Lapsi tekee väärin - kuka pyytää anteeksi, lapsi vai vanhemmat?

Aika oudolta toi kuullostaa.

*curling

Vierailija kirjoitti:

Aika oudolta toi kuullostaa.

*kuulostaa

curlausta parhaimmillaan :( kai sille lapselle tulisi paha mieli, jos joutuisi pyytämään anteeksi.

Ehkä he pitävät kotona lapselle puhuttelun ja häpeävät lapsen toimintaa ja pyytävät anteeksi. Tai jotain sellaista. Outo olet sinäkin, kun olet heti pahaa ajattelemassa heistä. Mistä sitä tietää, miksi he toimivat näin. Jos vaikka heidän lapsuudenkodeissaan on toimittu näin ja he ovat oppineet mallin sieltä. Vaikka kaikki muut tuttusi toimivat yhdellä tavalla, maailmaan mahtuu monta muuta tapaa toimia, miten jotkut muut toimivat. Tiedän perheitä, missä saa haistattelut vastaan, jos heidän lapsensa on jotain rikkonut tai lyönyt ja menet siitä sanomaan. Ihmisiä on niin moneksi.

Tähän on nyt taas vaikea ottaa kantaa kun ei tiedä mistä on kyse. Tulipa mieleen että kyse voi olla jopa siitä, että ko. vanhemmat eivät ajattele lapsen tehneen mitään väärin. Pahoittelevat hieman muodon vuoksi ja mielessään pitävät teitä idiootteina.

Minä toimin juuri noin. Joku kertoo, että lapseni on sanonut pahasti tms. niin tietenkin pahoittelen asiaa ja pyydän anteeksi. Enkä todellakaan ymmärrä, miksi vielä sen jälkeen pitäisin lapselle saarnan ja vaatisin häntä pyytämään anteeksi jotain sellaista, josta on minulle kerrottu ja jota olen kertaalleen pyytänyt anteeksi. Nöyryytyksen määräkö pitää moninkertaistaa? Eikä ole kasvatuksellisesti kovinkaan fiksua laittaa lasta pyytämään anteeksi jotain sellaista, minkä aikuinen on tullut kantelemaan vanhemmille ikään kuin kolmantena osapuolena.

Epäreiluuden kokemus on hyvin subjektiivinen. Anteeksi pyydetään heti, kun tehdään väärin eikä vasta sitten, kun joku päättää kokea, että kärsi vääryyttä.

Olen aikaa sitten oppinut, että on äärettömän helppoa sanoa anteeksi tarkoittamatta yhtään mitään. Se on vain sana, ei siihen liity mitään muuta kuin että sillä pääsee helpolla eri tilanteissa. Anteeksipyyntöä tärkeämpää on käydä läpi sitä, mitä tuli tehtyä ja miksi joku toinen koki sen ikäväksi.

Mitä vanhempien pitäisi tehdä? Joku kertoo, että heidän lapsensa on ollut epäreilu, jolloin vanhemmat tuumaavat, että sellaista sattuu, ei pidä olla herkkähipiäinen. Anteeksipyyntö on kohteliasta.

Vierailija kirjoitti:

Minä toimin juuri noin. Joku kertoo, että lapseni on sanonut pahasti tms. niin tietenkin pahoittelen asiaa ja pyydän anteeksi. Enkä todellakaan ymmärrä, miksi vielä sen jälkeen pitäisin lapselle saarnan ja vaatisin häntä pyytämään anteeksi jotain sellaista, josta on minulle kerrottu ja jota olen kertaalleen pyytänyt anteeksi. Nöyryytyksen määräkö pitää moninkertaistaa? Eikä ole kasvatuksellisesti kovinkaan fiksua laittaa lasta pyytämään anteeksi jotain sellaista, minkä aikuinen on tullut kantelemaan vanhemmille ikään kuin kolmantena osapuolena.

Epäreiluuden kokemus on hyvin subjektiivinen. Anteeksi pyydetään heti, kun tehdään väärin eikä vasta sitten, kun joku päättää kokea, että kärsi vääryyttä.

Olen aikaa sitten oppinut, että on äärettömän helppoa sanoa anteeksi tarkoittamatta yhtään mitään. Se on vain sana, ei siihen liity mitään muuta kuin että sillä pääsee helpolla eri tilanteissa. Anteeksipyyntöä tärkeämpää on käydä läpi sitä, mitä tuli tehtyä ja miksi joku toinen koki sen ikäväksi.

onko se siis lapsen nöyryyttämistä, jos lapsi joutuu pyytämään anteeksi luokkakaverilta sitä, että esim. löi tätä? MIten lapsen kasvaminen (ja kasvattaminen) vastuuseen ja vastuun kantamiseen? Tottakai lapsen kanssa käydään se huono käytös kotona läpi, mutta ei lapsen vanhempi voi toimia lapsen puhetorvena ja lakaista siten sitä ongelmaa maton alle.

Päiväkodissa ainakin lapset pyytävät toisiltaan itse anteeksi ja halaavat päälle. Miten sitä muuten oppisi anteeksi pyytämään?

Lapselle tulee antaa niin kauan risua että pyytää anteeksi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä toimin juuri noin. Joku kertoo, että lapseni on sanonut pahasti tms. niin tietenkin pahoittelen asiaa ja pyydän anteeksi. Enkä todellakaan ymmärrä, miksi vielä sen jälkeen pitäisin lapselle saarnan ja vaatisin häntä pyytämään anteeksi jotain sellaista, josta on minulle kerrottu ja jota olen kertaalleen pyytänyt anteeksi. Nöyryytyksen määräkö pitää moninkertaistaa? Eikä ole kasvatuksellisesti kovinkaan fiksua laittaa lasta pyytämään anteeksi jotain sellaista, minkä aikuinen on tullut kantelemaan vanhemmille ikään kuin kolmantena osapuolena.

Epäreiluuden kokemus on hyvin subjektiivinen. Anteeksi pyydetään heti, kun tehdään väärin eikä vasta sitten, kun joku päättää kokea, että kärsi vääryyttä.

Olen aikaa sitten oppinut, että on äärettömän helppoa sanoa anteeksi tarkoittamatta yhtään mitään. Se on vain sana, ei siihen liity mitään muuta kuin että sillä pääsee helpolla eri tilanteissa. Anteeksipyyntöä tärkeämpää on käydä läpi sitä, mitä tuli tehtyä ja miksi joku toinen koki sen ikäväksi.

onko se siis lapsen nöyryyttämistä, jos lapsi joutuu pyytämään anteeksi luokkakaverilta sitä, että esim. löi tätä? MIten lapsen kasvaminen (ja kasvattaminen) vastuuseen ja vastuun kantamiseen? Tottakai lapsen kanssa käydään se huono käytös kotona läpi, mutta ei lapsen vanhempi voi toimia lapsen puhetorvena ja lakaista siten sitä ongelmaa maton alle.

Missä sanottiin, että lapsi lyö? Ap kirjoitti, että lapsi on epäreilu ja kohtelee ikävästi, lyömisestä ei ole tähän mennessä ollut mitään puhetta.

Enkä kyllä keksi tilannetta, jossa lapseni hakkaisi toista lasta, mutta aikuinen ei mene väliin vaan tulee minulle kertomaan (mahdollisesti jopa toiseen huoneeseen), että nyt lapsesi lyö ja sinun pitää saada se pyytämään anteeksi. Eikö olisi kaikille parasta, että tilanteen näkevä aikuinen estäisi sen hakkaamisen sen sijaan, että ryhtyy kantelijaksi?

PS. Lapseni ei lyö, hän on hyvin kiltti 5v tyttö.

Jos kyse on kouluikäisistä lapsista niin oletan kyllä että selvittelevät asioitaan osin jo ihan keskenään.

Ja jos kyse on koulussa tapahtuneista niin niistä ei enää kotona kuulu rankaista.

Kerro ap nyt vähän enemmän!

Vierailija kirjoitti:

Minä toimin juuri noin. Joku kertoo, että lapseni on sanonut pahasti tms. niin tietenkin pahoittelen asiaa ja pyydän anteeksi. Enkä todellakaan ymmärrä, miksi vielä sen jälkeen pitäisin lapselle saarnan ja vaatisin häntä pyytämään anteeksi jotain sellaista, josta on minulle kerrottu ja jota olen kertaalleen pyytänyt anteeksi. Nöyryytyksen määräkö pitää moninkertaistaa? Eikä ole kasvatuksellisesti kovinkaan fiksua laittaa lasta pyytämään anteeksi jotain sellaista, minkä aikuinen on tullut kantelemaan vanhemmille ikään kuin kolmantena osapuolena.

Epäreiluuden kokemus on hyvin subjektiivinen. Anteeksi pyydetään heti, kun tehdään väärin eikä vasta sitten, kun joku päättää kokea, että kärsi vääryyttä.

Olen aikaa sitten oppinut, että on äärettömän helppoa sanoa anteeksi tarkoittamatta yhtään mitään. Se on vain sana, ei siihen liity mitään muuta kuin että sillä pääsee helpolla eri tilanteissa. Anteeksipyyntöä tärkeämpää on käydä läpi sitä, mitä tuli tehtyä ja miksi joku toinen koki sen ikäväksi.

Nyt ymmärrän että miksi opettajat sanovat että vanhemmat ovat ihan kauheita.

Kuulet että lapsi on loukannut toista, lyönyt tai sanonut pahasti ja sinä et pidä kasvatuksellisesti oikeana että kerrot lapsellesi että ei ole sopivaa loukata toista, tahallisesti tai tahattomasti. Kasvatuksellisesti on OIKEIN että sinä kerrot lapsellesi että toista ei loukata sanoilla eikä teoilla. Sinä voit pyytää anteeksi mutta pidät lapsellesi puhuttelun ja pidät huolen että hän pyytää anteeksi tekoaa. 

Kun vanhemmat kerran ovat idioottikakaran kasvattaneet, heidän kuuluukin pyydellä anteeksi. Niin kuitenkin pitäisi myös opetella kakaran tekemään, ettei hän kasva aikuiseksi kuvittelen olevansa maailman napa.

Vai olisko taitamattomia vanhempia? Vuosien vieriessä olen hoksannut, että moni tarkoittaa samaa kuin moni, muttei hoksaa sitä käytännön eroa.

Tietenkin sillä on valtava ero, jos lapsi pyytää itse anteeksi kuin vanhemmat.

ymmärrän, että vanhemmatkin ovat pahoillaan tilanteesta, muttei heidän missään nimessä tulisi pahoitella ja anteeksi pyydellä lapsen puolesta tai hänen aikanaan edes, vaikka lapsi olisikin pyytänyt anteeksi. 

Kun lapset olivat pieniä, huomasin, että on perheitä, missä lapset kiusasivat salavihkaa muista, mutta omille vanhemmille leikkivät uhria. Näiden mammat oli yleensä niitä pahimpia ja kiihkoilivat, että minun mussukassa ei vikaa, vaan sinun kakarasi pitää tulla pyytämään anteeksi. Sovun takia pyysin lapseni puolesta anteeksi, mutta en todellakaan pannut omaa lasta heidän ovelleen anteeksipyyntöön ja katsomaan, kun heidän kiusaajapentu nauroi äitinsä selän takana sitä oman lapsen nöyryytystä.

Esimerkkejä olisi antaa lukuisia näistä tapahtumista, mutta en jaksa alkaa niitä kirjoittaa. Mutta sen opin, että lasta en pane pyytämään anteeksi, koska ne asiat ei aina niin yksioikoisia olleet, mitä kiihkomammat väitti. Heidän omissa lapsissaan oli syytä ihan samalla tavalla, ellei jopa enemmän useimmiten.

Vierailija kirjoitti:

Tähän on nyt taas vaikea ottaa kantaa kun ei tiedä mistä on kyse. Tulipa mieleen että kyse voi olla jopa siitä, että ko. vanhemmat eivät ajattele lapsen tehneen mitään väärin. Pahoittelevat hieman muodon vuoksi ja mielessään pitävät teitä idiootteina.

Kun lapsi on tehnyt väärin, hänen tulee kantaa vastuu teostaan ja pyytää anteeksi. Se on kasvattamista ja helpottaa lapsen elämää. Kyse on periaatteesta, ei se mitään yksityiskohtaista tapauskuvausta kaipaa. Jos lapsi on vaikka nimitellyt, ollut epäreilu, satuttanut, niin vanhemmat ovat todella kummallisia, elleivät näe siinä mitään väärää. On olemassa selkeästi vääriä tekoja, eivätkä ne selittelemällä oikeiksi muutu.