Entä sitten, kun ei voi tehdä itsemurhaa?

Vierailija kirjoitti:

Olenpa sitten täällä taas, vanhempien luona. Isä kävi hakemassa työmatkalla kotiin.

Vaikka tiedän, että haluavat auttaa ja ovat iloisia että olen periaattessa ihan okei, näen kyllä,niiden huolen, vaikka yrittävät olla ihan tavallisesti. Viimeksi kun olin täällä, kuulin kun isä itki yhtenä iltana kun olin menossa nukkumaan(olin utelias ja jäin kuuntelemaan aulaan).  En kertonut, että kuulin sen.

He selvästi välittävät sinusta ja se on hyvä asia. Jos halut voit yrittää keskustella vaikka isäsi kanssa hänen tuntemuksistaan. Tunteiden näyttäminen ei ole kiellettyä. Pääasia kuitenkin et sut saadaan kuntoon ja keskity ennen kaikkea omaan hyvinvointiisi.

Ei se elämä varmaan kenelläkään aina niin juhlaa ole. Välillä menee paremmin ja välillä huonommin. Itse olen ajatellut että tää elämä nyt vaan on elettävä näillä korteilla mitkä on jaettu. 

Itsemurha aiheuttaa läheisille suurta surua ja uskon että jokainen meistä on oppimassa täällä asioita. Jos teet itsemurhan ne asiat jotka sut on laitettu tänne oppimaan on sulla jokatapauksessa edessä tässä tai jossain muussa elämässä.

Vierailija kirjoitti:

 He selvästi välittävät sinusta ja se on hyvä asia. Jos halut voit yrittää keskustella vaikka isäsi kanssa hänen tuntemuksistaan. Tunteiden näyttäminen ei ole kiellettyä. Pääasia kuitenkin et sut saadaan kuntoon ja keskity ennen kaikkea omaan hyvinvointiisi.

Sen tiedän, että välittävät, näyttävätkin sen kyllä. Vähän aikaa sitten kävivät molemmat toivottamassa hyvät yöt, ja käskivät tulla herättämään, jos yöllä tuntuu siltä. Täällä on kuitenkin niin paljon helpompi kuin kotona, pelkkä tieto siitä, että muita on ympärillä, auttaa tosi paljon.

Huomenna isällä on vapaapäivä ja kaikki muut on koulussa tai töissä, voisin silloin yrittää puhua enemmän.

En voi tehdä itsemurhaa, kun minulla on lapsia. Olen 44-vuotias nainen, parisuhde toisensa jälkeen kariutunut, huono itsetunto, mielenterveysongelmia, yksinäisyyttä, ulosottokierre. En tunnu miehille kelpaavan kuin 2-4 kuukautta, vaikka ruma en ole, pulska vain. Tuo yksinäisyys on kauheaa, joskus ajatttelen, että olisi pitänyt pysyä avioliitossa hankalan ja alistavan miehen kanssa, ettei olisi yksin. Mutta ei niin hyvä idea kuitenkaan. Taas kariutui yksi parisuhde, olen syönyt suruuni ja se pitäisi lopettaa. Usein on vaikea keksiä muita syitä elää kuin lapset. Haluaisin rakkautta, läheisyyttä, ajatusten vaihtoa, helpottaisi mun elämää.

Sulla on asiat hyvin.

Ja kyllä sen itsarin voi aina tehdä. En tosin kannusta siihen.

Vierailija kirjoitti:

Sulla on asiat hyvin.

Ja kyllä sen itsarin voi aina tehdä. En tosin kannusta siihen.

Tiedän, että minulla on useimmat asiat ihan loistavasti, ja kyllä minä sitä arvostan.

No, yö meni ihan hyvin, sain nukuttua mukavasti ja sen myötä olokin kohentunut. Voisi tänään yrittää puhua, kunhan keksisi vain aloituksen.

Eipä tarvinut keksiä aloitusta. Isä alkoi itse puhumaan, kyseli oloa ja onko jotain, mikä voisi auttaa. Sain kerrottua, että minua ahdistaa, ja että näen, että häntä ahdistaa myös. Oli varmaan helpottavaa kummallekin, että nuo tuli sanottua ääneen.

Sain kerrottua noista edellisistä käynneistäkin. Tuli jotenkin parempi olo siitä. Ehkä siksi, kun joku oikeasti kiinnostuneena ja tosissaan kuunteli ja isänä tai ammattilaisenakin niitä kommentoi, mistä sain lisää varmuutta siihen, että asiat voi vielä olla paremmin.

Nyt on syht hyvä olo. Ei ahdista erityisesti mikään.

Vierailija kirjoitti:

Eipä tarvinut keksiä aloitusta. Isä alkoi itse puhumaan, kyseli oloa ja onko jotain, mikä voisi auttaa. Sain kerrottua, että minua ahdistaa, ja että näen, että häntä ahdistaa myös. Oli varmaan helpottavaa kummallekin, että nuo tuli sanottua ääneen.

Sain kerrottua noista edellisistä käynneistäkin. Tuli jotenkin parempi olo siitä. Ehkä siksi, kun joku oikeasti kiinnostuneena ja tosissaan kuunteli ja isänä tai ammattilaisenakin niitä kommentoi, mistä sain lisää varmuutta siihen, että asiat voi vielä olla paremmin.

Nyt on syht hyvä olo. Ei ahdista erityisesti mikään.

Tosi hienoa kuulla! Olen iloinen puolestasi :)

Vierailija kirjoitti:

Eipä tarvinut keksiä aloitusta. Isä alkoi itse puhumaan, kyseli oloa ja onko jotain, mikä voisi auttaa. Sain kerrottua, että minua ahdistaa, ja että näen, että häntä ahdistaa myös. Oli varmaan helpottavaa kummallekin, että nuo tuli sanottua ääneen.

Sain kerrottua noista edellisistä käynneistäkin. Tuli jotenkin parempi olo siitä. Ehkä siksi, kun joku oikeasti kiinnostuneena ja tosissaan kuunteli ja isänä tai ammattilaisenakin niitä kommentoi, mistä sain lisää varmuutta siihen, että asiat voi vielä olla paremmin.

Nyt on syht hyvä olo. Ei ahdista erityisesti mikään.

Hyvä, nyt vaan nautit olosto ja kuteen huomaat puhuminen auttaa. Jos sun on helppo puhua isäsi kanssa niin kannattaa luoda semmonen keskusteluyhteys hänen kanssa. Eli sulla olis sit ihminen, jonka kanssa vois puhua asioista, tietysti niistä mitä haluat kertoa. Kaikkea ei tietenkään tarvii kertoo, mut et itselläs on se tieto, että joku kuuntelee kun on tarvis.

Tänään tajusin lenkillä ollessa, että mulla ei o pariin päivään ollu mitään kuolemaan liittyviä ajatuksia. Olen nyt viime päivinä aika paljon ollu ulkona tai no pari-kolme tuntia, on siis ollut päiviä jolloin en ole mennyt ulos ollenkaan.

Ja hei, kyllä sullakin vielä asiat voi olla paremmin. Nyt kun olet hakenut apua niin se on tosi hyvä alku.

Tietoisuus itsemurhan mahdollisuudesta - se kannattelee minua ja auttaa jaksamaan. Aika sairas ajatus? Mutta näin on. En nauti elämästä, hetkellisesti voi ilahtua, mutta yleensä olen jatkuvasti toivoton ja alavireinen. Minulla on kouluikäiset lapset ja aviopuoliso. Heidän vuoksi on jaksettava, vaikka olen heille taakka. Sisaruksiani, ystäviä tai vanhempiani en jaksa edes ajatella. Mulla on korkeakoulututkinto, hyvä ja vaativa työ, kovat tulot, ihana koti ja oon kivannäköinen. Mutta oon vaan väsynyt ja kuolema houkuttelee, en haluaisi herätä huomiseen. En jaksa laittaa kotia, en suunnittele mitään, ei yhtään lomasuunnitelmia, vaikka rahaa olisi. Makaan sängyssä ja luen kirjaa. Muuta en jaksa. Töissä tsemppaam ja hoidan ihan primaari, töissä oon sosiaalinenkin, kotona romahdan, oon ihan loppu, makaan vain sängyssä, mies tekee kaikki kotityöt lasten kanssa. En jaksa enkä halua elää. Mutta on pakko. En voi tehdäsitä lapsilleni. Aiemmin ajattelin, että asuntolaina on maksettava, ettei perheelle murheen lisäksi tuu taloudellista ongelmaa ja sitten. Nyt ajattelen, että lapset täysi-ikäisiksi ja sitten. Pakko kestää jokainen päivä, vielä kuusi vuotta pitäisi jaksaa. En tiedä miten. En ikinä hakisi apua. Jos kertoisin lääkärille, mitä ajattelen, tulisi välittömästi M1 lähete ja pakkohoito. Ainakin sitten suicidi olisi ihan varma. En ikinä kestäisi joutua hoitoon.

91, onko sulla ollu aina noita ajatuksia vai ovatko ne tulleet lähiaikoina?

Mun veikkaus on ettet sais M1:stä. Siihen taidetaan vaatia melkein itsemurhan yritys tai muuten psykoottinen käytös, en siis ole mikään ammattilainen niin varmaks en sano. Rohkeesti vaan apua hakemaan. Pelottaako sua näyttäytyä heikkona muille?

Aloittaja on vasta 25-v. Itse olin tuossa iässä niin siinä luulossa että koko elämä on ohi ja pilalla ja että olen jo vanha ja vajosin johonkin synkkyyteen. Onko se tuo ikä ettei vielä jotenkin ole sellaista perspektiiviä, itse en ainakaan jotenkin tajunnut että olin vielä niin nuori ja kaikki olisi ollut mahdollista... Voi kun olisin ymmärtänyt! Elämäni olisi nyt 34-vuotiaana varmasti ihan toisin... :(

Vierailija kirjoitti:

 Hyvä, nyt vaan nautit olosto ja kuteen huomaat puhuminen auttaa. Jos sun on helppo puhua isäsi kanssa niin kannattaa luoda semmonen keskusteluyhteys hänen kanssa. Eli sulla olis sit ihminen, jonka kanssa vois puhua asioista, tietysti niistä mitä haluat kertoa. Kaikkea ei tietenkään tarvii kertoo, mut et itselläs on se tieto, että joku kuuntelee kun on tarvis.

Tänään tajusin lenkillä ollessa, että mulla ei o pariin päivään ollu mitään kuolemaan liittyviä ajatuksia. Olen nyt viime päivinä aika paljon ollu ulkona tai no pari-kolme tuntia, on siis ollut päiviä jolloin en ole mennyt ulos ollenkaan.

Ja hei, kyllä sullakin vielä asiat voi olla paremmin. Nyt kun olet hakenut apua niin se on tosi hyvä alku.

Yleensä meillä on ollut tosi helppo puhua asioista, varsinkin isän kanssa. Oikeastaan tämä on ensimmäinen asia, kun näin on käynyt. Tämä miten isä on nyt näinä viikkoina ollut ja tukenut, on tosiaan vahvistanut sitä luottamusta vielä entisestään, että todellakin voi aina puhua. Eikä se nyt edes ole tehnyt mitään erityistä tai erikoista. Halannut, puhunut, silittänyt selkää, rauhoitellut ja ollut lähellä.

Tuo on kyllä huippufiilis, kun tajuaa jotain sellaista! Ulkoilu ja liikkuminen varmasti auttaa.

Olen toista ammattia itselleni opiskelemassa ja monenlaista elämässäni nähnyt ja kokenut. Parhaillaan kokoan  "Me olemme me" -keskusteluryhmää jossa käydään läpi yksinäisyyden kokemuksia, erillisyyttä ja oman syvemmän minuuden löytämistä. Tuntuu, että tälle ryhmälle on tarvetta sinunkin elämässäsi.

91:

Kerroit, että et jaksa. Voisitko kertoa lääkärille edes tuon, että et jaksa ja esimerkkejä noista?

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja on vasta 25-v. Itse olin tuossa iässä niin siinä luulossa että koko elämä on ohi ja pilalla ja että olen jo vanha ja vajosin johonkin synkkyyteen. Onko se tuo ikä ettei vielä jotenkin ole sellaista perspektiiviä, itse en ainakaan jotenkin tajunnut että olin vielä niin nuori ja kaikki olisi ollut mahdollista... Voi kun olisin ymmärtänyt! Elämäni olisi nyt 34-vuotiaana varmasti ihan toisin... :(

Mistä sitä perspektiiviä sitten saa?

Joutuuks siitä helvettiin sitten. Toisaalta mä en usko että sellasta ees on.

Vierailija kirjoitti:

Joutuuks siitä helvettiin sitten. Toisaalta mä en usko että sellasta ees on.

Uskon, että ainoaan helvettiin joutuu itsemurhan tehneen omaiset, ihan maanpäällä hekin.

ISOHALI

Ahdistus oli taas tänään voimakkaampaa. Ei oikein mistään syystäkään. Mutta helpompaa sen sietäminen täällä oli, kuin yksin kotona. Nyt on jo parempi.

Näinä viikkoina olen huomannut, miten arvostan ehkä vieläkin enemmän mielenterveyden ammattilaisia ja heidän työtään. Olen myös huomannut, miten isä osaa, ehkä sen työnsä puolesta, olla ihan oikeasti läsnä ja tukea kaikessa.