Te, joista ei tullut mitään

Kun omat tavoitteet ja lähipiirin korkeat tavoitteet eivät täyty, eikä rehellisyyden nimissä voi syyttää kuin itseään, niin tunne on kuvatun kaltainen silloinkin kun joidenkin papereiden mukaan olisi jotain saavuttanut. 

Minun epäonnistumisen syynä on kyvyttömyys pyytää muilta apua. Siihen taas on syynä häpeä ja pelko epäonnistumisen leimasta. Itsensä toteuttava ongelma siis. Terapian kautta tämän ymmärsin, mutta ehkä liian myöhään virheen korjaamiseksi.

Sulla on vielä rutkasti aikaa..,eläkeikä kohta 70 v

Mä en ole tehnyt päivääkään oman alan töitä ja työelämästä olen ollut kohta 20 vuotta pois. Työkkärissä 1/2 vuotta.

Mä en ole kunnianhimoinen. Koskaan ei ole ollut sen kummempia tavotteita. En ole penaalin terävin kynä ja se saa mut raukaksi, joka ei uskalla edes yrittää.

Mä luovutin. Lukiosta E:n paperit mutta koska en ensimmäisellä yrittämällä päässyt sinne minne halusin (olisinko ollut 8. varasijalla tjsp) otin vastaan työn teurastamosiivoojana. Sillä tiellä olen edelleen.

Kasin oppilas myös ja ammattikouluun. Oon tehnyt pätkiä siellä ja täällä. Multa puuttuu kunnianhimo täysin ja osin olen laiska. En usko, että mikään työ mua autuaaksi tekisi.

Kumppanin olen onnistunut löytämään ja rakkaan pitämään 20 vuotta rinnallani. Että joku edes osuu kohdilleen. Pari lasta. Perheeni kautta mä nyt elän tätä elämää. Taidan olla syrjäytynyt myös, mä olen silti onnellinen.

Takana parit kesken jääneet opinnot. Koulussa keskitasoa. Pitkäjännitteisyyden ja kunnianhimon puutetta, helpolla luovuttamista. Alisuorittaja. Työelämässä ei pysyviä työsuhteita, työttömyysjaksoja. Persoonana joustava, mukautuva, taustalla pysyvä.

No en usko näihin työ ja koulu asioihin ollenkaan, en ole koskaan uskonut.

Uskon, että mies rakentaa itselleen talon vuodessa. Ei sen takia tartte 50 vuotta leikkiä leikkejä niiden kanssa, joita se kiinnostaa. 

Systeemi siis kusee. (luultavasti tahallisesti, kun kaikkia ei kiinnosta sitä taloa itselleen rakentaa)

Pääongelma on pitkä pätkä poissa työmarkkinoilta, koska koin jonkinlaisen hermoromahduksen koulukiusaamisen ja paskojen kotiolojen takia. Sen jälkeen kouluttauduin jne, mutten ikinä päässyt työelämään kiinni, koska olin vanha ja vailla kokemusta. Ei hakemuksessa voi selittää, että työkokemusta ei ole, koska päässä napsahti...

Toinen puoli tässä vaikeudessa on se, että minulla ei ole koskaan ollut normaaleja ihmissuhteita tai kokemuksia siitä, että esim. koulussa voi tehdä yhteistyötä muiden oppilaiden kanssa ilman, että toisilla on päämääränä edistää omia kiusaamismahdollisuuksiaan. Tästä sitten seuraa se, että niissä harjoittelupaikoissa sun muissa, joissa olen ollut, en ole osannut mennä työyhteisöön mukaan ja oletan aina ensimmäisenä, että ihmiset etsivät minusta jotain, jonka vuoksi voi aloittaa kiusaamisen ja porukasta ulossulkemisen. Kesti kauan aikaa ennen kuin edes tajusin ajattelevani näin, ja siinä ajassa ehti ehkä mennä harjoitteluissa verkostoitumismahdollisuuksia ja etenemismahdollisuuksia sivu suun.

Kolmas ongelma on se, että ominaisuuteni ovat tähän yhteiskuntaan vääränlaiset. En ole matemaattisesti lahjakas ja toisaalta hoiva-ala ja ihmisläheinen työ tuntuisi lähinnä kidutukselta. Mitä muita työllistäviä aloja edes on?

Se varmaan vaikuttanut mun elämään paljon, kun peruskoulun jälkeen kaikki kaverit "katos". Näen kuitenkin et ystävistä suuri apu elämän varrella, mulla niitä nyt vaan ei ole ollut. Kuten joku mainitsi olen ollut myös huono pyytämään apua.

Minusta piti tulla vaikka mitä. Mutta silloin, kun olin nuori, isä ei suostunut kouluttamaan keskikoulua pidemmälle ja mitään opintotukia tai vastaavia ei vaan ollut. 

Kävin kuitenkin muutama vuosi myöhemmin kauppaopiston (erittäin kalliilla pankkilainalla!) ja kitkuttelin työelämässä jollain lailla. Keski-ikäisenä päätin näyttää itselleni ja kirjoitin iltalukiosta laudatur-yleisarvosanalla ylioppilaaksi.

Muutama vuosi tuon jälkeen sain burn-outin ja vuosi siitä eteenpäin tk-eläkkeen (fyysisiä vaivojakin oli ja on ihan tarpeeksi).

Siinä lyhyesti elämäntarinani.

Pärjäsin koulussa melko hyvin, kirjoitin neljä laudaturia ja pääsin ensimmäisellä yrityksellä yliopistoon. Olin (oman diagnoosini mukaan) vaikeasti masentunut noin ikävuodet 13 - 36, mitään apua en siihen hakenut ja opinnot jäivät kesken. Lisäksi olen hyvin introvertti ja ylikriittinen. Koen kuitenkin eläväni nykyisin aika hyvää elämää, vaikka työuraa ei paljon ole kertynytkään. En ole enää masentunut ja olen perinyt mukavasti rahaa, joten voin harrastaa kaikenlaista kivaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole tehnyt päivääkään oman alan töitä ja työelämästä olen ollut kohta 20 vuotta pois. Työkkärissä 1/2 vuotta.

Mä en ole kunnianhimoinen. Koskaan ei ole ollut sen kummempia tavotteita. En ole penaalin terävin kynä ja se saa mut raukaksi, joka ei uskalla edes yrittää.

No et sä tylsinkään kynä ole, kun osaat kirjoittaa noin hyvin suomea.

Mitä siis olisi pitänyt tulla??? Mä oon mielenterveysongelmainen, eronnut, koulussa rimaa hipoen jonkun ammatin itelle saanut mutten oo alan töitä tehnyt, velkaakin on... Mutta oon duunarihommissa ollu 15 vuotta, olen äiti, sisko, monen ystävä, kiva työkaveri. Siis en tajua mitä ois pitäny tulla?? Mä oon ihan tyytyväinen näin. Toki musta ei tullut rokkilaulajaa, kuten nuorena halusin. Taitaa teillä olla liian isot vaatimukset elämästä. Mun mielestä pääasia, että pärjää ja hoitaa hommansa, jos ei oo töitä niin edes lapsensa ja jos ei oo lapsia niin itsensä hyvin. Jos koette, ettei teistä tullut mitään, niin menkää vapaaehtoistyöhön auttamaan muita epäonnistuneita ja teistä voi kasvaa vaikka mitä laupeuden tekijöitä.

Mulle maksettiin opintotukea 10 euroa kuussa. Arvaa kiinnostiko. Lainaa en koskaan ottaisi mihinkään työhön liittyvään, koska mun mielestä työssä kuuluu tienata, eikä saada velkaa.

Monilla teistä on kuitenkin kykyä introspektioon.

Vierailija kirjoitti:

Mitä siis olisi pitänyt tulla??? Mä oon mielenterveysongelmainen, eronnut, koulussa rimaa hipoen jonkun ammatin itelle saanut mutten oo alan töitä tehnyt, velkaakin on... Mutta oon duunarihommissa ollu 15 vuotta, olen äiti, sisko, monen ystävä, kiva työkaveri. Siis en tajua mitä ois pitäny tulla?? Mä oon ihan tyytyväinen näin. Toki musta ei tullut rokkilaulajaa, kuten nuorena halusin. Taitaa teillä olla liian isot vaatimukset elämästä. Mun mielestä pääasia, että pärjää ja hoitaa hommansa, jos ei oo töitä niin edes lapsensa ja jos ei oo lapsia niin itsensä hyvin. Jos koette, ettei teistä tullut mitään, niin menkää vapaaehtoistyöhön auttamaan muita epäonnistuneita ja teistä voi kasvaa vaikka mitä laupeuden tekijöitä.

Kuten jo mainitsin yksinäinen ja syrjäytynyt. Olisin mielelläni monen ystävä ja kiva työkaveri. Kun olin töissä niin ihan duunarihommaa se oli ja riitti mun elämisen rahottamiseen. Ainakaan omasta mielestä mulla ei ole liian isot vaatimukset elämässä, olis edes jotain. Niin ja en tästä omasta tilasta nyt ketään ole syyttämässä, oma vika.

Onhan tässä vielä aikaa...

-AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä siis olisi pitänyt tulla??? Mä oon mielenterveysongelmainen, eronnut, koulussa rimaa hipoen jonkun ammatin itelle saanut mutten oo alan töitä tehnyt, velkaakin on... Mutta oon duunarihommissa ollu 15 vuotta, olen äiti, sisko, monen ystävä, kiva työkaveri. Siis en tajua mitä ois pitäny tulla?? Mä oon ihan tyytyväinen näin. Toki musta ei tullut rokkilaulajaa, kuten nuorena halusin. Taitaa teillä olla liian isot vaatimukset elämästä. Mun mielestä pääasia, että pärjää ja hoitaa hommansa, jos ei oo töitä niin edes lapsensa ja jos ei oo lapsia niin itsensä hyvin. Jos koette, ettei teistä tullut mitään, niin menkää vapaaehtoistyöhön auttamaan muita epäonnistuneita ja teistä voi kasvaa vaikka mitä laupeuden tekijöitä.

Kuten jo mainitsin yksinäinen ja syrjäytynyt. Olisin mielelläni monen ystävä ja kiva työkaveri. Kun olin töissä niin ihan duunarihommaa se oli ja riitti mun elämisen rahottamiseen. Ainakaan omasta mielestä mulla ei ole liian isot vaatimukset elämässä, olis edes jotain. Niin ja en tästä omasta tilasta nyt ketään ole syyttämässä, oma vika.

Onhan tässä vielä aikaa...

-AP

Ei ole, jos estetään esim. rakentamasta itselleen taloa.

Vierailija kirjoitti:

Pärjäsin koulussa melko hyvin, kirjoitin neljä laudaturia ja pääsin ensimmäisellä yrityksellä yliopistoon. Olin (oman diagnoosini mukaan) vaikeasti masentunut noin ikävuodet 13 - 36, mitään apua en siihen hakenut ja opinnot jäivät kesken. Lisäksi olen hyvin introvertti ja ylikriittinen. Koen kuitenkin eläväni nykyisin aika hyvää elämää, vaikka työuraa ei paljon ole kertynytkään. En ole enää masentunut ja olen perinyt mukavasti rahaa, joten voin harrastaa kaikenlaista kivaa.

Kutakuinkin näin minullakin. Masennus iski vasta parikymppisenä, laudaturia vain yksi, perintöä ei ole tullut, enkä odota semmoista. Hyvästä elämästä en tiedä mutta ei tässä nyt mitään hätääkään ole. Palkka on alhainen mutta pärjää silläkin. Toivo on että pystyisin nykyisessä firmassa parantamaan työtehtävien vaativuutta ja siitä maksettavaa korvausta. Tutkinnon puute ja suomi kolmantenä kielenä , sekä varmaan ikä tässä vaiheessa, tekee asian vähän vaikeammaksi, mutta ehkä se siitä.

Masennus, apatia, tai vain laiskuus, kaikkia voisi selitykseksi tarjota. Krooninen vapaaehtoinen unenpuute, sekin on voinut vaikuttaa.

Olin suosittu nuorena, laaja kaveripiiri, sitten vetäydyin sosiaalisesta kanssakäymisestä, en vastannut enää kavereiden soittoihin tai viesteihin, jätin tyttöystäväni, lakkasin suorittamasta kursseja ja kävin vain töissä. Lopuksi tuli potkut duunista kun en sielläkään tehnyt mitään, ja reilu vuosi myöhemmin meni kämppäkin, kun en maksanut vuokraa (enkä muita laskuja) vaikka tilillä oli toisenkin vuoden edestä säästöjä jäljellä. 

Sain toisen katon pään päälle ja sen alla meni vuosi lattialla maaten, synkin ajatuksin. Työkkärissä tai sossulla en ole ikinä käynyt, sehän olisi avun pyytämistä ja se on täysi mahdottomuus minulle. Kuten  #1:kin kirjoitti.

Noh, siitäkin selvisin hengissä ja sitten sain, suhteilla kai, työpaikan, jossa tavallaan olen vieläkin. Masennusta ei enää ole ja minulla on ainakin suunnitelma tilanteeni parantamiseksi, sekä sosiaalisesti että työelämässä.

Toisaalta tässähän kirjoittelen AV:lle, eilispäivän ketjuun, että ehkäpä optimismini tulevaisuudentoiveineen on vain typeryyttä :)

-

Jos jotain pitäisi sanoa, tässä vaiheessa toistaa, niin pyydä apua. Nuku kunnolla. Urheile jos pystyt. Ole ystävällinen ja anna anteeksi muiden virheet, jos eivät oikeasti ole vakavia. Älä odota liikaa, itseltäsi tai muilta. Eli wear sunscreen.

^ No sähän vaikutat olevan kuivilla, uuteen nousuun!

- AP

olin 9 oppilas, kävin lukion ja yliopiston. Sitten musta tuli äiti ja työelämä tuntui jotenkin merkityksettömältä omien lasten kasvun rinnalla. Valitsin kotiin jäämisen, ja nyt tätä on jatkunut kymmenisen vuotta. Halua olisi ehkä taas sinne työelämään, mutta paluu lienee hyvin hankala... vaikka olen ihan älykäs, olen melko ujo, en pidä tiimityöstä monestakaan syystä ja inhoan kaikkea verkostoitumista, jossa ihmissuhteet sinällään ovat sivuseikka, vaan kaikki on "peliä", kuka tuntee kenet, millaisen vaikutelman itsestään antaa ja miten saa luovittua itselleen aseman, jota ei kyvyillään edes ansaitse. Tuo kaikki ällöttää ja en pysty siihen. Mutta kai mä jonkun koulutusta vastaamattoman työn saan, mulle on sinällään ihan ok olla kaupan kassa tms. koska en kaipaa statusta enkä rikkauksia. Pidän pienestä elämästä, ja itseään ja aivojaan voi kehittää vapaa-ajallakin.