Lue keskustelun säännöt.
Kysymys koulukiusatuille, joiden perhe ei ole tukenut heitä!
22.05.2016 |
Kun seuraa koulukiusaamisesta käytäviä keskusteluja, osa kommentoijista tuntuu olevan erittäin haavoitettuja kiusaamisen jäljiltä vielä aikuisena ja osa kehuu päättäneensä mennä elämässään eteenpäin. Osasyynä on varmasti kiusaamisen vakavuus ja pituus. Omien kokemusteni perusteella väitän, että hyvin suuri merkitys on myös kotioloilla.
Olen itse kotoisin perheestä, jossa ei halattu, kannustettu, keskusteltu lasten kanssa, eikä vanhemmat oikein keskustelleet keskenäänkään. Meillä ei käynyt vieraita, lähellä ei asunut muita lapsia ja yleisesti kotona oli aika umpimielinen tunnelma. Tähän vielä pitkään jatkunut koulukiusaus... Eipä siis ihme, että olen vielä aikuisenakin melkoinen outsider ja minulla on paljon itsetunto-ongelmia.
Miten te muut koulukiusatut? Löytyykö kohtalotovereita tai muita, joilla samanlaisia kokemuksia.
Kommentit (25)
Täällä myös yksi, 80-luvulla syntynyt koulukiusattu. Kotona en voinut asioista puhua, vanhempani kyllä varmasti tiesivät kiusaamisesta, mutta eivät jostain syystä koskaan nähneet tarpeelliseksi kysyä minulta asiasta saati puuttua siihen. Ei edes silloin, kun lintsasin viikon koulusta ja jäin siitä kiinni. Joskus äiti sanoi, ettei kannata välittää jos joku haukkuu, toisesta korvasta sisään jne... Isälläni, jolla oli tyylinä tahallaan nolata mut joka tilanteessa, oli todella epäluotettava ja julma vanhempi, joten siltä suunnalta ei paljoa apuja pyydelty. Joten aika paljon yksin on pitänyt isoja asioita käsitellä.
En tiedä minkälaisia jälkiä kiusaaminen on muhun jättänyt, mutta viihdyn aika paljon yksin, montakaan ystävää mulla ei ole. On vaikeaa päästää ketään lähelle. Yksin yritän edelleen asioita ratkaista, puhuminen on vaikeaa. Olen miellyttämisenhaluinen ja epävarma. Silti olen muiden silmissä sosiaalinen ja iloinen ja työpaikalla pidetty tyyppi. Mutta jotenkin tuntuu etten se ole minä. Oma minuus on jossain, hukassa.
Olisin kyllä tarvinnut omien vanhempien tukea ja turvaa. Harmi, ettei heillä ollut siihen rahkeita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla sama kuin AP:lla. Lisäksi sekä vanhempani että kiusaajat olivat lestadiolaisia, joten kun yritin pyrkiä pois kiusaajien joukosta niin tuen sijasta vanhempani luonnollisesti haukkuivat minut. Vain lestadiolaiset olivat sopivaa seuraa, joten ei kiusaaminen on pienempi paha.
Terapeuttinen ketju. Minua kiusattiin koko peruskoulu ja lukio. Kotona kyllä tiedettiin tilanteesta, mutta äitini mielestä se oli oma vikani, kun olin niin lihava. Joskus yläasteella sitten äitini oli satavarma siitä, että minä olen mielisairas, kiusaaja ja häirikkö. Niin, minulla oli 9 keskiarvo, olin luokan hiljaisin läski rillipää, joka soitti viulua.
Kirjoitusten jälkeen nostin kytkintä ja lähdin 2000 km:n päähän kotikaupungistani. Syntynyt olen -79. Terkkuja vaan tutuille...
Minua kiusattiin suunnilleen neljännestä kuudenteen luokkaan. Olen erittäin herkkä ihminen ja ala-asteikäisenä minut oli tavattoman helppo saada suuttumaan. Ärsyttämisen lisäksi kiusaaminen oli hakkaamista. Kerran sain jäisen lumipallon naamaani niin että veri valui pitkin koulun pihaa. Kerran, kun ilveily jatkui vielä tunnillakin, nappasin yhtä kiusaajaani kauluksesta ja kaadoin hänet tuoleineen luokan lattialle. Opettaja käski rauhoittua, mutta ei puuttunut tilanteeseen mitenkään. En siis myöskään saanut mitään seuraamusta.
Kotona en puhunut kiusaamisesta halaistua sanaa. Menestyin koulussa kiitettävästi, joten siltä kannalta koulunkäyntini oli kunnossa.
Kun siirryin yläasteelle, arvosanani nousivat entisestään. Hiukan ehkä yllättäen yläasteella herkkyyteni ja erikoinen pukeutumiseni ja muu hyväksyttiin paremmin kuin ala-asteella. Tosin ylästeelleni ei siitä ala-asteen kiusaajaporukasta tullut yhtäkään oppilasta. Aloin kuitenkin väsyä koulupäivien aikana. Siitä seurasi lintsailua, mikä painettiin villaisella koko yläasteen ajan.
Aikuisena olen rampannut psykiatrien ja terapeuttien pakeilla mielialahäiriöni vuoksi. Ongelmani eivät johdu yksin kiusaamisesta, mutta lisänä rikka rokassa. Joskus ala-asteaikaiset muistot nostavat yhä vihan tunteen. Niihin liittyy väkivaltaisia mielikuvia, joissa kiusaajani kärsivät viiltämistäni haavoista. Olen vielä aikuisena nähnyt unen, jossa ammuin konekiväärillä pahimmat kiusaajani yksitellen.
En ole koskaan menestynyt missään muussa kuin koulunkäynnissä. Olen koulutukseltani filosofian lisensiaatti, ala jääköön salaisuudeksi. Olen työtön tällä hetkellä, ja minulla on ollut erinäisiä vaikeuksia työelämään sopeutumisessa. Pääsääntöisesti esiinnyn ja käyttäydyn reippaasti, mutten vieläkään päästä toisia miehiä kovin lähelle. Vihaan äijämäistä kilpailumentaliteettia. Mutta oman itseni takia minun pitäisi jotenkin pystyä antamaan kiusaajilleni anteeksi. Ei niin, että ottaisin heihin yhteyttä, mutta että toteaisin koko sydämestä, että se on nyt taakse jäänyttä, eikä se tämän paremmaksi muutu.
Mulla on vähän erilainen tausta. En uskaltanut kertoa, että kiusataan, koska varsinkin isäni olisi vain säälinyt itseään. Tunnen isäni sen verran hyvin, että tiedän tämän. Joka asia kääntyy tuolla tavalla, jos ei menen hänen mielikseen. Sitä paitsi kiusaamiseni johtui kotioloistani, siitä, että meillä on sekaista ja veljeni vammasta.