Minkälainen äiti?

Mustamaalaa tytärtään lapsuudesta asti? Veljeä ylistää? Veljeni isä asui kanssamme, oma isäni ulkomailla. Niin on puhunut pahaa, että lähisukulaiset eivät ole olleet kanssani vuosiin tekemisissä ja en todellakaan ole tehnyt/sanonut heille mitään pahaa.
Kun puutuin jo lapsena epäkohtiin niin olin vain dramatisoiva näyttelijä joka taas esittää. Liioittelin ja keksin. Näin siis äitini mukaan.
Hän on katkaissut välit minuun jo kahdesti aiemmin. Toinen kerta aivan käsittämätön (niin kuin kyllä 2 muutakin) silloinen puolisoni laittoi äidilleni viestin, josta en tiennyt. Sitten olikin jo välit katkaistu minuun ja aidosti ihmettelin, että mistä tuulee ja olisin toki halunnut tietää syyn ja muutenkin mitä olin tehnyt väärin. Hän ei vastannut minulle, ei kolmeen vuoteen. Siinä välissä meinasin menehtyä erääseen tulehdukseen eikä sekään saanut häntä muuttamaan mieltään.
Kamala tunne se kun yrität kysyä ja toinen ei vastaa mitään. Ei mitään.

Ensimmäinen kerta oli kun lapseni oli pieniä. Hän väittää minulle asian olleen siten, että kylässä käyny siskonsa olisi ihmetellyt verhojani (olivat kiinni, koska aurinko porotti sisälle ja kuumuus oli tukalaa. Myöskään televisiota ei nähnyt katsella ja tein lisäksi muuttoa eli pakkasin) ja niiden kiinni olemisen takia epäili minun olevan mielisairas.
Äitini lakkasi vastaamasta puheluihini ja viesteihin jälleen yhtäkkiä, ilman selitystä. Oli kuulemma parempi ottaa mielisairaaseen välimatkaa ettei itse sairastu! Tätini lakkasi tuolloin yhyeydenpidon kun ihmettelin hänelle viestillä, että miten hän kehtaa. En ymmärtänyt äitiäni lainkaan sillä jos minun lapseni sairastuisi henkisesti niin en häntä nyt ainakaan yksin jättäisi! Vähintään varmistaisin, että saa apua ja tukea, enkä usko, että hylkäisin ellei minuun kohdistuisi jotain vihanpurkauksia tai henkinen taakka olisi liian raskas kantaa, mutta siltikään en jättäisi. Voisin ottaa etäisyyttä, mutta varmistaisin sen, että lapseni tietäisi, ettei ole yksin.

Viimeiset 2v hän oli yksinäinen ja piti ahkeraan minuun yhteyttä. Miesasioissa. Hän halusi kuumeisesti miehen rinnalleen. Kun hän löysi sellaisen niin yhteydenpito jäi. Soittelin ja kyselin kuulumisia. Hän vastasi hyvin nihkeästi ja kun mainitsin siitä, että olisi kiva kun tulisivat kylään ja kutsuinkin heitä pariskuntana niin eivät tulleet. Äitini lakkasi kutsumasta minua kylään ja samoin lapsiani, joille hän oli ollut mummuna sen pari vuotta melko kivasti. Kun mainitsin siitä, että tuntuu ikävältä kun ei enää nähdä juuri ollenkaan niin hän väitti, että voin milloin tahansa tulla kotiini käymään jos haluan, aiva kuten veljenikin tekee, että kysyy vain viestinä, että sopisiko tulla poikkeen. Yritin tätä ja ei sopinut. Yhteydenpito oli todella vähäistä ja puolisen vuotta hän käyttäytyi siten meitä kohtaan ettei vastannut viestiin eikä puhelimeen.
Olen sairastunut vakavasti ja tilani on pahentunut siten, että joudun sairaalaan. Olisi ollut äärimmäisen mukavaa jos hän olisi tukenut jotenkin ja vieressä asuessaan ehkä pikkuisen auttanutkin tai luvannut apuaan (lapseni eivät ole koskaan olleet mummulassa hoidossa). Olisin ollut mielissäni ihan pienestäkin, esimerkiksi jos lupaisi poiketa viereisessä kaupassa minulle jos satun apua tarvitsemaan tai ylipäänsä vaan jutellut ja ollut olemassa.
Tuon puolen vuoden tylyn kohtelun jälkeen kun kysyin, että voisiko ottaa pariksi yöksi 13v poikani luokseen kun olen sairaalassa niin ei käy. Sen myötä aloin hiljalleen kiehua ja varsinkin kun sain viestin, etten ole maailman napa ja ihmisten ei tarvitse kumarrella minua vaan minun pitää ottaa vastuu päätöksistäni! Ei vastannut kun kysyin, että mitä hän mahtaa tarkoittaa? En ole yhdestäkään päätöksestäni valitellut enkä ole itse päättänyt sairastua vakavasti ja puhettakaan, että kuvittelisin olevani maailman napa, sen hän on tehnyt erittäin selväksi aina etten ole.
Näen kuinka itsekäs hän on ja miten lapseni pettyi kun mummu ei ota.

Nyt olen käynyt mielessäni menneitä läpi ja epäilen vahvasti, että tätinikään ei ole aikanaan minua mielisairaaksi sanonut. Jotain äitini on ollut pakko minusta valehdella ja miksi en sukulaisistakaan kuule. En veljestänikään (meillä on lähes 15 vuoden ikäero, joten hän ei tiedä nuoruudestani ja muutin kotoa poiskin hyvin varhain).
Olisi hyvä joskus saada tietää mitä äitini on tehnyt/sanonut, että tilanne on tämä, mutta nyt en jaksa (en varmaan tällä hetkellä jaksaisi kuulla vastausta).
Yritän todella nyt keskittyä paranemaan ja siksi tällä kolmannella kerralla minä laitoin viestin etten halua olla yhteydessä äitiini. Läheiseni ihmettelee äitiäni ja osa sanonut aivan suoraan, että hän on kamala. Olen vain kertonut sen ettei hän ota lastani luokseen kun joku on sitä ehdottanut ja vastaavasti vastannut muihinkin kyselyihin mitä on kysytty. Osa ystävistäni ovat tunteneet minut jo reilusti yli 10 vuotta, joten ovat kehitelleet jo aivan oman käsityksensä äidistäni.

Minkälainen äiti kaiken vastaavan kohtelun jälkeen ns. vippaa pellolle tyttären, joka on vakavasti sairastunut?
Tätä en halua enää kokea, näitä hylkäämiskokemuksia kerta toisensa perään ja, vaikka se sattuukin niin parempi katkaista välit (olen elätellyt toiveita siitä, että hän muuttuisi).
Miten pääsen tämän yli? Kun mieluummin keskittyisin nyt hyvään ja lapsiini, koska mielessäni kummittelee myös kysymys, että mitäs jos en selviäkään? En tahdo tuhlata näitä hetkiä ikäviin asioihin ja katkeruuteen.
Vanhin lapsistani on jo kk:n kuluttua 18v , mutta nuorimmat vasta alaluokilla. Huolettaa miten heille käy jos en selviä ja ettei äitini ilmestyisi paikalle repimään lasteni tunteita kahteen eri suuntaan.
Toivon, että heidän isänsä sitten huolehtisi ettei niin pääse käymään.

Pahoitteluni jos viesti on pomppiva,mutta muutoin siitä tulisi vieläkin pidempi. En osaa yleisemmin asiaa kertoa enkä halua enempää tarkentaakaan.
Olisi helpottavaa kuulla jos jollain olisi tai olisi ollut vastaavanlainen äiti ja miten sinä ratkaisit asian?

Kiitos kun sain avautua!