Härskejä odotuksia ja vaatimuksia - mitä naapurisi, kaverisi, sukulaisesi jne. on kehdannut pyytää?

Työttömän tuttavapariskunnan satunnaisena viikonloppulapsenvahtina olemisemme päättyi siihen, kun jo heti sovitun hakupäivän aamuna alkoi jatkovuorokausien ruinaaminen, vaikka he varmasti tiesivät meillä olevan seuraavana päivänä töihin lähdön ennen kukonkiekaisua. Tämä välinpitämättömyys ei todellakaan tuntunut meistä kivalta ja varmasti vielä vähemmän vanhempiensa tuloa odottavista ja ikävöivistä lapsista, jotka valitettavasti joutui kuin joutuivatkin aikuisten juhlafiilisten takia menemään hoitoon vielä eri paikkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kaarina75 kirjoitti:

Entinen ystäväni oletti, että kuljetan hänet sairaalaan katsomaan vauvaansa joka aamu ennen kuin menen töihin. Jouduin sen takia heräämään aamuisin aikasemmin ja häntä sai aina odottaa ja myöhästyin töistä useana aamuna. Ymmärsin, että ei hän viitsi joka aamu taksilla kulkea ja vauvaa haluaa nähdä niin suostuin kuljettamaan. Pyysin kuitenkin, että olisi valmis silloin kun ollaan sovittu, etten myöhästyisi töistä. Nyrpeenä suostui tähän. No, yhtenä aamuna nukuin pommiin ja olin jo myöhässä töistä - ystävää olisi pitänyt taas kuskata. Soitin paniikissa, että nukuin pommiin enkä kerkeä kuskaamaan kun pakko keritä töihin. Sain haukut ja sanoi, että nyt sit pitää mennä taksilla vai. Pahoittelin kun en asialle mitään mahtanut. Sen jälkeen hän siirsi bensoista tililleni ehkä 10 euroa ja en ole hänestä sen enempää kuullut, emme ole siis enää ystäviä tämän takia.

Kaikki sairaalat ovat tehty sellaisiin paikkoihin että niihin pääsee julkisilla.

Teiltä ei pääse julkisilla sairaalaan.

Suomessa on pilvin pimein paikkoja, missä ei kulje julkisia ollenkaan, eli ei pääse julkisilla mihinkään ennen kuin on autolla mennyt johonkin, mistä lähtee. Ennen kulki, nykyään ei. 

Sitä mä tässä kysyinkin. Pääseekö heiltä julkisilla sairaalaan.

Jos ei pääse, kyllä sitten kuvittelisi ystävän olevan vähän ajattelevaisempi. Kyllä jokainen äiti haluaa omaa vauvaa mennä sairaalaan katsomaan .

kannattaako lasta tehdä ollenkaan jos on lapsi ystävien almujen varasssa, ja äiti-lapsisuhdekkin vielä. PAH!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kaarina75 kirjoitti:

Entinen ystäväni oletti, että kuljetan hänet sairaalaan katsomaan vauvaansa joka aamu ennen kuin menen töihin. Jouduin sen takia heräämään aamuisin aikasemmin ja häntä sai aina odottaa ja myöhästyin töistä useana aamuna. Ymmärsin, että ei hän viitsi joka aamu taksilla kulkea ja vauvaa haluaa nähdä niin suostuin kuljettamaan. Pyysin kuitenkin, että olisi valmis silloin kun ollaan sovittu, etten myöhästyisi töistä. Nyrpeenä suostui tähän. No, yhtenä aamuna nukuin pommiin ja olin jo myöhässä töistä - ystävää olisi pitänyt taas kuskata. Soitin paniikissa, että nukuin pommiin enkä kerkeä kuskaamaan kun pakko keritä töihin. Sain haukut ja sanoi, että nyt sit pitää mennä taksilla vai. Pahoittelin kun en asialle mitään mahtanut. Sen jälkeen hän siirsi bensoista tililleni ehkä 10 euroa ja en ole hänestä sen enempää kuullut, emme ole siis enää ystäviä tämän takia.

Kaikki sairaalat ovat tehty sellaisiin paikkoihin että niihin pääsee julkisilla.

Teiltä ei pääse julkisilla sairaalaan.

Suomessa on pilvin pimein paikkoja, missä ei kulje julkisia ollenkaan, eli ei pääse julkisilla mihinkään ennen kuin on autolla mennyt johonkin, mistä lähtee. Ennen kulki, nykyään ei. 

Sitä mä tässä kysyinkin. Pääseekö heiltä julkisilla sairaalaan.

Jos ei pääse, kyllä sitten kuvittelisi ystävän olevan vähän ajattelevaisempi. Kyllä jokainen äiti haluaa omaa vauvaa mennä sairaalaan katsomaan .

Pääsee julkisilla sairaalaan. Entinen ystävä asui n. kilometrin päässä keskustasta ja sairaalaan oli ehkä kaikenkaikkiaan n.5-7 km matkaa, eli periaatteessa sen olisi voinut kävellä edes jompaan kumpaan suuntaan jossen olisi kerinnyt kuskaamaan tai vaihtoehtoisesti käyttää sitä julkista taikka taksia. Mutta kun oletettiin että tottakai minä kuskaan oli oma työ tai aikataulut mitkä tahansa.

mun kummilapsen äiti yritti myös tehdä mulle rippijuhla-ohareita. Aavistin sen jo aiemmin sen suuntaisista puheista , että "ehkä lapsi ei vietä mitän juhlia" (??), joten älysin ottaa itse selvää konfirmaation ajankohdasta seurakunnan nettisivuilta ja alkaa kyselemään "tyhmänä" ajankohdan alla että millos ne on, tekstarilla. No, jonkunlaisen tekstarikutsun sain sitten viikko ennen juhlia, vain minun oman aloitteelisuuteni takia, kun ei suoraan kehdannut ilmeisesti enää siinä vaiheessa valehdellakaan minulle, eikä sanoa ettei mitään juhlia muka ole.  Tietenkään ei kuvaa rippilapsesta ikinä saanut lähetettyä.

kuitenkin jäi aika pa***a fiilis koko jupakasta ja tämä ystävän syvin luonne paljastui silloin ikävällä tavalla. Samoin 15 vuoden syttäri/joululahjat ym. tuntui täysin hukkaan heitetyltä.

Mitä ihmettä nämä rippijuhlaohareita harrastavat oikein miettivät? Hehän missaisivat vielä yhden ison lahjan jos eivät lahja-automaatt.. eikö siis kummia kutsu juhliin.

Lapseni kautta tuttu äiti joutui sairaalaan, otin meille lapset muutamaksi päiväksi ja käytin heitä sairaalassa katsomassa äitiään, mentiin kahville niin ei muuta kuin koko porukalle piti tarjota kahvit ja pullat. Tätä ennen lapset olivat monena viikonloppuna meillä. En nyt sitä mitenkään rasitukseksi kokenut, koska olipa lapsilla kavereita. Tahti kiihtyi esim. oli lähes joka viikonloppu tuomassa lapsiaan "yökylään" ja oli pakko sanoa eit. Sen jälkeen pisti lapset uhkailemaan. ....No nyt tiedän, että oikein tein, koska jonkun luona oli pitänyt 10 päivää putkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli mieleen näistä kertomuksista, kun ihmisiä on kehotettu ajattelemaan ensin muita ihmisiä – pahin täällä taisi olla se että vauva olisi pitänyt luovuttaa alkkismummolle hoitoon, jotta tämä ehkä saisi otettua itseään niskasta kiinni.

Äitini sanoi minulle, että minun pitäisi antaa siskoni kiusata minua, koska siskoni tarvitsee sitä. Taustatietona sen verran, että meillä kummallakin oli sama paska lapsuus, mutta tässä vaiheessa siskoni oli onnistunut kiipeämään siitä ylös äitini tuella ja pahan olonsa minuun purkamalla. Olin tässä vaiheessa itse henkisesti aika huonossa jamassa ja vihdoinkin uskaltanut yrittää kertoa äidille, kuinka paha olo minulla on. Siskoni oli oireillut näkyvästi, minä hiljaisesti – olin kiltti, äänetön ja näkymätön ja yrittänyt vain olla aiheuttamatta lisää huolta. Olin selvinnyt lapsuudestani ajatuksella, että minunkin vuoroni tulee, kunhan siskoni saadaan kuntoon. Kun sitten nuorena aikuisena tajusin että, kiusaaminen on muuttunut tavaksi – eikä enää ole tarve – yritin kertoa tunteistani äidille. Vastauksena tuli aivan täydellinen tunteideni mitätöinti. Tajusin vihdoinkin tilanteen: olen aina ollut ja tulen olemaan se kakkoslapsi, jonka ainoa arvo tulee kuuntelevana korvana olemisesta. Pistin välit poikki ja se oli elämäni paras päätös.

Näin jälkikäteen ajatellen minun olisi pitänyt tajuta asia jo paljon aiemmin. Äiti sanoi kerran minulle suoraan – ilmeisesti tilapäisessä mielenhäiriössä, sillä hän aina puheissaan korosti tasapuolisuutta – että suosi meistä siskoani. Siskoni sai merkkivaatteita, kun minulle ei ostettu edes silmälaseja kuin vasta viisi vuotta sen jälkeen, kun oli käynyt selväksi että tarvitsen ne. (Tajusin muuten vasta 30-vuotiaana, kun asiasta tuli puhetta mieheni kanssa, ettei tuo ollut normaalia. Minulla oli siihen asti ollut joku epämääräinen syyllisyyden tunne, että koko juttu on minun vikani, ja jos vain olisin ollut enemmän jotain, minulle olisi ne hankittu.) Siskoni sai myöhemmin myös matkoja, minä pyysin yhtä halpaa – en saanut. (Tämän jälkeen aloin uskotella itselleni ja muille etten pidä matkustamisesta, jotta asia ei sattuisi niin paljon.) Ja kaiken aikaa olin  vanhemmilleni se myötätuntoinen kuunteleva korva, jolle saattoi vuodattaa kaikki  huolet. Äitini vaikuttaa ihan normaalilta, joten miehenikään ei meinannut uskonut lapsuusjuttujani ennen kuin äitini väärensi allekirjoitukseni verottajalle menevään valtakirjaan.

Sori, että tuli kauhea vuodatus asian vierestä. Eikä minua haittaa yhtään, vaikka kyseinen eukko tunnistaiai tästä itsensä.

Okei, mun vastaus ei liity ketjun aiheeseen vaan kommentoin tälle kirjoittajalle että meillä oli samanlainen lapsuus. Äiti suosi kahta veljeäni joista nuorempaa suorastaan palvoi. Itse perheen esikoisena sain peittää veljieni pedit - että oppisin naisen roolin ja nöyryyttä-, en saanut koskaan harrastaa mitään vaikka veljilleni maksettiin milloin mikäkin lysti. Muistan lapsuudesta tapauksen jossa olin 12 ja veljeni 10-v. Pyysin vanhemmiltani polkupyörää koska kouluun oli reilu 3 km matkaa. Sain isoäitini aivan liian ison pyörän joka oli todella raskas ajaa ja muutenkin aivan kauhea. Veljeni ei osannut päättää millaisen fillarin halusi, joten hänelle ostettiin pokkana  kaksi uutta pyörää. Kuulostaa uskomattomalta mutta tällaista se oli aina ja koko lapsuus, ja aloin myös ajatella että minussa on pakko olla jotain vikaa. Syyllistin itseäni melkein 30-vuotiaaksi kunnes tajusin myöskin ettei tuo ole normaalia! Menee kylmät väreet kun muistan vastaavanlaisen silmälasiepisodin lapsuudestani, olisin tarvinnut silmälaseja, muttei niitä koskaan hankittu koska "ei ne vahvuudet nyt niin pahat ole". Ekoista kesätyörahoista kustansin itselleni silmälasit, ja pakko sanoa että KYLLÄ NE VAHVUUDET OLI SEN VERRAN PAHAT että olisin lasit aiemmin kaivannut (molemmissa silmissä pelkästään hajataittoa jo yli -2). Tuntuu oudolta kirjoittaa tällaista, kun nyt näkee selvästi miten väärää kohtelua on saaanut koko lapsuuden ja sitä uskoi ihan vilpittömästi ettei edes ansaitse parempaa :(

Meidän perheessämme oli ihan samanlainen meno. Kaksosveljeäni suosittiin kaikessa, ja minä olin täysin arvoton ja turha. Veljeni sai kaiken minkä halusi, ja häntä tuettiin rahallisesti, ja häntä kohtaan osoitettiin arvostusta ja kiinnostusta. Esimerkiksi lukiossa veljelleni ostettiin kaikki kirjat ja uusi kannettava tietokone, minä taas kävin pikaruokapaikassa töissä, jotta sain lukiokirjat ostettua itse omilla rahoillani. Kaikista älyttömin juttu oli se, kun kirjoitimme ylioppilaaksi samaan aikaan, niin minut haluttiin tarjoilemaan veljeni ylioppilasjuhlissa. Vanhemmillani ei käynyt mielessäkään, että minäkin kirjoitin ylioppilaaksi! Nyt vielä myöhemminkin elämässä veljelleni on mm. ostettu auto, ja sijoitettu huomattava summa rahaa asp-tilille.

Tämän tekstin perusteella kuulostaa varmaan siltä, että olen veljelleni kateellinen kaikesta rahallisesta avusta, mutta lähinnä tympii sellainen jatkuva olemassaoloni ja merkitykseni mitätöinti. Ihan sama miten hyvin pärjään elämässäni, tai kuinka hyvin kohtelen ympärilläni olevia ihmisiä, niin arvostusta ei ikinä tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli mieleen näistä kertomuksista, kun ihmisiä on kehotettu ajattelemaan ensin muita ihmisiä – pahin täällä taisi olla se että vauva olisi pitänyt luovuttaa alkkismummolle hoitoon, jotta tämä ehkä saisi otettua itseään niskasta kiinni.

Äitini sanoi minulle, että minun pitäisi antaa siskoni kiusata minua, koska siskoni tarvitsee sitä. Taustatietona sen verran, että meillä kummallakin oli sama paska lapsuus, mutta tässä vaiheessa siskoni oli onnistunut kiipeämään siitä ylös äitini tuella ja pahan olonsa minuun purkamalla. Olin tässä vaiheessa itse henkisesti aika huonossa jamassa ja vihdoinkin uskaltanut yrittää kertoa äidille, kuinka paha olo minulla on. Siskoni oli oireillut näkyvästi, minä hiljaisesti – olin kiltti, äänetön ja näkymätön ja yrittänyt vain olla aiheuttamatta lisää huolta. Olin selvinnyt lapsuudestani ajatuksella, että minunkin vuoroni tulee, kunhan siskoni saadaan kuntoon. Kun sitten nuorena aikuisena tajusin että, kiusaaminen on muuttunut tavaksi – eikä enää ole tarve – yritin kertoa tunteistani äidille. Vastauksena tuli aivan täydellinen tunteideni mitätöinti. Tajusin vihdoinkin tilanteen: olen aina ollut ja tulen olemaan se kakkoslapsi, jonka ainoa arvo tulee kuuntelevana korvana olemisesta. Pistin välit poikki ja se oli elämäni paras päätös.

Näin jälkikäteen ajatellen minun olisi pitänyt tajuta asia jo paljon aiemmin. Äiti sanoi kerran minulle suoraan – ilmeisesti tilapäisessä mielenhäiriössä, sillä hän aina puheissaan korosti tasapuolisuutta – että suosi meistä siskoani. Siskoni sai merkkivaatteita, kun minulle ei ostettu edes silmälaseja kuin vasta viisi vuotta sen jälkeen, kun oli käynyt selväksi että tarvitsen ne. (Tajusin muuten vasta 30-vuotiaana, kun asiasta tuli puhetta mieheni kanssa, ettei tuo ollut normaalia. Minulla oli siihen asti ollut joku epämääräinen syyllisyyden tunne, että koko juttu on minun vikani, ja jos vain olisin ollut enemmän jotain, minulle olisi ne hankittu.) Siskoni sai myöhemmin myös matkoja, minä pyysin yhtä halpaa – en saanut. (Tämän jälkeen aloin uskotella itselleni ja muille etten pidä matkustamisesta, jotta asia ei sattuisi niin paljon.) Ja kaiken aikaa olin  vanhemmilleni se myötätuntoinen kuunteleva korva, jolle saattoi vuodattaa kaikki  huolet. Äitini vaikuttaa ihan normaalilta, joten miehenikään ei meinannut uskonut lapsuusjuttujani ennen kuin äitini väärensi allekirjoitukseni verottajalle menevään valtakirjaan.

Sori, että tuli kauhea vuodatus asian vierestä. Eikä minua haittaa yhtään, vaikka kyseinen eukko tunnistaiai tästä itsensä.

Okei, mun vastaus ei liity ketjun aiheeseen vaan kommentoin tälle kirjoittajalle että meillä oli samanlainen lapsuus. Äiti suosi kahta veljeäni joista nuorempaa suorastaan palvoi. Itse perheen esikoisena sain peittää veljieni pedit - että oppisin naisen roolin ja nöyryyttä-, en saanut koskaan harrastaa mitään vaikka veljilleni maksettiin milloin mikäkin lysti. Muistan lapsuudesta tapauksen jossa olin 12 ja veljeni 10-v. Pyysin vanhemmiltani polkupyörää koska kouluun oli reilu 3 km matkaa. Sain isoäitini aivan liian ison pyörän joka oli todella raskas ajaa ja muutenkin aivan kauhea. Veljeni ei osannut päättää millaisen fillarin halusi, joten hänelle ostettiin pokkana  kaksi uutta pyörää. Kuulostaa uskomattomalta mutta tällaista se oli aina ja koko lapsuus, ja aloin myös ajatella että minussa on pakko olla jotain vikaa. Syyllistin itseäni melkein 30-vuotiaaksi kunnes tajusin myöskin ettei tuo ole normaalia! Menee kylmät väreet kun muistan vastaavanlaisen silmälasiepisodin lapsuudestani, olisin tarvinnut silmälaseja, muttei niitä koskaan hankittu koska "ei ne vahvuudet nyt niin pahat ole". Ekoista kesätyörahoista kustansin itselleni silmälasit, ja pakko sanoa että KYLLÄ NE VAHVUUDET OLI SEN VERRAN PAHAT että olisin lasit aiemmin kaivannut (molemmissa silmissä pelkästään hajataittoa jo yli -2). Tuntuu oudolta kirjoittaa tällaista, kun nyt näkee selvästi miten väärää kohtelua on saaanut koko lapsuuden ja sitä uskoi ihan vilpittömästi ettei edes ansaitse parempaa :(

Meidän perheessämme oli ihan samanlainen meno. Kaksosveljeäni suosittiin kaikessa, ja minä olin täysin arvoton ja turha. Veljeni sai kaiken minkä halusi, ja häntä tuettiin rahallisesti, ja häntä kohtaan osoitettiin arvostusta ja kiinnostusta. Esimerkiksi lukiossa veljelleni ostettiin kaikki kirjat ja uusi kannettava tietokone, minä taas kävin pikaruokapaikassa töissä, jotta sain lukiokirjat ostettua itse omilla rahoillani. Kaikista älyttömin juttu oli se, kun kirjoitimme ylioppilaaksi samaan aikaan, niin minut haluttiin tarjoilemaan veljeni ylioppilasjuhlissa. Vanhemmillani ei käynyt mielessäkään, että minäkin kirjoitin ylioppilaaksi! Nyt vielä myöhemminkin elämässä veljelleni on mm. ostettu auto, ja sijoitettu huomattava summa rahaa asp-tilille.

Tämän tekstin perusteella kuulostaa varmaan siltä, että olen veljelleni kateellinen kaikesta rahallisesta avusta, mutta lähinnä tympii sellainen jatkuva olemassaoloni ja merkitykseni mitätöinti. Ihan sama miten hyvin pärjään elämässäni, tai kuinka hyvin kohtelen ympärilläni olevia ihmisiä, niin arvostusta ei ikinä tule.

Miten hirvittävän julmia vanhempia joillakin on :( Se on niin väärin - jokainen lapsi on arvokas ja ansaitsee tulla kannustetuksi ja huomatuksi. Ei tuollaisten vanhempien kanssa pidä olla missään tekemisissä. Jos on noin sokea ja epäoikeudenmukainen äitinä tai isänä, tuskin muuttuu koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli mieleen näistä kertomuksista, kun ihmisiä on kehotettu ajattelemaan ensin muita ihmisiä – pahin täällä taisi olla se että vauva olisi pitänyt luovuttaa alkkismummolle hoitoon, jotta tämä ehkä saisi otettua itseään niskasta kiinni.

Äitini sanoi minulle, että minun pitäisi antaa siskoni kiusata minua, koska siskoni tarvitsee sitä. Taustatietona sen verran, että meillä kummallakin oli sama paska lapsuus, mutta tässä vaiheessa siskoni oli onnistunut kiipeämään siitä ylös äitini tuella ja pahan olonsa minuun purkamalla. Olin tässä vaiheessa itse henkisesti aika huonossa jamassa ja vihdoinkin uskaltanut yrittää kertoa äidille, kuinka paha olo minulla on. Siskoni oli oireillut näkyvästi, minä hiljaisesti – olin kiltti, äänetön ja näkymätön ja yrittänyt vain olla aiheuttamatta lisää huolta. Olin selvinnyt lapsuudestani ajatuksella, että minunkin vuoroni tulee, kunhan siskoni saadaan kuntoon. Kun sitten nuorena aikuisena tajusin että, kiusaaminen on muuttunut tavaksi – eikä enää ole tarve – yritin kertoa tunteistani äidille. Vastauksena tuli aivan täydellinen tunteideni mitätöinti. Tajusin vihdoinkin tilanteen: olen aina ollut ja tulen olemaan se kakkoslapsi, jonka ainoa arvo tulee kuuntelevana korvana olemisesta. Pistin välit poikki ja se oli elämäni paras päätös.

Näin jälkikäteen ajatellen minun olisi pitänyt tajuta asia jo paljon aiemmin. Äiti sanoi kerran minulle suoraan – ilmeisesti tilapäisessä mielenhäiriössä, sillä hän aina puheissaan korosti tasapuolisuutta – että suosi meistä siskoani. Siskoni sai merkkivaatteita, kun minulle ei ostettu edes silmälaseja kuin vasta viisi vuotta sen jälkeen, kun oli käynyt selväksi että tarvitsen ne. (Tajusin muuten vasta 30-vuotiaana, kun asiasta tuli puhetta mieheni kanssa, ettei tuo ollut normaalia. Minulla oli siihen asti ollut joku epämääräinen syyllisyyden tunne, että koko juttu on minun vikani, ja jos vain olisin ollut enemmän jotain, minulle olisi ne hankittu.) Siskoni sai myöhemmin myös matkoja, minä pyysin yhtä halpaa – en saanut. (Tämän jälkeen aloin uskotella itselleni ja muille etten pidä matkustamisesta, jotta asia ei sattuisi niin paljon.) Ja kaiken aikaa olin  vanhemmilleni se myötätuntoinen kuunteleva korva, jolle saattoi vuodattaa kaikki  huolet. Äitini vaikuttaa ihan normaalilta, joten miehenikään ei meinannut uskonut lapsuusjuttujani ennen kuin äitini väärensi allekirjoitukseni verottajalle menevään valtakirjaan.

Sori, että tuli kauhea vuodatus asian vierestä. Eikä minua haittaa yhtään, vaikka kyseinen eukko tunnistaiai tästä itsensä.

Okei, mun vastaus ei liity ketjun aiheeseen vaan kommentoin tälle kirjoittajalle että meillä oli samanlainen lapsuus. Äiti suosi kahta veljeäni joista nuorempaa suorastaan palvoi. Itse perheen esikoisena sain peittää veljieni pedit - että oppisin naisen roolin ja nöyryyttä-, en saanut koskaan harrastaa mitään vaikka veljilleni maksettiin milloin mikäkin lysti. Muistan lapsuudesta tapauksen jossa olin 12 ja veljeni 10-v. Pyysin vanhemmiltani polkupyörää koska kouluun oli reilu 3 km matkaa. Sain isoäitini aivan liian ison pyörän joka oli todella raskas ajaa ja muutenkin aivan kauhea. Veljeni ei osannut päättää millaisen fillarin halusi, joten hänelle ostettiin pokkana  kaksi uutta pyörää. Kuulostaa uskomattomalta mutta tällaista se oli aina ja koko lapsuus, ja aloin myös ajatella että minussa on pakko olla jotain vikaa. Syyllistin itseäni melkein 30-vuotiaaksi kunnes tajusin myöskin ettei tuo ole normaalia! Menee kylmät väreet kun muistan vastaavanlaisen silmälasiepisodin lapsuudestani, olisin tarvinnut silmälaseja, muttei niitä koskaan hankittu koska "ei ne vahvuudet nyt niin pahat ole". Ekoista kesätyörahoista kustansin itselleni silmälasit, ja pakko sanoa että KYLLÄ NE VAHVUUDET OLI SEN VERRAN PAHAT että olisin lasit aiemmin kaivannut (molemmissa silmissä pelkästään hajataittoa jo yli -2). Tuntuu oudolta kirjoittaa tällaista, kun nyt näkee selvästi miten väärää kohtelua on saaanut koko lapsuuden ja sitä uskoi ihan vilpittömästi ettei edes ansaitse parempaa :(

Meidän perheessämme oli ihan samanlainen meno. Kaksosveljeäni suosittiin kaikessa, ja minä olin täysin arvoton ja turha. Veljeni sai kaiken minkä halusi, ja häntä tuettiin rahallisesti, ja häntä kohtaan osoitettiin arvostusta ja kiinnostusta. Esimerkiksi lukiossa veljelleni ostettiin kaikki kirjat ja uusi kannettava tietokone, minä taas kävin pikaruokapaikassa töissä, jotta sain lukiokirjat ostettua itse omilla rahoillani. Kaikista älyttömin juttu oli se, kun kirjoitimme ylioppilaaksi samaan aikaan, niin minut haluttiin tarjoilemaan veljeni ylioppilasjuhlissa. Vanhemmillani ei käynyt mielessäkään, että minäkin kirjoitin ylioppilaaksi! Nyt vielä myöhemminkin elämässä veljelleni on mm. ostettu auto, ja sijoitettu huomattava summa rahaa asp-tilille.

Tämän tekstin perusteella kuulostaa varmaan siltä, että olen veljelleni kateellinen kaikesta rahallisesta avusta, mutta lähinnä tympii sellainen jatkuva olemassaoloni ja merkitykseni mitätöinti. Ihan sama miten hyvin pärjään elämässäni, tai kuinka hyvin kohtelen ympärilläni olevia ihmisiä, niin arvostusta ei ikinä tule.

Järkyttävää! Kai olet katkaissut välit? Miten kukaan voi kohdella omia lapsiaan noin eriarvoisesti. :( Tuli tosi paha mieli sun puolesta.

Mitenhän nämä toista lastansa sorsivat perustelevat itselleen toimintansa? Onko tässä nyt kyse "väärästä" sukupuolesta? En keksi mitään syytä miksi kotona asuessaan lapseni joutuisivat elämään erilaista elämää. Miksi toiselle maksaisin kaiken ja toiselle en mitään. En ymmärrä.

Meillä ainakin veljeni oli äidin poika ja siksi täysin lellitty. Sille ostettiin kaikki, mitä keksi pyytää. Sitä kehuttiin nerona. Kun minä kirjoitin ylioppilaaksi paremmin arvosanoin, sitä ei muistettu vaan tänäkin päivänä äiti höpöttää, että veljeni kirjoitti ne paremmat arvosanat. Ylioppilasjuhlissani veljeni olisi pitänyt poseerata kuvissa vieraiden kanssa (tästä kieltäytyi itse). Molemmat menimme yliopistoon, vain minä valmistuin. Maisterijuhliini veli ei kateuttaan tullut, äiti selitti kaikille kuinka viisas veljeni on. Kukaan vieraista ei ollut kuulevinaan, tajusivat tilanteen. Tätä se on ollut aina ja tätä se on aina oleva. Kun menin naimisiin ja odotin lasta, äiti toivoi innoissaan poikaa. Luojan kiitos tuli tyttö. Veljeni on yksin, nuoruudessa äiti karkotti tytöt, koska kukaan ei ole tarpeeksi hyvä. Nyt ei ole enää tarjontaa. Kaikesta hulluudesta huolimatta lienee tavallinen tarina?

Kiitosta. Nussittuaan silloista avokkia. Oli ollut hyvä ystävä omasta mielestään kun näytti ukon todellisen karvan.

Odottaessamme viimeisillään esikoista, kävimme miehen kaverin luona kylässä. Kaverin vaimo kysyi, että olisko tarvetta sitterille ja vaatteille. Toi sitten pyytämättä kasan vanhoja vauvanvaatteita ja sen kulahtaneen sitterin johon en muutenkaan lapsiani sitoisi,  ja sanoi, että tässä olis… Kamala sitteri ja rumia vaatteita, mutta en kehdannut suoraan sanoa, ettei kiinnosta, ja ajattelin vieväni kaikessa hiljaisuudessa pelastusarmeijaan… no, mieheni pakkasi kamat autoon, ja sitten tulikin yllättäen tavaroille hinta - neljäkymppiä niistä rojuista. Olimme liian hienotunteisia, että olisimme kehdanneet sanoa mitään. Tämän jälkeen ei sitten ole juuri siinä huushollissa sitten vierailtukaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämän tekstin perusteella kuulostaa varmaan siltä, että olen veljelleni kateellinen kaikesta rahallisesta avusta, mutta lähinnä tympii sellainen jatkuva olemassaoloni ja merkitykseni mitätöinti. Ihan sama miten hyvin pärjään elämässäni, tai kuinka hyvin kohtelen ympärilläni olevia ihmisiä, niin arvostusta ei ikinä tule.

(Olen viestin 2299 kirjoittaja.) Harva sellainen, joka ei ole itse kokenut samaa, ymmärtää, miksi juuri raha-asiat nostetaan näissä sorsimisasioissa esiin. Ne usein ovat se pienin pahan mielen aiheuttaja, mutta ne ovat ainoa mittari, jota ei voi kuitata liioittelulla ja kuvittelulla.

Minuakaan ei haitannut se rahallinen eriarvoisuus, vaan se tarpeideni mitätöinti ja tuen puute. Silmälasien ostamattomuus antoi selvästi ymmärtää, ettei se näenkö vai en, ole nyt niin tärkeää. Minulta jopa kiellettiin negatiivisten tunteiden tunteminen – ne piti aina perustella ja jos ei siihen pystynyt koko asia väännettiin vitsiksi  tai muuten vaan mitätöintiin. (Siskoni kohdalla tietysti riitti, että hänestä nyt tuntuu jollekin.) Jossain vaiheessa sitten tajusin, etten tunne enää mitään – en iloa, en surua, olen vain olemassa. Kaikista kipeintä oli kuitenkin se, kun joskus vähän päälle 20-vuotiaana tajusin muuttuneeni täysin näkymättömäksi: äitini ei tuntenut minua, ei muistanut lapsuuttani, ei mitään – olin vain ollut statisti hänen ja siskoni elämässä.

No, ettei tämä mene ihan aiheen vierestä, niin äidilläni on muuten jonkin verran lokkeilutaipumuksia – yleensä hän kyllä onnistuu hillitsemään ne. Suurin osa on vain pieniä, esim. kerran kun olimme saaneet kyydin sukulaiselta, hän tyrkytti omaa bonuskorttiaan tankkauksen yhteydessä kuljettajalle, joka siis myös maksoi tankkauksen. Törkein on ehkä kuitenkin se, että meille oli kertynyt jonkin verran huonokuntoista rojua, ja hän sopi kierrätyskeskuksen kanssa, että ne tulee sitä katsomaan (tavaroiden kuntoa hän ei ollut kertonut). Kun se ei sitten kelvannutkaan heille, äitini suuttui heille sen verran, ettei antanut heille mukaan lasten suksia, joista myös oli ollut puhetta heidän kanssaan. Eli äitini siis käytännössä halusi, että suksia vastaan kierrätyskeskus olisi toimittanut hänen romunsa kaatopaikalle ja maksanut jätemaksunkin hänen puolestaan. Tämän jälkeen tuli tietenkin puhisemaan minulle ja halusi kuulla toimineensa oikein suksien suhteen. (Valitettavasti myötäilin häntä, koska vasta jälkikäteen tajusin kuinka värittynyt hänen kertomuksessa oli - tosin kilttinä tyttönä olisin varmaan silloinkin myötäillyt häntä, sehän oli roolini ja ainoa asia miksi minua ylipäätään edes "arvostettiin".)

Ex-vaimo pyysi, että otan lainaa 50000€:a ja maksan hänen velkansa. En suostunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli mieleen näistä kertomuksista, kun ihmisiä on kehotettu ajattelemaan ensin muita ihmisiä – pahin täällä taisi olla se että vauva olisi pitänyt luovuttaa alkkismummolle hoitoon, jotta tämä ehkä saisi otettua itseään niskasta kiinni.

Äitini sanoi minulle, että minun pitäisi antaa siskoni kiusata minua, koska siskoni tarvitsee sitä. Taustatietona sen verran, että meillä kummallakin oli sama paska lapsuus, mutta tässä vaiheessa siskoni oli onnistunut kiipeämään siitä ylös äitini tuella ja pahan olonsa minuun purkamalla. Olin tässä vaiheessa itse henkisesti aika huonossa jamassa ja vihdoinkin uskaltanut yrittää kertoa äidille, kuinka paha olo minulla on. Siskoni oli oireillut näkyvästi, minä hiljaisesti – olin kiltti, äänetön ja näkymätön ja yrittänyt vain olla aiheuttamatta lisää huolta. Olin selvinnyt lapsuudestani ajatuksella, että minunkin vuoroni tulee, kunhan siskoni saadaan kuntoon. Kun sitten nuorena aikuisena tajusin että, kiusaaminen on muuttunut tavaksi – eikä enää ole tarve – yritin kertoa tunteistani äidille. Vastauksena tuli aivan täydellinen tunteideni mitätöinti. Tajusin vihdoinkin tilanteen: olen aina ollut ja tulen olemaan se kakkoslapsi, jonka ainoa arvo tulee kuuntelevana korvana olemisesta. Pistin välit poikki ja se oli elämäni paras päätös.

Näin jälkikäteen ajatellen minun olisi pitänyt tajuta asia jo paljon aiemmin. Äiti sanoi kerran minulle suoraan – ilmeisesti tilapäisessä mielenhäiriössä, sillä hän aina puheissaan korosti tasapuolisuutta – että suosi meistä siskoani. Siskoni sai merkkivaatteita, kun minulle ei ostettu edes silmälaseja kuin vasta viisi vuotta sen jälkeen, kun oli käynyt selväksi että tarvitsen ne. (Tajusin muuten vasta 30-vuotiaana, kun asiasta tuli puhetta mieheni kanssa, ettei tuo ollut normaalia. Minulla oli siihen asti ollut joku epämääräinen syyllisyyden tunne, että koko juttu on minun vikani, ja jos vain olisin ollut enemmän jotain, minulle olisi ne hankittu.) Siskoni sai myöhemmin myös matkoja, minä pyysin yhtä halpaa – en saanut. (Tämän jälkeen aloin uskotella itselleni ja muille etten pidä matkustamisesta, jotta asia ei sattuisi niin paljon.) Ja kaiken aikaa olin  vanhemmilleni se myötätuntoinen kuunteleva korva, jolle saattoi vuodattaa kaikki  huolet. Äitini vaikuttaa ihan normaalilta, joten miehenikään ei meinannut uskonut lapsuusjuttujani ennen kuin äitini väärensi allekirjoitukseni verottajalle menevään valtakirjaan.

Sori, että tuli kauhea vuodatus asian vierestä. Eikä minua haittaa yhtään, vaikka kyseinen eukko tunnistaiai tästä itsensä.

Okei, mun vastaus ei liity ketjun aiheeseen vaan kommentoin tälle kirjoittajalle että meillä oli samanlainen lapsuus. Äiti suosi kahta veljeäni joista nuorempaa suorastaan palvoi. Itse perheen esikoisena sain peittää veljieni pedit - että oppisin naisen roolin ja nöyryyttä-, en saanut koskaan harrastaa mitään vaikka veljilleni maksettiin milloin mikäkin lysti. Muistan lapsuudesta tapauksen jossa olin 12 ja veljeni 10-v. Pyysin vanhemmiltani polkupyörää koska kouluun oli reilu 3 km matkaa. Sain isoäitini aivan liian ison pyörän joka oli todella raskas ajaa ja muutenkin aivan kauhea. Veljeni ei osannut päättää millaisen fillarin halusi, joten hänelle ostettiin pokkana  kaksi uutta pyörää. Kuulostaa uskomattomalta mutta tällaista se oli aina ja koko lapsuus, ja aloin myös ajatella että minussa on pakko olla jotain vikaa. Syyllistin itseäni melkein 30-vuotiaaksi kunnes tajusin myöskin ettei tuo ole normaalia! Menee kylmät väreet kun muistan vastaavanlaisen silmälasiepisodin lapsuudestani, olisin tarvinnut silmälaseja, muttei niitä koskaan hankittu koska "ei ne vahvuudet nyt niin pahat ole". Ekoista kesätyörahoista kustansin itselleni silmälasit, ja pakko sanoa että KYLLÄ NE VAHVUUDET OLI SEN VERRAN PAHAT että olisin lasit aiemmin kaivannut (molemmissa silmissä pelkästään hajataittoa jo yli -2). Tuntuu oudolta kirjoittaa tällaista, kun nyt näkee selvästi miten väärää kohtelua on saaanut koko lapsuuden ja sitä uskoi ihan vilpittömästi ettei edes ansaitse parempaa :(

Meidän perheessämme oli ihan samanlainen meno. Kaksosveljeäni suosittiin kaikessa, ja minä olin täysin arvoton ja turha. Veljeni sai kaiken minkä halusi, ja häntä tuettiin rahallisesti, ja häntä kohtaan osoitettiin arvostusta ja kiinnostusta. Esimerkiksi lukiossa veljelleni ostettiin kaikki kirjat ja uusi kannettava tietokone, minä taas kävin pikaruokapaikassa töissä, jotta sain lukiokirjat ostettua itse omilla rahoillani. Kaikista älyttömin juttu oli se, kun kirjoitimme ylioppilaaksi samaan aikaan, niin minut haluttiin tarjoilemaan veljeni ylioppilasjuhlissa. Vanhemmillani ei käynyt mielessäkään, että minäkin kirjoitin ylioppilaaksi! Nyt vielä myöhemminkin oelämässä veljelleni on mm. ostettu auto, ja sijoitettu huomattava summa rahaa asp-tilille.

Tämän tekstin perusteella kuulostaa varmaan siltä, että olen veljelleni kateellinen kaikesta rahallisesta avusta, mutta lähinnä tympii sellainen jatkuva olemassaoloni ja merkitykseni mitätöinti. Ihan sama miten hyvin pärjään elämässäni, tai kuinka hyvin kohtelen ympärilläni olevia ihmisiä, niin arvostusta ei ikinä tule.

Miten hirvittävän julmia vanhempia joillakin on :( Se on niin väärin - jokainen lapsi on arvokas ja ansaitsee tulla kannustetuksi ja huomatuksi. Ei tuollaisten vanhempien kanssa pidä olla missään tekemisissä. Jos on noin sokea ja epäoikeudenmukainen äitinä tai isänä, tuskin muuttuu koskaan.

Niin eihän se muutu. Nyt kun äiti on vanha niin yllättäen minä surkimuslapsi olen se.jonka pitäisi auttaa äitiä. Siis äidin mielestä.

Mutta kun olin lapsi niin minulle ei koskaan ostettu yskänlääkettä kun minulla oli yskä. Ihan sama vaikka yskä kesti kuukauden. Ovat varmaan koulussa ihmetelleet. Jos sairastuin esim kuumeeseen niin vanhemmat oli minulle vihaisia enkä kyllä ymmärrä miksi. Muille ei oltu vihaisia.

Kun olin lukiossa ja oli koeviikko niin luin tietenkin illalla kokeisiin. Veljeni rämpytti haitaria alakerrassa ei siis osannut varsinaisesti soittaa sitä. Soitti juuri huoneeni (tai siis tietenkin minun ja siskoni huoneen)

alla. Kävin sanomassa alakerrassa että voiko olla soittamatta kun luen kokeisiin. Äiti sanoi että jos se lukio on noin vaikeaa niin jättää sen kesken.

Veli ei koskaan laittanut tikkua ristiin koulun eteen. Kun vell oli 9.-luokalla niin vanhemmat pelkäsi että veli jää luokalle. Mitään yritystä veljestä ei löytynyt. No pääsi kuitenkin yläasteelta. Vanhemmat osti veljelle mopon ku n ei jäänyt luokalle. Minä sain samana päättäispäivänä halvan hopeisen korusetin vanhemmilta. Eihän minulla ollut kuin lakkiaiset ja laudaturin paperit. Muuta en vanhemmilta saanut.

Tätä kun kirjoitan niin itkettää kuinka väärin ja rumasti minua on kohdeltu paikassa jota kutsutaan kodiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauvan parhaimpia keskusteluita aikoihin! :D

Ei mulla muuta

Sekä "keskusteluita" että "keskusteluja" ovat oikein.

Ei mulla muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli mieleen näistä kertomuksista, kun ihmisiä on kehotettu ajattelemaan ensin muita ihmisiä – pahin täällä taisi olla se että vauva olisi pitänyt luovuttaa alkkismummolle hoitoon, jotta tämä ehkä saisi otettua itseään niskasta kiinni.

Äitini sanoi minulle, että minun pitäisi antaa siskoni kiusata minua, koska siskoni tarvitsee sitä. Taustatietona sen verran, että meillä kummallakin oli sama paska lapsuus, mutta tässä vaiheessa siskoni oli onnistunut kiipeämään siitä ylös äitini tuella ja pahan olonsa minuun purkamalla. Olin tässä vaiheessa itse henkisesti aika huonossa jamassa ja vihdoinkin uskaltanut yrittää kertoa äidille, kuinka paha olo minulla on. Siskoni oli oireillut näkyvästi, minä hiljaisesti – olin kiltti, äänetön ja näkymätön ja yrittänyt vain olla aiheuttamatta lisää huolta. Olin selvinnyt lapsuudestani ajatuksella, että minunkin vuoroni tulee, kunhan siskoni saadaan kuntoon. Kun sitten nuorena aikuisena tajusin että, kiusaaminen on muuttunut tavaksi – eikä enää ole tarve – yritin kertoa tunteistani äidille. Vastauksena tuli aivan täydellinen tunteideni mitätöinti. Tajusin vihdoinkin tilanteen: olen aina ollut ja tulen olemaan se kakkoslapsi, jonka ainoa arvo tulee kuuntelevana korvana olemisesta. Pistin välit poikki ja se oli elämäni paras päätös.

Näin jälkikäteen ajatellen minun olisi pitänyt tajuta asia jo paljon aiemmin. Äiti sanoi kerran minulle suoraan – ilmeisesti tilapäisessä mielenhäiriössä, sillä hän aina puheissaan korosti tasapuolisuutta – että suosi meistä siskoani. Siskoni sai merkkivaatteita, kun minulle ei ostettu edes silmälaseja kuin vasta viisi vuotta sen jälkeen, kun oli käynyt selväksi että tarvitsen ne. (Tajusin muuten vasta 30-vuotiaana, kun asiasta tuli puhetta mieheni kanssa, ettei tuo ollut normaalia. Minulla oli siihen asti ollut joku epämääräinen syyllisyyden tunne, että koko juttu on minun vikani, ja jos vain olisin ollut enemmän jotain, minulle olisi ne hankittu.) Siskoni sai myöhemmin myös matkoja, minä pyysin yhtä halpaa – en saanut. (Tämän jälkeen aloin uskotella itselleni ja muille etten pidä matkustamisesta, jotta asia ei sattuisi niin paljon.) Ja kaiken aikaa olin  vanhemmilleni se myötätuntoinen kuunteleva korva, jolle saattoi vuodattaa kaikki  huolet. Äitini vaikuttaa ihan normaalilta, joten miehenikään ei meinannut uskonut lapsuusjuttujani ennen kuin äitini väärensi allekirjoitukseni verottajalle menevään valtakirjaan.

Sori, että tuli kauhea vuodatus asian vierestä. Eikä minua haittaa yhtään, vaikka kyseinen eukko tunnistaiai tästä itsensä.

Okei, mun vastaus ei liity ketjun aiheeseen vaan kommentoin tälle kirjoittajalle että meillä oli samanlainen lapsuus. Äiti suosi kahta veljeäni joista nuorempaa suorastaan palvoi. Itse perheen esikoisena sain peittää veljieni pedit - että oppisin naisen roolin ja nöyryyttä-, en saanut koskaan harrastaa mitään vaikka veljilleni maksettiin milloin mikäkin lysti. Muistan lapsuudesta tapauksen jossa olin 12 ja veljeni 10-v. Pyysin vanhemmiltani polkupyörää koska kouluun oli reilu 3 km matkaa. Sain isoäitini aivan liian ison pyörän joka oli todella raskas ajaa ja muutenkin aivan kauhea. Veljeni ei osannut päättää millaisen fillarin halusi, joten hänelle ostettiin pokkana  kaksi uutta pyörää. Kuulostaa uskomattomalta mutta tällaista se oli aina ja koko lapsuus, ja aloin myös ajatella että minussa on pakko olla jotain vikaa. Syyllistin itseäni melkein 30-vuotiaaksi kunnes tajusin myöskin ettei tuo ole normaalia! Menee kylmät väreet kun muistan vastaavanlaisen silmälasiepisodin lapsuudestani, olisin tarvinnut silmälaseja, muttei niitä koskaan hankittu koska "ei ne vahvuudet nyt niin pahat ole". Ekoista kesätyörahoista kustansin itselleni silmälasit, ja pakko sanoa että KYLLÄ NE VAHVUUDET OLI SEN VERRAN PAHAT että olisin lasit aiemmin kaivannut (molemmissa silmissä pelkästään hajataittoa jo yli -2). Tuntuu oudolta kirjoittaa tällaista, kun nyt näkee selvästi miten väärää kohtelua on saaanut koko lapsuuden ja sitä uskoi ihan vilpittömästi ettei edes ansaitse parempaa :(

Meidän perheessämme oli ihan samanlainen meno. Kaksosveljeäni suosittiin kaikessa, ja minä olin täysin arvoton ja turha. Veljeni sai kaiken minkä halusi, ja häntä tuettiin rahallisesti, ja häntä kohtaan osoitettiin arvostusta ja kiinnostusta. Esimerkiksi lukiossa veljelleni ostettiin kaikki kirjat ja uusi kannettava tietokone, minä taas kävin pikaruokapaikassa töissä, jotta sain lukiokirjat ostettua itse omilla rahoillani. Kaikista älyttömin juttu oli se, kun kirjoitimme ylioppilaaksi samaan aikaan, niin minut haluttiin tarjoilemaan veljeni ylioppilasjuhlissa. Vanhemmillani ei käynyt mielessäkään, että minäkin kirjoitin ylioppilaaksi! Nyt vielä myöhemminkin oelämässä veljelleni on mm. ostettu auto, ja sijoitettu huomattava summa rahaa asp-tilille.

Tämän tekstin perusteella kuulostaa varmaan siltä, että olen veljelleni kateellinen kaikesta rahallisesta avusta, mutta lähinnä tympii sellainen jatkuva olemassaoloni ja merkitykseni mitätöinti. Ihan sama miten hyvin pärjään elämässäni, tai kuinka hyvin kohtelen ympärilläni olevia ihmisiä, niin arvostusta ei ikinä tule.

Miten hirvittävän julmia vanhempia joillakin on :( Se on niin väärin - jokainen lapsi on arvokas ja ansaitsee tulla kannustetuksi ja huomatuksi. Ei tuollaisten vanhempien kanssa pidä olla missään tekemisissä. Jos on noin sokea ja epäoikeudenmukainen äitinä tai isänä, tuskin muuttuu koskaan.

Niin eihän se muutu. Nyt kun äiti on vanha niin yllättäen minä surkimuslapsi olen se.jonka pitäisi auttaa äitiä. Siis äidin mielestä.
Mutta kun olin lapsi niin minulle ei koskaan ostettu yskänlääkettä kun minulla oli yskä. Ihan sama vaikka yskä kesti kuukauden. Ovat varmaan koulussa ihmetelleet. Jos sairastuin esim kuumeeseen niin vanhemmat oli minulle vihaisia enkä kyllä ymmärrä miksi. Muille ei oltu vihaisia.

Kun olin lukiossa ja oli koeviikko niin luin tietenkin illalla kokeisiin. Veljeni rämpytti haitaria alakerrassa ei siis osannut varsinaisesti soittaa sitä. Soitti juuri huoneeni (tai siis tietenkin minun ja siskoni huoneen)

alla. Kävin sanomassa alakerrassa että voiko olla soittamatta kun luen kokeisiin. Äiti sanoi että jos se lukio on noin vaikeaa niin jättää sen kesken.

Veli ei koskaan laittanut tikkua ristiin koulun eteen. Kun vell oli 9.-luokalla niin vanhemmat pelkäsi että veli jää luokalle. Mitään yritystä veljestä ei löytynyt. No pääsi kuitenkin yläasteelta. Vanhemmat osti veljelle mopon ku n ei jäänyt luokalle. Minä sain samana päättäispäivänä halvan hopeisen korusetin vanhemmilta. Eihän minulla ollut kuin lakkiaiset ja laudaturin paperit. Muuta en vanhemmilta saanut.

Tätä kun kirjoitan niin itkettää kuinka väärin ja rumasti minua on kohdeltu paikassa jota kutsutaan kodiksi.

Olet todellakin kokenut vääryyttä. Huomautan silti, että yskänlääkkeistä ei noin yleisesti ottaen ole mitään apua. Esim. hunaja toimii paremmin ja helpottaa vointia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tuli mieleen näistä kertomuksista, kun ihmisiä on kehotettu ajattelemaan ensin muita ihmisiä – pahin täällä taisi olla se että vauva olisi pitänyt luovuttaa alkkismummolle hoitoon, jotta tämä ehkä saisi otettua itseään niskasta kiinni.

Äitini sanoi minulle, että minun pitäisi antaa siskoni kiusata minua, koska siskoni tarvitsee sitä. Taustatietona sen verran, että meillä kummallakin oli sama paska lapsuus, mutta tässä vaiheessa siskoni oli onnistunut kiipeämään siitä ylös äitini tuella ja pahan olonsa minuun purkamalla. Olin tässä vaiheessa itse henkisesti aika huonossa jamassa ja vihdoinkin uskaltanut yrittää kertoa äidille, kuinka paha olo minulla on. Siskoni oli oireillut näkyvästi, minä hiljaisesti – olin kiltti, äänetön ja näkymätön ja yrittänyt vain olla aiheuttamatta lisää huolta. Olin selvinnyt lapsuudestani ajatuksella, että minunkin vuoroni tulee, kunhan siskoni saadaan kuntoon. Kun sitten nuorena aikuisena tajusin että, kiusaaminen on muuttunut tavaksi – eikä enää ole tarve – yritin kertoa tunteistani äidille. Vastauksena tuli aivan täydellinen tunteideni mitätöinti. Tajusin vihdoinkin tilanteen: olen aina ollut ja tulen olemaan se kakkoslapsi, jonka ainoa arvo tulee kuuntelevana korvana olemisesta. Pistin välit poikki ja se oli elämäni paras päätös.

Näin jälkikäteen ajatellen minun olisi pitänyt tajuta asia jo paljon aiemmin. Äiti sanoi kerran minulle suoraan – ilmeisesti tilapäisessä mielenhäiriössä, sillä hän aina puheissaan korosti tasapuolisuutta – että suosi meistä siskoani. Siskoni sai merkkivaatteita, kun minulle ei ostettu edes silmälaseja kuin vasta viisi vuotta sen jälkeen, kun oli käynyt selväksi että tarvitsen ne. (Tajusin muuten vasta 30-vuotiaana, kun asiasta tuli puhetta mieheni kanssa, ettei tuo ollut normaalia. Minulla oli siihen asti ollut joku epämääräinen syyllisyyden tunne, että koko juttu on minun vikani, ja jos vain olisin ollut enemmän jotain, minulle olisi ne hankittu.) Siskoni sai myöhemmin myös matkoja, minä pyysin yhtä halpaa – en saanut. (Tämän jälkeen aloin uskotella itselleni ja muille etten pidä matkustamisesta, jotta asia ei sattuisi niin paljon.) Ja kaiken aikaa olin  vanhemmilleni se myötätuntoinen kuunteleva korva, jolle saattoi vuodattaa kaikki  huolet. Äitini vaikuttaa ihan normaalilta, joten miehenikään ei meinannut uskonut lapsuusjuttujani ennen kuin äitini väärensi allekirjoitukseni verottajalle menevään valtakirjaan.

Sori, että tuli kauhea vuodatus asian vierestä. Eikä minua haittaa yhtään, vaikka kyseinen eukko tunnistaiai tästä itsensä.

Okei, mun vastaus ei liity ketjun aiheeseen vaan kommentoin tälle kirjoittajalle että meillä oli samanlainen lapsuus. Äiti suosi kahta veljeäni joista nuorempaa suorastaan palvoi. Itse perheen esikoisena sain peittää veljieni pedit - että oppisin naisen roolin ja nöyryyttä-, en saanut koskaan harrastaa mitään vaikka veljilleni maksettiin milloin mikäkin lysti. Muistan lapsuudesta tapauksen jossa olin 12 ja veljeni 10-v. Pyysin vanhemmiltani polkupyörää koska kouluun oli reilu 3 km matkaa. Sain isoäitini aivan liian ison pyörän joka oli todella raskas ajaa ja muutenkin aivan kauhea. Veljeni ei osannut päättää millaisen fillarin halusi, joten hänelle ostettiin pokkana  kaksi uutta pyörää. Kuulostaa uskomattomalta mutta tällaista se oli aina ja koko lapsuus, ja aloin myös ajatella että minussa on pakko olla jotain vikaa. Syyllistin itseäni melkein 30-vuotiaaksi kunnes tajusin myöskin ettei tuo ole normaalia! Menee kylmät väreet kun muistan vastaavanlaisen silmälasiepisodin lapsuudestani, olisin tarvinnut silmälaseja, muttei niitä koskaan hankittu koska "ei ne vahvuudet nyt niin pahat ole". Ekoista kesätyörahoista kustansin itselleni silmälasit, ja pakko sanoa että KYLLÄ NE VAHVUUDET OLI SEN VERRAN PAHAT että olisin lasit aiemmin kaivannut (molemmissa silmissä pelkästään hajataittoa jo yli -2). Tuntuu oudolta kirjoittaa tällaista, kun nyt näkee selvästi miten väärää kohtelua on saaanut koko lapsuuden ja sitä uskoi ihan vilpittömästi ettei edes ansaitse parempaa :(

Meidän perheessämme oli ihan samanlainen meno. Kaksosveljeäni suosittiin kaikessa, ja minä olin täysin arvoton ja turha. Veljeni sai kaiken minkä halusi, ja häntä tuettiin rahallisesti, ja häntä kohtaan osoitettiin arvostusta ja kiinnostusta. Esimerkiksi lukiossa veljelleni ostettiin kaikki kirjat ja uusi kannettava tietokone, minä taas kävin pikaruokapaikassa töissä, jotta sain lukiokirjat ostettua itse omilla rahoillani. Kaikista älyttömin juttu oli se, kun kirjoitimme ylioppilaaksi samaan aikaan, niin minut haluttiin tarjoilemaan veljeni ylioppilasjuhlissa. Vanhemmillani ei käynyt mielessäkään, että minäkin kirjoitin ylioppilaaksi! Nyt vielä myöhemminkin oelämässä veljelleni on mm. ostettu auto, ja sijoitettu huomattava summa rahaa asp-tilille.

Tämän tekstin perusteella kuulostaa varmaan siltä, että olen veljelleni kateellinen kaikesta rahallisesta avusta, mutta lähinnä tympii sellainen jatkuva olemassaoloni ja merkitykseni mitätöinti. Ihan sama miten hyvin pärjään elämässäni, tai kuinka hyvin kohtelen ympärilläni olevia ihmisiä, niin arvostusta ei ikinä tule.

Miten hirvittävän julmia vanhempia joillakin on :( Se on niin väärin - jokainen lapsi on arvokas ja ansaitsee tulla kannustetuksi ja huomatuksi. Ei tuollaisten vanhempien kanssa pidä olla missään tekemisissä. Jos on noin sokea ja epäoikeudenmukainen äitinä tai isänä, tuskin muuttuu koskaan.

Niin eihän se muutu. Nyt kun äiti on vanha niin yllättäen minä surkimuslapsi olen se.jonka pitäisi auttaa äitiä. Siis äidin mielestä.
Mutta kun olin lapsi niin minulle ei koskaan ostettu yskänlääkettä kun minulla oli yskä. Ihan sama vaikka yskä kesti kuukauden. Ovat varmaan koulussa ihmetelleet. Jos sairastuin esim kuumeeseen niin vanhemmat oli minulle vihaisia enkä kyllä ymmärrä miksi. Muille ei oltu vihaisia.

Kun olin lukiossa ja oli koeviikko niin luin tietenkin illalla kokeisiin. Veljeni rämpytti haitaria alakerrassa ei siis osannut varsinaisesti soittaa sitä. Soitti juuri huoneeni (tai siis tietenkin minun ja siskoni huoneen)

alla. Kävin sanomassa alakerrassa että voiko olla soittamatta kun luen kokeisiin. Äiti sanoi että jos se lukio on noin vaikeaa niin jättää sen kesken.

Veli ei koskaan laittanut tikkua ristiin koulun eteen. Kun vell oli 9.-luokalla niin vanhemmat pelkäsi että veli jää luokalle. Mitään yritystä veljestä ei löytynyt. No pääsi kuitenkin yläasteelta. Vanhemmat osti veljelle mopon ku n ei jäänyt luokalle. Minä sain samana päättäispäivänä halvan hopeisen korusetin vanhemmilta. Eihän minulla ollut kuin lakkiaiset ja laudaturin paperit. Muuta en vanhemmilta saanut.

Tätä kun kirjoitan niin itkettää kuinka väärin ja rumasti minua on kohdeltu paikassa jota kutsutaan kodiksi.

Olet todellakin kokenut vääryyttä. Huomautan silti, että yskänlääkkeistä ei noin yleisesti ottaen ole mitään apua. Esim. hunaja toimii paremmin ja helpottaa vointia.

Oliko nyt tärkeää päästä pätemään noin turhanpäiväisestä asiasta?

Omena ei ole sitrus.