Lue keskustelun säännöt.
Entä sitten, kun ei voi tehdä itsemurhaa?
17.05.2016 |
Olen 25-vuotias ja elämä on jo useamman vuoden mennyt enemmän ja vähemmän vituilleen. Toisin sanoen ei mennyt, niin kuin toivoin. Olen jäänyt aika yksin, opiskelujen kanssa olen hukassa ja takana vaikea parisuhde eroineen. Tunnen tuhlanneeni aikaani ja vuosia. Tosin on monta asiaa, mistä saan olla ja olen kiitollinen. Pystyn nauttimaan asioista ja iloitsemaan. Olen terve fyysisesti ja psyykkisesti, minulla on koti, ei ole ongelmia päihteiden kanssa, raha-asiat on ihan okei, löytyy muutamia ystäviäkin ja välittävä perhe(vanhemmat ja yhteensä neljä sisarusta).
Tämä perhe siinä onkin. Vanhempani on hyvin välittäviä ja ymmärtäväisiä ihmisiä, mutta jotenkin en vaan ole koskaan saanut kerrottua heille kaikista asioistani. Eivät tiedä esim. kaikkea erosta, eivätkä yksinäisyydestä. Suoraan sanoen en usko, että vanhempani kestäisivät sitä, että kuolisin. Varsinkaan, jos tekisin itsemurhan. Isäni työskentelee psykiatrina, joten häntä varsinkin ajattelen, millainen paikka se hänelle olisi, jos oma tytär päätyisi sellaiseen.
Sisaruksistani kaksi on vielä melko nuoria, enkä haluaisi heidän joutuvan käymään läpi sellaista, mitä kuolemani aiheuttaisi. Muutenkin. Yhdelle veljelle taas olen ainoa sisarus. Isoveljellä taas on ollut omiakin vaikeita aikoja elämässään. En haluaisi, että hän esimerkiksi joutuisi uudestaan sellaiseen tilanteeseen, kuin silloin.
Mutta kun jokainen vaihtoehto tuntuu huonolta, elää tai ei. Olen muutenkin taipuvainen liikaan ajatteluun, ehkä tämä on juuri sellaista.
Kommentit (163)
Vierailija kirjoitti:
Luin nyt sun aloitukses kun en ollut sitä pitkään aikaan lukenut, kun otan tän keskustelun aina kirjanmerkeistä sivulta x. Kerroit siinä vaikeasta erosta ja yksinäisyydestä. Oletko näistä asioista päässyt jo keskustelemaan jonkun kanssa?
Olen joo, psykologilla, missä oli enemmän aikaa availla kaikkia juttuja. Vanhemmillekin olen kertonut vähän enemmän. Jos jostain voin erityisesti kiittää, niin siitä, että eivät ole koskaan tähän asiaan sanoneet, mikset kertonut aiemmin. Niin, kun en tosiaan itsekään oikein tiedä, miksi en. Alan silti aina itkemään puhuttaessa noista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin nyt sun aloitukses kun en ollut sitä pitkään aikaan lukenut, kun otan tän keskustelun aina kirjanmerkeistä sivulta x. Kerroit siinä vaikeasta erosta ja yksinäisyydestä. Oletko näistä asioista päässyt jo keskustelemaan jonkun kanssa?
Olen joo, psykologilla, missä oli enemmän aikaa availla kaikkia juttuja. Vanhemmillekin olen kertonut vähän enemmän. Jos jostain voin erityisesti kiittää, niin siitä, että eivät ole koskaan tähän asiaan sanoneet, mikset kertonut aiemmin. Niin, kun en tosiaan itsekään oikein tiedä, miksi en. Alan silti aina itkemään puhuttaessa noista.
Onko tuntemukset yhtään helpottanu niiden asioiden osalta? Ymmärrän kyllä, jos on esim. yksinäinen niin siihen ei hirveästi sanat auta tai ainakin itseni kohdalla niin.
Onko jotain kesälomasuunnitelmia? :)
Vierailija kirjoitti:
Onko tuntemukset yhtään helpottanu niiden asioiden osalta? Ymmärrän kyllä, jos on esim. yksinäinen niin siihen ei hirveästi sanat auta tai ainakin itseni kohdalla niin.
Onko jotain kesälomasuunnitelmia? :)
Aika sekavat edelleen. Yksinäisyys on varmaan helpottanut enemmän, mutta se johtunee puhtaasti siitäkin, että olen ollut viime viikkoina tosi vähän yksin, koska olen ollut täällä. En ole saanut mitään pahoja paniikkikohtauksia kuin yhden kerran, mitä usein aiemmin yksin ollessa.
Huomenna olisi taas aika, isä on lähdössä mukaan, ihan keskusteluun, koska suosittelivat jo aiemmin ottamaan jonkun perheestä mukaan.
Kesäloma on vielä melko iso kysymysmerkki. Perhe suostuttelee juhannuksen jälkeiseksi viikoksi mukaan mökille. Voisin lähteäkin.
Aika vaiherikas päivä.
Aamulla ahdistuin jännittämisestä, mutta lopulta kaikki meni kuitenkin hyvin. Vuoristorataa se silti oli. Käytiin läpi tunti kaikkia asioita, mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Itkin taas vaihteeksi, me molemmat itkettiin, mutta se oli vain hyväksi. Tämän jälkeen mentiin isän kanssa kaupungille ihan muuten vaan. Puhuttiin koko ajan kaikesta siellä ja kotimatkallakin. Kotona odotti hälisevä perhe ja ruoka. Nyt illalla rentoudun musiikkia kuunnellen.
Psykiatriaika on torstaina. Kuulemma sen jälkeen katsotaan ja tiedetään enemmän, minkälaisena hoito jatkuu.
Miltä susta tuntuu kun itket? Eihän se huono juttu ole :) Kannattaa ehdottomasti mennä mökkeilemään, jos vaan tykkäät siitä, eikä sillon tarvii olla yksin. Nautit vaan olosta. Toivottavasti sattuis vielä hyvät kelit niin vois olla ulkona vaikka koko päivän.
Ootko sä tykännyt sun hoitohenkilöistä, sopiiko sun persoonalle he? Sekin on aina vähän yksilöllistä, että toisten kanssa juttu luistaa paremmin kuin toisten.
Mitä musiikkia kuuntelet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miltä susta tuntuu kun itket? Eihän se huono juttu ole :) Kannattaa ehdottomasti mennä mökkeilemään, jos vaan tykkäät siitä, eikä sillon tarvii olla yksin. Nautit vaan olosta. Toivottavasti sattuis vielä hyvät kelit niin vois olla ulkona vaikka koko päivän.
Ootko sä tykännyt sun hoitohenkilöistä, sopiiko sun persoonalle he? Sekin on aina vähän yksilöllistä, että toisten kanssa juttu luistaa paremmin kuin toisten.
Mitä musiikkia kuuntelet?
Itkemisen aikana tuskaisen helpottavalta, jälkeen helpottuneelta. Itkiessäni pyörittelen mielessäni kaikki minua sillä hetkellä painavat asiat, siksi itken yleensä aika kauan.
Nämä tähänastiset on kaikki olleet huippuja. Jokaisella toki omat parhaat puolensa. Tuntuu, että kaikki on olleet sopivia, kiireettömiä.
Kuuntelen 50-luvun hittejä, ne rauhoittaa.
Mökille menemistä odotan. En ole käynyt siellä kevään jälkeen ollenkaan. Siellä on helppo rentoutua, koska sijaintikin ihan toisella paikkakunnalla. Saa kivasti etäisyyttä asioihin.
Tämänpäiväisellä käynnillä sain kuulla lisää mahdollisista hoitomuodoista. Vaikka kaikki esitettiinkin ihan vaan teoriassa, niin olen nyt aika avoimin mielin niistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt kun lukee tätä ketjua näin jälkeenpäin, voi aika hyvin käydä viime viikkojen tapahtumia läpi. Kirjoittaminen ja mielen tänne purkaminen on kyllä auttanut tosi paljon. Samoin on auttanut neuvot ja rohkaisut, mitä täältä on tullut. Kiitos niistä!
Hyvä et jopa täältä voi löytää apua. Kaiken tän kakan joukousta. Tosiaan on hyvä, ettei jää yksinään murehtimaan asioiden kanssa vaan puhuu niistä ja hakee apua. Kynnys siihen voi joskus olla suuri mut hieno kuulla, että sä AP olet ottanu sen askeleen. Voit joku päivä sit muistella ja todeta, että pääsit sen kaiken yli mitä oot kokenu ja kasvanu ihmisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitäs sanottavaa viime viikoista... Aika vaihtelevaa. Reilu viikko sitten voimat oli aika loppu, uniongelmia ja pahempaa ahdistusta. Pari käyntiä päivystyksessä ja muutaman päivän olin sairaalan psykiatrisella osastolla. Oli aika järkyttävä kokemus, ei koskaan uudestaan. Suutuin isällekin, koska se minut tuolle osastolle ylipuhui. No ei me riidoissa olla, mutta en osaa enää puhua sillekään samalla tavalla. Tiedän, että se varmasti tarkoitti vain hyvää, mutta silti. Isä myös hermostui minulle, kun itkin koko ensimmäisen päivän siellä, enkä suostunut puhumaan kenellekään. Sanoi, että ei ne asiat itkemällä ratkea. Jälkeenpäin kyllä pyysi anteeksi.
Niin, ei kai asiat itkemällä parane, mutta miten puhua, kun ei ole mitään sanottavaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi taas, en ollutkaan seurannut tätä nyt hetkeen ja huomasin nytten kun olit kirjoitellut.
Mikä siinä osastohoidossa oli pahinta, jos et halua puhua siitä niin ei tietenkään tarvitse. Ootko saanu sovittua jo isän kanssa, pystytkö puhumaan? Miten meni juhannus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moi taas, en ollutkaan seurannut tätä nyt hetkeen ja huomasin nytten kun olit kirjoitellut.
Mikä siinä osastohoidossa oli pahinta, jos et halua puhua siitä niin ei tietenkään tarvitse. Ootko saanu sovittua jo isän kanssa, pystytkö puhumaan? Miten meni juhannus?
Jos luulin olleeni yksinäisyyden huipulla joskus yksin kotona ollessani pahan olon tullessa, niin olin väärässä. Osastolla se yksinäisyys oli jotain vielä tuskallisempaa. Tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt. "Jaa, ootko masentunut?", oli lääkärin kommentit. Ei, en ole masentunut. Minkään kautta minulle ei ole diagnosoitu masennusta näinä viikkoina. Osastolla vähäteltiin, koska en ollut masentunut tai psykoottinen. Ainakin koin sen niin, koska siellä suhtauduttiin ahdistuksesta kertoessaan aika välinpitämättömästi, että jaa, vai niin, kun yritin puhua tuntemuksistani. Tuo osastokokemus on taas yksi ahdistuksenaihe lisää kategoriaan, "asiat, jotka ahdistaa menneisyydessäni".
Isä ei ymmärrä sitäkään, miltä se osastolla oleminen todellisuudessa tuntui. Sekin tuntuu vain vähättelevän sitä. Se ei ymmärrä, että se ahdisti minua entistä enemmän. Ollaan puhuttu puhelimessa päivittäin, mutta jotenkin ne puhelut on jotain hölöpölöä, mitä kuuluu, no hyvää, ai kiva, moikka. Se tuntuu luulevan, että se osastolla olo oli minulle hyväksi ja että nykyään minulla menee oikein kivasti ja hyvin. Harmittaa, että se ei ymmärrä minua.
Juhannuksena olin yksin. Kokkoa kävin katsomassa, mutta muuten olin kotona.
Hah, kuulostanpa itsesääliseltä ja kiittämättömältä.
Perusta yritys ja tee miljoonia.
Yksin ollessa on alkanut tulla enemmän jonkinlaisia paniikkikohtauksia. Tulee asioiden ajattelusta huono olo, alkaa huimata tai pyörryttää, pelkään että menen tajuttomaksi tai tukehdun. Kädet hikoaa ja tärisee, tuntuu että pyörryn. Ei noihin auta oikein mikään.
Luin nyt sun aloitukses kun en ollut sitä pitkään aikaan lukenut, kun otan tän keskustelun aina kirjanmerkeistä sivulta x. Kerroit siinä vaikeasta erosta ja yksinäisyydestä. Oletko näistä asioista päässyt jo keskustelemaan jonkun kanssa?