Lue keskustelun säännöt.
Entä sitten, kun ei voi tehdä itsemurhaa?
17.05.2016 |
Olen 25-vuotias ja elämä on jo useamman vuoden mennyt enemmän ja vähemmän vituilleen. Toisin sanoen ei mennyt, niin kuin toivoin. Olen jäänyt aika yksin, opiskelujen kanssa olen hukassa ja takana vaikea parisuhde eroineen. Tunnen tuhlanneeni aikaani ja vuosia. Tosin on monta asiaa, mistä saan olla ja olen kiitollinen. Pystyn nauttimaan asioista ja iloitsemaan. Olen terve fyysisesti ja psyykkisesti, minulla on koti, ei ole ongelmia päihteiden kanssa, raha-asiat on ihan okei, löytyy muutamia ystäviäkin ja välittävä perhe(vanhemmat ja yhteensä neljä sisarusta).
Tämä perhe siinä onkin. Vanhempani on hyvin välittäviä ja ymmärtäväisiä ihmisiä, mutta jotenkin en vaan ole koskaan saanut kerrottua heille kaikista asioistani. Eivät tiedä esim. kaikkea erosta, eivätkä yksinäisyydestä. Suoraan sanoen en usko, että vanhempani kestäisivät sitä, että kuolisin. Varsinkaan, jos tekisin itsemurhan. Isäni työskentelee psykiatrina, joten häntä varsinkin ajattelen, millainen paikka se hänelle olisi, jos oma tytär päätyisi sellaiseen.
Sisaruksistani kaksi on vielä melko nuoria, enkä haluaisi heidän joutuvan käymään läpi sellaista, mitä kuolemani aiheuttaisi. Muutenkin. Yhdelle veljelle taas olen ainoa sisarus. Isoveljellä taas on ollut omiakin vaikeita aikoja elämässään. En haluaisi, että hän esimerkiksi joutuisi uudestaan sellaiseen tilanteeseen, kuin silloin.
Mutta kun jokainen vaihtoehto tuntuu huonolta, elää tai ei. Olen muutenkin taipuvainen liikaan ajatteluun, ehkä tämä on juuri sellaista.
Kommentit (163)
Toisaalta sen lääkäriajan varaaminen kaduttaa jo nyt. Ahdistaa vielä enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan ollut edes päivystyksessä, no ehkä lapsena niin en osaa vastata. Kun menet viikonloppuna vanhemmilles niin mitä jos kertoisit, saisit suuren ahdistuksen pois, varmaan jännität myös sitä miten he suhtautuvat.
Ihanan epäitsekäs olet! Niin paljon ajattelet läheisiäsi, koska rakastat heitä. Yritä keskittyä kaikkeen siihen hyvään mitä sinulla on, kun selvästi sinulla on ainakin monta tärkeää ihmistä ja se on todellakin paljon se.
Jos joudut turvautumaan päivystykseen niin tottakai kerrot tilanteen. Muista, ettet ole maailman ensimmäinen potilas heille jolla on samanlaisia ongelmia eli rohkeasti vain. Voit myös kirjoitella tänne, yritän tässä vastailla kun koneella aina olen.
Eilen oli taas masentavampi fiilis. Tänään tuntuu helpommalta. Olen alkanut ajatella, että vanhemmille kertominen ei olisikaan niin huono juttu. Oikeastaan lähetin jo viestin ja kerroin että tulisin tänään. Ongelma on nyt vaan se, mitä sanon. Luultavasti alan kuitenkin itkemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai voit itkeä. Voi tuntua vaikealta, mut helpottaa varmaan kun olet kertonut. Muista, että olet tärkeä ja ongelmiin on apua saatavilla. Ehkä jompikumpi vanhemmistasi voisi tulla maanantaina sun kanssa sinne lääkäriin, olisko se sulle helpompi niin?
Tässä videopätkä, jos haluat katsoa. Siinä on pari ihmistä jotka kertovat elämästään. He selviytyivät itsemurhayrityksestä. Video on englanniksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nyt sitten täällä ja puhuin pitkään isän kanssa jo aiemmin. Oli sillä lailla sopiva hetki, kun sisarukset ja äitipuoli ei olleet kotona. Sovittiin, että vietän viikonlopun kokonaan täällä ja heidän kanssa, juuri tultiin hakemasta tavaroitani.
Huippuhelpottunut olo. Myös sen kannalta, että ei enää tarvitse olla yksin tämän olon kanssa. On lähellä joku joka tietää ja tukee. Muutenkin isä suhtautui tosi ymmärtäväisesti, melkein itki kanssani. Ehdittiin jo jutella myös siitä, millaista siellä lääkärissä todennäköisesti on ja mitä jatkossa.
Kysymyksessäsi piilee vastaus kysymykseesi.
Diiba-daaba palstalla nillittäminen ei aja asiaa suuntaan, tahi toiseen. Mutta huomiotahan sinä oletkin vain hakemassa? Sitähän ne naisten "itsemurhayrityksetkin" ovat. Pilleriä poskeen - odotetaan pelastavaa ritaria valkoisessa haarniskassa - ja sitten vatsahuuhtelun kautta kotiin nettipalstoille näpyttelemään. PATEET"TISTA.
Ajattelu sikseen ja toimeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuku! Toimii mulla. Pystyn lääkkeillä vetään helposti 2/3 vuorokaudesta. Kyllä sen 1/3 jaksaa elää. Nukkuminen on tavallaan "välikuolema" pääsee lomille elämästä.
Notthisshitagain kirjoitti:
Kysymyksessäsi piilee vastaus kysymykseesi.
Diiba-daaba palstalla nillittäminen ei aja asiaa suuntaan, tahi toiseen. Mutta huomiotahan sinä oletkin vain hakemassa? Sitähän ne naisten "itsemurhayrityksetkin" ovat. Pilleriä poskeen - odotetaan pelastavaa ritaria valkoisessa haarniskassa - ja sitten vatsahuuhtelun kautta kotiin nettipalstoille näpyttelemään. PATEET"TISTA.
Ajattelu sikseen ja toimeksi.
Päätit sitten olla tahallasi ilkeä.
Miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä, että sait kerrottua. Puhuminen helpottaa ja saat nyt tukea.
Hyvää viikonloppua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kummallista, miten hyvin pienet asiat ja jutut voi saada oloa kokonaisuudessaankin niin paljon parempaan. Se, että joku istuu ihan lähellä, saa viltin harteille ja on joku jota voi halata, kun siltä tuntuu.
Miten menee ap tänään, parempi fiilis?
Minulla tänään samat mietinnät, paitsi että minun elämässäni masennus on pelkkä väistämätön reaktio tosiasiallisiin olosuhteisiin, koska minulla ei ihan oikeasti ole enää yhtään mitään, kaikki on mennyt peruuttamattomasti pilalle. Haluaisin kyllä olla onnellinen ja elää, mutta ei vain yksinkertaisesti ole pienintäkään syytä.
Onko vaikea uskoa? Olen ollut koko elämäni koulukiusattu ja inhottu. Olen ruma. Jätti lähtemättömät arvet. Äitini taas oli epävakaa eikä minulla ole mitään sisaruksia tai kavereitakaan. Teininä sairastuin syömishäiriöön ja aloin viillellä ja käyttää päihteitä. Lukio meni jossain usvassa, en kirjoittanut mitään tärkeää ainetta. En kyennyt hakemaan kouluihin, jäin neljän seinän sisälle. Aika klassinen tarina.
Sitten tulikin vielä kammottavampi plot twist: Aloin hiljalleen piristyä henkisesti, mutta sairastuinkin yllättäen parantumattomalla ja erittäin lohduttomalla tavalla. Lääkärit eivät tänäkään päivänä ole yksimielisiä siitä mikä minulla on, mutta armottomat oireet ovat kestäneet jo vuosikausia. Olen täysin nujerrettu, toivoa ei ole ollenkaan, tilanteeni on mennyt koko ajan vain pahemmaksi. Oireet ovat joka hetki läsnä, ne ovat vieneet minulta aivan kaiken. Ne estävät minua toimimasta normaalin ihmisen lailla, on hyvä jos pystyn vielä hampaani pesemään ja ruokaa laittamaan. Mitään apua en ole saanut mistään lääkkeestä tai hoidosta, lääkärit osoittavat turhautumisensa ja halveksuntansa aivan avoimesti, joten olen lakannut hakemasta apua.
Entisenä syömishäiriöisenä on erityisen järkyttävää, että en kykene kortisonilääkityksen vuoksi hallitsemaan painoani enää mitenkään, lihon vaikka söisin kuinka terveellisesti tai en söisi ollenkaan, turvotus on jotain ihan käsittämätöntä eikä lähde hetkeksikään pois. Maha on niin tukossa ja askiittinen, että ympärysmitta on pahimmillaan 150 cm. Kipua on kaikkialla, ihan joka paikassa. Jokainen lihas ja nivel on paskana, sitten on näitä tuntohäiriöitä. Oloni on fyysisesti aina ihan helvetin paha, yleensä jotain kipuasteikolla 7-9, nyt varmaan 8 tai 9, en edes jaksa ajatella tai luetella muita oireita tähän.
En tunnista itseäni peilistäkään, näytän joltain loppuunkuluneelta, epämuodostuneelta hirviöltä. Emakolta. Missä tahansa asioidessani ihmiset suhtautuvat minuun jotenkin vieroksuen ja vaivautuneesti, ilmeisestikin juuri silmiinpistävän väsyneisyyteni ja räjähtäneen olemukseni vuoksi. Raha-asiat ovat luonnollisesti päin vittua, tälläkään hetkellä en saa Kelalta yhtään tukea. Tekevät ihan kaikkensa, että ei tarvisi maksaa penniäkään. Aina saa vain tapella ja silti postiluukusta kolahtelee kielteisiä päätöksiä ja muita herjoja.
Vihaan ja häpeän sitä, että olen tällainen, että olen näin oksettava ja epäonnistunut kaikessa, että elämäni on yhtään liioittelematta helvettiä. Taas joka yö mennessäni nukkumaan olen toivonut, että en heräisi enää ikinä tähän kärsimykseen. Pelkään todella sitä, että minun olisi elettävä tällaistä täysin tyhjää merkityksistä riisuttua elämää ties kuinka monta vuotta vielä, odotellessa sitä että sydän tai keuhkot pettävät. Takanakaan ei ole mitään hyviä asioita, joita muistella lämmöllä. Tämä kaikki on ollut vain turhaa.
Ap:lla on onneksi ne perusasiat kai ihan kunnossa, joten hän voi sentään päästä masennuksestaan vielä joskus eroon, minkä jälkeen edessä odottaisi ehkä ihan hyväkin terve ja mielekäs elämä, jos Ap siis nousee sieltä itsesäälistä, hakee kiireesti apua ja alkaa aktiivisesti toimia oman hyvinvointinsa eteen.
Vierailija kirjoitti:
Miten menee ap tänään, parempi fiilis?
Kyllä, kiitos!
Paremmin menee. Viime yönä/iltayönä tuli aika kamala ahdistus ja itkin aika kauan. Onneksi ei tarvinut olla yksin, olen vanhempien luona edelleen. Tänään olen ollut ulkona aika paljon, mikä teki ihan hyvää. Sain myös puhuttua isän kanssa enemmän ja hän lupasi lähteä kanssani sinne lääkäriin. Huomasin myös sen, että täällä en koko ajan laske minuutteja tulevaan aikaan, kuten kotona yksin.
menetetty kirjoitti:
Minulla tänään samat mietinnät, paitsi että minun elämässäni masennus on pelkkä väistämätön reaktio tosiasiallisiin olosuhteisiin, koska minulla ei ihan oikeasti ole enää yhtään mitään, kaikki on mennyt peruuttamattomasti pilalle. Haluaisin kyllä olla onnellinen ja elää, mutta ei vain yksinkertaisesti ole pienintäkään syytä.
Onko vaikea uskoa? Olen ollut koko elämäni koulukiusattu ja inhottu. Olen ruma. Jätti lähtemättömät arvet. Äitini taas oli epävakaa eikä minulla ole mitään sisaruksia tai kavereitakaan. Teininä sairastuin syömishäiriöön ja aloin viillellä ja käyttää päihteitä. Lukio meni jossain usvassa, en kirjoittanut mitään tärkeää ainetta. En kyennyt hakemaan kouluihin, jäin neljän seinän sisälle. Aika klassinen tarina.
Sitten tulikin vielä kammottavampi plot twist: Aloin hiljalleen piristyä henkisesti, mutta sairastuinkin yllättäen parantumattomalla ja erittäin lohduttomalla tavalla. Lääkärit eivät tänäkään päivänä ole yksimielisiä siitä mikä minulla on, mutta armottomat oireet ovat kestäneet jo vuosikausia. Olen täysin nujerrettu, toivoa ei ole ollenkaan, tilanteeni on mennyt koko ajan vain pahemmaksi. Oireet ovat joka hetki läsnä, ne ovat vieneet minulta aivan kaiken. Ne estävät minua toimimasta normaalin ihmisen lailla, on hyvä jos pystyn vielä hampaani pesemään ja ruokaa laittamaan. Mitään apua en ole saanut mistään lääkkeestä tai hoidosta, lääkärit osoittavat turhautumisensa ja halveksuntansa aivan avoimesti, joten olen lakannut hakemasta apua.
Entisenä syömishäiriöisenä on erityisen järkyttävää, että en kykene kortisonilääkityksen vuoksi hallitsemaan painoani enää mitenkään, lihon vaikka söisin kuinka terveellisesti tai en söisi ollenkaan, turvotus on jotain ihan käsittämätöntä eikä lähde hetkeksikään pois. Maha on niin tukossa ja askiittinen, että ympärysmitta on pahimmillaan 150 cm. Kipua on kaikkialla, ihan joka paikassa. Jokainen lihas ja nivel on paskana, sitten on näitä tuntohäiriöitä. Oloni on fyysisesti aina ihan helvetin paha, yleensä jotain kipuasteikolla 7-9, nyt varmaan 8 tai 9, en edes jaksa ajatella tai luetella muita oireita tähän.
En tunnista itseäni peilistäkään, näytän joltain loppuunkuluneelta, epämuodostuneelta hirviöltä. Emakolta. Missä tahansa asioidessani ihmiset suhtautuvat minuun jotenkin vieroksuen ja vaivautuneesti, ilmeisestikin juuri silmiinpistävän väsyneisyyteni ja räjähtäneen olemukseni vuoksi. Raha-asiat ovat luonnollisesti päin vittua, tälläkään hetkellä en saa Kelalta yhtään tukea. Tekevät ihan kaikkensa, että ei tarvisi maksaa penniäkään. Aina saa vain tapella ja silti postiluukusta kolahtelee kielteisiä päätöksiä ja muita herjoja.
Vihaan ja häpeän sitä, että olen tällainen, että olen näin oksettava ja epäonnistunut kaikessa, että elämäni on yhtään liioittelematta helvettiä. Taas joka yö mennessäni nukkumaan olen toivonut, että en heräisi enää ikinä tähän kärsimykseen. Pelkään todella sitä, että minun olisi elettävä tällaistä täysin tyhjää merkityksistä riisuttua elämää ties kuinka monta vuotta vielä, odotellessa sitä että sydän tai keuhkot pettävät. Takanakaan ei ole mitään hyviä asioita, joita muistella lämmöllä. Tämä kaikki on ollut vain turhaa.
Ap:lla on onneksi ne perusasiat kai ihan kunnossa, joten hän voi sentään päästä masennuksestaan vielä joskus eroon, minkä jälkeen edessä odottaisi ehkä ihan hyväkin terve ja mielekäs elämä, jos Ap siis nousee sieltä itsesäälistä, hakee kiireesti apua ja alkaa aktiivisesti toimia oman hyvinvointinsa eteen.
Mistä itsesäälistä? Alkaa toimia oman hyvinvointinsa eteen?
Kerro lisää.
Lämpimiä voileipiä ja kaakaota.
Onko tämä nyt sitä huolenpitoa?
Maanantaihin tuntuu olevan kovin pitkä aika.