Mustasukkaisen kumppanin sairaimmat aivotukset? Kertokaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos sinulle oikea narsisti! vaikutat aidolta ja kun kerroit, että hengellisyys on auttanut sinua irtaantumaan tuosta ja hakemaan apua niin uskon sinua. Minulle pitkäaikaisena uhrina sama asia on antanut apua eli usko.

Tosi kiva että jaksat vastailla ja huomaat varmaan, että olet saanut hyvän vastaanoton kommenteillesi.

Uskon että paranet ja olen pahoillani, että lapsuutesi on ollut niin kauhea. Niin oli exällänikin ja siksi se "Kalteva torni" elokuva esim. sitten varmaan sai hänet suuttumaan.

Toivon sulle kaikkea hyvää:)

Kiitos. Minun on pakko opetella puhumaan asiasta, koska tämä vauroitunut osa persoonastani toimii juuri salassa ja häpeässä. Sen valoon asettaminen on tuskallista, mutta ainoa tapa ottaa se haltuun. 

Kaikkea hyvää myös sinulle. 

Olet rohkea ja harvinaisuus lajissasi. Uskon, etten ole ainut, joka oikeasti kunnioittaa sinua tuosta kaikesta. Ei ole mitään syytä häpeään, vaan päinvastoin - mutta juurikin terveellä tavalla, eiks nii:)

Luin ehkä kolmasosan ketjusta ja paljon paljon tuttua kun parikymppisenä olin kihloissa mustasukkaisen miehen kanssa. Tavallinen tarina; aluksi hurmaava, ruusuja ja koruja. Sellanen mies jota ei uskoisi olevankaan. Tai ainakaan minulle (oli huono itsetunto).

Itselläni suostumisen vuosia kestäneeseen alistamiseen selittää varmasti aliarvioiva, alistava ja ilkeä isäni.

Nyt kun olen kolmen tytön äiti, ja mieheni ja tyttöjen isä on ihana, rakastava ja tyttöjään ja minua kunnioittava, uskon että se suojaa tyttöjäni exäni kaltaisilta kusipäiltä

Vierailija kirjoitti:

Mikä saa osan muuttumaan kylmäksi narsistiksi ja osan yliempaattiseksi ja joustavaksi alistujaksi. Onko kaltoinkohtelu erilaista vai ihminen vaan reagoi kokemiinsa pahuuksiin eri tavoin?

Narsismin (ja monen muun persoonallisuushäiriön) synty ja lähde on syvällä varhaislapsuudessa.

Alistuvalla ihmisellä taas on vonut olla ok lapsuus, mutta perusluonne kiltti ja ujo, jota nuo hirviöt sitten käyttävät hyväkseen ja pirstaloivat koko ihmisen.

Näyttäkää tämä ketju omille mustasukkaisille hirviöillenne ja kertokaa miten reagoi. Olisi kiinnostava tietää onko heissä ollenkaan kykyä peilata omaa käytöstään tähän. 

Pitäis varmaan tulostaa ja lähettää postissa, mutta todennäköisesti heti aloituksen luettuaan sylkäsis päpäälle, repis tai polttais loput. Ei ole valmis varmaan kohtaamaan itseään valitettavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä saa osan muuttumaan kylmäksi narsistiksi ja osan yliempaattiseksi ja joustavaksi alistujaksi. Onko kaltoinkohtelu erilaista vai ihminen vaan reagoi kokemiinsa pahuuksiin eri tavoin?

Narsismin (ja monen muun persoonallisuushäiriön) synty ja lähde on syvällä varhaislapsuudessa.

Alistuvalla ihmisellä taas on vonut olla ok lapsuus, mutta perusluonne kiltti ja ujo, jota nuo hirviöt sitten käyttävät hyväkseen ja pirstaloivat koko ihmisen.

Toisia omalla kustannuksellaan miellyttävä alistaja on lähes aina itsekin vaurioitunut lapsi, vaikka itse sitä ei haluaisikaan nähdä ja myöntää. Lopulta uhrin statuskin lamauttaa ihmistä, ja jos tähän haluaa takertua ja demonisoida narsistin täydellisesti, henkilö ajautuu usein esittämään uhria suhteesta toiseen. 

Itse uskon, että yksi asia, mikä altisti minut narsistin uhriksi, on lapsuudessa kpettu jatkuva syyllistäminen. "Katso nyt, kun äidillesi tuli paha mieli/äitisi kärsii/ äitisi itkee koska olet tuhma/ katso nyt mitä sait aikaan".

Minua kasvatettiin tunteisiin vetoamalla, eli vanhemmat eivät antaneet selkeitä rajoja, vaan minun piti itse koko ajan kuulostella, että missä ne rajat menee ja milloinkahan äiti alkaa itkeä taas.

Minusta tuli sisäänpäinkääntynyt lapsi, joka analysoi jokaisen tunteensa, kanssaihmisten tunteet ja mielialat. Koin jatkuvasti syyllisyyttä jostain.

Tätä samaa syyllisyystraumaa tämä narsisti sitten hyödynsi, minulla oli epäterve taipumus ottaa syyt niskoilleni kaikesta ja tarkkailla toisen ihmisen tunnetiloja.

Minulla oli tapana pyydellä anteeksi koko ajan, kysyä lupaa joka asiaan, olin riippuvainen hyväksynnästä ja valmis näkemään vaivaa miellyttääkseni toista. Mikä ei tietenkään koskaan ollut tarpeeksi.

Olin todellinen rääpäle, nuori ja todellatodella epävarma itsestäni, entinen ylipainoinen. Ihanteellinen uhri siis.

Toinen on varmaan sellanen turvattomuuden tunne. Jos ei ollut ketään aikuista, joka olisi ihan aina ollut tukemassa ja johon luottaa ehdoitta. Lisäksi selkäsaunat ja muu alistaminen, vaikka muuten ihan normaalia näennäisesti. Uhrit ehkä näitä ja narsistit taas ihan totaalihylättyjä varhaislapsuudessa henkisesti. Näin ainakin meidän tapauksessa.

Vierailija kirjoitti:

Itse uskon, että yksi asia, mikä altisti minut narsistin uhriksi, on lapsuudessa kpettu jatkuva syyllistäminen. "Katso nyt, kun äidillesi tuli paha mieli/äitisi kärsii/ äitisi itkee koska olet tuhma/ katso nyt mitä sait aikaan".

Minua kasvatettiin tunteisiin vetoamalla, eli vanhemmat eivät antaneet selkeitä rajoja, vaan minun piti itse koko ajan kuulostella, että missä ne rajat menee ja milloinkahan äiti alkaa itkeä taas.

Minusta tuli sisäänpäinkääntynyt lapsi, joka analysoi jokaisen tunteensa, kanssaihmisten tunteet ja mielialat. Koin jatkuvasti syyllisyyttä jostain.

Tätä samaa syyllisyystraumaa tämä narsisti sitten hyödynsi, minulla oli epäterve taipumus ottaa syyt niskoilleni kaikesta ja tarkkailla toisen ihmisen tunnetiloja.

Minulla oli tapana pyydellä anteeksi koko ajan, kysyä lupaa joka asiaan, olin riippuvainen hyväksynnästä ja valmis näkemään vaivaa miellyttääkseni toista. Mikä ei tietenkään koskaan ollut tarpeeksi.

Olin todellinen rääpäle, nuori ja todellatodella epävarma itsestäni, entinen ylipainoinen. Ihanteellinen uhri siis.

Pohjimmiltaan tässä on kyse samasta mitä narsisti tekee: sinä asetat keskuksen johonkin muuhun henkilöön kuin itseesi. Sen ulkoinen ilmentyminen ottaa meillä vain eri muodon. 

Itselleni on ollut tärkeä saada tuntea se viha ja raivo vanhempiani kohtaan, mutta myös sen ylitse on päästävä. Muuten vaarana on, että minä jään selittelemään ja oikeuttamaan omaa käytöstäni ikuisesti sillä, että äitini oli kusipää narsisti. Siinä tapauksessa minä asetun itsekin uhrin asemaan ja voimattomaksi. Uhriajattelu ei lopulta auta ketään paranemaan. 

T. narsisti

Mulla on äiti, joka on kontrolloiva ja ainakin jonkun verran narsiatinen. Kertoi mm kerran ylpeänä, että oli työpaikkahaun psykologisessa testissä luokiteltu sellaiseksi. Haukkunut ja halveksinut aina aikuisenakin heikompaa pikkusiskoaan. Kun olin koliikkinen vauva, jätti mut kuulemma vain itkemään yksin ja meni kylpyyn. Nyt aikuisena keksii musta kaikenlaista hullua diagnoosia, kerran soitti ihan tyhjästä ns out of the blue ja ilmoitti, että minulla on aivovamma ja on aina ollutkin. Kun suutuin enkä hyväksynyt 'diagnoosiaan', niin loukkaantui ja aloitti mykkäkoulun ja hylkäsi mut täysin. Ei pysty pyytämään anteeksi tai myöntämään olecansa väärässä. Tilanne laukesi puolen vuoden päästä, kun pyysin anteeksi häneltä loukkaantumistani aivovammadiagnoosista. Muuten ei ehkä olisi koskaan enää puhunut mulle, oikeasti.

Nyt olen naimisisaa kontrolloivan narsistisen henkistä väkivaltaa harrastavan miehen kanssa. Jotain vikaa minussa on itsessäni enkä syytä siis vain muita, koska minulla on nuorempi sisko, joka on ns normaali ja naimisissa normaalin miehen kanssa jo pitkään. Hän myös tunnisti outouksia äidissäni vaikka minä en tunnistanur silloin vielä mitään, ja hänen perheensä ei ole kovin paljon kontaktissa lapsuudenperheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on äiti, joka on kontrolloiva ja ainakin jonkun verran narsiatinen. Kertoi mm kerran ylpeänä, että oli työpaikkahaun psykologisessa testissä luokiteltu sellaiseksi. Haukkunut ja halveksinut aina aikuisenakin heikompaa pikkusiskoaan. Kun olin koliikkinen vauva, jätti mut kuulemma vain itkemään yksin ja meni kylpyyn. Nyt aikuisena keksii musta kaikenlaista hullua diagnoosia, kerran soitti ihan tyhjästä ns out of the blue ja ilmoitti, että minulla on aivovamma ja on aina ollutkin. Kun suutuin enkä hyväksynyt 'diagnoosiaan', niin loukkaantui ja aloitti mykkäkoulun ja hylkäsi mut täysin. Ei pysty pyytämään anteeksi tai myöntämään olecansa väärässä. Tilanne laukesi puolen vuoden päästä, kun pyysin anteeksi häneltä loukkaantumistani aivovammadiagnoosista. Muuten ei ehkä olisi koskaan enää puhunut mulle, oikeasti.

Nyt olen naimisisaa kontrolloivan narsistisen henkistä väkivaltaa harrastavan miehen kanssa. Jotain vikaa minussa on itsessäni enkä syytä siis vain muita, koska minulla on nuorempi sisko, joka on ns normaali ja naimisissa normaalin miehen kanssa jo pitkään. Hän myös tunnisti outouksia äidissäni vaikka minä en tunnistanur silloin vielä mitään, ja hänen perheensä ei ole kovin paljon kontaktissa lapsuudenperheeseen.

Ylempänä narsisti on oikeassa siinä, että minäkin parhaillaan uhriudun ja olen nimenomaan asettanut keskukseni noihin muihin ihmisiin. Tunnistan sen selvästi, en ole 'centered' itse. Olisi hyödyllistä oppia se taito, että oppisi asettamaan keskuksen itseensä ja ottamaan siten vastuu elämästään.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on äiti, joka on kontrolloiva ja ainakin jonkun verran narsiatinen. Kertoi mm kerran ylpeänä, että oli työpaikkahaun psykologisessa testissä luokiteltu sellaiseksi. Haukkunut ja halveksinut aina aikuisenakin heikompaa pikkusiskoaan. Kun olin koliikkinen vauva, jätti mut kuulemma vain itkemään yksin ja meni kylpyyn. Nyt aikuisena keksii musta kaikenlaista hullua diagnoosia, kerran soitti ihan tyhjästä ns out of the blue ja ilmoitti, että minulla on aivovamma ja on aina ollutkin. Kun suutuin enkä hyväksynyt 'diagnoosiaan', niin loukkaantui ja aloitti mykkäkoulun ja hylkäsi mut täysin. Ei pysty pyytämään anteeksi tai myöntämään olecansa väärässä. Tilanne laukesi puolen vuoden päästä, kun pyysin anteeksi häneltä loukkaantumistani aivovammadiagnoosista. Muuten ei ehkä olisi koskaan enää puhunut mulle, oikeasti.

Nyt olen naimisisaa kontrolloivan narsistisen henkistä väkivaltaa harrastavan miehen kanssa. Jotain vikaa minussa on itsessäni enkä syytä siis vain muita, koska minulla on nuorempi sisko, joka on ns normaali ja naimisissa normaalin miehen kanssa jo pitkään. Hän myös tunnisti outouksia äidissäni vaikka minä en tunnistanur silloin vielä mitään, ja hänen perheensä ei ole kovin paljon kontaktissa lapsuudenperheeseen.

Tämä on aika hyvä sivu aiheesta, jos haluat tutustua: 

http://www.healingeagle.net/Fin/Burney/Relationship.html

Mitä minä yritän tässä jakaa on se, että ihmisen on hyvä olla vihainen väärinkohtelijalleen, mutta jos vihan vangiksi jää, uhriutuu ja ajautuu toistamaan tätä kaavaa elämässään ja suhteissaan. Minä olen toistanut omien vanhempieni ja kasvatukseni kaavaa kasvamalla narsistiksi ja kohtelemalla väärin kumppaneitani. Tämä ei ole lähtenyt todellisesta minusta, vaan olen reagoinut kasvatuksestani käsin. 

Minussa on toki vielä jäljellä valtavan paljon vihaa vanhempiani kohtaan, mutta toisinaan olen sellaisessa hyväksynnän tilassa, joka näkee heidätkin oman sairautensa uhreina ja pystyy näkemään maailman sellaisena kuin se on: keskeneräisten, enemmän tai vähemmän kipeiden sielujen kohtaamispaikkana, jossa näyttelemme näitä uhrin ja uhraajan rooleja niin kauan että näemme niiden ylitse, ja voimme siirtyä eteenpäin, kasvamaan rakkauden ja ilon kautta, mieluummin kuin tämän kivun ja sairauden.  

T.  ketjun narsisti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse uskon, että yksi asia, mikä altisti minut narsistin uhriksi, on lapsuudessa kpettu jatkuva syyllistäminen. "Katso nyt, kun äidillesi tuli paha mieli/äitisi kärsii/ äitisi itkee koska olet tuhma/ katso nyt mitä sait aikaan".

Minua kasvatettiin tunteisiin vetoamalla, eli vanhemmat eivät antaneet selkeitä rajoja, vaan minun piti itse koko ajan kuulostella, että missä ne rajat menee ja milloinkahan äiti alkaa itkeä taas.

Minusta tuli sisäänpäinkääntynyt lapsi, joka analysoi jokaisen tunteensa, kanssaihmisten tunteet ja mielialat. Koin jatkuvasti syyllisyyttä jostain.

Tätä samaa syyllisyystraumaa tämä narsisti sitten hyödynsi, minulla oli epäterve taipumus ottaa syyt niskoilleni kaikesta ja tarkkailla toisen ihmisen tunnetiloja.

Minulla oli tapana pyydellä anteeksi koko ajan, kysyä lupaa joka asiaan, olin riippuvainen hyväksynnästä ja valmis näkemään vaivaa miellyttääkseni toista. Mikä ei tietenkään koskaan ollut tarpeeksi.

Olin todellinen rääpäle, nuori ja todellatodella epävarma itsestäni, entinen ylipainoinen. Ihanteellinen uhri siis.

Pohjimmiltaan tässä on kyse samasta mitä narsisti tekee: sinä asetat keskuksen johonkin muuhun henkilöön kuin itseesi. Sen ulkoinen ilmentyminen ottaa meillä vain eri muodon. 

Itselleni on ollut tärkeä saada tuntea se viha ja raivo vanhempiani kohtaan, mutta myös sen ylitse on päästävä. Muuten vaarana on, että minä jään selittelemään ja oikeuttamaan omaa käytöstäni ikuisesti sillä, että äitini oli kusipää narsisti. Siinä tapauksessa minä asetun itsekin uhrin asemaan ja voimattomaksi. Uhriajattelu ei lopulta auta ketään paranemaan. 

T. narsisti

Niin, siis olen todellakin myöhemmin päässyt irti noista ajatusmalleista ja uhriajattelusta, olen ihan eri ihminen nykyään, vahva ja suht tasapainoinen, enää mun yli ei voi kukaan kävellä enkä juuri koskaan turhaa syyllistä itseäni.

T. Tuon lainaamasi vieatin kirjoittaja

Vierailija kirjoitti:

Itse uskon, että yksi asia, mikä altisti minut narsistin uhriksi, on lapsuudessa kpettu jatkuva syyllistäminen. "Katso nyt, kun äidillesi tuli paha mieli/äitisi kärsii/ äitisi itkee koska olet tuhma/ katso nyt mitä sait aikaan".

Minua kasvatettiin tunteisiin vetoamalla, eli vanhemmat eivät antaneet selkeitä rajoja, vaan minun piti itse koko ajan kuulostella, että missä ne rajat menee ja milloinkahan äiti alkaa itkeä taas.

Minusta tuli sisäänpäinkääntynyt lapsi, joka analysoi jokaisen tunteensa, kanssaihmisten tunteet ja mielialat. Koin jatkuvasti syyllisyyttä jostain.

Tätä samaa syyllisyystraumaa tämä narsisti sitten hyödynsi, minulla oli epäterve taipumus ottaa syyt niskoilleni kaikesta ja tarkkailla toisen ihmisen tunnetiloja.

Minulla oli tapana pyydellä anteeksi koko ajan, kysyä lupaa joka asiaan, olin riippuvainen hyväksynnästä ja valmis näkemään vaivaa miellyttääkseni toista. Mikä ei tietenkään koskaan ollut tarpeeksi.

Olin todellinen rääpäle, nuori ja todellatodella epävarma itsestäni, entinen ylipainoinen. Ihanteellinen uhri siis.

Oletko minä?

hyvä ketju.

Vierailija kirjoitti:

Kuukausi sen jälkeen, kun henkisesti väkivaltainen mieheni oli käynyt kiinni minuun ensimmäisen kerran fyysisesti, telkkarista tuli Julie Roberts -leffa Vihollinen vuoteessasi. Kun sen alussa mies kuvattiin väkivaltaisessa kohtauksessa, mieheni tuhahti halveksivasti, että 'ai tuo on tuollainen'. Hän on myös puhunut paheksuvasti nuoruuden kaveristaan, joka pahoinpiteli tyttöystäväänsä. Ei siis itse lainkaan hahmota käyttäytyvänsä itse mitenkään kyseenalaisesti koskaan.

Luin että väkivaltainen ihminen ei ole sitä ikinä omasta mielestään, hän pitää väkivaltana kaikkea, mitä hän itse ei tee. Esim tönimistä, joa hän ei töni. Lyömistä jos hän ei lyö. Satuttamista jos hän ei satuta. Vammojen aiheuttamista jos hän ei niin tee. Jne.

Tämä pätee myös henkiseen väkivaltaan. Mies haukkui, arvosteli ja nöyryytti minua jatkuvasti mutta piti silti itseään mukavana ja kunnollisena ihmisenä. Ei nähnyt käytöksessään mitään outoa tai onnistui kääntämään kaiken minun syykseni. Minä olin hänen mielestään niin kamala ja huono ihminen, että minua piti koulia ja kouluttaa. Sanoi joskus, ettei voisi koskaan lyödä naista, mutta luulenpa että jossain vaiheessa olisi ryhtynyt siihenkin, ellen olisi lähtenyt.

Kysyin joskus häneltä suoraan, miksi hän on niin sairaalloisen mustasukkainen. Hän vastasi, ettei hän muuten olisi mutta pakkohan hänen oli olla, koska minä olin epäluotettava. Eli tämänkin asian hän käänsi minun syykseni. "En muuten toimisi näin, mutta sinä olet niin kamala ihminen, että minun on pakko käyttäytyä näin!"

Kirjoitan vielä yhden asian. Mielestäni tämä yleinen käsitys, ettei narsisti voi parantua, on ollut minulle vahingollinen. Sehän väittää suoraan, ettei minulla ole oikeutta ihmisen elämään, vaan minun täytyy hyväksyä paikkani ja hirviön rooli, sillä en voi sille mitään. Minut on toisin sanoen jo siis pilattu ennen kuin aikuiselämäni ehti edes alkaa, eikä minulla ole edes mitään toivoa muuttua. Jokainen narsisti kyllä tietää olevansa narsisti, vaikka he muuta teeskentelisivätkin, ja tätä parantumattomuuttamme meille on hoettu niin kauan kuin häiriöstä on puhuttu. 

Itse olen rohjennut alkaa kyseenalaistaa sitä, ja ehkäpä väite onkin alunperin esitetty uhrien suojaksi. On totta, ettei kukaan toinen voi korjata meitä eikä rakastaa meitä ehjäksi, ja jos sitä yrittää, käy huonosti. Uskon kuitenkin, että emme ole niin toivottomia tapauksia kuin on esitetty.  Ja jos yhä useampi narsisti selvittää tiensä ja onnistuu tulemaan ehjäksi, ehkä myös käsitykset asiasta muuttuvat ja meidänkin kaltaisillemme keksitään parempia terapiamuotoja ja apua. Oman kokemukseni takia uskon, että narsisti ja psykopaatti tarvitsee ennen kaikkea hengellisen heräämisen, että on valmis aloittamaan matkansa pois  omasta kivustaan. 

t. narsisti

Jos jotain hyvää kokemuksista on ollut, niin nykyään olen herkkä huomaamaan että kaikki ei ole kunnossa. Yksi iso varoitusmerkki suhteen alussa on, jos toinen valittaa että en tykkää hänestä tarpeeksi tai osoita sitä kunnolla. Tähän yleensä liittyy pyyntöjä tai vaatimuksia tehdä jotain, millä osoitan etten tykkää. Noh - kun uudessa suhteessa alkoi olla tällaista jo alkuvaiheessa, totesin kylmästi että tarpeeksi kun vinkuu noin niin ihan varmasti lakkaan tykkäämästä. Ja lakkasinkin. Tämän jälkeen yritettiin olla kavereita, mikä loppui kun mies osoittautui myös väkivaltaiseksi.

Hirveä tarve sitoutua/sitouttaa äkkiä on myös vaaran merkki. Jos saman tien annetaan omat avaimet ja kysellään koska "tulen kotiin" vaikka minulla on omakin koti, niin sitähän se meinaa että toinen haluaa kontrolloida olemistani ja menemisiäni.

Tämä ketju on saanut minut arvostamaan käsittämättömän paljon nykyistä suhdettani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuukausi sen jälkeen, kun henkisesti väkivaltainen mieheni oli käynyt kiinni minuun ensimmäisen kerran fyysisesti, telkkarista tuli Julie Roberts -leffa Vihollinen vuoteessasi. Kun sen alussa mies kuvattiin väkivaltaisessa kohtauksessa, mieheni tuhahti halveksivasti, että 'ai tuo on tuollainen'. Hän on myös puhunut paheksuvasti nuoruuden kaveristaan, joka pahoinpiteli tyttöystäväänsä. Ei siis itse lainkaan hahmota käyttäytyvänsä itse mitenkään kyseenalaisesti koskaan.

Luin että väkivaltainen ihminen ei ole sitä ikinä omasta mielestään, hän pitää väkivaltana kaikkea, mitä hän itse ei tee. Esim tönimistä, joa hän ei töni. Lyömistä jos hän ei lyö. Satuttamista jos hän ei satuta. Vammojen aiheuttamista jos hän ei niin tee. Jne.

Tämä pätee myös henkiseen väkivaltaan. Mies haukkui, arvosteli ja nöyryytti minua jatkuvasti mutta piti silti itseään mukavana ja kunnollisena ihmisenä. Ei nähnyt käytöksessään mitään outoa tai onnistui kääntämään kaiken minun syykseni. Minä olin hänen mielestään niin kamala ja huono ihminen, että minua piti koulia ja kouluttaa. Sanoi joskus, ettei voisi koskaan lyödä naista, mutta luulenpa että jossain vaiheessa olisi ryhtynyt siihenkin, ellen olisi lähtenyt.

Kysyin joskus häneltä suoraan, miksi hän on niin sairaalloisen mustasukkainen. Hän vastasi, ettei hän muuten olisi mutta pakkohan hänen oli olla, koska minä olin epäluotettava. Eli tämänkin asian hän käänsi minun syykseni. "En muuten toimisi näin, mutta sinä olet niin kamala ihminen, että minun on pakko käyttäytyä näin!"

Myös itse syyllistin suhteen sisällä toista osapuolta enkä nähnyt itsessäni vikaa. Olin mustasukkainen, koska toinen oli niin seksuaalisesti helpon oloinen, ja siinä se.  Vasta nyt ajan ja terapian ja havahtumisen jälkeen näen paremmin.

Mutta: mielestäni vielä tänäänkin väitteessäni toisen helppoudesta on totuuden siemen, koska hän oli tällainen muita omalla kustannuksellaan miellyttävä ja läheisriippuvuudesta kärsivä tapaus, mutta vähintään yhtä suuri syy oli minun sisäisessä turvattomuudessani. 

t. narsisti