Entä sitten, kun ei voi tehdä itsemurhaa?

Vierailija kirjoitti:

Mistä itsesäälistä? Alkaa toimia oman hyvinvointinsa eteen?

Kerro lisää.

Voin toki kertoakin lisää.

Masennuksessa ihminen käpertyy itseensä, sulkee ulkomaailman pois ja pyörittelee päivästä toiseen samoja erittäin negatiivisia ja toivottomia ajatuksia päässään. Hän tuntee vihaa, pelkoa, häpeää, syyllisyyttä ja turtuu henkisesti jatkuviin toivottomuuden tunteisiinsa. Masentuneelle aiemmat asiat menettävät merkityksensä, hän vieraantuu arjesta ja eristäytyy. Masentunut ei pysty lopettamaan epäonnistumistensa, kaikkien kokemiensa vääryyksien ja elämän yleisen epävarmuuden ja turhuuden pyörittelyä. Masentuneen kamelin selkä on katkennut, hän ei enää jaksa selvitä. Hän alkaa laiminlyödä itseään ja hyvinvointiansa, saattaa jättää kokonaan liikkumisen, terveellisen syömisen, riittävän nukkumisen ja ennen rakkaat harrastuksensa. Näin hänestä tulee hiljalleen itsensä toteuttava ennustus.

Mitä enemmän synkät, vääristyneet ajatukset ovat myrkyttäneet mielen ja mitä enemmän on hän menettänyt hallintaansa elämästä, sitä pahemmaksi tilanne menee. Ja mitä kauemmin on hän sairaana sitä vaikeampi on enää täysin parantua.

Rankan masennuksen kokeneena tiedän kyllä mitä masentuneen itsesääli on. En ole tavannutkaan vielä sellaista depressiivistä henkilöä, joka ei kiinnittäisi kohtuuttomasti huolta ja huomiota itseensä, vaikka sitten vain omissa ajatuksissaankin. Puhun mieleensä ja ongelmiinsa totaalisesta uppoutumisesta ja asiantilojen liioittelusta. "Miksi mun pitäisi elää... Mun elämä on ihan paskaa... Olen kaikessa huono... Kaikki vihaavat mua... Aina mua vaan loukataan... En jaksa ihmisiä... Kuolema olisi helpotus...", tämä on sitä ns. passiivista itsesääliä, joka masentuneella on hyvin yleistä. Se on pelkkää surkuttelua eikä johda yhtään mihinkään.

Ap:tä tai ketään masentunutta ei myöskään auta tällaisilla palstoilla juttelu. Masentunut ja itsemurhaa miettivä ihminen tarvitsee aina ammattiapua, mahdollisimman nopeasti. Juurikin masennuksen vuoksi avun hakeminen voi tuntua hyvin raskaalta ja turhalta, mutta pointtini olikin herätellä Ap:ta ja saada hänet toimimaan vielä kun on oikeasti sitä elämääkin pelastettavissa. Halusin Ap:n näkevän, että asiat voisivat olla paljon pahemmin ja sitä hän ei omalle kohdallensa halua. Ap on nuori ja perusasiat Ok, hänellä on vielä täysi mahdollisuus viettää joku päivä mielekästä elämää, toisin kuin esim. minulla. Toivottavasti Ap tajuaa, että hänen elämässään ei ole oikeasti mitään ylitsepääsemätöntä vikaa, jonka vuoksi eläminen olisi täysin samantekevää. Kun masennus on hoidettu alkaa löytyä aika yllättäviäkin asioita, joista innostuu ja joita haluaa jopa palavastikin tehdä. Elämä saa värit takaisin ja kaikkea katsoo ihan eri tavalla.

Oman hyvinvointinsa eteen toimiminen tarkoittaa nöyrtymistä, avun hakemista ja hyväksymistä, terapiaa ja ehkä lyhytaikaista lääkitystä. Se tarkoittaa ensimmäisen askeleen ottamista ja koko elämänsä perinpohjaista rehellistä tarkastelua ja käsittelyä. Tuleen ei auta jäädä makaamaan. 

menetetty kirjoitti:

 Voin toki kertoakin lisää.

Masennuksessa ihminen käpertyy itseensä, sulkee ulkomaailman pois ja pyörittelee päivästä toiseen samoja erittäin negatiivisia ja toivottomia ajatuksia päässään. Hän tuntee vihaa, pelkoa, häpeää, syyllisyyttä ja turtuu henkisesti jatkuviin toivottomuuden tunteisiinsa. Masentuneelle aiemmat asiat menettävät merkityksensä, hän vieraantuu arjesta ja eristäytyy. Masentunut ei pysty lopettamaan epäonnistumistensa, kaikkien kokemiensa vääryyksien ja elämän yleisen epävarmuuden ja turhuuden pyörittelyä. Masentuneen kamelin selkä on katkennut, hän ei enää jaksa selvitä. Hän alkaa laiminlyödä itseään ja hyvinvointiansa, saattaa jättää kokonaan liikkumisen, terveellisen syömisen, riittävän nukkumisen ja ennen rakkaat harrastuksensa. Näin hänestä tulee hiljalleen itsensä toteuttava ennustus.

Mitä enemmän synkät, vääristyneet ajatukset ovat myrkyttäneet mielen ja mitä enemmän on hän menettänyt hallintaansa elämästä, sitä pahemmaksi tilanne menee. Ja mitä kauemmin on hän sairaana sitä vaikeampi on enää täysin parantua.

Rankan masennuksen kokeneena tiedän kyllä mitä masentuneen itsesääli on. En ole tavannutkaan vielä sellaista depressiivistä henkilöä, joka ei kiinnittäisi kohtuuttomasti huolta ja huomiota itseensä, vaikka sitten vain omissa ajatuksissaankin. Puhun mieleensä ja ongelmiinsa totaalisesta uppoutumisesta ja asiantilojen liioittelusta. "Miksi mun pitäisi elää... Mun elämä on ihan paskaa... Olen kaikessa huono... Kaikki vihaavat mua... Aina mua vaan loukataan... En jaksa ihmisiä... Kuolema olisi helpotus...", tämä on sitä ns. passiivista itsesääliä, joka masentuneella on hyvin yleistä. Se on pelkkää surkuttelua eikä johda yhtään mihinkään.

Ap:tä tai ketään masentunutta ei myöskään auta tällaisilla palstoilla juttelu. Masentunut ja itsemurhaa miettivä ihminen tarvitsee aina ammattiapua, mahdollisimman nopeasti. Juurikin masennuksen vuoksi avun hakeminen voi tuntua hyvin raskaalta ja turhalta, mutta pointtini olikin herätellä Ap:ta ja saada hänet toimimaan vielä kun on oikeasti sitä elämääkin pelastettavissa. Halusin Ap:n näkevän, että asiat voisivat olla paljon pahemmin ja sitä hän ei omalle kohdallensa halua. Ap on nuori ja perusasiat Ok, hänellä on vielä täysi mahdollisuus viettää joku päivä mielekästä elämää, toisin kuin esim. minulla. Toivottavasti Ap tajuaa, että hänen elämässään ei ole oikeasti mitään ylitsepääsemätöntä vikaa, jonka vuoksi eläminen olisi täysin samantekevää. Kun masennus on hoidettu alkaa löytyä aika yllättäviäkin asioita, joista innostuu ja joita haluaa jopa palavastikin tehdä. Elämä saa värit takaisin ja kaikkea katsoo ihan eri tavalla.

Oman hyvinvointinsa eteen toimiminen tarkoittaa nöyrtymistä, avun hakemista ja hyväksymistä, terapiaa ja ehkä lyhytaikaista lääkitystä. Se tarkoittaa ensimmäisen askeleen ottamista ja koko elämänsä perinpohjaista rehellistä tarkastelua ja käsittelyä. Tuleen ei auta jäädä makaamaan. 

Mistä sinä tiedät, että juuri ap olisi elänyt juuri noin ja lyönyt laimin omaa hyvinvointiaan? Mistä sinä tiedät, mikä häntä auttaa? Niin, et tosiaan mistään.

Tuo huomauttelu "asiat voisi olla paljon pahemminkin" ei yleensä auta yhtään ketään. Kaikkein vähiten sitä, jolle se sanotaan. Sama juttu "itsesäälistä" syyllistämisessä.

Tsemppiä ap huomenna sinne lääkäriin!

Vierailija kirjoitti:

Mistä sinä tiedät, että juuri ap olisi elänyt juuri noin ja lyönyt laimin omaa hyvinvointiaan? Mistä sinä tiedät, mikä häntä auttaa? Niin, et tosiaan mistään.

Tuo huomauttelu "asiat voisi olla paljon pahemminkin" ei yleensä auta yhtään ketään. Kaikkein vähiten sitä, jolle se sanotaan. Sama juttu "itsesäälistä" syyllistämisessä.

Mistä sinä taas tiedät, että luulen tietäväni jotain Ap: n tai kenenkään muunkaan elämästä? Minä tiedän vain jotain masennuksesta. En väitä enkä huomauttele kyllä yhtään mitään, vaan nostan vain esille muutamia seikkoja. Etkö muuten itse sitä mieltä, että masentuneelle tärkeintä olisi juurikin pitää elämäntavoistaan huolta ja hakea ammattiapua? Sehän taisi ollakin pääpointtini. Taidat olla itse jotenkin masentunut ja helposti tulkitsemassa milloin mitäkin arvosteluksi. Minä vain sanon asiani kaunistelematta, ja pystyn löytämään jopa huumoria masennuksesta ja myöntämään kuinka syvällä sen tunnusomaisessa surkuttelussa ja pessimismissä joskus olin. Ja se on ihan Ok. Kysy vaikka siitä ns. itsesäälistä ja pessimismistä psykologiaa paremmin osaavalta terapeutiltani, joka itse luonnehti masennusta jopa niinkin karusti kuin "egoistiseksi taantumukseksi", hui kauhistus. Tosi mukava terapeutti muuten.

Ja se idea kertoessani oman tarinani ei ollut kerjätä sääliä ja näpäyttää Ap:ta, että jollakin voi olla asiat aina pahemmin, vaan että TEE HYVÄ IHMINEN TILANTEELLESI JOTAIN KUN VIELÄ PYSTYT. Nuoren, terveen ja periaatteessa ihan hyvin pärjäävän ihmisen elämä ei ole lopullisesti pilalla ja toivoton masennuksen takia. Elämä on arvokasta eikä sitä kannata heittää hukkaan. Jokainen saa vain yhden kerran olla täällä, on turha noin nuorena surra menneisyyden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, jos on vielä hyvät mahdollisuudet oppia uudestaan innostumaan elämästä ja panna kunnolla haisemaan.

Hei vaan.

Aika oli tosiaan tänään ja isä tuli mukaan odotushuoneeseen asti. Sain kerrottua suht hyvin kaikki mieltä painaneet asiat, mikä oli hyvin helpottavaa. Lääkäri osasi kuunnella ja tavallaan johdatella asioihin tosi hyvin. Kerroin myös, millaisissa fiiliksissa oli silloinkin, kun tännekin kirjoitin. Mitään testiä en päässyt täyttelemään, mutta  aikalailla samoja kysymyksiä lääkäri esitti, joihin vastailin.  Jatkoksi sovittiin aika psykologille ja myös psykiatrille, minkä jälkeen jatko määritellään tarkemmin.

Olen vielä vanhempien luona, että saan nukuttua kunnolla ja on muutenkin mukavempi, että on seuraa. Isä tietää nyt aikalailla kaiken, koska oli osan ajasta mukana.

Jotenkin tyhjä olo, ehkä se on helpotusta?

Ihmisen elämän vaikeimmat ajat on yleensä 20-25 vuotiaana. Itse hädin tuskin selvisin hengissä, mutta nyt menee ihan hyvin.

Ei menneitä virheitä tarvitse kantaa, kunhan vaan ottaa niistä opikseen, eikä tee samaa uudestaan. Luuletko, että kukaan vanhaksi elää mokailematta?

Muista, että ongelmasi ovat kaikkea muuta kuin uniikkeja.

N50

Vierailija kirjoitti:

Ihmisen elämän vaikeimmat ajat on yleensä 20-25 vuotiaana. Itse hädin tuskin selvisin hengissä, mutta nyt menee ihan hyvin.

Ei menneitä virheitä tarvitse kantaa, kunhan vaan ottaa niistä opikseen, eikä tee samaa uudestaan. Luuletko, että kukaan vanhaksi elää mokailematta?

Muista, että ongelmasi ovat kaikkea muuta kuin uniikkeja.

N50

Valitettavasti ongelmat tuntuu vain kovin henkilökohtaisilta. Ehkä siksi, että kyseessä on oma elämä? Epäilemättä muillakin on ongelmia, samantyylisiäkin, mutta mielestäni jokaisen ongelmia pitää käsitellä uniikisti, vaikkei ne ainoita maailmassa olisikaan.

Hienoa kuulla kun kirjotit olon helpottuneen. Oon ylpee susta kun hait apua ja olit rohkee :)

Nyt on taas niin, suoraan sanottuna, paska olo, että en kestä. Kaikki ahdistaa, sattuu. Eilen illalla oli tosin vielä pahempi olo ja itkin koko illan, niin kuin tänäänkin. En ole kertonut kenellekään, Tuntuu, etten halua huolestuttaa varsinkaan perhettäni.

Sama olo jatkuu edelleen. En mitään nukkumaanmenoa pystynyt.

No, viime yön sain nukuttua. Mutta en tiedä mistä tämä ahdistus taas johtuu. Seuraava aika on vasta tiistaina.

Vanhempien luo meneminen on tietysti aina vaihtoehto, tiedän että auttaisivat, jos vaan kertoisin. Mutta kun en tiedä, miten. Toisaalta en halua huolestuttaa, koska he ovat nyt helpottuneena siinä uskossa, että minulla on kaikki okei.

Vierailija kirjoitti:

No, viime yön sain nukuttua. Mutta en tiedä mistä tämä ahdistus taas johtuu. Seuraava aika on vasta tiistaina.

Vanhempien luo meneminen on tietysti aina vaihtoehto, tiedän että auttaisivat, jos vaan kertoisin. Mutta kun en tiedä, miten. Toisaalta en halua huolestuttaa, koska he ovat nyt helpottuneena siinä uskossa, että minulla on kaikki okei.

Hei! Luin hieman tätä keskustelua ja on hienoa, että uskaltauduit hakemaan apua. Se on todella suuri askel ja saat olla ylpeä itsestäsi. Mene ihmeessä vanhempiesi luokse ja kerro asiat niinkuin ne on. He ovat varmasti huolissaan sinusta, mutta puhuminen voisi auttaa sinua. Pahan olon kanssa ei tarvitse jäädä yksin.. koskaan. 

Mene vain vanhempien luokse, kyllä he sinusta välittävät ja ovat varmasti helpottuneita kun tietävät, että sulla on kaikki hyvin ja uskallat kertoa pahasta olosto.

Ja lisään vielä. Isäs varmaan ymmärtää hyvin, kun on ammatissaan ollut tekemisessä vastaavanlaisten tilanteiden kanssa. Kannattaa puhua, se helpottaa.

Vierailija kirjoitti:

Isäsi ajattelisi, että joskus tuntemattomalle ammattilaiselle on helpompi puhua kuin omalle isälleen.

Ja olis ylpeä tyttärestään, joka osasi hakea apua ajoissa.

Olenpa sitten täällä taas, vanhempien luona. Isä kävi hakemassa työmatkalla kotiin.

Vaikka tiedän, että haluavat auttaa ja ovat iloisia että olen periaattessa ihan okei, näen kyllä,niiden huolen, vaikka yrittävät olla ihan tavallisesti. Viimeksi kun olin täällä, kuulin kun isä itki yhtenä iltana kun olin menossa nukkumaan(olin utelias ja jäin kuuntelemaan aulaan).  En kertonut, että kuulin sen.

Samaa mieltä, äitinä toivoisin, että nuoreni tulisi kotiin vastaavassa tilanteessa, aivan ehdottomasti. Pahinta vanhemmille on se, että teet jotain peruuttamatonta ahdistuksen vuoksi. Vanhemmat ovat kestävämpiä kuin luulet, ei sinun tarvitse yrittää suojella heitä!

I Jumped Off The Golden Gate Bridge

Vierailija kirjoitti:

Samaa mieltä, äitinä toivoisin, että nuoreni tulisi kotiin vastaavassa tilanteessa, aivan ehdottomasti. Pahinta vanhemmille on se, että teet jotain peruuttamatonta ahdistuksen vuoksi. Vanhemmat ovat kestävämpiä kuin luulet, ei sinun tarvitse yrittää suojella heitä!

Tämä on kyllä ihan totta, ja kai ne sitten kestää kaiken lapsistaan aiheutuvan huolen.