Nuoret entistä mielisairaampia

Se masennusdiagnoosi on vaan helppo löydä pöytään ja lääkkeet naamaan, selvittämättä sen enempää mikä voisi olla oikeasti pielessä.

Kuten edellä joku sanoikin, elämän realiteetit on ihan hukassa tänä päivänä, ja elämän pitäisi olla vain kivaa eikä perusarjesta ole tietoakaan.

En yhtään vähättele masennusta/psyykeongelmia. Mutta tiedän useamman tapauksen, jolla on todettu masennus ja ollaan jo alle 30 vuotiaana työkyvyttömyyseläkkeellä. Ainakin näissä tapauksissa masennus olisi hoidettavissa elämäntapamuutoksella pillereiden sijasta. Ruokavalio on ihan mitä sattuu, syödään pizzaa, kebabbia ja valmisruokaa. Katsellaan telkkaria, räplätään kännykkää ja pelataan pleikkaria päivät pitkät, nukutaan miten sattuu, ulkoilusta tai liikunnasta ei tietoakaan.

Jos ruokavalio on kunnossa (tavallista ravintorikasta ruokaa), käydään silloin tällöin ulkona vähän reippailemassa, olisi suht säännöllinen päivä/unirytmi ja päivissä muutakin sisältöä kuin telkkarin tuijottaminen, elämä olisi ehkä vähän helpompaa. Kroppa toimii ja uni tulee paremmin. Tietenkin elämässä voi tulla vastaan rankkoja asioita, mutta kun perusasiat on kohdallaan vaikeuksia on helpompi käsitellä.

Aika yleistä on, että huonot elämäntavat = masennus.

Itse koen että tasapainottomuuteni syynä on epävakaat kotiolot. Isäni kuoli kun olin 4v, oireilu alkoi jo silloin mutta siitä ei saanut puhua kun äidille olisi tullut paha mieli. Sama homma ihan negatiivisten tunteiden kanssa. Niistä ei saanut missään tapauksessa puhua, eikä niitä oppinut käsittelemään. Kannoin yksin sisälläni isän kuoleman, jatkuvat muutot, koulukiusaamisen, sisarpuolen kiusaamisen, isäpuolen vihan minua kohtaan (emme tulleet tai tule toimeen vaikka yritämme), arvottomuuden tunteet ja jatkuvan paineen olla kiltti; lisäksi äiti oli ja on edelleen marttyyri.

Arvatenkin äidin avioeron jälkeen meni pää sekaisin ja sillä tiellä ollaan. Ammattiapua olisin kaivannut isän kuolemasta lähtien, sain sitä ensimmäisen kerran täyttäessäni 22v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin normaliuuden raja on entistä matalammalla. Katselin tuossa juurikin käytöshäiriöisten erityisluokan uusia oppilaita ja 100% olivat poikia.

Isot luokkakoot, eikä avustajia. Opettajissa huonoja kurinpitäjiä, ei auktoriteettia. Siksi vilpertit pitää saada erityisluokkaan. Sinänsä hyvä kaikille, ei erityisluokka estä opiskelemasta sielläkin. Kunhan ei leimata. Huono isänmalli monella pojalla ja ei kasvatustaitoja, kun omakin käytös on mitä on.

No 50-luvulla meillä koulussa oli joka luokka.asteella yli 40 oppilasta luokassa eikä kouluavustajaa oltu keksittykään, mutta ei kukaan tarvinnut psyykelääkkeitä.

Mistähän johtunee????

Kuri pidettiin silloin vetäisemällä karttakepillä sormille tai raahaamalla korvasta ulos, nykyään ei ole kurinpitokeinoja. Silloin ei edes ollut psyykelääkkeitä.

Litiumia, bentsoja ja sähköshokki: siinä hoidot, mutta harvemmin lapset olivat siinä tilassa, että olisivat tarvinneet hoitoa.

Yksi häirikkö oli kolussa ja sekin häiriköinti loppui, kun miesopettaja nosti sen naulakkoon roikkumaan.

Alas päästyään oli ihan kiltti poika, josta tuli kunnon duunari ja veronmaksaja.

Ennen oli kyllä barbituraatteja, ei bentsoja.

Vierailija kirjoitti:

Oletko sinä se autistinen, joka on tehnyt tänne pari aikuisen autistin aloitusta, jossa vastaa kysymyksiin? Se, joka hermostui suunnattomasti, kun hänen autismiaan sanotaan lieväksi?

Meinaan joo, toki on varmaan vääriä diagnooseja, mutta toisaalta juuri diagnosointiprosessiin KUULUU eri diagnoosien poissulkeminen. Jos olet reagoinut masentuneen/psykoottisen tavoin, on aika ymmärrettävää, että oikean diagnoosin etsimiseen on mennyt aikaa.

Lisäksi on ihan tutkittu fakta, että aspergereilla on moninkertainen riski sairastua masennukseen ja skitsofreniaan. Ei se, että on autismikirjolainen, sulje pois mahdollisuutta siihen, että samalla henkilöllä on neurologisten ongelmien ohella myös psyykkisiä.

Miksi muuten ramppaat lääkärillä? Kai sinulla jokin syykin sille on? Meinaan ei autismikirjoa hoideta itsessään lääkkein tai lääkärikäynnein, joten kai sinulla on ollut jotain muutakin ongelmatiikkaa, jonka takia sinne lääkäriin olet mennyt (kun nyt sanot, että sinut on sieltä vielä as-diagnoosin jälkeenkin saatettu passittaa psykiatriselle).

Ei siinä, kauheaahan se ON, jos menee hakemaan antibioottireseptiä ja päätyy psykiatriselle, mutta ihan en nyt osta tuota stooria. Asperger ei ole enää mikään tuntematon diagnoosi, jos sen osaa potilas itsekin sanoa, että esiintyminen saattaa johtua aspergerista...

En ole, sen on tehnyt joku muu.

Minun on sanottava rehellisesti, että minua alkaa hieman ärsyttää tuo, miten minulle jaksetaan aina muistuttaa autismin ja mielenterveysongelmien yhtäaikaisuuden mahdollisuudesta. Anteeksi, mutta kun minä en ihan oikeasti ole niin tyhmä, ettenkö tietäisi sitä jo sanomattakin, ja silti niin monet jaksavat muistuttaa minua siitä. Tietysti autistisella ihmisellä voi olla mielenterveysongelmia, mutta autismi ja muut mielenterveysongelmat ovat kaksi täysin erillistä asiaa yhdessä ihmisessä. Niin kuin sinisilmäisyys ja vatsahaava. Autismia ei saa jättää huomioitta vain siksi, jos henkilöllä on tai epäillään olevan mielenterveysongelmia.

En ramppaa lääkärillä, tätä nykyä vältän lääkärillä käyntiä oikeastaan jo epäterveellisen paljon, kun pelkään sinne menoa niin kovasti. Minulla on kuitenkin sidekudossairaus, joka on vaatinut tutkimista, sekä atooppinen iho, jota on pitänyt hoitaa. Nämä tällaiset olivat mukamas "psykosomaattisia oireita", jotka kumpusivat henkisestä pahoinvoinnistani... Ja siitä huolimatta nämä sairaudet ovat helpottaneet, kun olen saanut niihin asianmukaista, fyysistä hoitoa. "Selittämätöntä", miten kipulääkkeet ja kortisoni ovatkaan voineet tepsiä "henkisiin" ongelmiini.

Minun kohdallani käy ikävän usein noin, että lääkärit, hoitajat ja muutkin ihmiset eivät "osta stooriani", niinkuin et sinäkään. Minulta kun puuttuu sellaiset hyvin stereotyyppiset oireet kuten sarkasmin ja kuvaennollisen kielen ymmärtämättömyys sekä pakkomielle rutiineihin. Kun sanon, että minä itken siksi, koska minua pelottaa olla lääkärissä ja minulla on Aspergerin oireyhtymä, joka vaikuttaa tunteenilmaisuuni mm. niin, että ilmaisen pelon tunteen itkemällä, minua ei uskota. Minulle sanotaan, ettei minulla selvästikään mitään Aspergeria ole, koska käytin aikaisemmin kielikuvaa tai puhuin sarkasmia. Joten minä siis itken siksi, koska olen hysteerinen, välttelen katsekontaktia, koska olen epärehellinen valehtelija ja heilutan käsiäni, koska minulla on pakko-oireita. Se on jostain syystä niin vaikeaa mennä sinne Efficaan ja katsoa, mitä diagnooseja minulla on. Ei, kun lääkäri haluaa mieluummin uskoa sitä, mitä tulkitsee omin silmin näkevänsä. Ja jos joku meneekin Efficaan, niin sieltä huomioidaan vain ne vanhat mielenterveysdiagnoosit, eikä sitä uusinta Asperger-diagnoosia, vaikka psykiatrini sanoi sen kumoavan vanhat, virheelliset diagnoosit.

Tiedän, että virheellisiä diagnooseja sattuu eikä sille mahda mitään. Minusta hoitotoimenpiteiden kanssa tulisi nimenomaan sen vuoksi olla varovaisempi, kuin mitä nykyään ollaan. Minä olin puolitoistametrinen 14-vuotias, kun minulle määrättiin ketiapiinia 325 mg vuorokausiannostuksella. Tätä lääkitystä jatkoin 2 vuotta, siihen asti kunnes itse lopetin sen ilman lupaa. Asperger-epäilys nousi esille puolta vuotta lääkkeen aloittamisen jälkeen, mutta kukaan ei tehnyt mitään tarkistaakseen, oliko minulla sekä psykoosi että Asperger, vai virheellisesti psykoosiksi diagnosoitu Asperger. Ketään ei kiinnostanut, että saatoin ottaa tuollaisia määriä tuollaista lääkettä mahdollisesti turhaan. Virheellisiä diagnooseja tapahtuu ja se on ihan ok, koska virheiden kauttahan sitä totuuteen päästään. Tuollaisia lääkitysvirheitä ei kuitenkaan minusta saisi tapahtua. Mutta kun se vaan on niin helppoa määrätä ylenmäärin pillereitä...

Vierailija kirjoitti:

Mielialalääke ja psykoosilääke lienevät kaksi eri asiaa. Nykyään nuoret ovat kovempia valittamaan kuin ennen. Jäädään hetekan pohjalle makaamaan ja haetaan sitten vastaanotolta pillereitä, joilla käytännössä turrutetaan ja jopa huumataan mieli. Todelliset sairauden ovat sitten erikseen.

Ne ovat kaksi eri asiaa, mutta psykoosilääkkeitä määrätään nykyään yhtä yleisesti kuin mielialalääkkeitä, vaikka potilaalla ei olisi koskaan ollut psykoottisia oireita.

Vierailija kirjoitti:

Se masennusdiagnoosi on vaan helppo löydä pöytään ja lääkkeet naamaan, selvittämättä sen enempää mikä voisi olla oikeasti pielessä.

Kuten edellä joku sanoikin, elämän realiteetit on ihan hukassa tänä päivänä, ja elämän pitäisi olla vain kivaa eikä perusarjesta ole tietoakaan.

En yhtään vähättele masennusta/psyykeongelmia. Mutta tiedän useamman tapauksen, jolla on todettu masennus ja ollaan jo alle 30 vuotiaana työkyvyttömyyseläkkeellä. Ainakin näissä tapauksissa masennus olisi hoidettavissa elämäntapamuutoksella pillereiden sijasta. Ruokavalio on ihan mitä sattuu, syödään pizzaa, kebabbia ja valmisruokaa. Katsellaan telkkaria, räplätään kännykkää ja pelataan pleikkaria päivät pitkät, nukutaan miten sattuu, ulkoilusta tai liikunnasta ei tietoakaan.

Jos ruokavalio on kunnossa (tavallista ravintorikasta ruokaa), käydään silloin tällöin ulkona vähän reippailemassa, olisi suht säännöllinen päivä/unirytmi ja päivissä muutakin sisältöä kuin telkkarin tuijottaminen, elämä olisi ehkä vähän helpompaa. Kroppa toimii ja uni tulee paremmin. Tietenkin elämässä voi tulla vastaan rankkoja asioita, mutta kun perusasiat on kohdallaan vaikeuksia on helpompi käsitellä.

Aika yleistä on, että huonot elämäntavat = masennus.

Tämä oli minusta todella hyvin sanottu. Oikea masennus on tietysti asia aivan erikseen, eikä siihen elämäntapamuutokset ja niskasta kiinni tarttuminen auta. Mutta tavallista alakuloa, päivien harmaantumista ja elämän tylsistymistä, jotka yksilö voi helposti sekoittaa masennukseen, voi ehkäistä mainitsemillasi elämäntapamuutoksilla.

Eli jos epäilee itsessään masennusta, kannattaa minun mielestäni ensin yrittää laittaa elämäntavat kuntoon. Jos se ei millään tunnu onnistuivan tai jos se ei auta, niin sitten tulisi kääntyä ammattiavun puoleen, jolloin mahdollinen masennus saataisiin diagnosoitua. Talviaikaan tulisi myös muistaa kaamosmasennuksen mahdollisuus, joka ei myöskään ole sama asia kuin oikea masennus, mutta joka ainakin minulla oireilee hyvin voimakkaasti, aiheuttaen huomattavia, masennuksenkaltaisia oireita.

17v kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niitä vain määrätään herkemmin. Ei saa terapioita, lääkkeitä vaan naamariin.

Tätä veikkaisin minäkin. Ja olen yksi näistä nuorista, joille tarjottiin antipsykoottista lääkitystä ihan muuhun kuin psykoosiin. Kärjistetysti tilanne meni niin, että kerroin lääkärille, etten pysty luottamaan ihmisiin, mistä lääkäri päätteli minun olevan paranoidi -> psykoosilääkitys.

Kieltäydyin tietenkin.

Lääkäreille on todellakin helpompaa kirjoittaa lääkeresepti kuin ohjata terapiaan, koska jo jonot ovat melkoiset. Omassa lähipiirissäni on nuori, jonka elämä meni solmuun, aggressiivisuus (jota on aina jossain määrin ollut)  ja ahdistuneisuus lisääntyivät erityisesti, kun tyttöystävä lähti suhteesta. Nuori henkilö käy kuitenkin töissä ja pyrkii opiskelemaan. Terapiaa on ehdotettu ja alkanee syksyllä. Takana on erilaista häiriökäyttäytymistä, päihteiden käyttöä  ja erilaisia  hoitoprosessejakin. Kyseessä ei kuitenkaan ole suoranaista psykoottista käyttäytymistä.   Suhde toiseen vanhempaan on aina ollut heikko. Kaipaus toista vanhempaa kohtaan  ja huonommuudentunne ovat aina kaiketi kaivertaneet nuorta koko elämän ajan. Serotoniinia lisääviä lääkkeitä määrättiin toistaiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se masennusdiagnoosi on vaan helppo löydä pöytään ja lääkkeet naamaan, selvittämättä sen enempää mikä voisi olla oikeasti pielessä.

Kuten edellä joku sanoikin, elämän realiteetit on ihan hukassa tänä päivänä, ja elämän pitäisi olla vain kivaa eikä perusarjesta ole tietoakaan.

En yhtään vähättele masennusta/psyykeongelmia. Mutta tiedän useamman tapauksen, jolla on todettu masennus ja ollaan jo alle 30 vuotiaana työkyvyttömyyseläkkeellä. Ainakin näissä tapauksissa masennus olisi hoidettavissa elämäntapamuutoksella pillereiden sijasta. Ruokavalio on ihan mitä sattuu, syödään pizzaa, kebabbia ja valmisruokaa. Katsellaan telkkaria, räplätään kännykkää ja pelataan pleikkaria päivät pitkät, nukutaan miten sattuu, ulkoilusta tai liikunnasta ei tietoakaan.

Jos ruokavalio on kunnossa (tavallista ravintorikasta ruokaa), käydään silloin tällöin ulkona vähän reippailemassa, olisi suht säännöllinen päivä/unirytmi ja päivissä muutakin sisältöä kuin telkkarin tuijottaminen, elämä olisi ehkä vähän helpompaa. Kroppa toimii ja uni tulee paremmin. Tietenkin elämässä voi tulla vastaan rankkoja asioita, mutta kun perusasiat on kohdallaan vaikeuksia on helpompi käsitellä.

Aika yleistä on, että huonot elämäntavat = masennus.

Tämä oli minusta todella hyvin sanottu. Oikea masennus on tietysti asia aivan erikseen, eikä siihen elämäntapamuutokset ja niskasta kiinni tarttuminen auta. Mutta tavallista alakuloa, päivien harmaantumista ja elämän tylsistymistä, jotka yksilö voi helposti sekoittaa masennukseen, voi ehkäistä mainitsemillasi elämäntapamuutoksilla.

Eli jos epäilee itsessään masennusta, kannattaa minun mielestäni ensin yrittää laittaa elämäntavat kuntoon. Jos se ei millään tunnu onnistuivan tai jos se ei auta, niin sitten tulisi kääntyä ammattiavun puoleen, jolloin mahdollinen masennus saataisiin diagnosoitua. Talviaikaan tulisi myös muistaa kaamosmasennuksen mahdollisuus, joka ei myöskään ole sama asia kuin oikea masennus, mutta joka ainakin minulla oireilee hyvin voimakkaasti, aiheuttaen huomattavia, masennuksenkaltaisia oireita.

Näin on. Usein sekoitetaan  alakulo ja masennus toisiinsa. Nyt esim. liikunnan ja ravinnon ja vaikkapa käsillä tekemisen merkityksestä mielialan hoitamiseen  on saatu paljon uutta tietoa.

Silti voimakas masennus saattaa olla aivojen kemiallinen häiriötila, jossa lääkitys on oikea keino terapiaa unohtamatta. Työuupumus ja uupumistilat ovat myös lisääntyneet. Uupumus on merkki siitä, että ihmisen on levättävä.

On myös otettava huomioon, että alttius ihan mielisairauksiin kuten skitsofreniaan, jonkin verran periytyy. Yhdellä tuttavallani on  suvussa useita skitsofreniaan sairastuneita.

Koska psykoosilääkkeitä kuten Ketipinoria määrätään nykyään aivan äärimmäisen herkästi, melkeinpä vaivaan kuin vaivaan, tämä on tullut todettua omalla kohdallani ja monen muunkin. Lääkärit ovat edesvastuuttomia.

Tämä on oikeasti huolestuttava ilmiö, eikä siihen ole yhtä ainoaa syytä tai selitystä. Voidaan tokia sanoa, että ylidiagnosoidaan - varmasti niinkin, mutta niin tehdään nyt muuallakin maailmassa ja silti Suomi on nuorten mielenterveysongelmien surullinen maa. Eli vaikka muuallakin annetaan liian helposti lääkkeitä ja diagnooseja niin meillä oikeastikin enemmän huonosti voivaa populaatiota.

Voidaan toki sanoa, että näin on ollut ennenekin, mutta nyt vaan lääkitään helpommin. Sekin on osin totta, mutta käykääpä jututtamassa pitkän linjan opettajia ja lääkäreitä yms. niin he kertovat kyllä, että lapset ja nuoret ovat muuttuneet ja paljon.

Ystäväni joka on työskennellyt lääkärinä nuorten parissa puhuu usein siitä, että monet nuoret romahtavat nykyisin helposti jo ihan pienistä perusjutuista elämässä, joita normaalissa elämässä sattuu. sanoo ettei tällaista ollut vielä 15-20 vuotta sitten. Onko vanhemmat epäonnostuneet ja voimalla oleva kasvatustyyli pilannut nuorten mielenterveyden kun pieniäkään pettymyksiä ei kestetä? Vai ovat ympäristömyrkyt tms pilanneet aivojen aineenvaihduntaa? vai mitä?

Jotkut epäilevät lyhytjänteisen somekulttuurin tai sininen valon (läppäri&näytöt) vaikuttavan aivoihin.

Kukapa tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se masennusdiagnoosi on vaan helppo löydä pöytään ja lääkkeet naamaan, selvittämättä sen enempää mikä voisi olla oikeasti pielessä.

Kuten edellä joku sanoikin, elämän realiteetit on ihan hukassa tänä päivänä, ja elämän pitäisi olla vain kivaa eikä perusarjesta ole tietoakaan.

En yhtään vähättele masennusta/psyykeongelmia. Mutta tiedän useamman tapauksen, jolla on todettu masennus ja ollaan jo alle 30 vuotiaana työkyvyttömyyseläkkeellä. Ainakin näissä tapauksissa masennus olisi hoidettavissa elämäntapamuutoksella pillereiden sijasta. Ruokavalio on ihan mitä sattuu, syödään pizzaa, kebabbia ja valmisruokaa. Katsellaan telkkaria, räplätään kännykkää ja pelataan pleikkaria päivät pitkät, nukutaan miten sattuu, ulkoilusta tai liikunnasta ei tietoakaan.

Jos ruokavalio on kunnossa (tavallista ravintorikasta ruokaa), käydään silloin tällöin ulkona vähän reippailemassa, olisi suht säännöllinen päivä/unirytmi ja päivissä muutakin sisältöä kuin telkkarin tuijottaminen, elämä olisi ehkä vähän helpompaa. Kroppa toimii ja uni tulee paremmin. Tietenkin elämässä voi tulla vastaan rankkoja asioita, mutta kun perusasiat on kohdallaan vaikeuksia on helpompi käsitellä.

Aika yleistä on, että huonot elämäntavat = masennus.

Tämä oli minusta todella hyvin sanottu. Oikea masennus on tietysti asia aivan erikseen, eikä siihen elämäntapamuutokset ja niskasta kiinni tarttuminen auta. Mutta tavallista alakuloa, päivien harmaantumista ja elämän tylsistymistä, jotka yksilö voi helposti sekoittaa masennukseen, voi ehkäistä mainitsemillasi elämäntapamuutoksilla.

Eli jos epäilee itsessään masennusta, kannattaa minun mielestäni ensin yrittää laittaa elämäntavat kuntoon. Jos se ei millään tunnu onnistuivan tai jos se ei auta, niin sitten tulisi kääntyä ammattiavun puoleen, jolloin mahdollinen masennus saataisiin diagnosoitua. Talviaikaan tulisi myös muistaa kaamosmasennuksen mahdollisuus, joka ei myöskään ole sama asia kuin oikea masennus, mutta joka ainakin minulla oireilee hyvin voimakkaasti, aiheuttaen huomattavia, masennuksenkaltaisia oireita.

Näin on. Usein sekoitetaan  alakulo ja masennus toisiinsa. Nyt esim. liikunnan ja ravinnon ja vaikkapa käsillä tekemisen merkityksestä mielialan hoitamiseen  on saatu paljon uutta tietoa.

Silti voimakas masennus saattaa olla aivojen kemiallinen häiriötila, jossa lääkitys on oikea keino terapiaa unohtamatta. Työuupumus ja uupumistilat ovat myös lisääntyneet. Uupumus on merkki siitä, että ihmisen on levättävä.

On myös otettava huomioon, että alttius ihan mielisairauksiin kuten skitsofreniaan, jonkin verran periytyy. Yhdellä tuttavallani on  suvussa useita skitsofreniaan sairastuneita.

Tämä on totta. Saman diagnoosin alle pannaan pahasti masentuneet ja pettyneet.

Salovaari on roolimallina

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se masennusdiagnoosi on vaan helppo löydä pöytään ja lääkkeet naamaan, selvittämättä sen enempää mikä voisi olla oikeasti pielessä.

Kuten edellä joku sanoikin, elämän realiteetit on ihan hukassa tänä päivänä, ja elämän pitäisi olla vain kivaa eikä perusarjesta ole tietoakaan.

En yhtään vähättele masennusta/psyykeongelmia. Mutta tiedän useamman tapauksen, jolla on todettu masennus ja ollaan jo alle 30 vuotiaana työkyvyttömyyseläkkeellä. Ainakin näissä tapauksissa masennus olisi hoidettavissa elämäntapamuutoksella pillereiden sijasta. Ruokavalio on ihan mitä sattuu, syödään pizzaa, kebabbia ja valmisruokaa. Katsellaan telkkaria, räplätään kännykkää ja pelataan pleikkaria päivät pitkät, nukutaan miten sattuu, ulkoilusta tai liikunnasta ei tietoakaan.

Jos ruokavalio on kunnossa (tavallista ravintorikasta ruokaa), käydään silloin tällöin ulkona vähän reippailemassa, olisi suht säännöllinen päivä/unirytmi ja päivissä muutakin sisältöä kuin telkkarin tuijottaminen, elämä olisi ehkä vähän helpompaa. Kroppa toimii ja uni tulee paremmin. Tietenkin elämässä voi tulla vastaan rankkoja asioita, mutta kun perusasiat on kohdallaan vaikeuksia on helpompi käsitellä.

Aika yleistä on, että huonot elämäntavat = masennus.

Tämä oli minusta todella hyvin sanottu. Oikea masennus on tietysti asia aivan erikseen, eikä siihen elämäntapamuutokset ja niskasta kiinni tarttuminen auta. Mutta tavallista alakuloa, päivien harmaantumista ja elämän tylsistymistä, jotka yksilö voi helposti sekoittaa masennukseen, voi ehkäistä mainitsemillasi elämäntapamuutoksilla.

Eli jos epäilee itsessään masennusta, kannattaa minun mielestäni ensin yrittää laittaa elämäntavat kuntoon. Jos se ei millään tunnu onnistuivan tai jos se ei auta, niin sitten tulisi kääntyä ammattiavun puoleen, jolloin mahdollinen masennus saataisiin diagnosoitua. Talviaikaan tulisi myös muistaa kaamosmasennuksen mahdollisuus, joka ei myöskään ole sama asia kuin oikea masennus, mutta joka ainakin minulla oireilee hyvin voimakkaasti, aiheuttaen huomattavia, masennuksenkaltaisia oireita.

Näin on. Usein sekoitetaan  alakulo ja masennus toisiinsa. Nyt esim. liikunnan ja ravinnon ja vaikkapa käsillä tekemisen merkityksestä mielialan hoitamiseen  on saatu paljon uutta tietoa.

Silti voimakas masennus saattaa olla aivojen kemiallinen häiriötila, jossa lääkitys on oikea keino terapiaa unohtamatta. Työuupumus ja uupumistilat ovat myös lisääntyneet. Uupumus on merkki siitä, että ihmisen on levättävä.

On myös otettava huomioon, että alttius ihan mielisairauksiin kuten skitsofreniaan, jonkin verran periytyy. Yhdellä tuttavallani on  suvussa useita skitsofreniaan sairastuneita.

Pitälti näin. Stressi on aina taustalla laukaisevana tekijänä. On olemassa useita masennukseen liittyviä geenejä ja toisilla geenit aktivoituvat helpommin kuin toisilla (stressin seurauksena). Aivokemian epäbalanssi-teoria on kumottu, mutta on totta, että masentuneilla on vähemmän 5HIAA-reaktiotuotetta serotoniinin pilkkoutumisesta selkäytimessään.

Suomen lääkitty nuoriso? Tulevaisuuden rakentajamme.

Kammottavaa.

Vierailija kirjoitti:

Psykoosilääkkeiden käyttö lisääntyi tyttöjen osalta 65% ja poikien 45%. Miksi nykynuoret ovat mielisairaita? Miksi Suomessa on eniten mielisairaita suhteessa asukaslukuun?

Aika paljon alanuoliteltu tätä. Naisten vuosikymmenestä toiseen lisääntyvä pahoinvointi ei taida sopia siihen auvoiseen nykynaisen propagandakuvastoon, johon törmää medioissa ja somessakin. Karu totuus on, että useimpien tyttöjen ja naisten ei ole hyvä olla ja elää tällaisessa yhteiskunnassa.

myös vanhemmat ihmiset vetävät psyykenlääkettä nassuun aikalailla, kyseessä ei ole mikään erit. nuorten ongelma. Yhteiskunnassa yleisesti on paljon pahoinvointia. Mutta on myös hyvinvointia, ettei joku pääse näsäviisastelemaan. Yleisesti kipuun, suruun ja tuskaan ei osata asennoitua. Niitä ei hyväksytä ollenkaan ja heti vaan pillerit nassuun, jollei hymyilytä koko ajan. Ennen jatkuva hymy oli hullun varmin merkki, nykyään taas pitää olla koko ajan päällä sellainen instagram-hymy. 

Sisäänpäinkääntynyt kulttuuri, perheet eivät kovin ole läheisiä, nuoret potkitaan omilleen todella aikaisin, Suomen pohjoinen sijainti ja talven pimeys vaikuttaa, samoin varmasti monella epävarma taloustilanne ja pelko työttömyydestä.

Lisäksi mielenterveys ja masennus ei ole enää tabu etenkään nuorten kesken, vaan hoitoon hakeudutaan koko ajan herkemmin. Tämä on tietenkin hyvä.

Suomessa on Euroopan natseimmat porvarit. Huono-osaiset nuoret hyppii jojoihin kun eivät ole vielä karaistuneet olemaan välittämättä kokoomuksen rotuopeista.

Vierailija kirjoitti:

Koska psykoosilääkkeitä kuten Ketipinoria määrätään nykyään aivan äärimmäisen herkästi, melkeinpä vaivaan kuin vaivaan, tämä on tullut todettua omalla kohdallani ja monen muunkin. Lääkärit ovat edesvastuuttomia.

Joo, tosin tuota Ketipinoria määrätään aika harvalle psykoosin hoitoon tarkoitetulla annoksella. Suurimmalle osalle sitä määrätään hyvin pieninä annoksina, jolloin se lähinnä vähän rauhoittaa/toimii unilääkkeenä. Sama juttu joidenkin muiden lääkkeiden kanssa, eri annostuksilla ne toimii eri oireisiin(esim. 10 mg unettomuuteen, mutta 400mg annoksella psykoosiin).  Rauhoittavia kun ei nykyään haluta määrätä riippuvuusriskin ja väärinkäytön vuoksi. 

Nuo luvut psykoosilääkkeitä käyttävistä nuorista ei siis tarkoita että kaikki ovat olleet psykoosissa, tai että lääkitys on kaikilla todella vahva, vaikka siltä se kuulostaakin.

Ystävällisesti kysyn, onko tuossa oikeasti jotain kummallista kun maailma monimutkaistuu ja muuttuu vaativammaksi koko ajan. Tiput oravanpyörästä kun sairastus ja on entistä vaikempaa päästä takaisin, halusit tai et. Läheiset sairastuu mielenterveysongelmiin ja se lisää ympärillä olevienkin riskiä sairastua ym ym...