tai tv:n katseluun. Hän ulkoilee ystäviensä ja/tai meidän vanhempien kanssa päivittäin useita tunteja ja viihtyy ulkona. Hän liikkuu omaehtoisesti paljon ja pitää erityisesti uinnista, pyöräilystä, potkulautailusta, hiihtämisestä ja luistelusta.
Lapsi keskustelee tilanteen ohi mentyä asioista loogisesti ja kertoo tunteistaan. Raivarin "ollessa päällä" häneen ei kuitenkaan saa puheyhteyttä, eikä järkipuhe tehoa. Hän on itsekin ehdottanut tapoja, joilla raivari voitaisiin pysäyttää, esim. komentaminen omaan huoneeseen rauhoittumaan. Tämä ei kuitenkaan toimi.
Esimerkiksi tänä aamuna herätin lapsen. Yleensä hän nousee ylös ja lähtee vessaan joko itse, pitäen kädestäni kiinni tai reppuselässä - fiiliksen mukaan. Tänä aamuna hän huusi sängyssä ettei lähde mihinkään. Lähdin itse keittämään kahvia. Keittiöön päästyäni lapsi huusi sängyssä, kuinka minun NYT pitäisi tulla hakemaan ja että hän ei lähde mihinkään kun häntä ei haeta sängystä. En lähtenyt, jolloin huuto yltyi. Ehdin juoda kahvit keittiössä, kun lapseni käveli itse keittiöön ja alkoi raivota, kuinka hänellä on nälkä ja että hän tahtoo aamupalaa heti. Ja niin edelleen. En lähde lapsen komenteluun ja pompotteluun mukaan, sillä se olisi loputon suo.
Raivaritilanteissa toivoisin, että pystyisin toimimaan johdonmukaisesti ja rajaamaan kiukun jotenkin. En vain tiedä miten. Huutamisen sallin ja pettymyksen ilmaisun. Toisten satuttamista tai tavaroiden heittelyä en hyväksy. Välillä huudan itsekin, kun olen jo niin väsynyt tuohon kiukkuamiseen. Toisinaan tilanne on huvittava. Toisaalta ihailen lapseni tahdonvoimaa ja tiedän että voimakastahtoisena hän tulee pärjäämään elämässä. En halua nujertaa häntä.
1. Miten selkiyttää ja purkaa tilannetta lapsen kanssa hyvinä hetkinä (joita on paljon)?
2. Miten minun vanhempana pitäisi toimia?
3. Miten toimia niissä tilanteissa, kun lapsi yrittää pompottaa vanhempaa?
4. Kertokaa, että muitakin lapsia on, jotka toimivat näin. Onhan?
Kommentit (96)
Muistan, että joskus oli puhetta tuosta raivoissaan tyynyjen mätkimisestä ja muusta "venting" touhusta. Muistaakseni lopputulos oli, että sellainen höyryjen päästely hakkaamalla tyynyjä, tai säkkejä lisäsi väkivaltaista käytöstä yleisestikkin. En itse käyttäisi mitään tyynyjen mätkimistä terapian muotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä sama. Kymmenen vanha poika saa joitakin raivareita vuodessa. Huutaa, heittelee tavaroita, nyt uutena tullut haistattelu.
Ja tappelu lähtee aina siitä kun pyydän tekemään jonkun kotityön ja poika vaan ettei halua. Minä en anna periksi ja siitä se sitten lähtee.
Viimeksi otettiin yhteen kolme tuntia ennenkuin suostui tiskaamaan osansa. Sitä ennen meni vielä kauemmin että imuroi huoneensa. Molemmilla kerroilla tuli arestia vielä päälle.
Olen huomannut että alhainen verensokeri tekee todella kiukkuiseksi mutta sekään ei tietenkään oikeuta väkivaltaa ja haistattelua. Nyt annan lapsen rauhoittua koulun jälkeen, syödä välipalaa ja sitten vasta kotitöitä.
Toinen lapsi on taas ihan erilainen. On vaikka koko päivän syömättä ja silti tekee raivoamatta kotityöt. Nyt 12-vuotiaana on kyllä alkanut jo tiuskimaan ja paukuttamaan ovia, saapa nähdä...
Mua kiinnostaisi kuulla teidän perheen dynamiikasta silloin kun tilanne on normaali. Kuinka paljon kiellät lapseltasi asioita ja missä määrin lapsi määräilee teidän toimintaanne?
Nimittäin, jos näiden raivareiden ja ns "normaalin" käytöksen välillä ei löydy mitään yhteyksiä (esim. "normaaleissa" tilanteissa mukaudut lapsen tahtoon ja teet hänen mielensä mukaan joten konflikti ei pääse kärjistymään), epäilisin joitain neuroligisia tai biologisia syitä. Siksi suosittelenkin perheneuvolaa ja lähetteen pyytämistä psykologille ja neurologille. Varmaan myös ihan kunnon lääkärintarkastus verenkuvineen olisi tarpeen.
Miten tarkkaan muuten tunnet lapsesi käyttäytymistä vertaisryhmässä? Onko koulussa ongelmia tms?
Mulla on itselläni kokemusta aiheesta. Olen hyvin temperamenttinen ja omatahtoinen. Lapsena sain kanssa järkyttäviä raivareita noin 8-11 vuoden iässä, tosin agressiivinen en ollut muita ihmisiä kohtaan, heittelin ja rikoin vaan tavaroitani.
Meillä kotona opetettiin niin, että muille ei näytetä tunteitaan, kotona sitten "purkaudutaan". Ei tietenkään sillä tavalla, miten minä tein, vaan keskustelemalla etc. Tämä vaan johti siihen, että patosin kaiken vihaisuuden, pettymykset ym sisääni, kun en niitä ulkopuolisille näyttänyt ja purkauduin sitten kotona ehkä 1-2 kertaa/kk.
Muutamassa vuodessa se sitten rauhoittui, kun kärsin raivareiden seuraukset. Oli kotiarestia, kännykän pois ottamista, harrastuksen väliin jättämistä tms itselleni todella tärkeää. Se oikeasti toimi, enkä enää räjähtänyt niin pahasti pettymyksistä. Äitini myös tietenkin opetti erilaisia rauhoittumis/kanavoimistekniikoita, psykologi kun on ammatiltaan.
Vieläkin tulee tunteenpurkauksia miestäni kohtaan, paljon vaisumpia tosin, kun en edelleen ulkopuolisille näytä todellisia tunteitani. Olen kyllä eri mieltä, että omaehtoisuudella pärjää maailmassa, itse en tosiaan olisi saavuttamassani asemassa, jos olisin muiden yli jyrännyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muistan, että joskus oli puhetta tuosta raivoissaan tyynyjen mätkimisestä ja muusta "venting" touhusta. Muistaakseni lopputulos oli, että sellainen höyryjen päästely hakkaamalla tyynyjä, tai säkkejä lisäsi väkivaltaista käytöstä yleisestikkin. En itse käyttäisi mitään tyynyjen mätkimistä terapian muotona.
Tämä on ihan totta, aggressio lisää aggressiota. Eli se nyrkkeilysäkki neuvo ei ole hyvä.
Puhut vain sinusta ja tästä lapsesta. Entä muut perheenjäsenet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muistan, että joskus oli puhetta tuosta raivoissaan tyynyjen mätkimisestä ja muusta "venting" touhusta. Muistaakseni lopputulos oli, että sellainen höyryjen päästely hakkaamalla tyynyjä, tai säkkejä lisäsi väkivaltaista käytöstä yleisestikkin. En itse käyttäisi mitään tyynyjen mätkimistä terapian muotona.
Todennäköisesti muistat väärin. Tai sitten tutkimuksessa - johon muuten jätät viittamatta - on tutkittu poikkeuksellisen aggressiivisia lapsia, jotka todennäköisemmin päätyvät väkivaltaiseen käyttäytymiseen, tekivät he mitä hyvänsä. Itse ainakin tunnistan itsessäni piirteen, että kun raivon on saanut purettua fyysisesti (esim. huutamalla, lenkkeilyllä tms.), ei kiukusta ole enää tämän jälkeen tietoakaan. Eikä kehenkään tee mieli käydä käsiksi, vaan se voimakas tunne pitää saada purkaa pois. Toiset eivät tunne niin voimakkaasti, ja heidän on tätä vaikea ymmärtää. Myös minusta on vaikea ymmärtää, miten joku voi pysyä lauhkeana kuin lammas vaikka selkeästi kiukuttaa. Mutta en silti ajattele, että tyypissä on jotain vikaa - kuten nämä lauhkeat ja rauhalliset ihmiset tuntuvat ajattelevan temperamenttisemmasta tyypistä.
T. 30
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan, että joskus oli puhetta tuosta raivoissaan tyynyjen mätkimisestä ja muusta "venting" touhusta. Muistaakseni lopputulos oli, että sellainen höyryjen päästely hakkaamalla tyynyjä, tai säkkejä lisäsi väkivaltaista käytöstä yleisestikkin. En itse käyttäisi mitään tyynyjen mätkimistä terapian muotona.
Todennäköisesti muistat väärin. Tai sitten tutkimuksessa - johon muuten jätät viittamatta - on tutkittu poikkeuksellisen aggressiivisia lapsia, jotka todennäköisemmin päätyvät väkivaltaiseen käyttäytymiseen, tekivät he mitä hyvänsä. Itse ainakin tunnistan itsessäni piirteen, että kun raivon on saanut purettua fyysisesti (esim. huutamalla, lenkkeilyllä tms.), ei kiukusta ole enää tämän jälkeen tietoakaan. Eikä kehenkään tee mieli käydä käsiksi, vaan se voimakas tunne pitää saada purkaa pois. Toiset eivät tunne niin voimakkaasti, ja heidän on tätä vaikea ymmärtää. Myös minusta on vaikea ymmärtää, miten joku voi pysyä lauhkeana kuin lammas vaikka selkeästi kiukuttaa. Mutta en silti ajattele, että tyypissä on jotain vikaa - kuten nämä lauhkeat ja rauhalliset ihmiset tuntuvat ajattelevan temperamenttisemmasta tyypistä.
T. 30
On kaksi täysin eri asiaa purkaa raivoa AGGRESSIIVISESTI, hakkaamalla säkkiä/tyynyä ym kuin lenkkeillä/huutaa/nostella puntteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää saattaa mennä ihan ohi, mutta on tullut elämässä vastaan pari sellaista tapausta, joissa ongelmallinen tunteidenhallinta on kehittynyt jonkin kehollisen harrastuksen myötä. Ystävän nyt jo aikuinen poika kärsi voimakkaista vihanpurkauksista, jotka lievenivät ajan kanssa pojan aloitettua jousiammuntaharrastuksen. Tunteenpurkauksien aikana kun ei vaan osu.
Itselle vastaus tunteidenhallintaan löytyi tatamilta, kun isä vei minut ensimmäisiin aikidotreeneihin 9-10- vuotiaana. Koen saaneeni siitä harrastuksesta enemmän apua nimenomaan mieleni hallinnasta. Tietty sekin vaikutti, että sinä aikana ei ollut muksuryhmiä olemassakaan, vaan treenasin aikuisten kanssa. Oli pakko hallita kiukku, viha ja pettymys, kun harjoituspari on vähintään päätä pidempi ja painaa kaksi kertaa enemmän kuin itse. Jos halusi saada sellaisen massan liikkumaan haluamaansa suuntaan, niin oli pakko pitää hermot kasassa. Aikuiset kohtelivat mua kuitenkin harjoituksissa aina kunnioittavasti ja pistivät vastaan sopivalla tavalla, lähtötasoni huomioiden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan, että joskus oli puhetta tuosta raivoissaan tyynyjen mätkimisestä ja muusta "venting" touhusta. Muistaakseni lopputulos oli, että sellainen höyryjen päästely hakkaamalla tyynyjä, tai säkkejä lisäsi väkivaltaista käytöstä yleisestikkin. En itse käyttäisi mitään tyynyjen mätkimistä terapian muotona.
Tämä on ihan totta, aggressio lisää aggressiota. Eli se nyrkkeilysäkki neuvo ei ole hyvä.
On pakko kommentoida vielä tätäkin. Ei nyrkkeilysäkin hakkaaminen ole aggressiota. Voi mammat, yrittäkää ymmärtää että on enemmän fyysisiä ihmisiä, ja vähemmän fyysisiä. Itse nautin liikunnasta - rajusta liikunnasta, kuten pallopeleistä, vauhtilajeista, kamppailulajeista. Nämä ovat fyysiselle ihmiselle käsittämätön hyvän olon lähde, eikä niillä ole mitään tekemistä aggressiivisuuden kanssa - vaikka ne tarjoavatkin siihen loistavan purkukeinon. Miksi täällä viljellään totuuksina asioita, joista vastaajilla ei tunnu olevan minkäänlaista omakohtaista kokemusta? Jos temperamenttinen lapsi oppii hakkaamaan säkkiä naapurin Kallen sijasta, se on vain pelkästään hyvä asia.
Täällä muutamat vastaajat ovat viitanneet "sisäisiin keinoihin purkaa aggressio". Harmi vain, että yhtäkään konkreettista tällaista keinoa ei ole vielä esitetty. Antakaa omat, konkreettiset vastineenne älkääkä ainoastaan tuomitko fyysisiä ratkaisuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, tää av-palsta ei välttämättä ole kaikkein paras foorumi vertaistukeen, varsinkin kun osa kommentoijista on sitä mieltä, että kasvattajassa tai kasvatettavassa on jotain vikaa. Elämä, kasvatus, lapset - ei se ole niin mustavalkoista, yksiselitteistä.
Voimia sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis häh, miksi AP haet lapsen sängystä joka aamu.. kantamalla, käsikädessä..? Oon kai liian ankara äiti, kun en yläkerrasta kanna lapsiani vaan he ihan omatoimisesti tulevat, iät 6 ja 7. Taitaa 9-vuotias (jos ilman erityistarpeita) pomputtaa vanhempiaan mielensä mukaan? Hyvin menee, kun mennään lapselle sopivin keinoin eteenpäin.
Ymmärrän kyllä muuten hankaluudet, ja mielestäni perheneuvolasta voisi löytyä ratkaisua.
Tsemppiä Ap:lle jaksamiseen ja koitahan hakea apua ajoissa =)
Meillä lapsen raivoamiset loppuivat sen jälkeen kun hänellä diagnosoitiin suolisto-oireinen maitoallergia ja saatiin ruokavalio säädettyä hänelle sopivaksi.
Se maitoallergia tuli meille ihan puskista. Kummankaan suvussa ei ole maitoallergiaa, eikä lapsellakaan allergia oireillut kuin mahakipuina.
Ja niitä kipuja kun lapsella oli ollut aina, niin ei hän niistä osannut valittaakaan. Ne kuuluivat hänen normaaliin olotilaansa, ja vetivät pinnan todella lyhyeksi.
Allergia paljastui vasta kun lapsi oli jo 10-vuotias. Erään oksennustaudin jälkeen hän ei toipunutkaan normaalisti, vaan hänelle jäi omituisia vatsavaivoja. Hoitajat neuvoivat aluksi antamaan lapselle hapanmaitotuotteita, mikä pahensi oireita entisestään (kun maitoproteiinin määrä lisääntyi ruokavaliossa). Lopulta pitkien tutkimusten jälkeen saatiin selville mikä siellä mahassa oli vikana.
Nykyään tämä kiukkupussi on iloinen, aurinkoinen ja yhteistyökykyinen lapsi.
Uskaltaako lapsesi näyttää tunteita koulussa, harrastuksissa ja kavereiden kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan, että joskus oli puhetta tuosta raivoissaan tyynyjen mätkimisestä ja muusta "venting" touhusta. Muistaakseni lopputulos oli, että sellainen höyryjen päästely hakkaamalla tyynyjä, tai säkkejä lisäsi väkivaltaista käytöstä yleisestikkin. En itse käyttäisi mitään tyynyjen mätkimistä terapian muotona.
Tämä on ihan totta, aggressio lisää aggressiota. Eli se nyrkkeilysäkki neuvo ei ole hyvä.
On pakko kommentoida vielä tätäkin. Ei nyrkkeilysäkin hakkaaminen ole aggressiota. Voi mammat, yrittäkää ymmärtää että on enemmän fyysisiä ihmisiä, ja vähemmän fyysisiä. Itse nautin liikunnasta - rajusta liikunnasta, kuten pallopeleistä, vauhtilajeista, kamppailulajeista. Nämä ovat fyysiselle ihmiselle käsittämätön hyvän olon lähde, eikä niillä ole mitään tekemistä aggressiivisuuden kanssa - vaikka ne tarjoavatkin siihen loistavan purkukeinon. Miksi täällä viljellään totuuksina asioita, joista vastaajilla ei tunnu olevan minkäänlaista omakohtaista kokemusta? Jos temperamenttinen lapsi oppii hakkaamaan säkkiä naapurin Kallen sijasta, se on vain pelkästään hyvä asia.
Täällä muutamat vastaajat ovat viitanneet "sisäisiin keinoihin purkaa aggressio". Harmi vain, että yhtäkään konkreettista tällaista keinoa ei ole vielä esitetty. Antakaa omat, konkreettiset vastineenne älkääkä ainoastaan tuomitko fyysisiä ratkaisuja.
No en tarkoittanutkaan että liikunta ja urheilu lisää aggressiota. Tässä puhuttiin raivokohtauksen aikana tapahtuvasta aggression purkamisesta tyynyihin yms. Se ei kyllä lapsilla toimi, vaan lisää heidän aggressiotaan siinä tilanteessa. Ja tämä on terapeutin neuvo perheneuvolasta. Tutkimuksiakin olen lukenut aiheesta, en nyt vain mobiililla voi etsiä ja linkittää. Aivan eri asia on harrastaa jotain nyrkkeilyä tai muuta fyysistä lajia.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos! Perehdyn tähän tarkemmin illalla. T. ap
Ap:lle lohdutukseksi:
https://positiivinenpsykologia.wordpress.com/2016/01/19/mita-tehda-kun-…
Ei ne pettymyksen tuottamiset siinä raivokohtauksessa enää auta, jos ei niitä pettymyksiä tuoteta normaalissa arkielämässä.
"Rankaisetko" lastasi näistä väkivaltaisista kohtauksista, vai onko asia ok juttelun jälkeen? Toki tilanne tulee keskustella hyvässä hengessä läpi, mutta seuraukset tulee olla huonosta käytöksestä. Esim päivän kotiaresti tms.
Oikeassa maailmassa on myös seuraukset väkivaltaisesta käytöksestä, on hyvä opettaa jo lapsena, ettei myöhemmin virkavalta joudu puuttumaan asiaan.